Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(
hjälp
27.08.2018 |
Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:
- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.
- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?
- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.
- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.
- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.
Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.
Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.
Kommentit (2146)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun itsenäisyys on huonolla pohjalla, on suhteeseen hankalaa ruveta vääntämään lapsia.
Kaikenlainen taloudellinen ja materiaalinen sekasotku sukupolvien välillä on huono merkki suhteessa jo alun perin. Roinat vanhempien kodissa, asuminen vanhempien omistamassa asunnossa, yhteisomistuksessa olevat ne ja nämä, jatkuvat puolin ja toisin avun tarve, huono huono.
Ensin kunnon itsenäistyminen. Sitten vasta lapset.
Mitähän tää tähän kuuluu?
Tässähän puhutaan takertuvista, tavaralla ja perinnöllä kiristävistä isovanhemmista.
Minä olen muuttanut kotoa 16-vuotiaana. Sain lapsen nelikymppisenä. Ja niin vaan hullu äitini yrittää tulla kotiini tallomaan. Vaikka täällä ei ole ensimmäistäkään häneltä saatua tavaraa, enkä ole ollut edes tekemisissä 20 vuoteen.
Aloittajan puolisolla oli tavaroita vanhempiensa kodissa ja mm. jotkut peräkärryt säilytyksessä. Suhteet kieroutuneet.
Sinun mummoäitiytesi ja lapsesi dementoituva mummo tuskin kuuluu aloittajan tilanteeseen millään tavalla.
Hah mikä ”sivallus”, mummoäiti :). Ikäänkuin nelikymmpinen tuore äiti olisi jotenkin vähempiarvoinen kuin 15v nuorempi aiti.
Tässä sulle mummoäitiä, sain ekan 43v ja toista odotan nyt 44v ja oon 45 kun syntyy. Lapseni saa terveen hyväkuntoisen äidin ja varakkaan kodin. Kas kun kerkesin uralla edetä johtajaksi.
Jos mulle joku tulee länkyttämään mummoäitiydestä niin tietää tulleensa....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kukaan ketjussa kommentoinut isovanhempi tai vastaavan tyyppisessä suhteessa oleva ei ole vielä vastannut siihen, minkä takia se tarve neuvoa on niin älyttömän kova ja miksi lapsen vanhempien toimintatapoja ja ohjeistuksia (edes perusteluineen) ei voi uskoa. Kuulemma taustalla ei ole se, etteivät luottaisi meidän hoivataitoihimme ja kasvatustietoihimme, mutta mitä muuta syytä voi olla? En ihan oikeasti koe, että mulla todellakaan olisi mikään hirviöanoppi, mutta on ollut rajaton, vanhemmuuttani ja yleisesti aikuisuuttani ja fiksuuttani väheksyvä väliin kyllä.
Ja tietysti se tapa, millä huolensa ilmaisee on yksi asia, mikään "onpa harmi, että pilaatte lapsen terveyden tekemällä noin", "on kai se lapsellakin kurjaa elämää, jos ei edes tätä juttua saa" tai "tarviiko sitä lasta kiusata tuommoisilla asioilla" ei tunnu kivalta (näissä kyse vaikka lemmikkien ottamisesta, herkkujen rajoittamisesta tai hampaiden pesusta). Etenkään lapsen en haluaisi tämmöistä puhetta kuulevan.
Meidän lasta on saanut sylitellä ja kylässä on ollut pieniä pätkiä kerrallaan ilman vanhempia ehkä parin kuukauden iästä asti, kyläilyjen kestoa hiljalleen kasvattaen aina kokonaisiin päiviin asti ja n. 1,5-vuotiaana ekan kerran yökylässä, lapsen ehdoilla (ei vanhempien eikä isovanhempien). Välimatkaa on paljon, mutta soitellaan videopuheluita useamman kerran viikossa ja ehkä 1-2 kk välein nähdään useamman päivän kerrallaan. Mihinkään pikkujuttuihin en ole mielestäni puuttunut mummolassa ja luotan heihin, mutta kun niitä paria isompaakaan linjausta ei noudateta, niin epäusko alkaa iskeä. Ja kun se hemmetin vastavuoroisuus puuttuu eli meillä ollessa tartutaan joka asiaan. Ja jos ikinä erehdytään sanomaan vaikka kuinka nätisti, että ollaan pahoitettu mielemme jostain sanomisista, niin syy on aina meidän, koska "mitään ei teille saa sanoa", "olettepa herkkänahkaisia vanhempia" tai itkun kanssa "kun en näköjään osaa olla teille mitenkään päin mieliksi, olenpa kauhea mummo, kun yritän huolehtia lapsenlapsesta". En vaan ymmärrä tätä! :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoisia näkökulmia, tässä ihan helmi:
Kommentti: "se toisen ihmisen vauvan sylittely ole mikään ihmisoikeus vaikka lapsi olisi kuinka lapsenlapsi. Hyvin harvalla äidillä on tarve toimia näin ilman mitään todellista syytä. "
Minulla ei ole mitään tarvetta pidellä toisten vauvoja tai lapsia sylissäni, ei ne niin ihania ole. Mutta jos lapseni saa lapsen niin täytyy jutella jossain kohtaa vanhempien kanssa mitä mieltä he ovat syliinottamisesta. Mutta ei tietenkään synnärillä, lapsen kotona ensimmäisten viikkojen aikana, ristiäisissä ei passaa jutella aiheesta, lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana ei passaa, ei tietenkään lapsen synttäreillä tai oikeastaan lapsen ensimmäisten 18 elinvuoden aikana passaa jutella asiasta. Eikä kysellä tekstiviestillä. Juttelen sitten lapsen kanssa vaikka valatilaisuudessa istuisiko hän hetkeksi mummon syliin jos vaan äiti ei näe. Kun äidillä ei ole tarvetta antaa lasta mummon syliin hetkeksikään oli sitten näköyhteys tai ei ja äidin pillin mukaan tässä tanssitaan, varsinkin hei me hirviöanopit, jotka olemme puolison äitejä eli alinta paarialuokkaa. Selvähän se.
Toinen helmi kommentiksi: "Itsereflektointi on suurien ikäluokkien ihmisille, varsinkin 50v. naisille ilmeisen vaikeata. Ollaan totuttu pyörittämään omaa perhettä harkitulla mököttämisellä ja itkunvääntämisellä."
Ihan uutta tietoa minulle viisikymppiselle. Mikähän sitten on nuoremman sukupolven äidinhelmasynti? Olisiko vaikka minä minä minä asenne, että kun lamppu palaa niin odotetaan maailman pyörivän ympärillään ja itse vain pitää lamppua paikoillaan. Ymmärrän hyvin tuota mummua, joka ei uskalla lähestyä lapsenlapsiaan.
Ollaan jo valmiiksi asenteellisia, että minunhan yli ei kävellä tai anoppi lentää ovesta ulos, viis lapsesta ja siitä *rumassana* miehestä, kurppa lentää ensimmäisestä poikkipuolisesta sanasta kun se on narsisti ja rajaton ja mitä vielä kaikkea, greepy creature kun se yrittää kävellä vauva sylissä, saaaaata.. vana kaikenlaista. Netti käy ahkeraan kun haetaan pikadiagnoosia pienestäkin havainnosta ja av on paras tietolähde. Onnittelee vauvasta, piru sillä on mielessä, selvä narsisti! Niinpä niin, aika moni anoppi todennäköisesti miehen äiti on leimattu jo ennen kuin on lapseen tutustunut. Ihan varmuuden vuoksi koska minä minä minä.
Niin katkeraa, katkeraa kalkkia.
Mistä olisin katkera? Erehdyt tunteesta, tunne on ärsyyntyminen tämän palstan yksioikoiseen ajattelutapaan. Hyvä esimerkki sinulta, että täytyy olla katkera jos valaisee kolikon toista puolta, en ole anoppi vaan miniä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoisia näkökulmia, tässä ihan helmi:
Kommentti: "se toisen ihmisen vauvan sylittely ole mikään ihmisoikeus vaikka lapsi olisi kuinka lapsenlapsi. Hyvin harvalla äidillä on tarve toimia näin ilman mitään todellista syytä. "
Minulla ei ole mitään tarvetta pidellä toisten vauvoja tai lapsia sylissäni, ei ne niin ihania ole. Mutta jos lapseni saa lapsen niin täytyy jutella jossain kohtaa vanhempien kanssa mitä mieltä he ovat syliinottamisesta. Mutta ei tietenkään synnärillä, lapsen kotona ensimmäisten viikkojen aikana, ristiäisissä ei passaa jutella aiheesta, lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana ei passaa, ei tietenkään lapsen synttäreillä tai oikeastaan lapsen ensimmäisten 18 elinvuoden aikana passaa jutella asiasta. Eikä kysellä tekstiviestillä. Juttelen sitten lapsen kanssa vaikka valatilaisuudessa istuisiko hän hetkeksi mummon syliin jos vaan äiti ei näe. Kun äidillä ei ole tarvetta antaa lasta mummon syliin hetkeksikään oli sitten näköyhteys tai ei ja äidin pillin mukaan tässä tanssitaan, varsinkin hei me hirviöanopit, jotka olemme puolison äitejä eli alinta paarialuokkaa. Selvähän se.
Toinen helmi kommentiksi: "Itsereflektointi on suurien ikäluokkien ihmisille, varsinkin 50v. naisille ilmeisen vaikeata. Ollaan totuttu pyörittämään omaa perhettä harkitulla mököttämisellä ja itkunvääntämisellä."
Ihan uutta tietoa minulle viisikymppiselle. Mikähän sitten on nuoremman sukupolven äidinhelmasynti? Olisiko vaikka minä minä minä asenne, että kun lamppu palaa niin odotetaan maailman pyörivän ympärillään ja itse vain pitää lamppua paikoillaan. Ymmärrän hyvin tuota mummua, joka ei uskalla lähestyä lapsenlapsiaan.
Ollaan jo valmiiksi asenteellisia, että minunhan yli ei kävellä tai anoppi lentää ovesta ulos, viis lapsesta ja siitä *rumassana* miehestä, kurppa lentää ensimmäisestä poikkipuolisesta sanasta kun se on narsisti ja rajaton ja mitä vielä kaikkea, greepy creature kun se yrittää kävellä vauva sylissä, saaaaata.. vana kaikenlaista. Netti käy ahkeraan kun haetaan pikadiagnoosia pienestäkin havainnosta ja av on paras tietolähde. Onnittelee vauvasta, piru sillä on mielessä, selvä narsisti! Niinpä niin, aika moni anoppi todennäköisesti miehen äiti on leimattu jo ennen kuin on lapseen tutustunut. Ihan varmuuden vuoksi koska minä minä minä.
Niin katkeraa, katkeraa kalkkia.
Mistä olisin katkera? Erehdyt tunteesta, tunne on ärsyyntyminen tämän palstan yksioikoiseen ajattelutapaan. Hyvä esimerkki sinulta, että täytyy olla katkera jos valaisee kolikon toista puolta, en ole anoppi vaan miniä.
Et sinä muuta valaissut kuin sisälukutaidon puutetta, pilkkaa ja ylihysteeristä psyykeä.
Ap, olet saanut tosi paljon vertaistukea, mutta ehkä minäkin vielä tulen tänne joukon jatkoksi. Ymmärrän niin hyvin sen tunteen, miten muiden tunkeminen aiheuttaa ahdistusta ja jopa vaikeuttaa kiintymistä vauvaan.
Meillä appivanhemmat vaikuttivat hyvin järkeviltä ennen lapsen syntymää, ja sitten sekosivat. Vaikka olenkin jo aikuinen ihminen, niin jotenkin (ehkä omat kokemukset rajattoman äidin lapsena tulivat pintaan ja aiheuttivat, että menin ihan lukkoon) en pystynyt alussa sanomaan vastaan. Miehen lapsuuden perhe tuli vierailulle samana iltana, kun tulimme laitokselta, mikä oli ok, mutta mielestäni se ei ollut ok, että he halusivat kahvitella miehen kanssa sillä välin, kun imetin. Kun tulin vauvan kanssa kahvipöytään, he olivatkin "valmiita" ja veivät vauvan toiseen huoneeseen, jotta minä saisin juoda kahvini "rauhassa" yksin. Synnytykseni oli ollut vaikea ja olin edelleen itkuinen ja shokissa. Siinä sitten join tyhjän sylin kanssa kahvini ja koin, että olen vieras omassa kodissani ja omassa elämässäni. Lähtiessä anoppi huikkasi "ai niin, ne kahviastiat jäivät! No heihei!"
Sitten tulivat seuraavana päivänä ja seuraavana päivänä (koska anopin oli "pakko" nähdä vauva). Sitä seuraavana päivänä anoppi ei itse päässyt, mutta komensi, että miehen siskojen "pitäisi" tulla. Silloin räjähdin miehelleni ja sanoin, ettei kotimme ole mikään hollitupa ja että tänne tullaan seuraavan kerran, kun kutsutaan. Tästä pesimärauhasta anoppi tietysti loukkaantui.
Tällaisena alkoi ja jatkui sellaisena, että appiukko kävi kylässä ilmoittamatta ja välillä jopa, vaikka olin sanonut ettei käy "minä vaan ovella käyn". Kun tulivat käymään niin anoppi jo eteisessä oli kädet ojossa ja jankkasi "joko saa joko saa". Sano siinä sitten että et saa. Kerran olin valtavan helpottunut, että vauva oli nukahtanut kantoliinaan vierailua ennen ja minun ei täytynyt antaa lasta saman tien muille syliin koko vierailun ajaksi.
Olin todella ahdistunut ja itkeskelin, oli minulla myös paha baby blues mutta suurin pahan mielen aiheuttaja oli miehen tunkeileva perhe! Meillä myös vauvaa vietiin toiseen huoneeseen, jos se itki ja pyysin vauvaa itselleni. Eräs inhottavimmista muistoistani on se, että appiukko oli hoitamassa vauvaa ja kun, tulin kotiin ja olisin halunnut vauvani syliin, niin hän ei antanut, enkä osannut määräten pyytää. Siinä hän sitten tuttipullosta syötti vauvaa samalla, kun minun täydet rintani valuivat maitoa vieressä. Olin kuin jähmettynyt, vaikka sisälläni huusin tuskasta. Haukkukaa pois, mutta jotenkin he olivat niin dominoivia, etten yksin kyennyt heitä vastustamaan.
Oli myös eräs nolo tapaus, että olimme mummolassa ja kerrankin, olin sanonut todella napakasti, että pidän vauvan mieluummin itse sylissä (vastauksena komentoon heti mummolaan tullessa "te menette tuonne *miehen* kanssa ja minä ja pappa olemme vauvan kanssa). Niin appiukko tuli ja yritti fyysisesti ottaa vauvan minun sylistä sanoen "minä otan vauvan, että saat olla rauhassa". KUKA yrittää ottaa vauvan äitinsä sylistä ilman lupaa??? Varsinkin kun äiti on vielä juuri sanonut, että pitää mieluummin itse. Siinä sitten oikeasti pidin lujasti lapsestani kiinni, kun pappa yrittää nostaa lasta syliin. Siis voi jeesus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jatkoa
Tämän kerran jälkeen mieheni lopulta puhui vanhempiensa kanssa, josta seurasi melkein välirikko. En edes ala kertomaan, miten sekoja anoppi puhui... Appiukko murjottaa puolen vuoden jälkeen edelleen eikä suostu tapaamaan lasta ellei saa hoitaa eli olla lapsen kanssa täysin kahden. No, sitä saa odottaa, että antaisin lasta tuollaiselle hoitoon. Juuri tuota en tajua, että miten lapsen kanssa ei voi olla niin, että vanhemmatkin ovat läsnä. Ihan vapaasti saavat siinä leikkiä, en ole kyttäämässä.
Anoppi on myös sanonut jo 6 kk lähtien, että lapsi on pulassa, kun menee hoitoon päiväkotiin, koska ei ole ollut vieralla hoidossa. Lapsi meinataan laittaa päiväkotiin 2-vuotiaana ja hän on hoidossa muutaman tunnin noin kerran kuussa... mutta kun se ei riitä mummolle...
Ai niin, meillä appivanhemmat ovat jo vauvan syntymästä lähtien puhuneet lapsenlapsen ja isovanhemman välisestä erityisestä yhteydestä. Salatusta yhteydestä. Miten meidän lapsi tulee kertomaan heille asioita, joita ei kerro meille. Ja miten kyllä se heitä sitten uskoo ihan eri lailla kuin meitä. Ja jos on jotain ongelmaa, niin sanotaan vain heille, ni he sanovat sitten lapselle, niin kyllä uskoo, KOSKA lapsenlapsen ja isovanhemman suhde on aivan ERITYINEN. Just. Ymmärtäisin sen, jos toivoisivat, että toivottavasti lapsi luottaa myös meihin. Mutta tuon korostaminen, että luottamus tulee meidän kustannuksella, että lapsi VARMASTI tulee luottamaan heihin enemmän kuin meihin joissain asioissa ärsyttää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoisia näkökulmia, tässä ihan helmi:
Kommentti: "se toisen ihmisen vauvan sylittely ole mikään ihmisoikeus vaikka lapsi olisi kuinka lapsenlapsi. Hyvin harvalla äidillä on tarve toimia näin ilman mitään todellista syytä. "
Minulla ei ole mitään tarvetta pidellä toisten vauvoja tai lapsia sylissäni, ei ne niin ihania ole. Mutta jos lapseni saa lapsen niin täytyy jutella jossain kohtaa vanhempien kanssa mitä mieltä he ovat syliinottamisesta. Mutta ei tietenkään synnärillä, lapsen kotona ensimmäisten viikkojen aikana, ristiäisissä ei passaa jutella aiheesta, lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana ei passaa, ei tietenkään lapsen synttäreillä tai oikeastaan lapsen ensimmäisten 18 elinvuoden aikana passaa jutella asiasta. Eikä kysellä tekstiviestillä. Juttelen sitten lapsen kanssa vaikka valatilaisuudessa istuisiko hän hetkeksi mummon syliin jos vaan äiti ei näe. Kun äidillä ei ole tarvetta antaa lasta mummon syliin hetkeksikään oli sitten näköyhteys tai ei ja äidin pillin mukaan tässä tanssitaan, varsinkin hei me hirviöanopit, jotka olemme puolison äitejä eli alinta paarialuokkaa. Selvähän se.
Toinen helmi kommentiksi: "Itsereflektointi on suurien ikäluokkien ihmisille, varsinkin 50v. naisille ilmeisen vaikeata. Ollaan totuttu pyörittämään omaa perhettä harkitulla mököttämisellä ja itkunvääntämisellä."
Ihan uutta tietoa minulle viisikymppiselle. Mikähän sitten on nuoremman sukupolven äidinhelmasynti? Olisiko vaikka minä minä minä asenne, että kun lamppu palaa niin odotetaan maailman pyörivän ympärillään ja itse vain pitää lamppua paikoillaan. Ymmärrän hyvin tuota mummua, joka ei uskalla lähestyä lapsenlapsiaan.
Ollaan jo valmiiksi asenteellisia, että minunhan yli ei kävellä tai anoppi lentää ovesta ulos, viis lapsesta ja siitä *rumassana* miehestä, kurppa lentää ensimmäisestä poikkipuolisesta sanasta kun se on narsisti ja rajaton ja mitä vielä kaikkea, greepy creature kun se yrittää kävellä vauva sylissä, saaaaata.. vana kaikenlaista. Netti käy ahkeraan kun haetaan pikadiagnoosia pienestäkin havainnosta ja av on paras tietolähde. Onnittelee vauvasta, piru sillä on mielessä, selvä narsisti! Niinpä niin, aika moni anoppi todennäköisesti miehen äiti on leimattu jo ennen kuin on lapseen tutustunut. Ihan varmuuden vuoksi koska minä minä minä.
Niin katkeraa, katkeraa kalkkia.
Mistä olisin katkera? Erehdyt tunteesta, tunne on ärsyyntyminen tämän palstan yksioikoiseen ajattelutapaan. Hyvä esimerkki sinulta, että täytyy olla katkera jos valaisee kolikon toista puolta, en ole anoppi vaan miniä.[/quote
Luepa oma kyhäelmäsi. Sinulla on yksioikoinen ja järjetönkin ajattelutapa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun itsenäisyys on huonolla pohjalla, on suhteeseen hankalaa ruveta vääntämään lapsia.
Kaikenlainen taloudellinen ja materiaalinen sekasotku sukupolvien välillä on huono merkki suhteessa jo alun perin. Roinat vanhempien kodissa, asuminen vanhempien omistamassa asunnossa, yhteisomistuksessa olevat ne ja nämä, jatkuvat puolin ja toisin avun tarve, huono huono.
Ensin kunnon itsenäistyminen. Sitten vasta lapset.
Mitähän tää tähän kuuluu?
Tässähän puhutaan takertuvista, tavaralla ja perinnöllä kiristävistä isovanhemmista.
Minä olen muuttanut kotoa 16-vuotiaana. Sain lapsen nelikymppisenä. Ja niin vaan hullu äitini yrittää tulla kotiini tallomaan. Vaikka täällä ei ole ensimmäistäkään häneltä saatua tavaraa, enkä ole ollut edes tekemisissä 20 vuoteen.
Aloittajan puolisolla oli tavaroita vanhempiensa kodissa ja mm. jotkut peräkärryt säilytyksessä. Suhteet kieroutuneet.
Sinun mummoäitiytesi ja lapsesi dementoituva mummo tuskin kuuluu aloittajan tilanteeseen millään tavalla.
Hah mikä ”sivallus”, mummoäiti :). Ikäänkuin nelikymmpinen tuore äiti olisi jotenkin vähempiarvoinen kuin 15v nuorempi aiti.
Tässä sulle mummoäitiä, sain ekan 43v ja toista odotan nyt 44v ja oon 45 kun syntyy. Lapseni saa terveen hyväkuntoisen äidin ja varakkaan kodin. Kas kun kerkesin uralla edetä johtajaksi.
Jos mulle joku tulee länkyttämään mummoäitiydestä niin tietää tulleensa....
Lapsi parat.
Kiinnostaisi, että onko tässä jotain alueellisia tai kulttuurillisia eroja?
Minun anoppini ja appeni sen kummemmin kuin omat vanhempani eivät ikinä maailmassa olisi halunneet vauvaa yksin hoitoon ensimmäisten kuukausien aikana. Enkä itsekään haluaisi pieniä vauvoja omaan hoitoon, jos ei äiti pyytäisi - ja silloinkin vain jos äidillä niin pätevä syy etten kehtaa kieltäytyä. Olen Lounais-Suomesta, en saaristosta, ja niin on myös sukuni ja miehen suku. Onko tämmöinen imeväisten omiminen tyypillistä jossain muualla päin Suomea, kun täällä päin en ole mokomasta kuullutkaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi, että onko tässä jotain alueellisia tai kulttuurillisia eroja?
Minun anoppini ja appeni sen kummemmin kuin omat vanhempani eivät ikinä maailmassa olisi halunneet vauvaa yksin hoitoon ensimmäisten kuukausien aikana. Enkä itsekään haluaisi pieniä vauvoja omaan hoitoon, jos ei äiti pyytäisi - ja silloinkin vain jos äidillä niin pätevä syy etten kehtaa kieltäytyä. Olen Lounais-Suomesta, en saaristosta, ja niin on myös sukuni ja miehen suku. Onko tämmöinen imeväisten omiminen tyypillistä jossain muualla päin Suomea, kun täällä päin en ole mokomasta kuullutkaan?
Kyllä se on ihan mielenterveyden tasosta kiinni. Ei sijainnista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi, että onko tässä jotain alueellisia tai kulttuurillisia eroja?
Minun anoppini ja appeni sen kummemmin kuin omat vanhempani eivät ikinä maailmassa olisi halunneet vauvaa yksin hoitoon ensimmäisten kuukausien aikana. Enkä itsekään haluaisi pieniä vauvoja omaan hoitoon, jos ei äiti pyytäisi - ja silloinkin vain jos äidillä niin pätevä syy etten kehtaa kieltäytyä. Olen Lounais-Suomesta, en saaristosta, ja niin on myös sukuni ja miehen suku. Onko tämmöinen imeväisten omiminen tyypillistä jossain muualla päin Suomea, kun täällä päin en ole mokomasta kuullutkaan?
Kyllä se on ihan mielenterveyden tasosta kiinni. Ei sijainnista.
1096 jatkaa:
Tunnen käsittääkseni aika paljon ihmisiä, useimmat täältä Lounais-Suomesta myös... Eikä tämmöinen ongelma ole tullut ikinä vastaan omassa suvussa (mikä luonnollista, kun ei ole ollut tapana) mutta ei myöskään tuttavien esiintuomana. Pikkuvauvat ovat vanhempiensa kanssa ja sitten vasta kun lapsia aletaan miettiä muutenkin jonnekin hoitoon, on lapsia päästetty (ja haluttu) yksinään sukulaisille tai hoitopaikkaan oleilemaan.
Ihmettelen miten kaikki tuttavanikin sitten ovat onnistuneet pariutumaan ihan tervepäisten ihmisten sukuihin... Ja missä nuo kaikki kummallisuudet sitten piileskelevät?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi, että onko tässä jotain alueellisia tai kulttuurillisia eroja?
Minun anoppini ja appeni sen kummemmin kuin omat vanhempani eivät ikinä maailmassa olisi halunneet vauvaa yksin hoitoon ensimmäisten kuukausien aikana. Enkä itsekään haluaisi pieniä vauvoja omaan hoitoon, jos ei äiti pyytäisi - ja silloinkin vain jos äidillä niin pätevä syy etten kehtaa kieltäytyä. Olen Lounais-Suomesta, en saaristosta, ja niin on myös sukuni ja miehen suku. Onko tämmöinen imeväisten omiminen tyypillistä jossain muualla päin Suomea, kun täällä päin en ole mokomasta kuullutkaan?
Kyllä se on ihan mielenterveyden tasosta kiinni. Ei sijainnista.
1096 jatkaa:
Tunnen käsittääkseni aika paljon ihmisiä, useimmat täältä Lounais-Suomesta myös... Eikä tämmöinen ongelma ole tullut ikinä vastaan omassa suvussa (mikä luonnollista, kun ei ole ollut tapana) mutta ei myöskään tuttavien esiintuomana. Pikkuvauvat ovat vanhempiensa kanssa ja sitten vasta kun lapsia aletaan miettiä muutenkin jonnekin hoitoon, on lapsia päästetty (ja haluttu) yksinään sukulaisille tai hoitopaikkaan oleilemaan.
Ihmettelen miten kaikki tuttavanikin sitten ovat onnistuneet pariutumaan ihan tervepäisten ihmisten sukuihin... Ja missä nuo kaikki kummallisuudet sitten piileskelevät?
Hullu mummo ja sekopäiset sukulaiset on yleensä hyvin hävettävä asia. En minäkään ole kenellekään kertonut, että jouduin hakemaan lähestymiskiellon...
Siksi tää ketju onkin niin voimauttava. Tajuaa ettei olekaan yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi, että onko tässä jotain alueellisia tai kulttuurillisia eroja?
Minun anoppini ja appeni sen kummemmin kuin omat vanhempani eivät ikinä maailmassa olisi halunneet vauvaa yksin hoitoon ensimmäisten kuukausien aikana. Enkä itsekään haluaisi pieniä vauvoja omaan hoitoon, jos ei äiti pyytäisi - ja silloinkin vain jos äidillä niin pätevä syy etten kehtaa kieltäytyä. Olen Lounais-Suomesta, en saaristosta, ja niin on myös sukuni ja miehen suku. Onko tämmöinen imeväisten omiminen tyypillistä jossain muualla päin Suomea, kun täällä päin en ole mokomasta kuullutkaan?
Kyllä se on ihan mielenterveyden tasosta kiinni. Ei sijainnista.
1096 jatkaa:
Tunnen käsittääkseni aika paljon ihmisiä, useimmat täältä Lounais-Suomesta myös... Eikä tämmöinen ongelma ole tullut ikinä vastaan omassa suvussa (mikä luonnollista, kun ei ole ollut tapana) mutta ei myöskään tuttavien esiintuomana. Pikkuvauvat ovat vanhempiensa kanssa ja sitten vasta kun lapsia aletaan miettiä muutenkin jonnekin hoitoon, on lapsia päästetty (ja haluttu) yksinään sukulaisille tai hoitopaikkaan oleilemaan.
Ihmettelen miten kaikki tuttavanikin sitten ovat onnistuneet pariutumaan ihan tervepäisten ihmisten sukuihin... Ja missä nuo kaikki kummallisuudet sitten piileskelevät?
Tällaiset asiat salataan ulkopuolisilta. Ei kukaan kerro muille olevansa rajaton anoppi eikä kukaan kehtaa julkisesti haukkua miehensä äitiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitäis varmaan tehdä joku kysely monellako palstalaisella on oikeasti rajaton anoppi, monellako rajaton äiti ja monellako jotenkin mukiinmenevä, monellako vetäytyvä ja monellako ei anoppia ollenkaan...
Kun tuntuu että täällä on noin tuhat ihmistä jolla rajattomat anopit...
Vierailija kirjoitti:
Pitäis varmaan tehdä joku kysely monellako palstalaisella on oikeasti rajaton anoppi, monellako rajaton äiti ja monellako jotenkin mukiinmenevä, monellako vetäytyvä ja monellako ei anoppia ollenkaan...
Kun tuntuu että täällä on noin tuhat ihmistä jolla rajattomat anopit...
No mihin luulet niiden ihmisten kirjoittavam jotka kärsii tuosta?
Itselläni on rajaton äiti. Minun elämäni suurimpia iloja on ollut se, että olen jo niin vanha, että voin rauhassa kertoa hänen kuolleen. Ei ole mutta nyt olen niin vanha ettei kukaan ihmettele enää vaikka äitini ikäinen onkin jo kuollut.
Ahdistaa niin teidän puolesta, ajatuskin on ihan kamala että joku tulisi vastasyntynyttä repimään omasta sylistä :/ Kyllä vauvan paikka on ensisijaisesti äidin tai isän syli - muut sylittelee kun se vanhemmille sopii. Vauvan ehdolla. Miten joku VOI olla niin ilkeä ettei kuuntele itkevää vauvaa tai vanhempaa??
Me olemme mieheni kanssa päättäneet, että meidän lapsi pysyy kohdussani kunnes täyttää vuoden niin ei tulla repimään syliin. Jos kätilö yrittää avittaa vauvaa ulos niin mieheni osaa karatea ja voi vetää pataan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun itsenäisyys on huonolla pohjalla, on suhteeseen hankalaa ruveta vääntämään lapsia.
Kaikenlainen taloudellinen ja materiaalinen sekasotku sukupolvien välillä on huono merkki suhteessa jo alun perin. Roinat vanhempien kodissa, asuminen vanhempien omistamassa asunnossa, yhteisomistuksessa olevat ne ja nämä, jatkuvat puolin ja toisin avun tarve, huono huono.
Ensin kunnon itsenäistyminen. Sitten vasta lapset.
Mitähän tää tähän kuuluu?
Tässähän puhutaan takertuvista, tavaralla ja perinnöllä kiristävistä isovanhemmista.
Minä olen muuttanut kotoa 16-vuotiaana. Sain lapsen nelikymppisenä. Ja niin vaan hullu äitini yrittää tulla kotiini tallomaan. Vaikka täällä ei ole ensimmäistäkään häneltä saatua tavaraa, enkä ole ollut edes tekemisissä 20 vuoteen.
Aloittajan puolisolla oli tavaroita vanhempiensa kodissa ja mm. jotkut peräkärryt säilytyksessä. Suhteet kieroutuneet.
Sinun mummoäitiytesi ja lapsesi dementoituva mummo tuskin kuuluu aloittajan tilanteeseen millään tavalla.
Hah mikä ”sivallus”, mummoäiti :). Ikäänkuin nelikymmpinen tuore äiti olisi jotenkin vähempiarvoinen kuin 15v nuorempi aiti.
Tässä sulle mummoäitiä, sain ekan 43v ja toista odotan nyt 44v ja oon 45 kun syntyy. Lapseni saa terveen hyväkuntoisen äidin ja varakkaan kodin. Kas kun kerkesin uralla edetä johtajaksi.
Jos mulle joku tulee länkyttämään mummoäitiydestä niin tietää tulleensa....Lapsi parat.
Kyllä on joo rankkaa. Varakas terve äiti (juoksen maratoneja, juoksetko sinä?) iso talo, paljon rakkautta.
Mun oma äiti oli nuori äiti, 20v kun synnyin. Paskempaa äitiä saa etsiä, isovanhempana myös totaalisen paska, edelleen itsekäs ja piittaamaton. Ikä ei ole mikään määre hyvälle äitydelle. Eikä huonolle.
Vierailija kirjoitti:
Pitäis varmaan tehdä joku kysely monellako palstalaisella on oikeasti rajaton anoppi, monellako rajaton äiti ja monellako jotenkin mukiinmenevä, monellako vetäytyvä ja monellako ei anoppia ollenkaan...
Kun tuntuu että täällä on noin tuhat ihmistä jolla rajattomat anopit...
Olen pari viestiä tänne kirjoittanut lähinnä ihmetellyt mistä tällaiset ihmiset sikiävät tai mitä heille on syötetty.
Kaikki eivät ole kuin tässä ketjussa julkituodut anopit ja äidit.Tiedoksi heille jotka eivät ole vielä appivanhempiaan edes tavanneet.
Eivät vaikka kuinka kaiveltaisi luurankoja kaapista.
Ja kuten aiemmin ilmoitin ,jos itsestäni jonkun ihmeen niksahduksen( ei ,vauvat eivät herätä minussa mitään lepertely tai sylittely maniaa oli ne omia tai varastettuja ) takia kuorituisi rajaton,yhteiskunta kelvoton anoppi niin hoitoon !Tai pesäpallomailalla taju kankaalle.
Alue: Aihe vapaa
Marttyyrimummojen aatelia