Lue keskustelun säännöt.
Toipuminen pettämisestä (Toinen nainen osa 2)
01.08.2018 |
Haluaisin viedä aiemman aloitukseni toisille urille ja siirtyä draaman spekuloinnista selviytymiseen.
Olen saanut nyt jo hyviä ohjeita,joissa kehoitetaan hellimään itseä ja elämään hetki kerrallaan. Pohtimaan asioita itsestä käsin ja tekemään uudenlaisesta elämästä pienillä asioilla siedettävää.
Tuntuisi kuitenkin lohduttavalta kuulla lisää tapoja ja keinoja selviytyä uuden arjen edessä.
Olen itse tällä hetkellä tilanteessa,jossa jatkan elämääni suhteen ollessa "tauolla" , pettämisen selviämisestä on vielä niin vähän aikaa. Ainoa päätös tulevaisuuden suhteen on, että minä jatkan asumista kotona jota olemme 15v asuttaneet yhdessä ja mies siirtyy tänään toiseen osoitteeseen.
Mitään lopullista eroa emme ole tehneet, minun tahdostani elämme kuitenkin erillämme toistaiseksi, ehkä lopullisesti. Sen näyttää aika.
Mies haluaisi jatkaa suhdettamme, hän on alun (ensimmäisen päivän) jatkuvan pommittamisen jälkeen onneksi hieman rauhoittunut.
Ajattelen tänä aamuna, että naiseuteni ei sinänsä ole kokenut suurta kolausta,uskon olevani edelleen viehättävä. Tunnen vain kipeää tekevää riittämättömyyttä lapsettomuuden vuoksi, mies kun oli hetken suhteessa äiti-ihmisen kanssa.
En tiedä olenko jotenkin sekaisin ajatellessani, että itse suhdetta ja seksiä pahempaa on se, että nainen on äiti.
Jotenkin kirpeältä tuntuvaa on juuri se fakta, että tämä toinen on osaksi sitä mitä itse en voi olla.
Olen itse pitänyt elämäämme hyvänä. Tulemme taloudellisesti hyvin toimeen, harrastamme paljon yhdessä. Meillä on yhteisiä projekteja. Pidämme samanlaisista asioista. Olemme olleet toistemme parhaimmat ystävät ja tehneet paljon asioita yhdessä,matkustaneet ja nähneet maailmaa. Onnistuneet työelämässä molemmat omalta osaltamme ja varmasti kyllä myös hukuttaneet lapsen menetystä ja lapsettomuutta siihen osa-alueeseen elämässä.
Tuntuu hyvin oudolta nukkua yöt erillään ja olla toisesta kaukana, se on 15v aikana ollut hyvin harvinaista. Joitain satunnaisia matkoja tai sukulaisissa piipahtamisia lukuunottamatta.
Miten tästä eteenpäin, päivä kerrallaan kai.
Tiedän pärjääväni, mutta ymmärrän jo nyt ettei tästä tule helppoa.
Kommentit (445)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en missään tapauksessa antaisi anteeksi.
Minusta pettäjiä on kahdenlaisia. Toiset ovat niitä "vahingossa" pettäjiä, niitä jotka kertovat kuitenkin rakastavansa kumppaniaan, itsehillintä ei vaan houkutuksen edessä riitä. Ja toisen ovat niitä patologisia pettäjiä ja valehtelijoita jotka eivät oikeasti kadu muuta kuin kiinni jäämistä. Monet tuntuvat ajattelevan, että pettämisen voi antaa anteeksi jos se oli ensimmäisen kaltainen tilanne. Minä olen kuitenkin osittain päinvastaista mieltä. Kumpaankaan tyyppiin ei pohjimmiltaan voi luottaa, mutta ainoastaan se jälkimmäinen voi edes halutessaan luvata uskollisuutta tulevaisuudessa. Jos ihmisellä on niin syviä itsekontrolliongelmia, ettei oikeasti rakkaudesta ja uskollisuuslupauksista huolimatta pysty olemaan riisumatta pöksyjään väärässä seurassa, niin eihän sellaisen ihmisen lupaukset tarkoita yhtään mitään. Koko teon puolustushan nojaa siihen, ettei kyseinen ihminen pysty hallitsemaan omaa toimintaansa.
Sitten on vielä kolmas tyyppi eli pettäjät, jotka eivät olisi kumppaninsa kanssa ilman omaisuutta ja lapsia, eivät rakasta puolisoaan. Saattavat ihan oikeasti löytää toisesta ihmisestä kaiken sen, mikä omasta liitosta puuttuu ja rakastua.
Petetyt voivat jäädä yhteen lasten takia, mutta rakkaus menetetään. Siinä on se mahdollisuus, että petetty löytää sitten oikean rakkauden. Ja se on ihan oikein sille pettäjälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vastaava tausta. Miehen uskottomuudesta 5 vuotta ja meillä lapsia, olen 42v.
Vasta nyt koen eläväni siedettävää elämää. Pystyn vasta nyt nauttimaan asioista joista nautin 5v sitten, esim marjojen poiminnasta.
Tällä kokemuksellani suosittelen eroa ja totaalista yhteyden katkaisemista mieheen. Kun et näe ja kuule hänestä niin pääset paremmin uuteen elämään. Ja varmasti joku tulee nyt sanomaan että ”ei ole pakko erota , rakentakaa jotain parempaa”. En usko että sellainen on kokenut uskottomuutta oikeasti . Uskottomuus tuhoaa luottamuksen ja toisen kunnioituksen. Jos toiseen ei luota ei toista kunnioita niin eihän silloin ole mitään jäljellä.
Saanko kysyä,mitkä asiat vaikuttivat päätökseesi jatkaa yhteistä elämäänne? Oliko perheenne yksi syy siihen ja jos oli, olisitko ehkä valinnut toisin jos kyseessä olisi ollut vain kaksi aikuista ihmistä?
Tulen surulliseksi rivejäsi lukiessa, järkyttävää kuinka pitkäksi aikaa toisen hairahdus voi tuhota toisen ihmisen kyvyn nauttia elämästä. Olen niin pahoillani puolestasi.
Ap💛Mies aneli jäämään, mutta sillä ei varsinaisesti ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä.
Tein puhtaasti järkipäätöksen jäämisestä. Lapsemme olivat tuolloin alle kouluikäisiä enkä ollut valmis siihen että erossa menettäisin puolet ajasta lasten kanssa ja että jossain vaiheessa ehkä joku vieras nainen eli äitipuoli alkaisi hoitamaan _minun_lapsiani.
Lisäksi taloudelliset seikat vaikuttivat. En halunnut että minä lapsemme joutuisimme eron myötä muuttamaan uudesta omakotitalosta pienehköön kertostaloasuntoon, sillä en olisi voinut lunastaa itselleni omakotitaloamme koska palkkani ei olisi riittänyt siihen.
Olisinko eronnut jos meillä ei olisi ollut lapsia? Kyllä, ehdottomasti ja vielä viiden vuoden jälkeenkin olen sitä mieltä.
Koen, että mies on minulle nykyään asuinkumppani. Valitettavasti kaikki rakkaus on hiljalleen kuollut viiden vuoden aikana osaltani. Emme kuitenkaan riitele arjessa , olemme hyvin toimiva tiimi. En usko että minun puoleltani enää muodostuu rakkauden tunteita miestä kohtaan, mutta meneehän tämä näinkin toistaiseksi. Pian lapset ovat lukioikäisiä ja koen että minulla on mahdollisuus tehdä päätökset avioliittomme osalta. Oletan, että jos ilmoittaisin haluavani eron niin se olisi yllätys miehelle - mutta niin oli hänen uskottomuutensa minullekin.
Mulla sama juttu. Lapset vielä alakoululaisia, joten pitää vain odottaa, kunnes ovat sen ikäisiä, että kukaan äitipuoli ei pääse hoitelemaan omia lapsiani. Minkä ikäinen muuten olet nyt?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ap,
kerron oman kokemukseni. Olen nainen ja olin itse pettäjä liitossamme, asia joka kaduttaa minua erittäin syvästi vielä 10 vuoden jälkeenkin. Olimme olleet n. 15 v yhdessä kun tämä tapahtui, kyseessä ei myöskään ollut yksittäinen hairahdus, vaan vähän pidempi sivusuhde ihastumisineen.
Kriisi oli valtava tietenkin, ja sitä kipuiltiin pitkään. Me selvisimme, upea mieheni pystyi lopulta antamaan anteeksi ja pääsemään asian yli.
Olemme siis edelleen yhdessä, ja onnellisesti, voisin sanoa! Siitä huolimatta että täällä aina huudellaan että kerran pettäjä aina pettäjä jne. Minä olen esimerkki siitä että näin ei aina ole. En milloinkaan tule tätä erhettä toistamaan. Minä myös käsitin mitä olin ollut vähällä menettää. Hienon ihmisen, hyvän liiton, lasten kodin. Taloudellisesti meillä ei hätää olisi ollut mutta sellaisella ei tuossa tilanteessa ollut mitään merkitystä.
Kriisiä kesti kauan, tosin me emme ammattiapua hakeneet. Mies haki jonkin aikaa lohtua pullosta mutta lopetti sen onneksi. Meidän vahvuutenamme oli se että pystyimme puhumaan asian halki ja poikki moneen kertaan, huutamatta ja syyttelemättä. Mies kyseli mitä halusi tietää, ja minä vastasin. Asia on todellakin loppuun käsitelty, ja mieheni ei milloinkaan jälkeenpäin ole enää sitä nostanut riitatilanteissa esiin lyömäaseeksi. Kertoo hänen luonteestaan.
Luottamuksen palautuminen oli se vaikein ja hitain asia. Oli miehelle vaikeaa kun minulla oli jokin iltameno, tai puhelimeen tuli viesti etc, mutta asiat pidettiin avoimina. Hän uskalsi olla heikko ja näyttää että hänestä tuntuu kurjalta kun vaikkapa lähden.
Voi sanoa, että hänessä oli miestä osoittaa tuollaisia asioita, ja tavallaan ottaa minut takaisin vaikka emme asumuserossa koskaan olleet. Mitään en tekisi toipumisen suhteen toisin ja olen ikionnellinen että olemme nyt yhdessä!Tiedoksi sulle, että luottamuksen voi menettää vain kerran. Miehesi ei enää koskaan tule luottamaan suhun sillä tavoin kuin ennen. Ei koskaan enää. Vaikka menisi 20 vuotta. Sä rikoit jotain, eikä se paikattu ja kokoon liimattu vain ole se sama asia.
Tiedän sen, sillä itse olen miehesi asemassa. Olen nainen.
Tähän suhteenseen tuli särö,eikä ihmisen lyhyt elämä riitä alkuunkaan siihen,että särö umpeutuisi kokonaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ap,
kerron oman kokemukseni. Olen nainen ja olin itse pettäjä liitossamme, asia joka kaduttaa minua erittäin syvästi vielä 10 vuoden jälkeenkin. Olimme olleet n. 15 v yhdessä kun tämä tapahtui, kyseessä ei myöskään ollut yksittäinen hairahdus, vaan vähän pidempi sivusuhde ihastumisineen.
Kriisi oli valtava tietenkin, ja sitä kipuiltiin pitkään. Me selvisimme, upea mieheni pystyi lopulta antamaan anteeksi ja pääsemään asian yli.
Olemme siis edelleen yhdessä, ja onnellisesti, voisin sanoa! Siitä huolimatta että täällä aina huudellaan että kerran pettäjä aina pettäjä jne. Minä olen esimerkki siitä että näin ei aina ole. En milloinkaan tule tätä erhettä toistamaan. Minä myös käsitin mitä olin ollut vähällä menettää. Hienon ihmisen, hyvän liiton, lasten kodin. Taloudellisesti meillä ei hätää olisi ollut mutta sellaisella ei tuossa tilanteessa ollut mitään merkitystä.
Kriisiä kesti kauan, tosin me emme ammattiapua hakeneet. Mies haki jonkin aikaa lohtua pullosta mutta lopetti sen onneksi. Meidän vahvuutenamme oli se että pystyimme puhumaan asian halki ja poikki moneen kertaan, huutamatta ja syyttelemättä. Mies kyseli mitä halusi tietää, ja minä vastasin. Asia on todellakin loppuun käsitelty, ja mieheni ei milloinkaan jälkeenpäin ole enää sitä nostanut riitatilanteissa esiin lyömäaseeksi. Kertoo hänen luonteestaan.
Luottamuksen palautuminen oli se vaikein ja hitain asia. Oli miehelle vaikeaa kun minulla oli jokin iltameno, tai puhelimeen tuli viesti etc, mutta asiat pidettiin avoimina. Hän uskalsi olla heikko ja näyttää että hänestä tuntuu kurjalta kun vaikkapa lähden.
Voi sanoa, että hänessä oli miestä osoittaa tuollaisia asioita, ja tavallaan ottaa minut takaisin vaikka emme asumuserossa koskaan olleet. Mitään en tekisi toipumisen suhteen toisin ja olen ikionnellinen että olemme nyt yhdessä!Tiedoksi sulle, että luottamuksen voi menettää vain kerran. Miehesi ei enää koskaan tule luottamaan suhun sillä tavoin kuin ennen. Ei koskaan enää. Vaikka menisi 20 vuotta. Sä rikoit jotain, eikä se paikattu ja kokoon liimattu vain ole se sama asia.
Tiedän sen, sillä itse olen miehesi asemassa. Olen nainen.
No tiedoksi sulle että tajuan sen kyllä. Ikuinen särö jäi. En kai missään väittänytkään että kaikki olisi palautunut täydelliseksi ennalleen?
Meillä asiat kuitenkin toimivat todella hyvin tällä hetkellä , luottamus on niin hyvä kuin voi olla tuollaisen jälkeen. Katkeruutta ei ole, mies on sen itse sanonut. Sinisilmäinen hän kuitenkaan enää ei ole, ja sen ymmärrän.
Rakastamme aidosti toisiamme ja haluamme olla yhdessä. Ilman epäilyksen kalvamista vaikka lähtisin tyttöjen kanssa illanviettoon tms. Olen pahoillani jos sinulla ei näin ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vastaava tausta. Miehen uskottomuudesta 5 vuotta ja meillä lapsia, olen 42v.
Vasta nyt koen eläväni siedettävää elämää. Pystyn vasta nyt nauttimaan asioista joista nautin 5v sitten, esim marjojen poiminnasta.
Tällä kokemuksellani suosittelen eroa ja totaalista yhteyden katkaisemista mieheen. Kun et näe ja kuule hänestä niin pääset paremmin uuteen elämään. Ja varmasti joku tulee nyt sanomaan että ”ei ole pakko erota , rakentakaa jotain parempaa”. En usko että sellainen on kokenut uskottomuutta oikeasti . Uskottomuus tuhoaa luottamuksen ja toisen kunnioituksen. Jos toiseen ei luota ei toista kunnioita niin eihän silloin ole mitään jäljellä.
Saanko kysyä,mitkä asiat vaikuttivat päätökseesi jatkaa yhteistä elämäänne? Oliko perheenne yksi syy siihen ja jos oli, olisitko ehkä valinnut toisin jos kyseessä olisi ollut vain kaksi aikuista ihmistä?
Tulen surulliseksi rivejäsi lukiessa, järkyttävää kuinka pitkäksi aikaa toisen hairahdus voi tuhota toisen ihmisen kyvyn nauttia elämästä. Olen niin pahoillani puolestasi.
Ap💛Mies aneli jäämään, mutta sillä ei varsinaisesti ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä.
Tein puhtaasti järkipäätöksen jäämisestä. Lapsemme olivat tuolloin alle kouluikäisiä enkä ollut valmis siihen että erossa menettäisin puolet ajasta lasten kanssa ja että jossain vaiheessa ehkä joku vieras nainen eli äitipuoli alkaisi hoitamaan _minun_lapsiani.
Lisäksi taloudelliset seikat vaikuttivat. En halunnut että minä lapsemme joutuisimme eron myötä muuttamaan uudesta omakotitalosta pienehköön kertostaloasuntoon, sillä en olisi voinut lunastaa itselleni omakotitaloamme koska palkkani ei olisi riittänyt siihen.
Olisinko eronnut jos meillä ei olisi ollut lapsia? Kyllä, ehdottomasti ja vielä viiden vuoden jälkeenkin olen sitä mieltä.
Koen, että mies on minulle nykyään asuinkumppani. Valitettavasti kaikki rakkaus on hiljalleen kuollut viiden vuoden aikana osaltani. Emme kuitenkaan riitele arjessa , olemme hyvin toimiva tiimi. En usko että minun puoleltani enää muodostuu rakkauden tunteita miestä kohtaan, mutta meneehän tämä näinkin toistaiseksi. Pian lapset ovat lukioikäisiä ja koen että minulla on mahdollisuus tehdä päätökset avioliittomme osalta. Oletan, että jos ilmoittaisin haluavani eron niin se olisi yllätys miehelle - mutta niin oli hänen uskottomuutensa minullekin.
Mulla sama juttu. Lapset vielä alakoululaisia, joten pitää vain odottaa, kunnes ovat sen ikäisiä, että kukaan äitipuoli ei pääse hoitelemaan omia lapsiani. Minkä ikäinen muuten olet nyt?
Avaisiko joku näin ajatteleva minulle hieman lisää ajatusmaailmaansa? Tarkoitan siis tätä, että ei halua kenenkään muun ottavan osaa lastensa kasvatukseen. On niin ihmeellinen ajatus. Lapsella on eronkin jälkeen vain yksi äiti tai isä, ja ne mahdolliset muut ihmiset ovat vaan turvallisina aikuisina heidän elämässään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ap,
kerron oman kokemukseni. Olen nainen ja olin itse pettäjä liitossamme, asia joka kaduttaa minua erittäin syvästi vielä 10 vuoden jälkeenkin. Olimme olleet n. 15 v yhdessä kun tämä tapahtui, kyseessä ei myöskään ollut yksittäinen hairahdus, vaan vähän pidempi sivusuhde ihastumisineen.
Kriisi oli valtava tietenkin, ja sitä kipuiltiin pitkään. Me selvisimme, upea mieheni pystyi lopulta antamaan anteeksi ja pääsemään asian yli.
Olemme siis edelleen yhdessä, ja onnellisesti, voisin sanoa! Siitä huolimatta että täällä aina huudellaan että kerran pettäjä aina pettäjä jne. Minä olen esimerkki siitä että näin ei aina ole. En milloinkaan tule tätä erhettä toistamaan. Minä myös käsitin mitä olin ollut vähällä menettää. Hienon ihmisen, hyvän liiton, lasten kodin. Taloudellisesti meillä ei hätää olisi ollut mutta sellaisella ei tuossa tilanteessa ollut mitään merkitystä.
Kriisiä kesti kauan, tosin me emme ammattiapua hakeneet. Mies haki jonkin aikaa lohtua pullosta mutta lopetti sen onneksi. Meidän vahvuutenamme oli se että pystyimme puhumaan asian halki ja poikki moneen kertaan, huutamatta ja syyttelemättä. Mies kyseli mitä halusi tietää, ja minä vastasin. Asia on todellakin loppuun käsitelty, ja mieheni ei milloinkaan jälkeenpäin ole enää sitä nostanut riitatilanteissa esiin lyömäaseeksi. Kertoo hänen luonteestaan.
Luottamuksen palautuminen oli se vaikein ja hitain asia. Oli miehelle vaikeaa kun minulla oli jokin iltameno, tai puhelimeen tuli viesti etc, mutta asiat pidettiin avoimina. Hän uskalsi olla heikko ja näyttää että hänestä tuntuu kurjalta kun vaikkapa lähden.
Voi sanoa, että hänessä oli miestä osoittaa tuollaisia asioita, ja tavallaan ottaa minut takaisin vaikka emme asumuserossa koskaan olleet. Mitään en tekisi toipumisen suhteen toisin ja olen ikionnellinen että olemme nyt yhdessä!Tiedoksi sulle, että luottamuksen voi menettää vain kerran. Miehesi ei enää koskaan tule luottamaan suhun sillä tavoin kuin ennen. Ei koskaan enää. Vaikka menisi 20 vuotta. Sä rikoit jotain, eikä se paikattu ja kokoon liimattu vain ole se sama asia.
Tiedän sen, sillä itse olen miehesi asemassa. Olen nainen.No tiedoksi sulle että tajuan sen kyllä. Ikuinen särö jäi. En kai missään väittänytkään että kaikki olisi palautunut täydelliseksi ennalleen?
Meillä asiat kuitenkin toimivat todella hyvin tällä hetkellä , luottamus on niin hyvä kuin voi olla tuollaisen jälkeen. Katkeruutta ei ole, mies on sen itse sanonut. Sinisilmäinen hän kuitenkaan enää ei ole, ja sen ymmärrän.
Rakastamme aidosti toisiamme ja haluamme olla yhdessä. Ilman epäilyksen kalvamista vaikka lähtisin tyttöjen kanssa illanviettoon tms. Olen pahoillani jos sinulla ei näin ole.
Kesti meilläkin tuollainen "rakkaus"vaihe jopa noin kymmenen vuoden ajan siitä pettämisestä. Ehkä elin jossain harhassa tai jotain. Luulin, että pystyn luottamaan ja rakastamaan. Kunnes sitten se tuska taas nousi jostain. Nyt tajuan, ettei se luotto ikinä palaa ja luulen, että rakkautenikin on kuollut. Lasten takia sinnittelen vielä. Eli varaudu siihen, että tuo on väliaikainen vaihe ja kaikki se paska lävähtää vielä kasvoillesi. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Onnea elämällesi.
Ensimmäinen tehtävä on päästä eroon tunnekoukusta, joka on syntynyt pitkässä liitossa. On siis sellainen emotionaalinen addiktio ex-kumppaniin. Siitä pääsee parhaiten eroon pitämälläntotaalisen yhteydenpitokatkon. Kuinka pitkän, lienee yksilöllistä. Itse pidin kuukauden verran. Se tunnekoukku nimittäin sumentaa järkevää ajattelua.
Toinen tehtävä on antaa tunteiden ja ajatusten virrata vapaasti. Kaikenlaiset tunteet saavat tulla, mutta myös mennä.
Kolmas tehtävä on, että ei jää vellomaan liian pitkäksi aikaa johonkin tiettyyn tunteeseen tai ajatukseen, vaan jos näin meinaa tapahtua, vie tietoisesti huomion johonkin, joka vie ajatukset toisaalle. Mikä se sitten onkin, onko se leffa, ihmisten seura, kirja, harrastus, siivoaminen, matkan suunnittelu, mikä tahansa.
Itseä auttoi myös ajatus kellumisesta. Kellun ajan virrassa vaikeiden aikojen läpi, kaikessa rauhassa, turvallisesti. Ei ole mitään hätää, en uppoa, kellun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vastaava tausta. Miehen uskottomuudesta 5 vuotta ja meillä lapsia, olen 42v.
Vasta nyt koen eläväni siedettävää elämää. Pystyn vasta nyt nauttimaan asioista joista nautin 5v sitten, esim marjojen poiminnasta.
Tällä kokemuksellani suosittelen eroa ja totaalista yhteyden katkaisemista mieheen. Kun et näe ja kuule hänestä niin pääset paremmin uuteen elämään. Ja varmasti joku tulee nyt sanomaan että ”ei ole pakko erota , rakentakaa jotain parempaa”. En usko että sellainen on kokenut uskottomuutta oikeasti . Uskottomuus tuhoaa luottamuksen ja toisen kunnioituksen. Jos toiseen ei luota ei toista kunnioita niin eihän silloin ole mitään jäljellä.
Saanko kysyä,mitkä asiat vaikuttivat päätökseesi jatkaa yhteistä elämäänne? Oliko perheenne yksi syy siihen ja jos oli, olisitko ehkä valinnut toisin jos kyseessä olisi ollut vain kaksi aikuista ihmistä?
Tulen surulliseksi rivejäsi lukiessa, järkyttävää kuinka pitkäksi aikaa toisen hairahdus voi tuhota toisen ihmisen kyvyn nauttia elämästä. Olen niin pahoillani puolestasi.
Ap💛Mies aneli jäämään, mutta sillä ei varsinaisesti ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä.
Tein puhtaasti järkipäätöksen jäämisestä. Lapsemme olivat tuolloin alle kouluikäisiä enkä ollut valmis siihen että erossa menettäisin puolet ajasta lasten kanssa ja että jossain vaiheessa ehkä joku vieras nainen eli äitipuoli alkaisi hoitamaan _minun_lapsiani.
Lisäksi taloudelliset seikat vaikuttivat. En halunnut että minä lapsemme joutuisimme eron myötä muuttamaan uudesta omakotitalosta pienehköön kertostaloasuntoon, sillä en olisi voinut lunastaa itselleni omakotitaloamme koska palkkani ei olisi riittänyt siihen.
Olisinko eronnut jos meillä ei olisi ollut lapsia? Kyllä, ehdottomasti ja vielä viiden vuoden jälkeenkin olen sitä mieltä.
Koen, että mies on minulle nykyään asuinkumppani. Valitettavasti kaikki rakkaus on hiljalleen kuollut viiden vuoden aikana osaltani. Emme kuitenkaan riitele arjessa , olemme hyvin toimiva tiimi. En usko että minun puoleltani enää muodostuu rakkauden tunteita miestä kohtaan, mutta meneehän tämä näinkin toistaiseksi. Pian lapset ovat lukioikäisiä ja koen että minulla on mahdollisuus tehdä päätökset avioliittomme osalta. Oletan, että jos ilmoittaisin haluavani eron niin se olisi yllätys miehelle - mutta niin oli hänen uskottomuutensa minullekin.
Mulla sama juttu. Lapset vielä alakoululaisia, joten pitää vain odottaa, kunnes ovat sen ikäisiä, että kukaan äitipuoli ei pääse hoitelemaan omia lapsiani. Minkä ikäinen muuten olet nyt?
Avaisiko joku näin ajatteleva minulle hieman lisää ajatusmaailmaansa? Tarkoitan siis tätä, että ei halua kenenkään muun ottavan osaa lastensa kasvatukseen. On niin ihmeellinen ajatus. Lapsella on eronkin jälkeen vain yksi äiti tai isä, ja ne mahdolliset muut ihmiset ovat vaan turvallisina aikuisina heidän elämässään.
Lapset eivät saa kärsiä siitä, että mies oli petollinen.
Haluan, että lapsilla on yksi ja sama koti kirjaimellisesti, en halua heille reppureissaaja-elämää kaksine koteineen, enkä ikimaailmassa haluaisi mitään uusperhehelvettiä, en ikinä. En halua muita aikuisia sekaantumaan lasten kasvatukseen tai hoitamiseen. Ei ole minun syyni, että luottoa ei enää ole. Joten tässä ollaan, kun toimeen tullaan eikä riidellä eikä huudeta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vastaava tausta. Miehen uskottomuudesta 5 vuotta ja meillä lapsia, olen 42v.
Vasta nyt koen eläväni siedettävää elämää. Pystyn vasta nyt nauttimaan asioista joista nautin 5v sitten, esim marjojen poiminnasta.
Tällä kokemuksellani suosittelen eroa ja totaalista yhteyden katkaisemista mieheen. Kun et näe ja kuule hänestä niin pääset paremmin uuteen elämään. Ja varmasti joku tulee nyt sanomaan että ”ei ole pakko erota , rakentakaa jotain parempaa”. En usko että sellainen on kokenut uskottomuutta oikeasti . Uskottomuus tuhoaa luottamuksen ja toisen kunnioituksen. Jos toiseen ei luota ei toista kunnioita niin eihän silloin ole mitään jäljellä.
Saanko kysyä,mitkä asiat vaikuttivat päätökseesi jatkaa yhteistä elämäänne? Oliko perheenne yksi syy siihen ja jos oli, olisitko ehkä valinnut toisin jos kyseessä olisi ollut vain kaksi aikuista ihmistä?
Tulen surulliseksi rivejäsi lukiessa, järkyttävää kuinka pitkäksi aikaa toisen hairahdus voi tuhota toisen ihmisen kyvyn nauttia elämästä. Olen niin pahoillani puolestasi.
Ap💛Mies aneli jäämään, mutta sillä ei varsinaisesti ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä.
Tein puhtaasti järkipäätöksen jäämisestä. Lapsemme olivat tuolloin alle kouluikäisiä enkä ollut valmis siihen että erossa menettäisin puolet ajasta lasten kanssa ja että jossain vaiheessa ehkä joku vieras nainen eli äitipuoli alkaisi hoitamaan _minun_lapsiani.
Lisäksi taloudelliset seikat vaikuttivat. En halunnut että minä lapsemme joutuisimme eron myötä muuttamaan uudesta omakotitalosta pienehköön kertostaloasuntoon, sillä en olisi voinut lunastaa itselleni omakotitaloamme koska palkkani ei olisi riittänyt siihen.
Olisinko eronnut jos meillä ei olisi ollut lapsia? Kyllä, ehdottomasti ja vielä viiden vuoden jälkeenkin olen sitä mieltä.
Koen, että mies on minulle nykyään asuinkumppani. Valitettavasti kaikki rakkaus on hiljalleen kuollut viiden vuoden aikana osaltani. Emme kuitenkaan riitele arjessa , olemme hyvin toimiva tiimi. En usko että minun puoleltani enää muodostuu rakkauden tunteita miestä kohtaan, mutta meneehän tämä näinkin toistaiseksi. Pian lapset ovat lukioikäisiä ja koen että minulla on mahdollisuus tehdä päätökset avioliittomme osalta. Oletan, että jos ilmoittaisin haluavani eron niin se olisi yllätys miehelle - mutta niin oli hänen uskottomuutensa minullekin.
Mulla sama juttu. Lapset vielä alakoululaisia, joten pitää vain odottaa, kunnes ovat sen ikäisiä, että kukaan äitipuoli ei pääse hoitelemaan omia lapsiani. Minkä ikäinen muuten olet nyt?
Olen 42 v. En etsi uutta puolisoa, olen tavallaan ihan sinut sen ajatuksen kanssa että ihminen voi elää tosi hyvää elämää sinkkuna.
Pian lapset ovat sen ikäisiä että voivat omatoimisesti kulkea vanhemmalta toiselle ja murrosikäinen on jo tavallaan kasvatettu, koska on aika itsenäinen . Eikä toisaalta tarvitsisi olla eron jälkeen miehen kanssa juurikaan tekemisissä muutoin kuin WhatsAppin kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Olen itse pitänyt elämäämme hyvänä. Tulemme taloudellisesti hyvin toimeen, harrastamme paljon yhdessä. Meillä on yhteisiä projekteja. Pidämme samanlaisista asioista. Olemme olleet toistemme parhaimmat ystävät ja tehneet paljon asioita yhdessä,matkustaneet ja nähneet maailmaa. Onnistuneet työelämässä molemmat omalta osaltamme ja varmasti kyllä myös hukuttaneet lapsen menetystä ja lapsettomuutta siihen osa-alueeseen elämässä."
Ap,tämä kohta aloituksessasi pisti silmään. Oletteko muistaneet katsoa toisianne silmiin tämän kaiken ulkoisen menestymisen kanssa?
Erittäin hyvä ja asiallinen kysymys.
Lapsen menetys, sitä ei voi kuvata. Se on pitänyt kokea jotta käsittää sen siteen minkä se kajden ihmisen väliin tekee. Toki, suru myös erottaa useat ihmiset.
Uskon voivani puhtain sydämin sanoa, että olemme muistaneet katsoa silmiin. Ja olla läsnä. Vaikka osa puuhista varmasti on myös ollut asioita joiden on ollut tarkoitus vain pitää edes huterasti elämässä kiinni.
Kiitos tästä kysymyksestä, tekee mieli ottaa tämä puheeksi kohta kotona. Kysyä, olemmeko tässä samoilla linjoilla.
Hienoa,juuri tämän vuoksi tein uuden viestiketjun. Ymmärtääkseni ja oivaltaakseni. Pärjätäkseni ja selviytyäkseni. Jatkan illemmalla,kun olen kotiutunut ja kohdannut. Kiitos.
Ap💛
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vastaava tausta. Miehen uskottomuudesta 5 vuotta ja meillä lapsia, olen 42v.
Vasta nyt koen eläväni siedettävää elämää. Pystyn vasta nyt nauttimaan asioista joista nautin 5v sitten, esim marjojen poiminnasta.
Tällä kokemuksellani suosittelen eroa ja totaalista yhteyden katkaisemista mieheen. Kun et näe ja kuule hänestä niin pääset paremmin uuteen elämään. Ja varmasti joku tulee nyt sanomaan että ”ei ole pakko erota , rakentakaa jotain parempaa”. En usko että sellainen on kokenut uskottomuutta oikeasti . Uskottomuus tuhoaa luottamuksen ja toisen kunnioituksen. Jos toiseen ei luota ei toista kunnioita niin eihän silloin ole mitään jäljellä.
Saanko kysyä,mitkä asiat vaikuttivat päätökseesi jatkaa yhteistä elämäänne? Oliko perheenne yksi syy siihen ja jos oli, olisitko ehkä valinnut toisin jos kyseessä olisi ollut vain kaksi aikuista ihmistä?
Tulen surulliseksi rivejäsi lukiessa, järkyttävää kuinka pitkäksi aikaa toisen hairahdus voi tuhota toisen ihmisen kyvyn nauttia elämästä. Olen niin pahoillani puolestasi.
Ap💛Mies aneli jäämään, mutta sillä ei varsinaisesti ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä.
Tein puhtaasti järkipäätöksen jäämisestä. Lapsemme olivat tuolloin alle kouluikäisiä enkä ollut valmis siihen että erossa menettäisin puolet ajasta lasten kanssa ja että jossain vaiheessa ehkä joku vieras nainen eli äitipuoli alkaisi hoitamaan _minun_lapsiani.
Lisäksi taloudelliset seikat vaikuttivat. En halunnut että minä lapsemme joutuisimme eron myötä muuttamaan uudesta omakotitalosta pienehköön kertostaloasuntoon, sillä en olisi voinut lunastaa itselleni omakotitaloamme koska palkkani ei olisi riittänyt siihen.
Olisinko eronnut jos meillä ei olisi ollut lapsia? Kyllä, ehdottomasti ja vielä viiden vuoden jälkeenkin olen sitä mieltä.
Koen, että mies on minulle nykyään asuinkumppani. Valitettavasti kaikki rakkaus on hiljalleen kuollut viiden vuoden aikana osaltani. Emme kuitenkaan riitele arjessa , olemme hyvin toimiva tiimi. En usko että minun puoleltani enää muodostuu rakkauden tunteita miestä kohtaan, mutta meneehän tämä näinkin toistaiseksi. Pian lapset ovat lukioikäisiä ja koen että minulla on mahdollisuus tehdä päätökset avioliittomme osalta. Oletan, että jos ilmoittaisin haluavani eron niin se olisi yllätys miehelle - mutta niin oli hänen uskottomuutensa minullekin.
Mulla sama juttu. Lapset vielä alakoululaisia, joten pitää vain odottaa, kunnes ovat sen ikäisiä, että kukaan äitipuoli ei pääse hoitelemaan omia lapsiani. Minkä ikäinen muuten olet nyt?
Avaisiko joku näin ajatteleva minulle hieman lisää ajatusmaailmaansa? Tarkoitan siis tätä, että ei halua kenenkään muun ottavan osaa lastensa kasvatukseen. On niin ihmeellinen ajatus. Lapsella on eronkin jälkeen vain yksi äiti tai isä, ja ne mahdolliset muut ihmiset ovat vaan turvallisina aikuisina heidän elämässään.
Se, että avioerossa joutuisin luovuttamaan lapset puolet ajasta ex-miehelle, jonka uusi nainen hoitaisi, peittelisi, lohduttaisi, syöttäisi ja leikkisi äitiä lapselleni kun minä olisin yksin kotona ikävöiden lapsiani on niin oksettava ajatus, että jos vaihtoehtona on jatkaakin yhteiselämää uskottoman miehen kanssa niin valitsen sen.
Kun lapset ovat teinejä/täysi-ikäisiä he voivat kulkea vanhemmilleen miten tykkäävät ja toisaalta siinä vaiheessa yksikään vieras nainen ei enää pysty ottamaan äidin roolia lapsilleni vaan pikemminkin lapset suhtautuvat maksimissaan neutraalisti uusiin kumppaneihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vastaava tausta. Miehen uskottomuudesta 5 vuotta ja meillä lapsia, olen 42v.
Vasta nyt koen eläväni siedettävää elämää. Pystyn vasta nyt nauttimaan asioista joista nautin 5v sitten, esim marjojen poiminnasta.
Tällä kokemuksellani suosittelen eroa ja totaalista yhteyden katkaisemista mieheen. Kun et näe ja kuule hänestä niin pääset paremmin uuteen elämään. Ja varmasti joku tulee nyt sanomaan että ”ei ole pakko erota , rakentakaa jotain parempaa”. En usko että sellainen on kokenut uskottomuutta oikeasti . Uskottomuus tuhoaa luottamuksen ja toisen kunnioituksen. Jos toiseen ei luota ei toista kunnioita niin eihän silloin ole mitään jäljellä.
Saanko kysyä,mitkä asiat vaikuttivat päätökseesi jatkaa yhteistä elämäänne? Oliko perheenne yksi syy siihen ja jos oli, olisitko ehkä valinnut toisin jos kyseessä olisi ollut vain kaksi aikuista ihmistä?
Tulen surulliseksi rivejäsi lukiessa, järkyttävää kuinka pitkäksi aikaa toisen hairahdus voi tuhota toisen ihmisen kyvyn nauttia elämästä. Olen niin pahoillani puolestasi.
Ap💛Mies aneli jäämään, mutta sillä ei varsinaisesti ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä.
Tein puhtaasti järkipäätöksen jäämisestä. Lapsemme olivat tuolloin alle kouluikäisiä enkä ollut valmis siihen että erossa menettäisin puolet ajasta lasten kanssa ja että jossain vaiheessa ehkä joku vieras nainen eli äitipuoli alkaisi hoitamaan _minun_lapsiani.
Lisäksi taloudelliset seikat vaikuttivat. En halunnut että minä lapsemme joutuisimme eron myötä muuttamaan uudesta omakotitalosta pienehköön kertostaloasuntoon, sillä en olisi voinut lunastaa itselleni omakotitaloamme koska palkkani ei olisi riittänyt siihen.
Olisinko eronnut jos meillä ei olisi ollut lapsia? Kyllä, ehdottomasti ja vielä viiden vuoden jälkeenkin olen sitä mieltä.
Koen, että mies on minulle nykyään asuinkumppani. Valitettavasti kaikki rakkaus on hiljalleen kuollut viiden vuoden aikana osaltani. Emme kuitenkaan riitele arjessa , olemme hyvin toimiva tiimi. En usko että minun puoleltani enää muodostuu rakkauden tunteita miestä kohtaan, mutta meneehän tämä näinkin toistaiseksi. Pian lapset ovat lukioikäisiä ja koen että minulla on mahdollisuus tehdä päätökset avioliittomme osalta. Oletan, että jos ilmoittaisin haluavani eron niin se olisi yllätys miehelle - mutta niin oli hänen uskottomuutensa minullekin.
Mulla sama juttu. Lapset vielä alakoululaisia, joten pitää vain odottaa, kunnes ovat sen ikäisiä, että kukaan äitipuoli ei pääse hoitelemaan omia lapsiani. Minkä ikäinen muuten olet nyt?
Avaisiko joku näin ajatteleva minulle hieman lisää ajatusmaailmaansa? Tarkoitan siis tätä, että ei halua kenenkään muun ottavan osaa lastensa kasvatukseen. On niin ihmeellinen ajatus. Lapsella on eronkin jälkeen vain yksi äiti tai isä, ja ne mahdolliset muut ihmiset ovat vaan turvallisina aikuisina heidän elämässään.
Olen itse eronnut ja uusperhe-elämää elävä, mutta vastaan silti:
Minusta on väärin rikkoa lasten koti, ellei itse voi todella huonosti liitossa. Jos molemmat puolisot ovat tunne-elämältään ja käyttätyymiseltään tasapainoisia, ja tahtoa löytyy, niin uskon avioliiton olevan korjattavissa. Kaikkien tutkimusten mukaan lapset voivat parhaiten toimivassa ydinperheessä. Lapsia ei puolisoiden välinen epäluottamus häiritse, elleivät joudu raastavia riitoja kuuntelemaan.
Meillä on oikein toimiva uusperhe, molemmilla on omia lapsia, minulla teinejä, miehellä pienempiä. Ei mitään näitä uusperheongelmia. Mutta av:lla minut leimataan pahaksi äitipuoleksi, koska minä en hoida, viihdytä tai kasvata miehen lapsia. En ole aina edes läsnä, kun lapset ovat meillä. Tämä asia on sovittu miehen kanssa jo ennen naimisiinmenoamme, ja hänelle se on ok. Eli koskaan et tiedä, millaisen äitipuolen lapsesi tulee saamaan. Minä en ole ilkeä, mutta myös sellainen voi tulla vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Taisin ymmärtää väärin, kertoo kaiketi siitä kuinka huonosti ajatukseni tällä hetkellä kulkee vaikka yritän sisäistää ja jäsentää lukemaani ja ajatuksiani.
Pohdin tässä samalla, että millä ilveellä ratkaisen ongelman yhteisistä lauantaisista juhlista. (Ystävien häät) , voinko pyytää miestä jäämään pois niistä? Ei olisi juuri nyt voimia leikkiä vieretysten onnellista pariskuntaa. Haluaisin itse osallistua juhliin niin kovasti.
Kaikenlaista murhetta....
Ap💛
Mun petturipaskiainen tekikin kivan tempun. En pystynyt menemään yhteiseen tilaisuuteen, missä hän olisi ollut. Kuulin jälkeenpäin, että oli vienyt uuden naisen sinne. Uskalsi, kun arvasi, että mä en kertakaikkiaan kykene häntä näkemään. Että lopullisesti nöyryytti mut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap en suosittele jatkamaan. Mull mies petti kun meillä oli 2 pikkulasta. Yli puolen vuoden suhde selkäni takana toiseen naiseen, salatreffejä ja yökyliä.
Meillä ei ole tukiverkkoa ollenkan, isovanhempia ei kiinnosts yhtään lapsenlapset j siksi ei saad ikinä lapsia hoitoon. Tuossa vaiheessa oli ollut jo 8 vuotta sellaista aikaa että ei yhtä ainoaa kertaa oltu miehen kanssa kahden missään. 8 v ilman kahdenkeskistä parisuhdeaikaa oli liian rankkaa ja mies petti.
Tajusi kiinni jäätyään mitä oli menettämässä ja aneli takaisin. Jouduin ottamaan kun en olis pärjänny lasten kanssa yksin. Tukiverkottoma en olis ikinä saanut hetkeäkään huiliaikaa.
Nyt mennyt jo 6v tapahtumista. JOKA päivä muistan asian ja joka päivä se vaivaa j ärsyttää. Tukiverkottomina emme päässeet edes ”korjaamaan suhdetta”, siis että kalsin olis voinut kunnolla keskustella. Isovanhemmat eivät suostuneet edes yhtä kertaa auttamaan, tarjosin yön yli hodosta 200e mutta ei kiinnostanu auttaa sittenkään.
Nyt nuorin lapsi yli 6v ja vielä pari vuotta odotan. Sit teen ratkaisun.
Mieti ap tarkkaan haluutko loppuelämäsi jokainen päivä ajatella tuota asiaa. Jis mies on läsnä niin tuo ei vaan unohdu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Olen itse pitänyt elämäämme hyvänä. Tulemme taloudellisesti hyvin toimeen, harrastamme paljon yhdessä. Meillä on yhteisiä projekteja. Pidämme samanlaisista asioista. Olemme olleet toistemme parhaimmat ystävät ja tehneet paljon asioita yhdessä,matkustaneet ja nähneet maailmaa. Onnistuneet työelämässä molemmat omalta osaltamme ja varmasti kyllä myös hukuttaneet lapsen menetystä ja lapsettomuutta siihen osa-alueeseen elämässä."
Ap,tämä kohta aloituksessasi pisti silmään. Oletteko muistaneet katsoa toisianne silmiin tämän kaiken ulkoisen menestymisen kanssa?
Erittäin hyvä ja asiallinen kysymys.
Lapsen menetys, sitä ei voi kuvata. Se on pitänyt kokea jotta käsittää sen siteen minkä se kajden ihmisen väliin tekee. Toki, suru myös erottaa useat ihmiset.Uskon voivani puhtain sydämin sanoa, että olemme muistaneet katsoa silmiin. Ja olla läsnä. Vaikka osa puuhista varmasti on myös ollut asioita joiden on ollut tarkoitus vain pitää edes huterasti elämässä kiinni.
Kiitos tästä kysymyksestä, tekee mieli ottaa tämä puheeksi kohta kotona. Kysyä, olemmeko tässä samoilla linjoilla.
Hienoa,juuri tämän vuoksi tein uuden viestiketjun. Ymmärtääkseni ja oivaltaakseni. Pärjätäkseni ja selviytyäkseni. Jatkan illemmalla,kun olen kotiutunut ja kohdannut. Kiitos.Ap💛
Elämässä sattuu ja tapahtuu. Sattuu näitä kauheita asioita kuten kohtukuolema tai pettäminen. Mutta myös paljon hyviä asioita. Pettäminen nousee aina suurimmaksi ongelmaksi ja tärkeäksi eron syyksi. Onko pettäminen taivaalta iskenyt mielijohde, toisen pahuuden osoitus vai seuraus jostain parisuhteessa olevasta? Voisiko se olla esim. tapa paeta omaa surua, hämmennystä, parisuhde-elämässä olevia ongelmia? Onko pettäjä aina se syyllinen jonka vuoksi parisuhde kaatuu ja toinen täydellinen pulmunen? Onko fyysinen pettäminen aina pahempaa kuin esim. henkinen pettäminen: sanallinen vyön alle iskeminen, toisen mitätöiminen, halveksunta?
Eihän noita syitä ja seurauksia voi ulkopuoliset tietää kun parikin on monesti ihan hukassa omien motiiviensa ja tunteidensa kanssa. Itse elämää kauan eläneenä ja monia läheltä seuranneena nään kaksi juttua tärkeäksi pettämisissä ja niiden jälkipuinneissa: 1. Tee mitä teet, mutta tee ratkaisusi ja käsittele asiasi niin ettet jää katkeraksi. Katkeruus pilaa koko loppuelämän ja haittaa myös välejä muihin läheisiin, se ei kaunista ihmistä. 2. Aika monet ihmiset ovat saaneet apua ammattilaisista. Pari- tai yksilöterapia, joku ratkaisukeskeinen auttaa näkemään itsensä ja parisuhteensa. Se voi auttaa pääsemään katkeruuksista ja auttaa ymmärtämään itseä paremmin, voi jatkaa elämää yhtä kriisiä "rikkaampana" eteenpäin taas vähän vahvempana joko yhdessä puolison kanssa tai erikseen. Voi oppia antamaan anteeksi itselleen ja toiselle. Anteeksianto englanniksi FORgive, on minusta kuvaava sana, annetaan sen entisen pahan olla tulevaisuuden takia. Ehkä anteeksiannon sijaan joissakin asioissa kannattaa pyrkiä hyväksymiseen: näin asia meni, en sitä näin toivonut mutta niin kävi ja näillä korteilla jatketaan mahdollisimman onnellista elämää eteenpäin.
Kriisit on kasvun paikkoja vaikka ne hirveän kivuliaita on. Näin olen itse kokenut vaikka kriisin hetkellä ei tuota puolta ole osannut nähdäkään. Voimia raskaisiin hetkiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vastaava tausta. Miehen uskottomuudesta 5 vuotta ja meillä lapsia, olen 42v.
Vasta nyt koen eläväni siedettävää elämää. Pystyn vasta nyt nauttimaan asioista joista nautin 5v sitten, esim marjojen poiminnasta.
Tällä kokemuksellani suosittelen eroa ja totaalista yhteyden katkaisemista mieheen. Kun et näe ja kuule hänestä niin pääset paremmin uuteen elämään. Ja varmasti joku tulee nyt sanomaan että ”ei ole pakko erota , rakentakaa jotain parempaa”. En usko että sellainen on kokenut uskottomuutta oikeasti . Uskottomuus tuhoaa luottamuksen ja toisen kunnioituksen. Jos toiseen ei luota ei toista kunnioita niin eihän silloin ole mitään jäljellä.
Saanko kysyä,mitkä asiat vaikuttivat päätökseesi jatkaa yhteistä elämäänne? Oliko perheenne yksi syy siihen ja jos oli, olisitko ehkä valinnut toisin jos kyseessä olisi ollut vain kaksi aikuista ihmistä?
Tulen surulliseksi rivejäsi lukiessa, järkyttävää kuinka pitkäksi aikaa toisen hairahdus voi tuhota toisen ihmisen kyvyn nauttia elämästä. Olen niin pahoillani puolestasi.
Ap💛Mies aneli jäämään, mutta sillä ei varsinaisesti ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä.
Tein puhtaasti järkipäätöksen jäämisestä. Lapsemme olivat tuolloin alle kouluikäisiä enkä ollut valmis siihen että erossa menettäisin puolet ajasta lasten kanssa ja että jossain vaiheessa ehkä joku vieras nainen eli äitipuoli alkaisi hoitamaan _minun_lapsiani.
Lisäksi taloudelliset seikat vaikuttivat. En halunnut että minä lapsemme joutuisimme eron myötä muuttamaan uudesta omakotitalosta pienehköön kertostaloasuntoon, sillä en olisi voinut lunastaa itselleni omakotitaloamme koska palkkani ei olisi riittänyt siihen.
Olisinko eronnut jos meillä ei olisi ollut lapsia? Kyllä, ehdottomasti ja vielä viiden vuoden jälkeenkin olen sitä mieltä.
Koen, että mies on minulle nykyään asuinkumppani. Valitettavasti kaikki rakkaus on hiljalleen kuollut viiden vuoden aikana osaltani. Emme kuitenkaan riitele arjessa , olemme hyvin toimiva tiimi. En usko että minun puoleltani enää muodostuu rakkauden tunteita miestä kohtaan, mutta meneehän tämä näinkin toistaiseksi. Pian lapset ovat lukioikäisiä ja koen että minulla on mahdollisuus tehdä päätökset avioliittomme osalta. Oletan, että jos ilmoittaisin haluavani eron niin se olisi yllätys miehelle - mutta niin oli hänen uskottomuutensa minullekin.
Mulla sama juttu. Lapset vielä alakoululaisia, joten pitää vain odottaa, kunnes ovat sen ikäisiä, että kukaan äitipuoli ei pääse hoitelemaan omia lapsiani. Minkä ikäinen muuten olet nyt?
Avaisiko joku näin ajatteleva minulle hieman lisää ajatusmaailmaansa? Tarkoitan siis tätä, että ei halua kenenkään muun ottavan osaa lastensa kasvatukseen. On niin ihmeellinen ajatus. Lapsella on eronkin jälkeen vain yksi äiti tai isä, ja ne mahdolliset muut ihmiset ovat vaan turvallisina aikuisina heidän elämässään.
Se, että avioerossa joutuisin luovuttamaan lapset puolet ajasta ex-miehelle, jonka uusi nainen hoitaisi, peittelisi, lohduttaisi, syöttäisi ja leikkisi äitiä lapselleni kun minä olisin yksin kotona ikävöiden lapsiani on niin oksettava ajatus, että jos vaihtoehtona on jatkaakin yhteiselämää uskottoman miehen kanssa niin valitsen sen.
Kun lapset ovat teinejä/täysi-ikäisiä he voivat kulkea vanhemmilleen miten tykkäävät ja toisaalta siinä vaiheessa yksikään vieras nainen ei enää pysty ottamaan äidin roolia lapsilleni vaan pikemminkin lapset suhtautuvat maksimissaan neutraalisti uusiin kumppaneihin.
Se tuntuu tuossa kohtaa tuolta...että ei ikimaailmassa pysty olemaan erossa lapsista. Mutta kun pääsee siitä huonosta parisuhteesta pois, saa etäisyyttä, niin asiat menee niin paljon parempaan suuntaan. Mulla on niin monta esimerkkiä tästä lähipiirissä..eräskin pari oli yhdessä vielä viisi vuotta vain tuon asian takia, että kumpikaan ei halunnut olla erossa lapsista. Sitten he kuitenkin erosivat ja voi miten he ovat muuttuneet ihmisinä, onnellisiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ap,
kerron oman kokemukseni. Olen nainen ja olin itse pettäjä liitossamme, asia joka kaduttaa minua erittäin syvästi vielä 10 vuoden jälkeenkin. Olimme olleet n. 15 v yhdessä kun tämä tapahtui, kyseessä ei myöskään ollut yksittäinen hairahdus, vaan vähän pidempi sivusuhde ihastumisineen.
Kriisi oli valtava tietenkin, ja sitä kipuiltiin pitkään. Me selvisimme, upea mieheni pystyi lopulta antamaan anteeksi ja pääsemään asian yli.
Olemme siis edelleen yhdessä, ja onnellisesti, voisin sanoa! Siitä huolimatta että täällä aina huudellaan että kerran pettäjä aina pettäjä jne. Minä olen esimerkki siitä että näin ei aina ole. En milloinkaan tule tätä erhettä toistamaan. Minä myös käsitin mitä olin ollut vähällä menettää. Hienon ihmisen, hyvän liiton, lasten kodin. Taloudellisesti meillä ei hätää olisi ollut mutta sellaisella ei tuossa tilanteessa ollut mitään merkitystä.
Kriisiä kesti kauan, tosin me emme ammattiapua hakeneet. Mies haki jonkin aikaa lohtua pullosta mutta lopetti sen onneksi. Meidän vahvuutenamme oli se että pystyimme puhumaan asian halki ja poikki moneen kertaan, huutamatta ja syyttelemättä. Mies kyseli mitä halusi tietää, ja minä vastasin. Asia on todellakin loppuun käsitelty, ja mieheni ei milloinkaan jälkeenpäin ole enää sitä nostanut riitatilanteissa esiin lyömäaseeksi. Kertoo hänen luonteestaan.
Luottamuksen palautuminen oli se vaikein ja hitain asia. Oli miehelle vaikeaa kun minulla oli jokin iltameno, tai puhelimeen tuli viesti etc, mutta asiat pidettiin avoimina. Hän uskalsi olla heikko ja näyttää että hänestä tuntuu kurjalta kun vaikkapa lähden.
Voi sanoa, että hänessä oli miestä osoittaa tuollaisia asioita, ja tavallaan ottaa minut takaisin vaikka emme asumuserossa koskaan olleet. Mitään en tekisi toipumisen suhteen toisin ja olen ikionnellinen että olemme nyt yhdessä!Tiedoksi sulle, että luottamuksen voi menettää vain kerran. Miehesi ei enää koskaan tule luottamaan suhun sillä tavoin kuin ennen. Ei koskaan enää. Vaikka menisi 20 vuotta. Sä rikoit jotain, eikä se paikattu ja kokoon liimattu vain ole se sama asia.
Tiedän sen, sillä itse olen miehesi asemassa. Olen nainen.No tiedoksi sulle että tajuan sen kyllä. Ikuinen särö jäi. En kai missään väittänytkään että kaikki olisi palautunut täydelliseksi ennalleen?
Meillä asiat kuitenkin toimivat todella hyvin tällä hetkellä , luottamus on niin hyvä kuin voi olla tuollaisen jälkeen. Katkeruutta ei ole, mies on sen itse sanonut. Sinisilmäinen hän kuitenkaan enää ei ole, ja sen ymmärrän.
Rakastamme aidosti toisiamme ja haluamme olla yhdessä. Ilman epäilyksen kalvamista vaikka lähtisin tyttöjen kanssa illanviettoon tms. Olen pahoillani jos sinulla ei näin ole.
Kesti meilläkin tuollainen "rakkaus"vaihe jopa noin kymmenen vuoden ajan siitä pettämisestä. Ehkä elin jossain harhassa tai jotain. Luulin, että pystyn luottamaan ja rakastamaan. Kunnes sitten se tuska taas nousi jostain. Nyt tajuan, ettei se luotto ikinä palaa ja luulen, että rakkautenikin on kuollut. Lasten takia sinnittelen vielä. Eli varaudu siihen, että tuo on väliaikainen vaihe ja kaikki se paska lävähtää vielä kasvoillesi. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Onnea elämällesi.
Niin, ihmisten liitot eroavat paljon toisistaan, myös ne joissa on petetty. Kuten sanoin, meillä vahvuutena on puhuminen. Edelleenkin siitä joskus puhumme jos aihetta muuten sivutaan, se ei ole siis tabu. Mutta se on muuttunut meille vahvuudeksi. Me todellakin olemme valinneet toisemme uudelleen, molemmat. Emme elä missään rakkaushattarassa. Välisemme suhde ja side on vahva, ja luottamusta on. Keskustelu on kaikkeen avain!
Meillä sitä rakkautta ja luottamusta on, toisin kuin teillä kuten kirjoitit. Meillä huono vaihe pettämisen jälkeen kesti noin kolme vuotta, mutta sen jälkeen kaikki pohjamudatkin oli käännetty ja totesimme että asia loppuun käsitelty, ja nyt todellakin toisemme tahdomme. Uudelleen, pahoittelen että teille ei käynyt yhtä onnellisesti.
Ap:lle siis edelleen tsemppiä. Anna asialle aikaa, se on oleellista. Puhu ja kysele, se helpottaa sinua ja teitä. Siitä voi todellakin selvitä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vastaava tausta. Miehen uskottomuudesta 5 vuotta ja meillä lapsia, olen 42v.
Vasta nyt koen eläväni siedettävää elämää. Pystyn vasta nyt nauttimaan asioista joista nautin 5v sitten, esim marjojen poiminnasta.
Tällä kokemuksellani suosittelen eroa ja totaalista yhteyden katkaisemista mieheen. Kun et näe ja kuule hänestä niin pääset paremmin uuteen elämään. Ja varmasti joku tulee nyt sanomaan että ”ei ole pakko erota , rakentakaa jotain parempaa”. En usko että sellainen on kokenut uskottomuutta oikeasti . Uskottomuus tuhoaa luottamuksen ja toisen kunnioituksen. Jos toiseen ei luota ei toista kunnioita niin eihän silloin ole mitään jäljellä.
Saanko kysyä,mitkä asiat vaikuttivat päätökseesi jatkaa yhteistä elämäänne? Oliko perheenne yksi syy siihen ja jos oli, olisitko ehkä valinnut toisin jos kyseessä olisi ollut vain kaksi aikuista ihmistä?
Tulen surulliseksi rivejäsi lukiessa, järkyttävää kuinka pitkäksi aikaa toisen hairahdus voi tuhota toisen ihmisen kyvyn nauttia elämästä. Olen niin pahoillani puolestasi.
Ap💛Mies aneli jäämään, mutta sillä ei varsinaisesti ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä.
Tein puhtaasti järkipäätöksen jäämisestä. Lapsemme olivat tuolloin alle kouluikäisiä enkä ollut valmis siihen että erossa menettäisin puolet ajasta lasten kanssa ja että jossain vaiheessa ehkä joku vieras nainen eli äitipuoli alkaisi hoitamaan _minun_lapsiani.
Lisäksi taloudelliset seikat vaikuttivat. En halunnut että minä lapsemme joutuisimme eron myötä muuttamaan uudesta omakotitalosta pienehköön kertostaloasuntoon, sillä en olisi voinut lunastaa itselleni omakotitaloamme koska palkkani ei olisi riittänyt siihen.
Olisinko eronnut jos meillä ei olisi ollut lapsia? Kyllä, ehdottomasti ja vielä viiden vuoden jälkeenkin olen sitä mieltä.
Koen, että mies on minulle nykyään asuinkumppani. Valitettavasti kaikki rakkaus on hiljalleen kuollut viiden vuoden aikana osaltani. Emme kuitenkaan riitele arjessa , olemme hyvin toimiva tiimi. En usko että minun puoleltani enää muodostuu rakkauden tunteita miestä kohtaan, mutta meneehän tämä näinkin toistaiseksi. Pian lapset ovat lukioikäisiä ja koen että minulla on mahdollisuus tehdä päätökset avioliittomme osalta. Oletan, että jos ilmoittaisin haluavani eron niin se olisi yllätys miehelle - mutta niin oli hänen uskottomuutensa minullekin.
Minulla on vastaava tilanne, jäin lasten takia liittoon mutten ole muuten siihen sitoutunut.
En usko, että pettämisellä on mitään tekemistä äitiyden kanssa. Täysin absurdi ajatus. Ehkä se on sulle vain helppo yksittäinen asia johon purkaa koko kipu, koska se on myös sun suurin itseesi kohdistunut pettymys.
Mies on vain heikkoluonteinen ja kykenemätön uskollisuuteen, ei muuta.
Tiedoksi sulle, että luottamuksen voi menettää vain kerran. Miehesi ei enää koskaan tule luottamaan suhun sillä tavoin kuin ennen. Ei koskaan enää. Vaikka menisi 20 vuotta. Sä rikoit jotain, eikä se paikattu ja kokoon liimattu vain ole se sama asia.
Tiedän sen, sillä itse olen miehesi asemassa. Olen nainen.