Mihin ateisti laittaa toivonsa kuoleman lähestyessä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se tuota ahdistusta että kaikki loppuu ja on vain ikuinen pimeys / tiedottomuus? Tai käykö koskaan mielessä että jos helvetti onkin oikeasti olemassa?

Ahdistaako itseäsi joka yö, kun vaan nukut? Ei minua ainakaan.

Edes kipu ei tunnu nukkuessa. Tietoisuuskin nukkuu.

Vierailija kirjoitti:

Toivo?

Ilman toivoa olisi raskasta elää ja kuolla.

Vierailija kirjoitti:

Eikö se tuota ahdistusta että kaikki loppuu ja on vain ikuinen pimeys / tiedottomuus? Tai käykö koskaan mielessä että jos helvetti onkin oikeasti olemassa?

Buddhalaisille tuo on taivas. Nirvana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle ongelma tuossa taivaaseen uskomisessa on aina ollut se, että missä tämä mahdollinen taivas fyysisesti sijaitsee? Jossain kokonaan toisessa ulottuvuudessa? Pelkkä uskominen ei tee taivasta todelliseksi, samoin kuin yksisarviseen uskomiseen ei tee sitä todelliseksi.

Mutta nämähän tietysti ovatkin uskon asioita.

 

Miksi taivaan fyysinen sijainti on tärkeä tietää? Miksi takerrut johonkin fysiikan lakeihin? Kai te ateistitkin nyt ymmärrätte, että on muutakin kuin vain fysiikan laeilla ymmärrettävää? Jos ette, niin suppeaa on ajattelu.

Minä uskon fysiikan lakeihin. En mielikuvitusolentoihin. Ajattelu ei lainkaan ole suppeaa. Päinvastoin, kun vertaa uskovaisten omien suuntaustensa betonoituihin vähäisiin vaihtoehtoihin. Ajattelen myös niin, että on paljon fysiikan alueella asioita, joita emme vielä edes tiedä. On mahdollisia dimensioita, joissa fysiikan laitkin ovat erilaisia kuin omamme tässä omassa koordinaatistossamme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmiset luulevat tietävänsä mitä kuoleman jälkeen on? Kukaan ei ole tullut tänne kertomaan. Ei voida tietää. Mä mieluummin olen optimisti ja uskon, että kuoleman jälkeen on jotain hyvää. 

En tajua ihmisiä jotka oikein iloitsee siitä, että kuoleman jälkeen ei olisi mitään. Että ihanaa, ei tarvitse nähdä kuollutta perhettäni enää ikinä. Aika kylmältä kuulostaa. 

Mä suren sukulaisten kuolemaa, mutta tietysti toivon jälleennäkemistä. 

"optimisti...uskon...toivon"

Minulle on tärkeämpää pyrkiä hyväksymään se miten asia on.

Tärkeämpi arvo on totuus, kuin se mikä minusta tuntuisi hyvältä. Tunteet eivät pelaa tässä yhtälössä millään tasolla, ne ovat vain aivosolujeni surinaa.

Ei sinulla ole totuutta kuolemasta, ei minullakaan. Elämä itsessään on kovin ihmeellistä, on todella epätodennäköistä olla tässä elollisena, tietoisena. Miksi kuoleman jälkeen ei voisi olla jotain ihmeellistä? 

"Mistä sinä tiedät, että tietoisuus lakkaa olemasta?"

Koska meillä ei ole ensimmäistäkään havaintoa tietoisuudesta aivojen ulkopuolella, ja roppakaupalla havaintoja siitä miten muutokset aivoissa vaikuttavat suoraan tietoisuuteemme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se tuota ahdistusta että kaikki loppuu ja on vain ikuinen pimeys / tiedottomuus? Tai käykö koskaan mielessä että jos helvetti onkin oikeasti olemassa?

Ahdistaako itseäsi joka yö, kun vaan nukut? Ei minua ainakaan.

Edes kipu ei tunnu nukkuessa. Tietoisuuskin nukkuu.

 

Eikö sinua ahdista ollenkaan esim. puolisosi kuolema? Hän vain nukkuu? Osaisinpa itsekin suhtautua noin välinpitämättömästi. Minun on vaikea hyväksyä läheisten kuolemaa. Siksi mieluummin uskon kuolemanjälkeiseen elämään. 

Vierailija kirjoitti:

"Mistä sinä tiedät, että tietoisuus lakkaa olemasta?"

Koska meillä ei ole ensimmäistäkään havaintoa tietoisuudesta aivojen ulkopuolella, ja roppakaupalla havaintoja siitä miten muutokset aivoissa vaikuttavat suoraan tietoisuuteemme.

Tietoisuutta ei ole pystytty tieteellisesti selittämään. Hermosolujen ja aivojen toiminta toki ymmärretään yksityiskohtaisesti, mutta sitä, miksi se hermoverkko on tietoinen itsestään, on mysteeri. Siksi minä ajattelen, että tietoisuus voi olla jotain selittämätöntä ja mahdollisesti myös aivoista riippumatonta. Mutta kukaan ei tiedä, ja se on myös kiinnostavaa. 

Joka tapauksessa atomini jatkavat olemistaan maailmankaikkeudessa ja siinä mielessä kuolemanjälkeinen elämä on todellista minulle varmasti. 

En kai mihinkään. Tiedän, että elämä loppuu ja sitten se oli sinä. Ei siinä mitään toivota.

Ei ole siitä kysymys, että maailmankuvaan ei mahdu taivasta.

On kysymys siitä, että en voi uskoa sellaista olevan. Uskon, että sieluni on aivotoiminnassani, kun se sammuu, lakkaan olemasta.

Niin, minulla ei ole toivoa tai pelkoa kuolemanjälkeosestä tilastani, koska en usko, että minua kuoleman jälkeen on, en usko tuonpuoleiseen.

Toivoni on siinä, että lapseni jäävät jälkeeni ja pala minusta elää heissä.

toivo on menetetty. ei ole jumalaa, mutta usko sinä vaan siihen, että kirkollisveroja maksamalla pääset taivaaseen

Miksi ateisteja niin harmittaa se, että uskovaiset uskonsa avulla hyväksyvät esimerkiksi oman perheenjäsenensä kuoleman? Ateisti tuttavani pilkkasi pienen lapsensa syövälle menettänyttä, joka toivoi kohtaavansa lapsen vielä taivaassa. Ihan käsittämätöntä käytöstä! Samainen ateisti on omiin ongelmiinsa käyttänyt viinaa ja lääkkeitä, sekö on parempi ratkaisu?  

Jos ihminen saa uskosta lohtua, suotakoon se hänelle. Parempi noin kuin hukuttaa surunsa päihteisiin ja ajaa rekkaa päin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se tuota ahdistusta että kaikki loppuu ja on vain ikuinen pimeys / tiedottomuus? Tai käykö koskaan mielessä että jos helvetti onkin oikeasti olemassa?

Ahdistaako itseäsi joka yö, kun vaan nukut? Ei minua ainakaan.

Edes kipu ei tunnu nukkuessa. Tietoisuuskin nukkuu.

 

Eikö sinua ahdista ollenkaan esim. puolisosi kuolema? Hän vain nukkuu? Osaisinpa itsekin suhtautua noin välinpitämättömästi. Minun on vaikea hyväksyä läheisten kuolemaa. Siksi mieluummin uskon kuolemanjälkeiseen elämään. 

Minua ahdistaa ajatus, että puolisoni kuolisi ennen minua tai jos vaikka lapseni kuolisi.

Mutta se olisi hölmö syy uskoa kuolemanjälkeiseen elämään, jos ei sellaista muuten pidä mahdollisena.

Maailma on, mitä se on, ei sitä, mitä haluaisimme sen olevan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivo?

Ilman toivoa olisi raskasta elää ja kuolla.

uskot siis satuihin, kun et kestä totuutta

Vierailija kirjoitti:

Ei ole siitä kysymys, että maailmankuvaan ei mahdu taivasta.

On kysymys siitä, että en voi uskoa sellaista olevan. Uskon, että sieluni on aivotoiminnassani, kun se sammuu, lakkaan olemasta.

 

Niin, minulla ei ole toivoa tai pelkoa kuolemanjälkeosestä tilastani, koska en usko, että minua kuoleman jälkeen on, en usko tuonpuoleiseen.

Toivoni on siinä, että lapseni jäävät jälkeeni ja pala minusta elää heissä.

Mitä järkeä tuossa ajattelussa on? Kyllähän lapsesikin kuolevat, mahdollisesti jopa ennen sinua. 

Miksi pitäisi laittaa toivonsa siinä vaiheessa johonkin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Mistä sinä tiedät, että tietoisuus lakkaa olemasta?"

Koska meillä ei ole ensimmäistäkään havaintoa tietoisuudesta aivojen ulkopuolella, ja roppakaupalla havaintoja siitä miten muutokset aivoissa vaikuttavat suoraan tietoisuuteemme.

Tietoisuutta ei ole pystytty tieteellisesti selittämään. 

Miten niin ei ole? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se tuota ahdistusta että kaikki loppuu ja on vain ikuinen pimeys / tiedottomuus? Tai käykö koskaan mielessä että jos helvetti onkin oikeasti olemassa?

Ahdistaako itseäsi joka yö, kun vaan nukut? Ei minua ainakaan.

Edes kipu ei tunnu nukkuessa. Tietoisuuskin nukkuu.

 

Eikö sinua ahdista ollenkaan esim. puolisosi kuolema? Hän vain nukkuu? Osaisinpa itsekin suhtautua noin välinpitämättömästi. Minun on vaikea hyväksyä läheisten kuolemaa. Siksi mieluummin uskon kuolemanjälkeiseen elämään. 

Minua ahdistaa ajatus, että puolisoni kuolisi ennen minua tai jos vaikka lapseni kuolisi.

 

Mutta se olisi hölmö syy uskoa k

Mä ajattelen eri tavalla. Mä aloin uskoa kuolemanjälkeiseen elämään, koska en vain kestä ajatusta elämästä ilman perheenjäsentäni. Vaikka se olisi kuinka epätodennäköistä, silti toivon että kuoleman jälkeen kohdataan. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi ateisteja niin harmittaa se, että uskovaiset uskonsa avulla hyväksyvät esimerkiksi oman perheenjäsenensä kuoleman? Ateisti tuttavani pilkkasi pienen lapsensa syövälle menettänyttä, joka toivoi kohtaavansa lapsen vielä taivaassa. Ihan käsittämätöntä käytöstä! Samainen ateisti on omiin ongelmiinsa käyttänyt viinaa ja lääkkeitä, sekö on parempi ratkaisu?  

Jos ihminen saa uskosta lohtua, suotakoon se hänelle. Parempi noin kuin hukuttaa surunsa päihteisiin ja ajaa rekkaa päin. 

Jos sinä tunnet noin hölmön ateistin, älä yleistä.

Ei tulisi mieleenkään pilkata surevaa ihmistä.

Uskovaiset näitä ketjuja aloittavat ja vaativat ateisteja selittämään sitä ja tätä. 

Assburger kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun maailmankuvaan ei sovi ajatus sielun menemisestä taivaaseen.

Missä sinun sielusi oli ennen sinun syntymää?

 

Saisiko tälle sielulle määritelmän? Eli mikä se tarkalleen ottaen on?

 

Meinaatko, että ihminen voidaan vain teknisesti saada eloon? Veri virtaamaan ja aivot ajttelemaan kuten frankenstein..ei voi..ihmisellä on sielu, joka on puhallettu eloon, muutoinhan olisi helppoa pitää ihminen elossa iankaikkisesti.

Periaatteessa kyllä, käytännössä ei.

Solujen rappeutuminen ja kuolema tulee takarajaksi.

Kun aivot sammuvat ja ovat tarpeeksi kauan ilman happea, paluuta ei ole.

Sielu on elävien, terveiden aivojen ominaisuus.&#1

Kirjoitatko sinä nyt tässä, että sielu=kognitiiviset kyvyt=persoona? Melkoinen sillisalaatti. Eikä siinä ole päätä eikä häntää. Pahin dementikkokaan ei tietoisuuttaan ole menettänyt, vaikka kognitiiviset kyvyt tai persoonansa olisi muuttunut ihan muuksi alkuperäisestä.