Mihin ateisti laittaa toivonsa kuoleman lähestyessä?

Vierailija kirjoitti:

Minulle ongelma tuossa taivaaseen uskomisessa on aina ollut se, että missä tämä mahdollinen taivas fyysisesti sijaitsee? Jossain kokonaan toisessa ulottuvuudessa? Pelkkä uskominen ei tee taivasta todelliseksi, samoin kuin yksisarviseen uskomiseen ei tee sitä todelliseksi.

Mutta nämähän tietysti ovatkin uskon asioita.

Miksi taivaan fyysinen sijainti on tärkeä tietää? Miksi takerrut johonkin fysiikan lakeihin? Kai te ateistitkin nyt ymmärrätte, että on muutakin kuin vain fysiikan laeilla ymmärrettävää? Jos ette, niin suppeaa on ajattelu.

Vierailija kirjoitti:

Miten voi olla ateisti jos oma lapsi kuolee?

Miten niin? Kuolema on kauhea vain jäljelle jääneelle, ei sille kuolleelle. Miten voi olla uskovainen jos oma lapsi kuolee aikuisena ja joutuu helvettiin. Siellä sitä sitten vaan riemuitaan taivaassa saman tyypin kanssa joka kiduttaa omaa lasta toisaalla iankaikkisesti. Oikeasti niin kipeä kuvio ettei sitä voi käsittää edes.

Vierailija kirjoitti:

Miten voi olla ateisti jos oma lapsi kuolee?

Miten se muuttaisi uskomista? Ihan samat luonnonlait siihen lapseen pätee kuin muihinkin ihmisiin.

Siihen että syntyy uudestaan Boltzmann aivoina.

Ennen kuin minua oli, en tiennyt mistään mitään.

Sitten, kun minua ei ole, en tiedä mistään mitään.

Kumpikaan ei ole pelottavaa.

Aine on ikuista, se vain vaihtaa muotoaan. Kaikki kuolevat aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

Eikö se tuota ahdistusta että kaikki loppuu ja on vain ikuinen pimeys / tiedottomuus? Tai käykö koskaan mielessä että jos helvetti onkin oikeasti olemassa?

Tässä on onelmana se että ajattelet olevasi kuoleman jälkeen olemassa mutta ikuisessa pimeydessä. Näin se ei ole, vaan kuileman jälkeen kuolee. Lakkaa olemasta

Vierailija kirjoitti:

Eikö se tuota ahdistusta että kaikki loppuu ja on vain ikuinen pimeys / tiedottomuus? Tai käykö koskaan mielessä että jos helvetti onkin oikeasti olemassa?

Jos on tiedoton, niin ei tiedä olemisestaan yhtään mitään, eli mitä väliä? Ja itse ainakin olen elänyt elämääni varsin eettisen moraalikoodin mukaan, en helvetin pelossa vaan ihan koska se on oikein. Jos nyt sitten sattuisikin olemaan helvetti ja päätyisin sinne, miksi haluaisin taivaaseen jonne päästäkseen pitää elää kuin sirkuskoira eli oikeasti hyvällä elämisellä ei ole väliä kunhan teet omistajan vaatimat temput?

Ihan tutkittu juttu, että mitä konservatiivisemmat arvot, sitä enemmän ihmisen elämää ohjaa pelko. Ihan vapauttavaa päästää helvetinpeloista sun muista irti.

APn pitäisi ehkä vähän perehtyä ateismin perusteisiin niin ei tarvitse kysellä näin tyhmiä.

Mä en tajua tätä. Pidän itsestäänselvänä asiana että kuolema tarkoittaa sitä että minua ei enää ole, en ajattele, näe, tunne, koska olen kuollut. Ymmärrän että ajatus kuolemasta voi olla pelottava, ja sitä halutaan lievittää sillä että kuvitellaan pääsevän taivaaseen tai että elämä jatkuu toisessa muodossa tai uudelleensynnytään tms. Sillä ajatuksella että "ei tarvitse pelätä, ei se elämäsi kuolemaan pääty". Muttakun kyllä se päättyy. Onhan se lohdullista ajatella jollain muulla tapaa.

Vierailija kirjoitti:

Miten voi olla ateisti jos oma lapsi kuolee?

Öö, no miten voi olla uskovainen jos oma lapsi kuolee? Kaikki kuolee joskus, en nyt tajua miten se on uskon asia.

Vierailija kirjoitti:

Eikö se tuota ahdistusta että kaikki loppuu ja on vain ikuinen pimeys / tiedottomuus? Tai käykö koskaan mielessä että jos helvetti onkin oikeasti olemassa?

Kun tietoisuus loppuu, niin eihän sitä tiedä olevansa tiedoton. Ei ole jäljellä enää mitään - ei siis mitään pelättävääkään. Helvettiin uskot vain, koska olet kasvanut kulttuurissa, jossa siihen on opetettu. Jos olisit kasvanut jossain muualla kuin kristillisessä kulttuurissa, et pelkäisi sitäkään.

Ajatus kuolemasta on lohdullinen, pelkään enemmän joutuvani kärsimään sairauksista tai tuskista ennen kuolemaani. Kuollessani nukahdan pehmeään pimeyteen ja tietoisuuteni lakkaa olemasta. Ruumiini hajoaa osaksi luontoa. Jatkan elämääni tavallaan toisessa muodossa, ravitsen maaperää ja maailma jatkaa menoaan. En näe siinä mitään pelättävää tai ahdistavaa. Helvetistä en edes aloita kun en siihen usko pätkääkään, ei tulisi mieleenikään epäillä että josko sittenkin.

Vierailija kirjoitti:

Kun maailmankuvaan ei sovi ajatus sielun menemisestä taivaaseen.

Missä sinun sielusi oli ennen sinun syntymää?

Vierailija kirjoitti:

Ateisti laittaa toivonsa siihen että on elänyt hyvän elämän ja on kiitollinen siitä että sai elää. Uskovainen elää elämänsä masilmanhistoriassa ennenkuulumatyomassa yltäkylläisyydessä tauotta valittaen kuinka surkeeta kaikki on, ja että lopun aikojen täytyy lähestyä kun kaikki on niin huonosti, toivoen kumpa pääsisi jo täältä kurjuudesta pois oikeaan elämään taivaassa.

Tämä on juuri näin. Todella surullista. Olen monesti miettinyt että miten raskasta ja ahdistavaa olisi olla uskovainen. Pelätä jatkuvasti jumalaa ja elää sellaista ennalta saneltua elämää.

Voisiko joku selittää että missä se taivas ja helvetti sijaitsee? Taivas tuolla pilvissä ylhäällä ja helvetti sitten maankuoren alla vai? Vai tarkoitetaanko näillä jotain sellaista, että kun ihminen kuolee, niin ihmisen ajatukset ja tietoisuus jatkuvat ja hän jää vellomaan ikuisiksi ajoiksi sellaisiian ihaniin ajatuksiin ja mielikuviin tai sitten ahdistukseen ja kipuun tms? Oletteko koskaan ajatelleet että taivas ja helvetti on keksitty vain sen vuoksi, että ihmiset saataisiin ruotuun ja elämään pelossa, tottelemaan ja olemaan ns. kunnolla, kun pelkäävät sitä helvettiä.

Vierailija kirjoitti:

Voimmehan me vaikka muuttua ruumiittomiksi sieluiksi, seuraamme sitten elävien elämää.

Asunnossasi voi nyt olla useampia (kissat vaistoavat ne). Seuraamassa kun sometat, rakastelet, ja nukut.

Tiedän jo ketä minä stalkkaan jos lähden ajoissa.

Viehättävä ajatus, jolla leikiteltiin mm. Arto Paasilinnan kirjassa "Herranen aika".

Mutta miksi olettaa tällaista, kaikki mitä tiedämme tietoisuudesta viittaa siihen, että se on aivojen ominasuus.

Kun aivot sammuvat, sammuu tietoisuus.

Kuolemanrajakokemukset selittyvät aivotoiminnalla tajunnan sammuessa ja palautuessa.

Vierailija kirjoitti:

Miten voi olla ateisti jos oma lapsi kuolee?

Ystävältä kuoli lapsi. Se on varmasti musertava, sietämätön tuska vaikka uskoisi tai olisi uskomatta mihin. Mutta en nähnyt että ystävän taivasusko olisi juuri helpottanut, kun ystävällä oli tunne että lapsi on "tuolla jossain" ilman häntä, yksin ja erillään, odottamassa. Tai ehkä lapsi ei tunne yksinäisyyttä ja odotusta, mutta entä jos tunteekin? Kipua tuotti ajatus että lapsi on tuolla jossain, ja kuolemassa he taas kohtaisivat, ja tämän kaipauksen ja ikävän kanssa pitäisi kuitenkin jaksaa elää muiden lasten kanssa, vaikka oikeasti vain haluaisi kuolla pois päästäkseen menehtyneen lapsen luo. Ja sitä vaihtoehtoa miettikin, kuolemista lapsensa luo.

Jos on varmuus siitä että lapsi ei ole enää missään, eikä hänellä ei ole minkäänlaista tietoisuutta missään, ja ei ole mitään odotettavaa tuonpuoleisessa vaan lapsi olisi olemassa vain muistoissa ja luonnon kiertokulkuun pelanneena, tekisikö yhtä kipeää pysyä itse elossa?

Jos se taivas on olemassa, on varmaan aika kamala paikka, kun komentoa pitävät nämä ulkokultaisimmat varttihullut.

Vierailija kirjoitti:

Miten voi olla ateisti jos oma lapsi kuolee?

Vähän ohis mutta, miten lapsen kuolema liittyy mitenkään siihen että joku on ateisti?