Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ne jotka sanovat, ettei isovanhempien tehtävä ole hoitaa lapsia tai auttaa, ovat väärässä.
29.07.2018 |
Itseäni harmittaa todella paljon lapseni ja itsenikin puolesta, kun vanhempani eivät ole kiinnostuneita lapsestani. Hän on jo 4 v ja alkaa itsekkin ymmärtämään tämän. Harmittaa, kun eivät pidä yhteyttä, ei kutsu kylään ja muiden lapset leikkipuistossa kertoilee mummoista ja papoista. Oma lapseni ei ole koskaan mummon kanssa mitään tehnyt ja miehenikin vanhemmat asuvat kaukana, eivätkä ole myöskään kiinnostuneita. Ja siis mielestäni isovanhempien kuuluu auttaa ja ihan sillä perusteella, että ovat vanhempiani. Jos eivät olisi lapsenlapsia halunnut, eikä auttaa, niin olisi ihan alunperin jättänyt minutkin tekemättä. Ja vanhempani ovat n. 55v, että vielä jaksavat, tosin kun esim. Yli 70v, niin eriasia sekin. Ja nyt en tarkoita avulla hyväksikäyttöä tai joka viikko lapsi hoitoon, vaan aivan normaalia kanssakäymistä lapsenlapsen kanssa. Jos lapsia tekee, niin kyllä pitäisi jo tietää, että suurella todennäköisyydellä sinustakin tulee isovanhempi.
Kommentit (566)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis huh huh ihme vastauksia täällä. Tulee sellainen vaikutelma että lapset ja lapsenlapset ovat ihmisille jotain pakkopullaa. Pyöräytetään pari lasta vaan sen takia että oma suku ei katkea. Kyllä lapset ja lapsenlapset ovat muutakin kuin jatkoa suvulle. Jos on tuollainen asenne, että ”hoitakaa omat lapsenne” niin ehkä ei kannata jatkaa sitä sukua ollenkaan jos ei ole valmis ylläpitämään välejä ja osallistumaan lastensa elämään sen täysi-ikäisyyden jälkeenkin. Ei ihme että Suomessa ihmiset syrjäytyvät ja ovat sosiaalisesti epälahjakkaita eivätkä osaa sanoa juuta eikä jaata kun tuntee lapsuudesta asti että lähimmäiset ei välitä.
Etkö sinä todellakaan ymmärrä, että se joka niitä lapsia vapaaehtoisesti hankkii, myös hoitaa ne? Kukaan muu kuin vanhempi ei ole velvoitettu niistä huolehtimaan. Joillekin äideille tämä näyttää olevan mahdotonta ymmärtää.
Mutta se on kyllä erikoinen ilmiö että isovanhempi joka ITSE on vienyt lapsiaan hoitoon omille isovanhemmilleen tämän tästä, ei haluakaan lainkaan ottaa omia lapsenlapsia hoitoon..
Jep jep!
Mun vanhempien saama apu:
- lähes joka viikonloppu 15 vuoden ajan mummot, tädit, enot hoiti lapsia
- aina kun lapsi sairas tuli mummo hoitamaan
- mummot hoiti 4 krt vuodesa viikon etelänmatkan, jossa vanhemmat kävi kaksin parisuhdeaikaa viettämässä
- mummoloissa oltiin KAIKKI koulujen lomat, myös koko kesä. Vanhemmat vietti kesäloman 4vk KAKSIN ja me lapset mummoloissa
- kofinhoitaja kävi auttamassa viikottainVanhemmat saivat satoja tuhansia tunteja apuja, aivan valtavasti, monta kertaa viikossa, ympäri vuoden, yli vuosikymmenen ajan.
No entäpä miten ne isovanhempina käyttäytyi?
Ilmoitti että jokainen hoitaa omat lapsensa, niin HEKIN tekivät aikanaan. Just.
Näkevät lapsiamme kerta vuoteen 15 min, ei muuta yhteydenpitoa.
Jotkut osaa kahmia kaiken.Toivottavasti teillä nämä eno-täti-suhteet ovat säilyneet edelleen?
Tyypillistä suuren ikäluokan vanhemmille. Olen myös ollut kaikki lomat mummolassa hoidossa. Ihania muistoja ja mummo olikin minulle läheisempi ihminen kuin oma äiti.
Hoitoavun lisäksi mummot kävivät vielä siivoamassa vanhempien isoa omakotitaloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehen vanhemmat on niin introvertteja, erakoita, ettei läheisistä väleistä voi edes haaveilla. Koskaan eivät tarjoa oma-aloitteisesti apuaan, kutsu kylään tai muutakaan. Olen päättänyt olla välittämättä. Antaa heidän nyhjöttää keskenään.
Vierailija kirjoitti:
Eipä oo paljon kummankaan vanhempia näkynyt näillä markeilla. Ei tarvisi edes vahtia, kunhan edes kävisivät tai soittaisivat. Säälin lapsiani kun eivät opi tuntemaan heitä. Itselläni aivan ihanat lapsuusmuistot mummolasta. Onneksi on lapsillani isomummot edes. Heitä käydäänkin auttamassa. Hädän hetkellä ovat auttaneet lasten hoidossa.
Koskettaa kuinka ikääntyneet isomummot (sodan kokenut sukupolvi) ovat valmiita auttamaan perheitä, mutta heidän lapsensa - itsekkäät suuret ikäluokat - eivät ole. Tämä kertoo kaiken.
Vierailija kirjoitti:
Hoitakaa nyt itse ne lapsenne, älkääkä olettako isovanhempien sitä tekevän.
Kummallista että ennen osattiin ja jaksettiin hoitaa isojakin lapsilaumoja ilman ulkopuolista apua.Jos tarvitsette lastenhoitoapua, palkatkaa siihen hommaan joku sopiva henkilö, vaikka sitten se pienellä eläkkeellä kituva äitinne ja maksakaa hoidosta kunnon korvaus.
Ai, tämä olikin yllätys, miten ennen osattiin hoitaa isojakin lapsilaumoja ilman ulkopuolista apua! 1970-luvulla syntynyt mieheni vietti isovanhemmilla kesälomat hyvin isolta osin. Monesti ensin toisen mummon luona useamman viikon ja sitten vaihdettiin toiselle mummolle. Helposti saattoi olla kesällä 6 viikkoa isovanhemmilla hoidossa. Samaa ovat kertoneet monet ikätoverimme, nimenomaan ne isovanhemmat eivät lapsenlapsia jaksa hoitaa jotka työnsivät 70-80 -luvulla lapset omille vanhemmilleen hoitoon. Meidän lapset eivät ole tänä kesänä olleet anopilla kertaakaan hoidossa, kesälomat pidimme mieheni kanssa lomittain, että saimme tarhan kesäloma-ajan hoidettua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin itse tätä vähän toisinpäin. Millainen aikuinen lapsi olettaa, että hänen vanhemmillaan on jotain velvollisuuksia häntä kohtaan vielä? Enkä nyt tarkoita, etteikö olisi luonnollista välittää lapsistaan ja auttaa ihan auttamisen ilosta aikuisenakin, tai että 18v ulos potkiminen olisi korrektia sekään. Mutta nyt puhutaan jo perheen perustaneista ilmeisen omatoimisista aikuisista, jotka vaativat vielä asioita vanhemmiltaan, koska heillä on joku mystinen velvollisuus auttaa hautaan saakka. Kannattaisiko katsella peiliin näiden ajatusten kanssa?
No minäpä mietin vielä yhdeltä kantilta. Kun mulla on omia lapsia, olen valvollinen hoitamaan lapseni hyvin ja rakastavasti. Olen velvollinen myös moraalisesti auttamaan heitä aikuisinakin. Lisäksi jo lapsia tehdessäni varauduin siihen että lapsenlapsia tulee aikanaan jolloin mulla on ilman muuta velvollisuus auttaa ja hoitaa myös niitä lapsenlapsia.
Minulla on siis itselläni velvollisuus olla hyvä äiti ja isoäiti läpi koko elämäni.
Kylläpä tässä kontekstissa tuntuu ”jännittävälle” että mun onilla vanhemmilla ei ollut velvollisuutta olla edes siedettävä vanhempi tai välttävä isovanhempi. Mun vanhemmilla oli velvollisuutena vain täyttää omat tarpeensa ja halunsa lapsista piittaamatta.Olisi kiinnostava tietää, että miten nämä ulisijat ”isovanhemmilla ei ole mitään syytä tai velvoitetta osallistua aikuisten lastensa ja lastenlastensa elämään” toimivat aikanaan itse. Vissiin hylkäävät lastensa perheet kokonaan?
Sanotaanpa virlä selkokielellä. Kun teet lapsia, SITOUDUT niihin läpi elämän. Piste.
Mun kantilta (lähes aikuisen lapsen äiti) olen sitoutunut puolisooni, ja lapsi taas on päästettävä elämään omaa aikuisen elämäänsä omine ratkaisuineen. Olen läsnä ja autan tarvittaessa, mutta en katso sen olevan sama asia kuin _velvollisuus_ hoitaa lapsenlapsia. Auttaa ja osallistua voi muutenkin.
Munkin äiti oli sitoutunut vain puolisoonsa, isäni kanssa kahden hummailivat ja reissasivat koko lapsuuteni ja lapset olimme mummoilla hoidossa tai välillä heitteillä (yksin kotona öitä alle kouluikäisinä). Katos kun se puoliso oli niin tärkeä.
Minä olen sitoutunut ensisijaisesti lapsiini. Vasta sen jälkeen puolisooni. Ne lapset kun ovat avuttomia ja minusta riippuvaisia. Lapseni ovat aina, läpi elämäni, mulle ykkösinä. Paskojen vanhempien lapsena en toista samaa kurjuutta omille lapsilleni.
Minusta todellakin tulee auttava, osallistuva ja välittävä isovanhempi. Kas kun ne lapset on mulle ykkösiä aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin itse tätä vähän toisinpäin. Millainen aikuinen lapsi olettaa, että hänen vanhemmillaan on jotain velvollisuuksia häntä kohtaan vielä? Enkä nyt tarkoita, etteikö olisi luonnollista välittää lapsistaan ja auttaa ihan auttamisen ilosta aikuisenakin, tai että 18v ulos potkiminen olisi korrektia sekään. Mutta nyt puhutaan jo perheen perustaneista ilmeisen omatoimisista aikuisista, jotka vaativat vielä asioita vanhemmiltaan, koska heillä on joku mystinen velvollisuus auttaa hautaan saakka. Kannattaisiko katsella peiliin näiden ajatusten kanssa?
No minäpä mietin vielä yhdeltä kantilta. Kun mulla on omia lapsia, olen valvollinen hoitamaan lapseni hyvin ja rakastavasti. Olen velvollinen myös moraalisesti auttamaan heitä aikuisinakin. Lisäksi jo lapsia tehdessäni varauduin siihen että lapsenlapsia tulee aikanaan jolloin mulla on ilman muuta velvollisuus auttaa ja hoitaa myös niitä lapsenlapsia.
Minulla on siis itselläni velvollisuus olla hyvä äiti ja isoäiti läpi koko elämäni.
Kylläpä tässä kontekstissa tuntuu ”jännittävälle” että mun onilla vanhemmilla ei ollut velvollisuutta olla edes siedettävä vanhempi tai välttävä isovanhempi. Mun vanhemmilla oli velvollisuutena vain täyttää omat tarpeensa ja halunsa lapsista piittaamatta.Olisi kiinnostava tietää, että miten nämä ulisijat ”isovanhemmilla ei ole mitään syytä tai velvoitetta osallistua aikuisten lastensa ja lastenlastensa elämään” toimivat aikanaan itse. Vissiin hylkäävät lastensa perheet kokonaan?
Sanotaanpa virlä selkokielellä. Kun teet lapsia, SITOUDUT niihin läpi elämän. Piste.
Mun kantilta (lähes aikuisen lapsen äiti) olen sitoutunut puolisooni, ja lapsi taas on päästettävä elämään omaa aikuisen elämäänsä omine ratkaisuineen. Olen läsnä ja autan tarvittaessa, mutta en katso sen olevan sama asia kuin _velvollisuus_ hoitaa lapsenlapsia. Auttaa ja osallistua voi muutenkin.
Munkin äiti oli sitoutunut vain puolisoonsa, isäni kanssa kahden hummailivat ja reissasivat koko lapsuuteni ja lapset olimme mummoilla hoidossa tai välillä heitteillä (yksin kotona öitä alle kouluikäisinä). Katos kun se puoliso oli niin tärkeä.
Minä olen sitoutunut ensisijaisesti lapsiini. Vasta sen jälkeen puolisooni. Ne lapset kun ovat avuttomia ja minusta riippuvaisia. Lapseni ovat aina, läpi elämäni, mulle ykkösinä. Paskojen vanhempien lapsena en toista samaa kurjuutta omille lapsilleni.
Minusta todellakin tulee auttava, osallistuva ja välittävä isovanhempi. Kas kun ne lapset on mulle ykkösiä aina.
Ai, sulla on traumatausta. Munkin vanhemmat ovat suurten ikäluokkien edustajia, ja oikein hyvät vanhemmat olivatkin. (En myöskään ole ollut isovanhemmilla hoidossa.) Heiltä opin, että hyvä parisuhde on lasten koti. Meidän lapsi ei myöskään enää ole avuton ja riippuvainen, joten näkökulma muuttuu ajan myötä.
Khi-hii. Nyt autat mua noiden kauhukakaroiden hoitamisessa tai muuten saat vanhuksena lojua kusisissa vaipoissasi, varmasti en tule katsomaan... (ihan kuin se tulisi muutenkaan, buaahha)
Eiköhän vain ole käynyt niin, että vanhemmat ovat tajunneet kasvattaneensa kermaperseisiä hyväksikäyttäjiä, ja ovat päättäneet katkaista kierteen ja sanovat hyväksikäyttäjälapsilleen EI, yrittävät jälkikäteen paikata oman kasvatuksen tai siis sen kasvatuksen puutteen - mut ei se taida onnistua, nämä kun on kasvatettu joko a) lahjomalla (olepas nyt kiltisti, niin sitten saat sitä ja tätä) b) uhkailemalla (jos nyt et ole kunnolla, niin sitten et saa sitä ja tätä). Ja sen nämä lapset ovat sisäistäneet täydellisesti. Mitään ei tehdä välittämisen takia, vaan hyötynäkökulmasta.
Mutta jos isovanhemmat eivät koe hyötyvänsä mitenkään hoitaessaan kiittämättömiä, röyhkeitä nykypenskoja, niin eihän se silloin kiinnosta. Ihan loogista. Lapset ja lapsenlapset tuskin kovasti sinua vanhuksena hoitaa, käyvät ehkä vaivautuneina istumassa muutaman tunnin jonkain sunnuntain mummulassa, mutta se on sellainen pakollinen juttu, kun ihan ei ilkeä olla käymättä, saattaisi naapurit tai joku duunissa siitä tietää, ja kulissit pitää pitää pystyssä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin itse tätä vähän toisinpäin. Millainen aikuinen lapsi olettaa, että hänen vanhemmillaan on jotain velvollisuuksia häntä kohtaan vielä? Enkä nyt tarkoita, etteikö olisi luonnollista välittää lapsistaan ja auttaa ihan auttamisen ilosta aikuisenakin, tai että 18v ulos potkiminen olisi korrektia sekään. Mutta nyt puhutaan jo perheen perustaneista ilmeisen omatoimisista aikuisista, jotka vaativat vielä asioita vanhemmiltaan, koska heillä on joku mystinen velvollisuus auttaa hautaan saakka. Kannattaisiko katsella peiliin näiden ajatusten kanssa?
No minäpä mietin vielä yhdeltä kantilta. Kun mulla on omia lapsia, olen valvollinen hoitamaan lapseni hyvin ja rakastavasti. Olen velvollinen myös moraalisesti auttamaan heitä aikuisinakin. Lisäksi jo lapsia tehdessäni varauduin siihen että lapsenlapsia tulee aikanaan jolloin mulla on ilman muuta velvollisuus auttaa ja hoitaa myös niitä lapsenlapsia.
Minulla on siis itselläni velvollisuus olla hyvä äiti ja isoäiti läpi koko elämäni.
Kylläpä tässä kontekstissa tuntuu ”jännittävälle” että mun onilla vanhemmilla ei ollut velvollisuutta olla edes siedettävä vanhempi tai välttävä isovanhempi. Mun vanhemmilla oli velvollisuutena vain täyttää omat tarpeensa ja halunsa lapsista piittaamatta.Olisi kiinnostava tietää, että miten nämä ulisijat ”isovanhemmilla ei ole mitään syytä tai velvoitetta osallistua aikuisten lastensa ja lastenlastensa elämään” toimivat aikanaan itse. Vissiin hylkäävät lastensa perheet kokonaan?
Sanotaanpa virlä selkokielellä. Kun teet lapsia, SITOUDUT niihin läpi elämän. Piste.
Sitoudut, vaikka terveys menisi, vaikka lapsi käyttäytyisi kuinka huonosti, vaikka olosuhteet olisivat mitä? Et saa muuttaa kauemmas, et saa matkustella, et saa harrastaa aikaa vieviä asioita? Mielestäni tuo on aika kieroutunut tapa katsoa asioita.
Siinä vaiheessa kun ollaan aikuisia, se yhdessäolo perustuu haluun olla yhdessä. Ja tasavertaisuuteen.
Höpöhöpö, ei tuossa edellisessä sitä tarkoitettu että koko oma elämä pitää siirtää syrjään lastenlasten takia, eihän sitä tehdä tai pidäkään tehdä edes omien lasten takia.
Kyllä normaalisti ihmiselle mahtuu elämään työtä , harrastuksia, ystäviä sekä yhteydenpito lapsiin ja lastenlapsiin.
Ei kai kukaan tarkoita että sairaan ihmisen pitää jaksaa enempää kuin oikeasti jaksaa.
Hänhän on se autettava siinä tilanteessa.
Kyllä on kummallisia sukuja ja perheitä suomenmaassa. Oman perheeni ja monen tuttavan perheen kohtalo on juuri nuo itsekkäät ja röyhkeästi omia etujaan ajavat isovanhemmat, joita ei lapsenlapset kiinnosta yhtään. Asiaa voi paikata vähän sillä että me tukiverkottomat autamme toisiamme.
Ei se silti sama asia ole, kyllä rakastavat isovanhemmat olisi lapselle parhaat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin itse tätä vähän toisinpäin. Millainen aikuinen lapsi olettaa, että hänen vanhemmillaan on jotain velvollisuuksia häntä kohtaan vielä? Enkä nyt tarkoita, etteikö olisi luonnollista välittää lapsistaan ja auttaa ihan auttamisen ilosta aikuisenakin, tai että 18v ulos potkiminen olisi korrektia sekään. Mutta nyt puhutaan jo perheen perustaneista ilmeisen omatoimisista aikuisista, jotka vaativat vielä asioita vanhemmiltaan, koska heillä on joku mystinen velvollisuus auttaa hautaan saakka. Kannattaisiko katsella peiliin näiden ajatusten kanssa?
No minäpä mietin vielä yhdeltä kantilta. Kun mulla on omia lapsia, olen valvollinen hoitamaan lapseni hyvin ja rakastavasti. Olen velvollinen myös moraalisesti auttamaan heitä aikuisinakin. Lisäksi jo lapsia tehdessäni varauduin siihen että lapsenlapsia tulee aikanaan jolloin mulla on ilman muuta velvollisuus auttaa ja hoitaa myös niitä lapsenlapsia.
Minulla on siis itselläni velvollisuus olla hyvä äiti ja isoäiti läpi koko elämäni.
Kylläpä tässä kontekstissa tuntuu ”jännittävälle” että mun onilla vanhemmilla ei ollut velvollisuutta olla edes siedettävä vanhempi tai välttävä isovanhempi. Mun vanhemmilla oli velvollisuutena vain täyttää omat tarpeensa ja halunsa lapsista piittaamatta.Olisi kiinnostava tietää, että miten nämä ulisijat ”isovanhemmilla ei ole mitään syytä tai velvoitetta osallistua aikuisten lastensa ja lastenlastensa elämään” toimivat aikanaan itse. Vissiin hylkäävät lastensa perheet kokonaan?
Sanotaanpa virlä selkokielellä. Kun teet lapsia, SITOUDUT niihin läpi elämän. Piste.
Mun kantilta (lähes aikuisen lapsen äiti) olen sitoutunut puolisooni, ja lapsi taas on päästettävä elämään omaa aikuisen elämäänsä omine ratkaisuineen. Olen läsnä ja autan tarvittaessa, mutta en katso sen olevan sama asia kuin _velvollisuus_ hoitaa lapsenlapsia. Auttaa ja osallistua voi muutenkin.
Munkin äiti oli sitoutunut vain puolisoonsa, isäni kanssa kahden hummailivat ja reissasivat koko lapsuuteni ja lapset olimme mummoilla hoidossa tai välillä heitteillä (yksin kotona öitä alle kouluikäisinä). Katos kun se puoliso oli niin tärkeä.
Minä olen sitoutunut ensisijaisesti lapsiini. Vasta sen jälkeen puolisooni. Ne lapset kun ovat avuttomia ja minusta riippuvaisia. Lapseni ovat aina, läpi elämäni, mulle ykkösinä. Paskojen vanhempien lapsena en toista samaa kurjuutta omille lapsilleni.
Minusta todellakin tulee auttava, osallistuva ja välittävä isovanhempi. Kas kun ne lapset on mulle ykkösiä aina.
Ai, sulla on traumatausta. Munkin vanhemmat ovat suurten ikäluokkien edustajia, ja oikein hyvät vanhemmat olivatkin. (En myöskään ole ollut isovanhemmilla hoidossa.) Heiltä opin, että hyvä parisuhde on lasten koti. Meidän lapsi ei myöskään enää ole avuton ja riippuvainen, joten näkökulma muuttuu ajan myötä.
Ai, sulla on ylimielisyystausta. Enempää ei tarvitsekaan selittää, tiedän hyvin tän ihmistyypin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin itse tätä vähän toisinpäin. Millainen aikuinen lapsi olettaa, että hänen vanhemmillaan on jotain velvollisuuksia häntä kohtaan vielä? Enkä nyt tarkoita, etteikö olisi luonnollista välittää lapsistaan ja auttaa ihan auttamisen ilosta aikuisenakin, tai että 18v ulos potkiminen olisi korrektia sekään. Mutta nyt puhutaan jo perheen perustaneista ilmeisen omatoimisista aikuisista, jotka vaativat vielä asioita vanhemmiltaan, koska heillä on joku mystinen velvollisuus auttaa hautaan saakka. Kannattaisiko katsella peiliin näiden ajatusten kanssa?
No minäpä mietin vielä yhdeltä kantilta. Kun mulla on omia lapsia, olen valvollinen hoitamaan lapseni hyvin ja rakastavasti. Olen velvollinen myös moraalisesti auttamaan heitä aikuisinakin. Lisäksi jo lapsia tehdessäni varauduin siihen että lapsenlapsia tulee aikanaan jolloin mulla on ilman muuta velvollisuus auttaa ja hoitaa myös niitä lapsenlapsia.
Minulla on siis itselläni velvollisuus olla hyvä äiti ja isoäiti läpi koko elämäni.
Kylläpä tässä kontekstissa tuntuu ”jännittävälle” että mun onilla vanhemmilla ei ollut velvollisuutta olla edes siedettävä vanhempi tai välttävä isovanhempi. Mun vanhemmilla oli velvollisuutena vain täyttää omat tarpeensa ja halunsa lapsista piittaamatta.Olisi kiinnostava tietää, että miten nämä ulisijat ”isovanhemmilla ei ole mitään syytä tai velvoitetta osallistua aikuisten lastensa ja lastenlastensa elämään” toimivat aikanaan itse. Vissiin hylkäävät lastensa perheet kokonaan?
Sanotaanpa virlä selkokielellä. Kun teet lapsia, SITOUDUT niihin läpi elämän. Piste.
Mun kantilta (lähes aikuisen lapsen äiti) olen sitoutunut puolisooni, ja lapsi taas on päästettävä elämään omaa aikuisen elämäänsä omine ratkaisuineen. Olen läsnä ja autan tarvittaessa, mutta en katso sen olevan sama asia kuin _velvollisuus_ hoitaa lapsenlapsia. Auttaa ja osallistua voi muutenkin.
Munkin äiti oli sitoutunut vain puolisoonsa, isäni kanssa kahden hummailivat ja reissasivat koko lapsuuteni ja lapset olimme mummoilla hoidossa tai välillä heitteillä (yksin kotona öitä alle kouluikäisinä). Katos kun se puoliso oli niin tärkeä.
Minä olen sitoutunut ensisijaisesti lapsiini. Vasta sen jälkeen puolisooni. Ne lapset kun ovat avuttomia ja minusta riippuvaisia. Lapseni ovat aina, läpi elämäni, mulle ykkösinä. Paskojen vanhempien lapsena en toista samaa kurjuutta omille lapsilleni.
Minusta todellakin tulee auttava, osallistuva ja välittävä isovanhempi. Kas kun ne lapset on mulle ykkösiä aina.
Ai, sulla on traumatausta. Munkin vanhemmat ovat suurten ikäluokkien edustajia, ja oikein hyvät vanhemmat olivatkin. (En myöskään ole ollut isovanhemmilla hoidossa.) Heiltä opin, että hyvä parisuhde on lasten koti. Meidän lapsi ei myöskään enää ole avuton ja riippuvainen, joten näkökulma muuttuu ajan myötä.
Ai, sulla on ylimielisyystausta. Enempää ei tarvitsekaan selittää, tiedän hyvin tän ihmistyypin.
Nope. Vain erilainen. Kenenkään näkökulma ei ole ainoa oikea. (viitaten tekstiisi "Sanotaanpa vielä selkokielellä -- PISTE."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä oo paljon kummankaan vanhempia näkynyt näillä markeilla. Ei tarvisi edes vahtia, kunhan edes kävisivät tai soittaisivat. Säälin lapsiani kun eivät opi tuntemaan heitä. Itselläni aivan ihanat lapsuusmuistot mummolasta. Onneksi on lapsillani isomummot edes. Heitä käydäänkin auttamassa. Hädän hetkellä ovat auttaneet lasten hoidossa.
Koskettaa kuinka ikääntyneet isomummot (sodan kokenut sukupolvi) ovat valmiita auttamaan perheitä, mutta heidän lapsensa - itsekkäät suuret ikäluokat - eivät ole. Tämä kertoo kaiken.
Tämä on muuten ihan totta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä oo paljon kummankaan vanhempia näkynyt näillä markeilla. Ei tarvisi edes vahtia, kunhan edes kävisivät tai soittaisivat. Säälin lapsiani kun eivät opi tuntemaan heitä. Itselläni aivan ihanat lapsuusmuistot mummolasta. Onneksi on lapsillani isomummot edes. Heitä käydäänkin auttamassa. Hädän hetkellä ovat auttaneet lasten hoidossa.
Koskettaa kuinka ikääntyneet isomummot (sodan kokenut sukupolvi) ovat valmiita auttamaan perheitä, mutta heidän lapsensa - itsekkäät suuret ikäluokat - eivät ole. Tämä kertoo kaiken.
Tämä on muuten ihan totta.
Juurikin näin. Olen sitä kovin ihmetellyt, että miten omista (suuret ikäluokat) vanhemmista tuli itsekkäät, materialistiset ja muita omien etujensa takia polkevat. Kun kuitenkin heidän vanhempansa auttoivat heitä paljon, hoitivat valtavasti lapsia, olivat ystävällisiä ja avuliata.
Myöskään mun vanhempia ei kohdeltu lapsuudessa väkivaltaisesti, mutta nämä oppivat sitten itse piiskaamaan lapsiaan.
Merkillistä.
Mikä sai aikaan kollektiivisen muutoksen olosuhteissa ja suhtautumisessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kovasti täällä puhutaan velvollisuudesta. Eihän sitä ihmisen tarvi mitään muuta kun syntyä ja kuolla jos tolle linjalle lähdetään. Ihmettelen vaan sitä, että ei ole mitään HALUA olla mukana, auttaa.
Ehkä se johtuu siitä, että tosiasiassa sitä rakkautta ei ole paljoakaan. Nämä tämän päivän mummut tunkivat lapsensa AINA kun mahdollista (eli usein) omalle äidilleen hoidettavaksi, viikkokausiksi kesälläkin, kotipalvelu käynyt monia auttamassa jne. Ja usein kun lapsi oli 6-7-v niin sai jo tyyliin pärjätä omillaan. Itse ainakin sain. Ei kukaan odottanut koulusta kotiin tai katsonut läksyjä tai oliko ruokaa. Itsekseni sain olla.
Niin nämä eivät ymmärrä mitä on rakkaus lasta kohtaan, saatika lasten lapsia kohtaan.
Ja niissä mummoloissa sai ruuan ja muuten elettiin talon tahtia. Ei vielä 20-30v sitten ollut tapana viihdyttää lapsia ja elää lapsentahtisesti. Iltasatuja valistuneimmat mummot ja vaarit harrastivat, siinäpä se.
Minä myös väitän, että suuri osa näistä "koko kesän mummolassa" lapsuutensa viettäneistä on myös joutunut osallistumaan talon töihin siellä ollessaan. Sekin apu on siis käytännössä ollut kaksisuuntaista: vanhemmat ovat saaneet lapselleen kesähoitopaikan, mutta isovanhemmat ovat saaneet lastenlapsista apua kodin askareisiin ja pihatöihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisiällä auttaminen on tai tulisi olla kaksisuuntaista. Autatteko itse ikääntyviä vanhempianne? Tai teettekö ylipäätään jotain sellaista heidän kanssaan tai hyväkseen, jonka voisi olettaa ilahduttavan heitä ihan ilman vaatimuksia? Moni isovanhempi toki nauttii lapsenlapsen kanssa olemisesta, mutta voi se olla samalla rankkaakin.
Jos mummo on ottanut 50 vuotiaana etäisyyttä, ettei vaan joudu lapsenpiiaksi, niin tokkopa ne välit muuttuu kun mummon ikä alkaa olla yli 70. Elämä on valintoja.
Tarkoitinkin sitä, että vaikka nyt sitten sen viiskymppisen oman vanhemman kanssa voisi joskus tehdä jotain muutakin kuin olettaa lapsenhoitoa. Mennä vaikka yhdessä teatteriin tai ravintolaan tai mistä nyt tämä pitääkään. Eli osoittaa arvostavansa toisen seuraa muutenkin kuin avunpyyntömielessä.
Lapsiperheelle satunnainen hoitoapu on kuitenkin suuri juttu. Jos isovanhempi kieltäytyy siitä, niin tuskimpa sitä sitten ollaan paljon muutenkaan tekemisissä.
Itse hoitelen mielelläni lapsenlasta. En koe sitä velvollisuudeksi, mutta onhan se aika raskasta, joten joka viikonloppu en halua tehdä sitä, mutta vähintään kerran kuussa yksi tai kaiski yötä.
Sulla on ilmeisesti vain se yksi lapsenlapsi? Minun vanhemmillani on neljä lasta ja kahdeksan lastenlasta. Jokaista perhettä kun auttaisi ottamalla lapset yökylään "vähintään kerran kuussa", niin heillä ei olisi vapaita viikonloppuja ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Näissä väittelyissä ihmiset aina katsoo asiaa vain omien linssien läpi, varsinkin ne joilla elämä ollut rakkaudentäyteistä ja joilla ollut rakastavat tukevat vanhemmat. Silloin maailma näyttää ruusunpunaiselta eikä ole mitään tajua, millaisia kohtaloita on olemassa. Eikä osaa katsoa että toisilla on hyvinkin erilaiset vanhemmat jotka isovanhempinakin toimii täysin erilailla.
Rikolliset saa lapsia. Pedofiilit saa lapsia. Psykopaatit saa lapsia. Narsistit saa lapsia. Kiihkouskovaiset saa lapsia. Tunnekylmät sadistit saa lapsia.
Tällaiset vanhemmat ei isovanhempinakaan ole sellaisia kilttejä ja rakastavia niinkuin pumpulissa kasvaneen kultapallerolapsen omat vanhemmat ovat. Siksi pitää aina nähdä laajempi konteksti kuin vain oma kokemus.
Onko se sitten suuri menetys, jos rikollinen/pedofiili/narsisti/kiihkouskovainen/tunnekylmä sadisti isovanhempi ei ota sinun lastasi hoitoon?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näissä väittelyissä ihmiset aina katsoo asiaa vain omien linssien läpi, varsinkin ne joilla elämä ollut rakkaudentäyteistä ja joilla ollut rakastavat tukevat vanhemmat. Silloin maailma näyttää ruusunpunaiselta eikä ole mitään tajua, millaisia kohtaloita on olemassa. Eikä osaa katsoa että toisilla on hyvinkin erilaiset vanhemmat jotka isovanhempinakin toimii täysin erilailla.
Rikolliset saa lapsia. Pedofiilit saa lapsia. Psykopaatit saa lapsia. Narsistit saa lapsia. Kiihkouskovaiset saa lapsia. Tunnekylmät sadistit saa lapsia.
Tällaiset vanhemmat ei isovanhempinakaan ole sellaisia kilttejä ja rakastavia niinkuin pumpulissa kasvaneen kultapallerolapsen omat vanhemmat ovat. Siksi pitää aina nähdä laajempi konteksti kuin vain oma kokemus.Onko se sitten suuri menetys, jos rikollinen/pedofiili/narsisti/kiihkouskovainen/tunnekylmä sadisti isovanhempi ei ota sinun lastasi hoitoon?
On. Se menetys jota siinä aikuinen suree on se, että hänellä itsellään ei ole rakastava vanhempaa eikä omilla lapsilla rakastavaa isovanhempaa.
Ei kukaan tietenkään lasta pedofiilille hoitoon vie, mutta ei se suru poistu sillä itsestään. Rakkaudetta jääminen lapsena - aikuisenakin lapsena - on aina tragedia. Tätä ne hyvissä perheissä kasvaneet eivät tunnu lainkaan ymmärtävän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisiällä auttaminen on tai tulisi olla kaksisuuntaista. Autatteko itse ikääntyviä vanhempianne? Tai teettekö ylipäätään jotain sellaista heidän kanssaan tai hyväkseen, jonka voisi olettaa ilahduttavan heitä ihan ilman vaatimuksia? Moni isovanhempi toki nauttii lapsenlapsen kanssa olemisesta, mutta voi se olla samalla rankkaakin.
Jos mummo on ottanut 50 vuotiaana etäisyyttä, ettei vaan joudu lapsenpiiaksi, niin tokkopa ne välit muuttuu kun mummon ikä alkaa olla yli 70. Elämä on valintoja.
Tarkoitinkin sitä, että vaikka nyt sitten sen viiskymppisen oman vanhemman kanssa voisi joskus tehdä jotain muutakin kuin olettaa lapsenhoitoa. Mennä vaikka yhdessä teatteriin tai ravintolaan tai mistä nyt tämä pitääkään. Eli osoittaa arvostavansa toisen seuraa muutenkin kuin avunpyyntömielessä.
Lapsiperheelle satunnainen hoitoapu on kuitenkin suuri juttu. Jos isovanhempi kieltäytyy siitä, niin tuskimpa sitä sitten ollaan paljon muutenkaan tekemisissä.
Itse hoitelen mielelläni lapsenlasta. En koe sitä velvollisuudeksi, mutta onhan se aika raskasta, joten joka viikonloppu en halua tehdä sitä, mutta vähintään kerran kuussa yksi tai kaiski yötä.
Sulla on ilmeisesti vain se yksi lapsenlapsi? Minun vanhemmillani on neljä lasta ja kahdeksan lastenlasta. Jokaista perhettä kun auttaisi ottamalla lapset yökylään "vähintään kerran kuussa", niin heillä ei olisi vapaita viikonloppuja ollenkaan.
Silloin, kun oli yksi lapsenlapsi, niin olihan se mukavaa olla lapsen kanssa. Käytiin kivoissa paikoissa ja nukuttiin vierekkäin 90 senttisellä sängylläni. Tai lapsi nukkui ja minä valvoin. Mutta sitten lapsenlapsia rupesi tulemaan kahden tai kolmen vuosivauhtia ja niitä olikin äkkiä yhdeksän. Olen kertonut, etten enää jaksa. Käyn kyllä lasten luona 150 kilsan päässä päiväseltään lukemassa satuja, mutta kotiini en heitä ota. Lapsilleni tämä on ihan ok.
Ei ole tietenkään pakko auttaa, koska ei ole heidän lapsensa - mutta mielestäni on kyllä melkoista piittaamattomuutta, jos ei halua auttaa omaa lastaan noin. En voisi kuvitellakaan, että omat vanhempani kieltäytyisivät hoitamasta lapsenlapsiaan.
Alue: Aihe vapaa
Mun kantilta (lähes aikuisen lapsen äiti) olen sitoutunut puolisooni, ja lapsi taas on päästettävä elämään omaa aikuisen elämäänsä omine ratkaisuineen. Olen läsnä ja autan tarvittaessa, mutta en katso sen olevan sama asia kuin _velvollisuus_ hoitaa lapsenlapsia. Auttaa ja osallistua voi muutenkin.