Mitä muistoja sinulla on mummilastasi?

Vierailija kirjoitti:

Mummu minulle ilmoitti, ettei joulupukkia ole olemassa, vaan että se on sellainen satu jota kerrotaan. Muistan tuon hetken erittäin hyvin, kun pöydän ääressä istuttiin. Olisiko tuo ajatus nyt kuitenkaan mummun tehtävä ollut lapselta romuttaa!

Jos häntä pelotti, että sua aletaan kiusata. Jos häntä oli kiusattu tuosta.

Mulle kertoi äiti ennen koulun alkua. Tulin vihaiseksi. Olisin halunnut vielä uskoa.

Ei oo minusta mummon tehtävä kertoa. Miksi semmoinen edes pitää kertoa.

Minä en ole kertonut asiaa vielä 19-vuotiaallenikaan. Hän sen tosin ilmeisesti itse oivalsi jo kauan sitten, mutta jouluisin sanon, että jos et usko pukkiin, ei tule lahjoja. Aina vakuuttaa että uskoo. (pientä härnäämistä tämä toki on)

Olohuoneessa oli lähes aina kulhossa karkkeja, yleensä Omar tai Fazerin parhain karkkeja. Tarjolla oli usein perunapiirakkaa, mustikkapiirakkaa ja lapsille viinimarjoista itse tehtyä mehua. Kirjahyllyssä oli pieni ja vanha koristenukke, jolla ei saanut leikkiä ettei se mene rikki. Mummolassa oli oma erikoinen tuoksunsa.

Miksi niin moni hylkää mofat ja mummut, kun he vanhenevat ja sairastuvat. Jopa vuosia menee ettei käydä lainkaan. Haluaisitteko itse elää sairaana yksin ja odottaa kuolemaa yksin?

Hienot. Asun siellä nyt. Tai samassa pihassa uudempi talo.

Muistan mammani (isän äiti) sukkaliivi/korsettisysteemin; puuterin värinen, kiinnitettiin metallihakasilla kiinni vartalon edestä. Alaosasta roikkui nauhoja joihin kiinnitettiin pitkien ruskeiden sukkien reuna. Joistain nauhoista oli hävinnyt kiinnitysnapit ja mamma käytti niissä tavallisia nappeja. Mamma tuoksui aina puhtaalta ja hänessä oli jonkin oma turvallinen tuoksunsa. Kun kävin pienenä tyttönä mamman kanssa saunassa, niin mammaa täytyi vihtoa koivuvastalla niin maan perusteellisesti :) Ja mamman selkää piti pestä karhella sienellä joka kohdasta. 

Mummon kanssa kuunneltiin aina Iron Man kappaletta ja muita vanhoja hevibiisejä.

Slayerin konsertissa käytiin ja katseltiin mtv:n musiikkivideoita kuin Beavis ja Butthead konsanaan.

Mummo menehtyi äskettäin vain seitsemänkymppisenä :(

Mummon mansikkamaalla kesällä syömässä ja ukin kanssa soutelemassa veneellä rannassa. Mummon herkulliset muurinpohjaletut, jotka paistoi valurautamuurikassa ja levitti voin luudan näköisellä vispilällä. Mökin keittiönkaapit, joissa sinisillä pohjalla kukkakoristelu. Uintireissut mummolan laiturilla. Luin vanhoja Seura-lehtiä ja Aku Ankkaa aitassa ja juoksin pihamaalla paljain jaloin. Lisäksi mummolla oli vanhoja korttipelejä, jotka olisi tosi rasistisia nykyään. Sauna, jossa vesi lämmitetään kiukaassa ja valutetaan emalimaljaan. Vajan kellarimainen tuoksu. Ukin ja mummon vanha lada samara ja kuoppainen tie mökille sillä ajaessa :D

Ihania muistoja <3

Käytiin usein jäätelöllä jätski kiskalla.

Mikään ei voittanu sitä kun kesäpäivänä käveltiin sinne ja sait sen minttu suklaa jätskin ja katseltiin joutsenlampea jossa oli joutsenia.

Vanhempani eivät olleet varakkaita joten jätskikiskalle pääsin vaan mummin kanssa

Mummin tekemät letut! <3 Paraskaan lettu ei maistu samalta. Yökylässä nukuin laatikossa mummin sängyn alla, tai ei sitä laatikkoa tietenkään sinne sängyn alle työnnetty kun olin siinä :D ja mummi lauloi minut  uneen " Mä kutsuin Herttaa ja  Helunaa, ne vastas torveni soitontaan".. ihana laulu, vaikken muista kuin alun. Mummi oli uskossa, muttei tuputtanut sitä  kuten toinen mummo joka kiihkouskovaisuuden lisäksi oli huumorintajuton eikä oikein tultu toimeen.

Mummun ropsu, omenapiirakka, mansikkamaat, iso pihamaa, jossa leikittiin sisarusten kanssa, metsäretket, mummun kanssa juttelutuokiot❤️

Mummilla otti aina makoisimmat päikkärit <3 

Vierailija kirjoitti:

Se kun mummu kerran sanoi pienelle minulle, että isoveli on heille sen takia rakkaampi kun oli olemassa ensin ja ovat hänen kanssaan paljon olleet. 

Niin voi pienen ihmisen mielen helposti pahoittaa ihan loppuiäkseen.

Mistä voi kummuta tarve avautua näin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pappaa on aina ikävä. Muut aikuiset eivät jotenkin osanneet tai välittäneet olla lapsen kanssa, aina oli jotain tärkeämpää, eikä mulla ollut sisaruksia tai serkkujakaan, joten aina tuntui, että olin vähän niin kuin tiellä ja vaivaksi, mutta pappa jaksoi aina olla ja touhuta ja vastailla kysymyksiin ja opettaa kaiken. Pappa opetti mut pyöräilemään ja hiihtämään, tunnistamaan syötävät sienet ja marjat, ja kertoi tarinoita rajantakaisesta Karjalasta. Nytkin itkettää, kun tätä kirjoitan. Vanhoissa valokuvissakin olen aina papan kanssa tai sitten pappa on ottanut kuvia mun touhuista. Pappa piti muistikirjaa kaikista hassuista jutuista ja oivalluksista, joita pienenä sanoin, päivämäärälleen ylös kirjattuina, ja säästi kaikki kortit ja piirustukset. Ne on mulla vieläkin tallessa.

Mummulaan oli aina ihana mennä. Asuttiin lähekkäin ja olin paljon siellä, kun äiti oli töissä ja isää ei oikein ollutkaan. Kylpyammeessa sai lotrata niin kauan, että sormenpäät meni ryppyiseksi.

Isän puolelta mummi oli rakas, mutta välit viileni, kun siskopuoli syntyi. Mummi ei voinut sietää äitiäni, ja se heijastui sitten minuunkin.

Kuulostaa aivan minun mummolaltani! Meille pappa oli isoisä ja minulle kamalan rakas. Hän jopa pystyi myöntämään äidilleni että olen hänen lempi lapsenlapsensa vaikka kaikista meistä tykkää. Isoisä oli minulle kuin isä sillä oma isäni ei siihen oikein pystynyt kuin joskus kun häntä huvitti. Pappa opetti minut sanomaan R-kirjaimen ja värittämään. Käytiin poimimassa sieniä ja marjoja metsässä. Hän oli minua aina vastassa kun tulin koulusta ja oli tarkoitus mennä mummolaan. Halusin aina nukkuakin hänen kanssaan joka yön. Hän kuoli 2011 ja ikävä ei tunnu koskaan helpottavan. Olen kiitollinen että sain olla mukana hänen viimeisissä hetkissään sairaalassa ja muistan hänen viimeiset sanansa minulle jossa kutsui minua rakkaaksi ja pyysi etten itkisi. Jos saisin yhden ihmisen herättää henkiini se olisi minun rakas isoisäni. Kaipaan häntä valtavasti ja kirjoituksesi toi minulle hirveästi ihania muistoja mieleen vaikka eroavaisuuksiakin löytyy. Kuolemasta tulee kesällä 10 vuotta ja yhä silloin tällöin itken hänen peräänsä.

Lepää rauhassa isoisä, olit aivan paras.

Mummoni kuoli viime vuoden lopulla, ja olen miettinyt, helpottaako suru jossain vaiheessa. Tätä ketjua lukiessani alan uskoa, ettei helpota ainakaan paljoa. Kiitos kuitenkin kaikille vastanneille, ollaan vertaistukena.

Itse ainakin voisin kertoa, miten mummoni viimeisinä vuosinaan itki sitä, kun lähdin hänen luotaan pois kesälomien jälkeen. Olisin siellä vanhainkodissa halunnut pitää hänen kädestään kiinni loputtomiin. Asuttiin minun töitteni vuoksi kaukana toisistamme, mutta lapsuudessamme olimme melkein naapureita.

Lapsuudessa mummon luokse oli aina ihana mennä, ja päivittäin tavattiinkin. Se turvallisuudentunne mummolassa oli ihan uskomaton. Saman rakkauden ilmapiirin hän loi sisaruksilleni ja serkuilleni, joiden kanssa ollaan asiasta useinkin puhuttu. 

Olin mummon luona yötä ihan huvikseni, vaikka kotiinkin olisi hyvin voinut mennä. Se oli vain ihanaa käydä saunassa yhdessä, laittaa mummolle papiljotit ja nauttia siitä, kun mummo peitteli minut ja heräsi aamulla laittamaan aamiaista. Ne kaikki meidän käymämme keskustelut, sellaisia minulla ei ole varmaan ollut kenenkään muun kanssa. Nyt en pysty kirjoittamaan enempää, kun itkettää liikaa.

Ihania muistoja ihmisillä mummoista ja mummoloista. Itsellä ei ole koskaan ollut mummolaa, vaikka minulla toinen mummo olikin elossa. Mummo kuitenkin asui poikansa perheessä ja huolehti pojan lapsista, jotka olivat jääneet äidistään orvoksi. Mummo kävi kyllä meillä kerran vuodessa (siihen aikaan matkustaminen oli hankalampaa, kun ei monellakaan ollut omaa autoa) mutta me emme koskaan käyneet mummolla. Eikä se mikään mummola olisi ollutkaan vaan serkkujen koti.

Mutta meidän koti oli tavallaan myöskin mummola ja vanhempien sisarusteni lapset viettivät meillä pitkiä aikoja kesäisin. Koska vanhin siskoni oli minua pitkästi  toistakymmentä vuotta vanhempi olin alle 10v kun  sisareni alkoivat tekemään lapsia ja olivat kesäisin paljon meillä perheineen. Hauskaa oli ja luulen, että sisarteni lapsille jäi paljon ihania muistoja "mummolasta" jossa itsekin vietin lapsuuta samoihin aikoihin.

Nyt vanhempana olen monesti miettinyt, että tavallaan on jäänyt paljosta paitsi, kun ei ole ollut mummolaa, johon olisi voinut mennä ja, että olisi edes saanut tuntea mummon kunnolla. 

arvotonko kirjoitti:

Ei ole enää mummoja ja pappoja minulla elossa. Sen sijaan odotan että omat aikuiset (25- 31 v.) lapseni tekisivät minusta mummin. Mutta ei niin taida koskaan käydä. Ikävää tämä nykytouhu ja minulla olisi mielestäni niin paljon annettavaa ja aikaa  lastenlapsille. Täällä vaan luen turhautuneena näitä juttuja. Aikuiset lapsemme käyvät vaan riitaa haastamassa kotona. Koskaan ei olla mihinkään tyytyväisiä vaan aina kavereilla oli paremmin. Ja kuitenkin me ollaan aina tultu omillamme toimeen ei ole tarvinnut sos.huollostakaan apua eikä ole alkoholiongelmia, ollaan oltu mielestäni hyvä ja toimelias, harrastava perhe. Mutta kun mikään ei riitä, en edes tiedä mistä se johtuu tuo arvostamattomuus meitä vanhempia kohtaan?

Onpa kurjaa tuo lastesi käytös. Mutta luulen, että on aika yleistä, että lapset taantuvat lapsuuskodeissaan teineiksi. Olet varmaan kertonut heille, kuinka ikävää tyytymättömyys on. Jos et ole, voisit vaikka kirjoittaa heille tunnoistasi, mutta älä mainitse lapsitoiveita, koska se on niin henkilökohtainen asia. Kaikkea hyvää sinulle.

Ihania muistoja monella!

Itse muistan parhaiten isän äidistä tuoksut ja sen, että oltiin aina tervetulleita. Paljon eläimiä (lehmiä, possuja, kissoja, kanoja...). Leivottiin yhdessä karjalanpiirakoita ja syötiin hyvin. Aamulla aikaisin radio päällä. Mummo antoi aina salassa rahaa (koskaan ei saanut kertoa muille ja saman teki kaikille meille serkuksille). Mummon viimeisinä elinpäivinä vakuutteli meille, että ei saada itkeä missään tapauksessa hänen kuolemaansa, haluaa, että nautitaan elämästä iloiten. Aivan mahtava tyyppi oli.

Äidin äiti teki aina lettuja ja suklaapuuroa meille. Oli ihanan turvallinen ja hänelle pystyi kertomaan kaikki murheet.

Papoista ei ole muistikuvia, kuolivat nuorempina.

Vierailija kirjoitti:

Voi miten ihania muistoja kaikilla :’)

Mulla taas vähän päin vastaiset kokemukset. Vaarini oli alkoholisti ja todella vahva persoona, joten pelkäsin käydä mummolassa. Mummo taas oli täysin alistettu vaarille, passasi mennen tullen ja vaari vain lateli käskyjä olohuoneen nurkasta. Mummolassa oli kyllä siistiä ja mummo laittoi ruokaa tarjolle, mutta muuten tunnelma oli lapsen silmin aika karmiva.

Kävin pakolliset tervehdykset sanomassa vaarille olohuoneeseen, ja loput ajasta kyhjotin keittiössä tai jossain muualla, mahdollisimman kaukana vaarista. Mummo oli ihan mukava, mutta läheisiä välejä meille ei kuitenkaan ikinä muodostunut. Ei mitään perinteitä tai yhteisiä hetkiä mitä muistella. Aika surullista.

Kun vaarini menehtyi, en osannut itkeä enkä surra. Enkä vielä tähänkään päivään mennessä ole surrut hänen poismenoaan.

Voi ei.. omat vanhempani ovat juuri tälläisia ja lapseni käy heillä silloin tällöin ja menee omiin oloihinsa siellä.

Meidän pappa teki aina lihasoppaa ja ihanan pehmeää marjakiisseliä. Mummu oli pieni ja pappa iso, mutta ihania molemmat. Paikka oli ihana ja siellä oli kiva aina käydä. Käyn vieläkin siellä, kun on suvussa edelleen paikka. Toinen mummula on ollut meidän kesäpaikka aina ja muistoja mummun ja papan aikana minulla ei ole, koska kuolivat ennen syntymääni, mutta rakkauden tunnen siellä silti. 

lisäystä tähän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äidin puolen mummola oli ihana punainen omakotitalotalo, jossa oli ihana puutarha, ja siellä kasvoivat viinimarjat ja karviaismarjat. Yksi enoistani asui äidinäidin kanssa, ja hänellä oli valtavasti urheiluaiheisia kirjoja, joihin ei saanut koskea. Lapsena käytiin joka kesä porukalla siellä, ja serkkujakin tavattiin joka kerralla, koska he asuivat lähellä. Omassa kodissani juotiin aina Iloinen Vesseli-kaakaota kevytmaidolla, mutta mummolassa saatiin O'Boy-kaakaota (vieläpä punaisen maidon kera, mikä oli ihanaa!), mikä oli silloin harvinaista luksusta. Tykkään edelleen O'Boysta, mutta kaipaan nyt sitä Iloista Vesseliä.

Isän puolen mummola sijaitsi järven rannalla, ja sekin oli omakotitalo, vaaleansininen. Siellä oli ullakko, joka päästi outoa ja pelottavaa ääntä, ja pihaa koristi kaksi isoa kivisammakkoa, joilla minä ja siskoni ratsastettiin. Siskoni ja minä yritettiin ottaa kiinni pieniä sammakoita, jotka loikkivat pihalla.

Nyt kun mietin asiaa, olen ollut onnekas, kun molemmat mummolani ovat sijainneet maalla. Nykyisen alakerran naapurini lapsenlapset joutuvat viettämään lapsuutensa mummolat kerrostalossa. Itse en pystysi mieltämään kerrostaloluukkua oikeaksi mummolaksi. Eihän meidän pihalla ole edes mitään keinuja tai muuta viihdykettä, vaan lapset tömistelevät sisällä.

Niinpä. Ja kun siihen lisää vielä humalaisen/ krapulaisen mummon joka vetää tupakkaa posket lommolla ja vihaa lapsenlapsia koska vihaa tyttärensä miestä eli lasten isää. Oksettaa ajatella mummola aikoja, ahdistaa ihan kamalasti. Koskaan ei missään käyty, istuttiin vain kiltisti virkatun päiväpeitteen päällä ja luettiin vanhoja lehtiä tupakansavussa. Traumat jäi.

Ei minkäänlaisia. En ole koskaan tavannut kumpaakaan isoäitiäni, koska he ovat kuolleet jo kauan ennen syntymääni. Kyllähän tämä harmittaa toisinaan. Olisi voinut mummosta olla paljon iloa ja tukea.