Halusin lapsia, mutta nyt olen nähnyt lähipiirissä millaista se oikeasti on.....

Sama täällä, en ole koskaan halunnut lapsia mutta täysin varma olin vasta kun seurasin läheltä lapsiperhen elämä.

En lukenut muita vastauksia, joten joku muu voi olla kommetoinut samoin. 

Mäkin ajattelin ennen, että haluan lapsia, kunnes näin läheltä sitä vauva arkea... tosi usein se nainen oli sidottu kotiin ja jututukin muuttui sen mukaisiksi... vanhaa ystävää ei enää meinannut tunnistaa niiden vauvahuurujen keskeltä. 

Sitten näin onneksi, että toisinkin voi elää... paras ystäväni sai lapsen ja edelleen oli sama persoona kuin ennenkin... tietysti se vauva rajasti elämää samalla kun toi siihen tosi paljon iloa, mutta samanlaista kuplautumista ja aivojen katoamista ei tapahtunut kuin muilla. Siitä rohkaistuneena aloin taas ajatella, että lapset voisi olla munkin juttu.

Vierailija kirjoitti:

Se on sinun päätös. Hyvä että saat näkökulmia asiaan. Onhan siinä pikkuvauvassa sen 247 kiinni...Mutta yksivuotias on jo ihan eri asia. Sellainen menee tarhaan, osaa kohta kävellä ja melkein jo syö itse...Mutta toisaalta vastuu on sen 18  v...

Täysin samaa mieltä. Oma päätös, ja jos se epäilyttää niin sittein ei ehkä kannata siihen ryhtyä, tai sitten kannattaa toimia lastenlikkana vähän pidempiä aikoja niin tietää sitten edes jonkun verran että miltä se tuntuu. 

Mitä ihmettä täällä kirjoitellaan, että 1-vuotias menee jo tarhaan ja ei tuo kauaa kestä. Joka ikinen työkaveri jolla on lapsia soittaa joka ikinen päivä lapselleen tai toisinpäin, isät usein myös. Teini-ikäinen on jo omatoiminen, mutta sitten onkin ihan eri ongelmat edessä.

Vierailija kirjoitti:

Ottaisitko ap mieluummin koiranpennun?

Kissanpennun kyllä. Sata kertaa mielummin.

Lapseni ovat aikuisia ja tosi hyviä tyyppejä, mutta täytyy tunnustaa, että jos etukäteen olisin tiennyt mitä äitiys vaatii ja miten oma elämä jää paitsioon väkisinkin, kun miehestä ei ollut vastuuta kantamaan niin en välttämättä olisi tehnyt yhtäkään.

Se vauva-aika ja vielä kouluaikakin oli mukavaa.Mutta tietäisittepä nyt ,kun ovat 30-40 vuotiaita. On erot ja sen sellaiset murheet ja kaikennäköistä ikävää.

Okei,meillä on mukava oma elämä,mutta lapsi on oma lapsi aina ,vaikka olisit 9-kymppinen .

Jos niillä on murheita,murehduttaa seväkisin myös vanhempiansa-ainakin jonkun verran,vaikk' niiden on elämänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vaihtaisin tän hullun työelämän vauvan kanssa kotonaoloon ihan koska tahansa!

Minä en. Tylsää kotona makoilua, p*skavaippojen vaihtoa, kuolan, oksennuksen ruokasotkujen siivoamista, yöheräämisiä, kovaäänisen itkun ja huudon sietämistä, jatkuvaa vahtimista ym.

Paljon mieluummin panostan uraani ja kehittymiseeni unelma-alallani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis sisarukseni ovat saaneet lapsia ja molemmat ovat aivan myytyjä. Siskoni sanoi jo nyt että haluaa ehdottomasti lisää lapsia. On todella rakastunut vauvaansa ja on tämän kanssa 24/7 ja sivusta katsottuna se onni näyttää aivan ihanalta. Myös siskon mies on aivan rakastunut vauvaan.

Silti.... se miten KIINNI täytyy olla.. siis oikeasti todella kiinni siinä vauvassa. Ja miten paljon on kokoajan kaikkea häärättävää täytyy tehdä sitä ja tätä ja tota... nyt yhtäkkiä en tiedä näenkö itseäni siinä samassa tilanteessa.. olen jopa ajatellut että kannattaako minun sittenkään tehdä lapsia?

Vanhemmuus opettaa että elämässä on muutakin tärkeää kuin minä-minä-minä-minä.

Vaikka lasten kanssa välillä onkin rankkaa, en silti vaihtaisi yhtäkään pois. Antavat niin paljon enemmän kuin ottavat.

Mulla on just sama juttu kuin ap:lla eikä kyse ole mistään minäminäminä-ajattelusta! Päinvastoin autan lastenhoidossa jatkuvasti jne ja muutenkin autan minkä voin.

Itselläni on vain ollut mm. univaikeuksia ja paniikkioireita nuorempana. Minua on myös lapsena hyväksikäytetty. Ei minulle ole itsestäänselvyys että jaksaisin pienen lapsen kanssa.

Tätä ei monikaan ns. keskivertoihminen tunnu tajuavan, että meidän kaikkien lähtökohdat vanhemmuuteen eivät ole samat. Siksi moni jättää lapset tekemättä eikä se liity mitenkään itsekkyyteen. On typerää edes liittää tuota vanhemmuus-lapsettomuus-keskusteluun, koska ei liity aiheeseen millään tavalla muuta kuin ehkä joidenkin ihmisten mielessä velloviin stereotypioihin.

Vauvanipa tosiaan puhkeaa pian. Kun lapsen hankki, naisella on vastuu siitä koko elämän ajan. Moni on mennyt nuorena naimisiin ja hankkinut 2-3 lasta, mutta kun ikää tulee yli 40 vuotta, MIES OTTAA NUOREMMAN ja usein ulkomaalaisen Thaimaasta, Venäjältä ,Kiinasta. Suomessa on paljon miehiä 50 - 60 vuotiaita , jotka ovat hylänneet 1. Vaimon ja lapset ja heillä on paljon nuorempi, uusi nainen. ONKOS MUKAVAA tulla hylätyksi vanhempana. EI miesten sanaan voi koskaan luottaa täysin varmasti. Heillä on aina ympärillään houkutuksia. Täytyy olla poikkeuksellinen mies, johon voi luottaa koko elämän. Maailma on muuttunut ja ihmiset matkustavat ja uusia suhteita syntyy. EN USKALLA MENNÄ NUORENA NAIMISIIN. Ammatti antaa minulle rahaa ja todellista itsevarmuutta.

Vierailija kirjoitti:

Itseäni ei pelota se miten paljon lapsi/vauva sitoo, minulla on oikeastaan teini-ikäisestä ollut vastuullani useampikin lemmikki, nytkin hevosia ja koiria ja ammattini myös eläinten parissa; joku on hoidettavana 24/7. Ei sitä ole koskaan tullut lähdettyä yhtään mihinkään hetken mielijohteesta, aina pitää suunnitella hoitajat ja järjestellä jne.

Vauvat ovat ihania ja söpöjä, mutta sitten se lasten kanssa oleminen... Kyllästyn heidän leikkeihinsä ja juttuihinsa noin tunnissa aina. Jatkuva huomion kärttäminen ja huutaminen. Monet ystävät ovat sanoneet että se on aivan eri tilanne, kun ne on ne omat lapset, sillon ei ala kyllästyttää... Uskaltaako luottaa?

Itse luotan tähän. En ole mikään äitityyppi, vieraiden lasten huutaminen ärsyttää, huonosti käyttäytyvät kakarat ärsyttää, kitinä ärsyttää ym. Matkustellaan miehen kanssa aina kun mahdollista aikuisille tarkoitetuissa hotelleissa. Aina välissä kun valitan jostain vieraista lapsista huomauttaa mieheni että miten mua ei siskojeni lasten jutut tai huuto ärsytä, ehkä se tosiaan on niin että siskojen lapset huutaa yhtälailla mutta en vain itse sitä huomaa. Omat menee sitten siihen samaan kategoriaan.

ittaa täysin varmasti. Heillä on aina ympärillään houkutuksia. Täytyy olla poikkeuksellinen mies, johon voi luottaa koko elämän. Maailma on muuttunut ja ihmiset matkustavat ja uusia suhteita syntyy. EN USKALLA MENNÄ NUORENA NAIMISIIN. Ammatti antaa minulle rahaa ja todellista itsevarmuutta.[/quote]

Voit aina pistäytyä vaikka Ghanassa tai Dominikaanisessa hakemassa itsellesi nuoren mehen.

Vierailija kirjoitti:

Minä en kestäisi millään sitä vauvassa kiinni olemista, en ole koskaan tykännyt elää symbioosissa. (Toki lapsena olin vanhempien hoidossa, mutta aikuisiällä).

Tuo symbioosissa eläminenkin tarkoittaa toisella toista ja kolmannelle jotain muuta. Esim. jos ei imetä kovin pitkään, niin ei siinä vauvassa ole mikään pakko olla koko ajan kiinni. Vauvat ja pikkulapset yleensä nukkuu puolet vuorokaudesta, ja kun lapsi normaalisti nukkuu ei hänessä tarvitse äidin olla kiinni, jotkut vaan ehkä haluavat olla.

Joidenkin imetys on sitten sitä että se lapsi on kiinni siinä tississä jatkuvasti ja yölläkin herää tissittelemään, tissi on tutin korvike eikä päinvastoin. Minä kun en pystynyt lapsiani imettämään kuin korkeintaan sen 3kk, niin nukkuivat yöt hyvin, ei tarvinnut herätä syöttämään eikä vaihtamaan vaippaa yöllä. Joivat iltapalaksi velliä pullosta ja sitten nukkua posottivat rauhassa pitkälle aamuun.

Toisaalta se on sitten sellaista että aluksi on vaikea jättää vauvaa edes isälleen kun lähtee vaikka kauppaan, tuntuu kuin jättäisi oikean käden kotiin, mutta kyllä siihen aika nopeasti sitten taas tottuu. Isomman vauvan kanssa harvemmin enää on missään hattarassa tai symbioosissa kun isäkin hoitaa lasta ja lapsi viihtyy lattialla tai sitterissä yhä pidempiä aikoja.

Mä aina ajattelin, että en todellakaan hanki lapsia. Olin ainoa lapsi ja aika pikkuvanhatyyppi pienestä pitäen. Kavereiden vauvat pelotti ja pikkulapsiarki kauhistutti. Mies on isosta perheestäni hänen sisaruksilla oli jo lapsia kun tulin perheeseen mukaan. En edelleenkään tiedä mikä mielenhäiriö mulle tuli, muuta muutama vuosi naimisiinmenon jälkeen mies ehdotti, että pitäisikö meidän sittenkin hankkia lapsi ja totesin, että hankitaan. Ehkä hyvin hektinen ja hankala vaihe työelämässä vaikutti.

Tulin äärimmäisen helposti raskaaksi ja voitte uskoa montako kertaa mietin raskauden aikana, että voisiko tämän vielä peruuttaa. Vauva-aika oli suht helppo, mutta olin yksinäinen ja pelokas. Kuitenkin itse ehdotin, että tehdäänkö toinen, koska olin itse kaivannut sisarusta koko elämäni. Joten toinen lapsi tuli nopeasti perään. Moni on kysynyt oliko tuo kahden pienen lapsen aika hirvittävä. Ei ollut, jotenkin olin tajunnut mitä mun tarvii tehdä ja mikä tämä juttu oikeasti on. Totta kai välillä on tullut hetkiä jolloin hermo menee jne. mutta nämä kaksi ovat niin hyviä tyyppejä, joiden kanssa elämä on uskomattoman kivaa. Ovat jo lähes aikuisia ja omaa elämäänsä aloittamassa. Olisin jäänyt niin paljosta paitsi jos en olisi heitä saanut.

Pitkän kommentin tarkoitus oli vain kertoa, että omaa kokemus on aina oma kokemus ja toisen kokemus voi antaa vain viitteitä. Ja edelleen, lapsen kanssa aika kuluu nopeaan, kehitysvaiheet seuraavat toisiaan etkä ole vaippaikäisen vauvan vanhempi kuin sen hetken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en kestäisi millään sitä vauvassa kiinni olemista, en ole koskaan tykännyt elää symbioosissa. (Toki lapsena olin vanhempien hoidossa, mutta aikuisiällä).

Tuo symbioosissa eläminenkin tarkoittaa toisella toista ja kolmannelle jotain muuta. Esim. jos ei imetä kovin pitkään, niin ei siinä vauvassa ole mikään pakko olla koko ajan kiinni. Vauvat ja pikkulapset yleensä nukkuu puolet vuorokaudesta, ja kun lapsi normaalisti nukkuu ei hänessä tarvitse äidin olla kiinni, jotkut vaan ehkä haluavat olla.

Joidenkin imetys on sitten sitä että se lapsi on kiinni siinä tississä jatkuvasti ja yölläkin herää tissittelemään, tissi on tutin korvike eikä päinvastoin. Minä kun en pystynyt lapsiani imettämään kuin korkeintaan sen 3kk, niin nukkuivat yöt hyvin, ei tarvinnut herätä syöttämään eikä vaihtamaan vaippaa yöllä. Joivat iltapalaksi velliä pullosta ja sitten nukkua posottivat rauhassa pitkälle aamuun.

Toisaalta se on sitten sellaista että aluksi on vaikea jättää vauvaa edes isälleen kun lähtee vaikka kauppaan, tuntuu kuin jättäisi oikean käden kotiin, mutta kyllä siihen aika nopeasti sitten taas tottuu. Isomman vauvan kanssa harvemmin enää on missään hattarassa tai symbioosissa kun isäkin hoitaa lasta ja lapsi viihtyy lattialla tai sitterissä yhä pidempiä aikoja.

Hyvä kirjoitus. Jos saa lisätä, niin esimerkiksi kehityspsykologiassa tarkoitetaan symbioosilla sitä, että vauva ajattelee olevansa "yhtä" äidin kanssa, ja tämä alkaa pikkuhiljaa purkautumaan puolivuotiaasta lähtien. N. 1,5-vuotias ymmärtää erillisyytensä äidistä ja 2,5-vuotias on yleensä ratkaissut "kriisinsä" asian suhteen. Monet ihmiset käsittävät tuon termin väärin, ikään kuin äidin ja lapsen pitäisi olla kyljekkäin 24/7. Ja isällähän on merkittävin rooli, mitä tulee symbioosin "katkaisemiseen".

Sehän ei tarkoita sitä, etteikö äiti voisi kokea itsensä erilliseksi lapsesta ja etteikö äiti voisi olla erillään lapsesta. Mutta ihan luonnostaan monille äideille tulee "asteittain" erkaantuminen lapsestaan, eli jotenkin alitajuntaisesti sitä osaa olla tarpeeksi lapsensa kanssa, jotta se symbioosi pysyisi yllä ja purkautuisi lapsen kehitykselle otollisella tavalla. Aivan kuten luonnostaan monet äidit valikoimat vauvansa hoitajaksi mahdollisimman läheisen hoitajan vauvalle, sellaisen joka hoitaa samalla tavalla kuin hän itse hoitaisi. Monesti mietin itse jälkikäteen (minun "vauvani" on jo 10v), miksi en antanut esimerkiksi siskoni hoitaa vauvaani vaan ainoastaan äitini. Siinä oli jotain vaistomaista. Sisko oli tosi luotettava, mutta hänen tapa vuorovaikuttaa vauvan kanssa oli tosi erilainen kuin minun, äidin tapa puolestaan samanlainen. Tämä nyt meni ihan ohi aiheen, pahoittelut.

Sitten toki jos itse jostain syystä epäilee, että omalla äidillä on saattanut olla ongelmia vauva-aikana itsensä kanssa (masennus, päihdeongelma, kuormittava elämäntilanne jne.), niin voi miettiä tietoisemminkin mitä sen symbioosin vauvan kanssa tulisi olla, silloin se ei välttämättä tule luonnostaan helposti.

Upp

En usko, että perhe-elämä on mua varten. Sisarusten lapset on vilkkaita ja niitä pitää vahtia jatkuvasti ja olla erotuomarina niiden kähinöissä. Levotonta ja meteliä on koko ajan. Olin itsekin lapsena tosi vilkas, opin kiipeämään tuoleille reilu 7 kk ja kävelemään 9 kk ikäisenä. Omat lapset olisi varmaan samanlaisia ikiliikkujia.

Nykyään rakastan rauhaa ja hiljaisuutta. En usko, että mun yliherkkä hermosto kestäisi jatkuvaa hälinää ja sitä, että joutuisi elämään 24/7 jonkun muun ehdoilla.

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuo aika nyt kauaa kestä. Ja lapsista on iloa sitten loppuelämän. Itsellä nyt teini-ikäiset tytöt ja heidän kanssaan onkin jo tosi kiva tehdä reissuja ja höpötellä mukavia.

Sehän ei takaa mitään, vaikka tekisit kaiken vanhempana oikein, että niille lapsille tulee hyvä elämä ja sitten vietetään yhdessä aikaa jne. Sitä kun ei voi tietää, miten hommat menee. Sulla kävi hyvä tuuri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan aloittaja ymmärrät, että se vauva-aika ei kestä kovin pitkään.

 

Ei, mutta sen aikana huonosti nukkuvan lapsen kanssa kertyvä univaje voi aiheuttaa vuosien uniongelmat äidille. Äiti ei enää nuku, vaikka lapsi alkaakin nukkua lopulta.

Tämä on yksi syy, miksi en uskalla hankkia lapsia. Kärsin vuosia pahasta unettomuudesta, johon en saanut terveydenhuollosta apua. Terveys meni siinä. Kilpirauhanen kosahti ja tuli metabolinen oireyhtymä. Kroppa vaan lakkasi unen puutteessa toimimasta.

Nyt nukun suht hyvin, kun on löytynyt oikea lääkitys. Silti traumat jäi tuosta ajasta. Menetin elämänhaluni ja mietin jo, että jos ei tämä lopu, niin en halua elää tämmöistä elämää. Luotto terveydenhuoltoon täysi nolla. Jos saisin lapsen ja ongelmat palaisivat, niin jätettäiskö mut taas selviytymään yksin? En saisi taaskaan apua.

Kuka hoitaisi lapsen, jos niin kävisi? Jäisikö lapsi sitten ilman äitiä? Kestäisikö mun kroppa raskautta ja synnytystä ylipäätään, kun vuosien unettomuus sen on jo rikkonut, eikä se toimi alkujaankaan kuin normaalilla ihmisellä? Joutuisin taas vaatimaan apua vuosia, jos kroppa hajoaisi synnytyksessä. Mulla ei ole voimia sellaiseen. Siispä jätän lapset hankkimatta. Se on vastuullisin teko.

Vierailija kirjoitti:

Upp

6v vanha keskustelu? Miksi?