Masennuslääkkeiden haittavaikutukset: rakastuminen estyy

Pelkkää paskaahan siitä rakastumisesta vaan tullut niskaan, itse en ole kokenut mitään taianomaista molemminpuolista rakastumista. Joten omasta puolesta olisi ollut parempi, jos olisikin jääneet nuo saatanalliset tunteet masennuksineen kokematta.

up

Itse käytin yli kaksi vuotta jatkuvasti erilaisia psykiatrisia lääkkeitä enkä kykene enää lainkaan tuntemaan ihastumisen/rakastumisen tunteita ollenkaan. Tunne-elämäni on huomattavan latistunut. Lääkkeiden käytön olen lopettanut jo aikaa sitten, mutta tunteet eivät ole palautuneet vieläkään, sama koskee libidoa. Olen täysin aromanttinen ja aseksuaalinen nyt, ennen lääkkeiden käyttöä olin todella seksuaalinen ihminen ja ihastuin helposti. Kaipaan sitä normaalia ihmisyyttä, joka minussa oli. Tunnen itseni robotiksi, friikiksi. En kykene teeskentelemään kiinnostusta, mikään asia ei liikuta tai kiehdo minua syvästi kuten ennen. En tunne ilon ja onnellisuuden tunteita laisinkaan. Tätä tilaa kutsutaan anhedoniaksi. Näyttää siltä, että jään pysyvästi tähän tilaan. Elämäni on sietämätöntä, en kykene tekemään yhtään mitään sillä mikään tai kukaan ei kiinnosta minua eikä merkitse minulle yhtään mitään. Olen olemassa ja hengitän, siinä kaikki. Kaikilta asioilta on pudonnut pohja pois. Kuin eläisi jossain välitilassa, jota on vaikea kuvailla. Masentuneena sentään tunsin asioita, ja olin niistä sekä ihmisistä kiinnostunut, aidosti. Tämä nykyinen tilani ei ole masennusta nähnytkään. Ikäänkuin persoonani ja minuuteni olisi pyyhitty kokonaan pois. Minussa ei ole mitään jäljellä, jokin syvä tietoisuuden taso on himmentynyt kokonaan sisälläni. Sellainen kipinä ja liekki, joka motivoi tekemään, olemaan ja sai tuntemaan tunteiden koko laajan kirjon. Merkitys elämältä on kadonnut ihan täysin.

Kyllähän se SSRI tunnehuipuja leikkasi.

Melkoinen kemiallinen kastraatio myös.ä

Oli kuitenkin oiva ensiapu, kun joka orsi tuntui potentiaaliselta köyden kiinnityspaikalta.

Ilman lääkitystä tuskin olisin elävien kirjoissa.

Yhden kuurin söin Escitalopram Actavis:ta.

Par kk. kerran viikossa juttelin sairaanhoitajan kanssa, sitten sain voimia tehdä itse jotain oloni eteen.

Seksikin palasi normaaliksi.

HenkisestiKuollut kirjoitti:

Itse käytin yli kaksi vuotta jatkuvasti erilaisia psykiatrisia lääkkeitä enkä kykene enää lainkaan tuntemaan ihastumisen/rakastumisen tunteita ollenkaan. Tunne-elämäni on huomattavan latistunut. Lääkkeiden käytön olen lopettanut jo aikaa sitten, mutta tunteet eivät ole palautuneet vieläkään, sama koskee libidoa. Olen täysin aromanttinen ja aseksuaalinen nyt, ennen lääkkeiden käyttöä olin todella seksuaalinen ihminen ja ihastuin helposti. Kaipaan sitä normaalia ihmisyyttä, joka minussa oli. Tunnen itseni robotiksi, friikiksi. En kykene teeskentelemään kiinnostusta, mikään asia ei liikuta tai kiehdo minua syvästi kuten ennen. En tunne ilon ja onnellisuuden tunteita laisinkaan. Tätä tilaa kutsutaan anhedoniaksi. Näyttää siltä, että jään pysyvästi tähän tilaan. Elämäni on sietämätöntä, en kykene tekemään yhtään mitään sillä mikään tai kukaan ei kiinnosta minua eikä merkitse minulle yhtään mitään. Olen olemassa ja hengitän, siinä kaikki. Kaikilta asioilta on pudonnut pohja pois. Kuin eläisi jossain välitilassa, jota on vaikea kuvailla. Masentuneena sentään tunsin asioita, ja olin niistä sekä ihmisistä kiinnostunut, aidosti. Tämä nykyinen tilani ei ole masennusta nähnytkään. Ikäänkuin persoonani ja minuuteni olisi pyyhitty kokonaan pois. Minussa ei ole mitään jäljellä, jokin syvä tietoisuuden taso on himmentynyt kokonaan sisälläni. Sellainen kipinä ja liekki, joka motivoi tekemään, olemaan ja sai tuntemaan tunteiden koko laajan kirjon. Merkitys elämältä on kadonnut ihan täysin.

Olen lukenut vastaavista kokemuksista myös muiltakin SSRI-lääkkeiden käyttäjiltä. Mikä tässä mahtaa olla kaiken takana, että näin annetaan tapahtua? Ei tunnu järkevältä, että ihmisiltä kitketään kaikki tunteet pois. Ovatko lääkärit tietämättömiä pitkäaikaisen käytön vaikutuksista, vai eikö heitä yksinkertaisesti kiinnosta? Kokevatko he painostusta lääkeyhtiöiltä? Vai onko osa masentuneista todella niin pahassa jamassa ettei mikään muu auta? Ainakin viestisi perusteella olisit mielummin masentunut ja tuntisit edes jotakin, kuin olisit siinä tilassa missä olet nyt.

Vierailija kirjoitti:

Pelkkää paskaahan siitä rakastumisesta vaan tullut niskaan, itse en ole kokenut mitään taianomaista molemminpuolista rakastumista. Joten omasta puolesta olisi ollut parempi, jos olisikin jääneet nuo saatanalliset tunteet masennuksineen kokematta.

Sinulle kaikessa kyynisyydessäsi ja pessimistisyydessäsi se on positiivinen muutos, mutta monille muille asia ei todellakaan ole ok. Ihmiset keskimäärin haluavat löytää kumppanin, ja jos nämä lääkkeet pilaavat tunnemaailman, niin eihän suhteista silloin tule yhtään mitään. Tällaiset myrkyt myös usein pilaavat ihmisten seksielämän, jopa pysyvästi joidenkin ihmisten kohdalla. Itse masennuksen hoidossa niiden on tutkimuksissa todettu olevan tehottomia, ei plaseboa kummempia. 

Kolmosen kommentti kuvaa täydellisesti myös minun olotilaani, olen syönyt useita vuosia psykoosilääkkeitä. Psykoosi lähti, mutta niin lähti kaikki tunteetkin, en kykene rakastumaan enkä rakastamaan enää. Minua ei tavallaan ole enää, olen vain joku kuori, totaalinen zombie. Karmeinta mitä voi olla, maanpäällinen helvetti. Varokaa noita lääkkeitä!

Onneksi kieltäydyin aikoinani lääkkeistä, vaikka silloinen psykologini jankutti ja painosti ja hyvä, ettei olisi varannut psykiatrille aikaa puolestani. Kieltäytymisen perustelin juuri näillä syillä, että ne saattavat vaikuttaa negatiivisesti sekä tunne-elämään että seksuaaliviettiin ja orgasmikykyyn. Psykologi tokaisi, että niillä asioilla ei ole mitään väliä, koska minulla ei ole miestä. Lopetin käynnit piakkoin tämän kommentin jälkeen.

Assburger kirjoitti:

Kyllähän se SSRI tunnehuipuja leikkasi.

Melkoinen kemiallinen kastraatio myös.ä

Oli kuitenkin oiva ensiapu, kun joka orsi tuntui potentiaaliselta köyden kiinnityspaikalta.

Ilman lääkitystä tuskin olisin elävien kirjoissa.

Yhden kuurin söin Escitalopram Actavis:ta.

Par kk. kerran viikossa juttelin sairaanhoitajan kanssa, sitten sain voimia tehdä itse jotain oloni eteen.

Seksikin palasi normaaliksi.

Sinulla sentään palautui seksuaalisuus normaaliksi, kaikki meistä eivät ole yhtä onnekkaita. Minulla seksuaalinen kyvyttömyys jäi pysyväksi. Meitä on paljon enemmän kuin ihmiset luulevat.

Masennuksella on sama efekti, joten onko tuo nyt niin iso juttu sittenkään? Olin viimeksi ihastunut 2001. Lääkkeitä en ole syönyt, mutta tämän 17 vuotta epäilen olleeni masentunut.

Voimia kaikille, itsekin olen paljon painiskellut psyykenongelmien kanssa. Mun mielestä rakastuminen toiseen ihmiseen on paras masennuslääke jokaiselle ihmiselle. Joten ei saa luovuttaa sen oman rakkaan etsimisessä. 

HenkisestiKuollut kirjoitti:

Itse käytin yli kaksi vuotta jatkuvasti erilaisia psykiatrisia lääkkeitä enkä kykene enää lainkaan tuntemaan ihastumisen/rakastumisen tunteita ollenkaan. Tunne-elämäni on huomattavan latistunut. Lääkkeiden käytön olen lopettanut jo aikaa sitten, mutta tunteet eivät ole palautuneet vieläkään, sama koskee libidoa. Olen täysin aromanttinen ja aseksuaalinen nyt, ennen lääkkeiden käyttöä olin todella seksuaalinen ihminen ja ihastuin helposti. Kaipaan sitä normaalia ihmisyyttä, joka minussa oli. Tunnen itseni robotiksi, friikiksi. En kykene teeskentelemään kiinnostusta, mikään asia ei liikuta tai kiehdo minua syvästi kuten ennen. En tunne ilon ja onnellisuuden tunteita laisinkaan. Tätä tilaa kutsutaan anhedoniaksi. Näyttää siltä, että jään pysyvästi tähän tilaan. Elämäni on sietämätöntä, en kykene tekemään yhtään mitään sillä mikään tai kukaan ei kiinnosta minua eikä merkitse minulle yhtään mitään. Olen olemassa ja hengitän, siinä kaikki. Kaikilta asioilta on pudonnut pohja pois. Kuin eläisi jossain välitilassa, jota on vaikea kuvailla. Masentuneena sentään tunsin asioita, ja olin niistä sekä ihmisistä kiinnostunut, aidosti. Tämä nykyinen tilani ei ole masennusta nähnytkään. Ikäänkuin persoonani ja minuuteni olisi pyyhitty kokonaan pois. Minussa ei ole mitään jäljellä, jokin syvä tietoisuuden taso on himmentynyt kokonaan sisälläni. Sellainen kipinä ja liekki, joka motivoi tekemään, olemaan ja sai tuntemaan tunteiden koko laajan kirjon. Merkitys elämältä on kadonnut ihan täysin.

Ööö, eli olet masentunut.

Vierailija kirjoitti:

Masennuksella on sama efekti, joten onko tuo nyt niin iso juttu sittenkään? Olin viimeksi ihastunut 2001. Lääkkeitä en ole syönyt, mutta tämän 17 vuotta epäilen olleeni masentunut.

Kyllä mä oon ihastunut, vaikka olenkin ollut masentunut. Ehkä silloin jopa enemmän tuntuu siltä, että haluaa heittäytyä johonkin fantasiaan.

Vierailija kirjoitti:

Voimia kaikille, itsekin olen paljon painiskellut psyykenongelmien kanssa. Mun mielestä rakastuminen toiseen ihmiseen on paras masennuslääke jokaiselle ihmiselle. Joten ei saa luovuttaa sen oman rakkaan etsimisessä. 

Mitäs, kun se suhde menee pieleen? Masennus takaisin kaksinkertaisena?

Masennuslääkkeet ovat ainakin omaa elämääni parantaneet niin paljon, ettei siinä rakastumisen puute paljoakaan haittaa.

Tätä tietenkin on vaikea perheen ja ystävien välillä vaikea ymmärtää. Kovasti saa kuulla pelottelua masennuslääkkeiden haitoista ja ihmettelyä, kun en lopeta lääkkeiden käyttöä näin monen vuoden jälkeen.

Ihmisille joskus vaikea käsittää, etteivät mielenterveydelliset ongelmat parane samalla tavalla tasaiseen tahtiin, kuin esimerkiksi flunssa tai murtunut luu. 

Minun mielestä on hyvä että noita lääkkeitä määrätään. Niistä on oikeasti tosi iso apu masennukseen. Rakkaus on haitallinen tila, kemiallisesti elimistö on silloin todella suuressa stressitilassa mikä on haitallista. Elämä on helpompaa kun ei tunne mitään, voi keskittyä muihin asioihin kuin turhiin ihmissuhteisiin.

Vierailija kirjoitti:

HenkisestiKuollut kirjoitti:

Itse käytin yli kaksi vuotta jatkuvasti erilaisia psykiatrisia lääkkeitä enkä kykene enää lainkaan tuntemaan ihastumisen/rakastumisen tunteita ollenkaan. Tunne-elämäni on huomattavan latistunut. Lääkkeiden käytön olen lopettanut jo aikaa sitten, mutta tunteet eivät ole palautuneet vieläkään, sama koskee libidoa. Olen täysin aromanttinen ja aseksuaalinen nyt, ennen lääkkeiden käyttöä olin todella seksuaalinen ihminen ja ihastuin helposti. Kaipaan sitä normaalia ihmisyyttä, joka minussa oli. Tunnen itseni robotiksi, friikiksi. En kykene teeskentelemään kiinnostusta, mikään asia ei liikuta tai kiehdo minua syvästi kuten ennen. En tunne ilon ja onnellisuuden tunteita laisinkaan. Tätä tilaa kutsutaan anhedoniaksi. Näyttää siltä, että jään pysyvästi tähän tilaan. Elämäni on sietämätöntä, en kykene tekemään yhtään mitään sillä mikään tai kukaan ei kiinnosta minua eikä merkitse minulle yhtään mitään. Olen olemassa ja hengitän, siinä kaikki. Kaikilta asioilta on pudonnut pohja pois. Kuin eläisi jossain välitilassa, jota on vaikea kuvailla. Masentuneena sentään tunsin asioita, ja olin niistä sekä ihmisistä kiinnostunut, aidosti. Tämä nykyinen tilani ei ole masennusta nähnytkään. Ikäänkuin persoonani ja minuuteni olisi pyyhitty kokonaan pois. Minussa ei ole mitään jäljellä, jokin syvä tietoisuuden taso on himmentynyt kokonaan sisälläni. Sellainen kipinä ja liekki, joka motivoi tekemään, olemaan ja sai tuntemaan tunteiden koko laajan kirjon. Merkitys elämältä on kadonnut ihan täysin.

Ööö, eli olet masentunut.

Niin kuule, voisiko olla että lääke ei ole tehonnut? Voisit vaihtaa

Vierailija kirjoitti:

Onneksi kieltäydyin aikoinani lääkkeistä, vaikka silloinen psykologini jankutti ja painosti ja hyvä, ettei olisi varannut psykiatrille aikaa puolestani. Kieltäytymisen perustelin juuri näillä syillä, että ne saattavat vaikuttaa negatiivisesti sekä tunne-elämään että seksuaaliviettiin ja orgasmikykyyn. Psykologi tokaisi, että niillä asioilla ei ole mitään väliä, koska minulla ei ole miestä. Lopetin käynnit piakkoin tämän kommentin jälkeen.

Hah! Vai ei ole väliä? Entä jos HALUAA TULEVAISUUDESSA SUHTEEN!? Eikö idiootin tasolla olevat puoskarit ota tätä asiaa yhtään huomioon? Masennuksen voi kyllä selättää, mutta pysyvää vauriota aivoihin ei. Jos kyky ihastua ja rakastua sekä seksuaalisuus häviää, niin siinäpä sitten kärsit noiden pysyvien haittojen kanssa. Niitä ei voi enää jälkeenpäin lähteä korjaamaan yhtään mitenkään. Suomessa näistä asioista ei ole yhtä avointa keskustelua, kuin muualla maailmassa. Pysyvien vaurioiden uhrit eivät saa minkäänlaista tukea eivätkä korvauksia aiheutetusta kärsimyksestä ja pysyvistä haitoista. Nämä lääkkeet vievän kyvyn normaaliin tekemiseen ja tuntemiseen, ne vievät ihmisyyden pois. Luuleeko lääkärit, ettei esimerkiksi seksuaalisen toimintahäiriön pysyvyys vaikuta ihmisen itsetuntoon, minäkuvaan ja mielialaan negatiivisesti? Omasta kokemuksesta voin sanoa että kyllä muuten vaikuttaa!! Olisin paljon mieluummin "vain" masentunut kuin tällainen lihava, äärimmäisen hitaan metabolismin omaava, orgasmikyvytön, aseksuaalinen, kyvytön ihastumaan oleva tunteeton zombie. Orgasmithan ovat luontainen anti-depressantti, jotka mm. vähentävät stressiä, pitävät nuorekkaampana ja nostavat mielialaa. Ilman orgasmeja, henkilö masentuu. Näin kävi omallakin kohdalla. Olen nyt turhautuneempi, stressaantuneempi, ahdistuneempi ja masentuneempi kuin koskaan aiemmin. Ironista, eikö?

Vierailija kirjoitti:

HenkisestiKuollut kirjoitti:

Itse käytin yli kaksi vuotta jatkuvasti erilaisia psykiatrisia lääkkeitä enkä kykene enää lainkaan tuntemaan ihastumisen/rakastumisen tunteita ollenkaan. Tunne-elämäni on huomattavan latistunut. Lääkkeiden käytön olen lopettanut jo aikaa sitten, mutta tunteet eivät ole palautuneet vieläkään, sama koskee libidoa. Olen täysin aromanttinen ja aseksuaalinen nyt, ennen lääkkeiden käyttöä olin todella seksuaalinen ihminen ja ihastuin helposti. Kaipaan sitä normaalia ihmisyyttä, joka minussa oli. Tunnen itseni robotiksi, friikiksi. En kykene teeskentelemään kiinnostusta, mikään asia ei liikuta tai kiehdo minua syvästi kuten ennen. En tunne ilon ja onnellisuuden tunteita laisinkaan. Tätä tilaa kutsutaan anhedoniaksi. Näyttää siltä, että jään pysyvästi tähän tilaan. Elämäni on sietämätöntä, en kykene tekemään yhtään mitään sillä mikään tai kukaan ei kiinnosta minua eikä merkitse minulle yhtään mitään. Olen olemassa ja hengitän, siinä kaikki. Kaikilta asioilta on pudonnut pohja pois. Kuin eläisi jossain välitilassa, jota on vaikea kuvailla. Masentuneena sentään tunsin asioita, ja olin niistä sekä ihmisistä kiinnostunut, aidosti. Tämä nykyinen tilani ei ole masennusta nähnytkään. Ikäänkuin persoonani ja minuuteni olisi pyyhitty kokonaan pois. Minussa ei ole mitään jäljellä, jokin syvä tietoisuuden taso on himmentynyt kokonaan sisälläni. Sellainen kipinä ja liekki, joka motivoi tekemään, olemaan ja sai tuntemaan tunteiden koko laajan kirjon. Merkitys elämältä on kadonnut ihan täysin.

Olen lukenut vastaavista kokemuksista myös muiltakin SSRI-lääkkeiden käyttäjiltä. Mikä tässä mahtaa olla kaiken takana, että näin annetaan tapahtua? Ei tunnu järkevältä, että ihmisiltä kitketään kaikki tunteet pois. Ovatko lääkärit tietämättömiä pitkäaikaisen käytön vaikutuksista, vai eikö heitä yksinkertaisesti kiinnosta? Kokevatko he painostusta lääkeyhtiöiltä? Vai onko osa masentuneista todella niin pahassa jamassa ettei mikään muu auta? Ainakin viestisi perusteella olisit mielummin masentunut ja tuntisit edes jotakin, kuin olisit siinä tilassa missä olet nyt.

Businestä se vaan on. Psykoterapia on lähes poikkeuksetta tehokkaampaa, mutta se on kallista yhteiskunnalle ja vähätuottoista lääketeollisuudelle. Lääkkeiden pitkäaikaishaitat kyllä tiedetään.  Lihominenkin on varmistunut moneen kertaan https://www.etlehti.fi/artikkeli/terveys/nyt_se_on_todistettu_masennusl…

HenkisestiKuollut kirjoitti:

Itse käytin yli kaksi vuotta jatkuvasti erilaisia psykiatrisia lääkkeitä enkä kykene enää lainkaan tuntemaan ihastumisen/rakastumisen tunteita ollenkaan. Tunne-elämäni on huomattavan latistunut. Lääkkeiden käytön olen lopettanut jo aikaa sitten, mutta tunteet eivät ole palautuneet vieläkään, sama koskee libidoa. Olen täysin aromanttinen ja aseksuaalinen nyt, ennen lääkkeiden käyttöä olin todella seksuaalinen ihminen ja ihastuin helposti. Kaipaan sitä normaalia ihmisyyttä, joka minussa oli. Tunnen itseni robotiksi, friikiksi. En kykene teeskentelemään kiinnostusta, mikään asia ei liikuta tai kiehdo minua syvästi kuten ennen. En tunne ilon ja onnellisuuden tunteita laisinkaan. Tätä tilaa kutsutaan anhedoniaksi. Näyttää siltä, että jään pysyvästi tähän tilaan. Elämäni on sietämätöntä, en kykene tekemään yhtään mitään sillä mikään tai kukaan ei kiinnosta minua eikä merkitse minulle yhtään mitään. Olen olemassa ja hengitän, siinä kaikki. Kaikilta asioilta on pudonnut pohja pois. Kuin eläisi jossain välitilassa, jota on vaikea kuvailla. Masentuneena sentään tunsin asioita, ja olin niistä sekä ihmisistä kiinnostunut, aidosti. Tämä nykyinen tilani ei ole masennusta nähnytkään. Ikäänkuin persoonani ja minuuteni olisi pyyhitty kokonaan pois. Minussa ei ole mitään jäljellä, jokin syvä tietoisuuden taso on himmentynyt kokonaan sisälläni. Sellainen kipinä ja liekki, joka motivoi tekemään, olemaan ja sai tuntemaan tunteiden koko laajan kirjon. Merkitys elämältä on kadonnut ihan täysin.

Minulla on masennus tällainen, aseksuaalisuutta lukuunottamatta. Lääkkeitä en ole koskaan ottanut.

T: 10