Vauvakuume ja mieheni traumaattinen kokemus vauva-arjessa edeltävässä suhteessa

Miehet on loistavia luistamaan vauva-arjesta. Meillä on nyt täysin tasa-arvoinen vanhemmuus. Lapsi on kaksivuotias. Se vaati sen, että lapsen ollessa puolivuotias mies jäi kotiin vuodeksi. Ensimmäinen puolivuotta hän tuli töiden jälkeen kotiin ja valitti miten rankka päivä oli ja miten hänen pitää saada levätä. Ja nukkua sohvalla, koska vauva valvottaa. Minä imetin, huolehdin lapsesta, kävin kaupassa, tein ruokaa ja siivosin. Lapsi ei nukkunut päiväunia  kuin kantorepussa tai vierellä ja yöllä max 4 h omassa sängyssään, loput vieressä, joten oli 20 h vuorokaudesta max 5 cm päässä lapsesta. Järki meinasi lähteä.

Sitten mies jäi kotiin ja ensimmäiset viikot olin rehellisen vahingoniloinen. Mies oli ajatellut jäävänsä lomalle ja odottanut rentoa aikaa. Pari ensimmäistä viikkoa mun kotiin tullessa miehen naama oli kuin hirvellä ajovaloissa - kauhistunut. Mutta siitä se lähti sujumaan ja parisuhteen vauriotkin korjaantuivat kun molemmilla oli sama käsitys vanhemmuudesta.

Ja lapsi oli siis molempien toivoma. Mies tahtoisi toisenkin, minä en ole vielä varma.

Miehellä on kokemusta vanhemmuudesta, sinulla ei.

Siinä vaiheessa kun mies tosiaan haluaa pitää ne harrastuksensa ym ja sinä olet 24/7 kiinni koliikkivauvan kanssa etkä ehdi suihkuun ilman että lapsi huutaa perään, valvot yöt ja näytät räjähtäneeltä, seksielämä tyrehtyy, pinna loppuu tai muuta sellaista niin voi olla että käsityksesi siitä, millainen olet äitinä, muuttuu.

Etenkin jos et tosiaankaan käytä aikaa itsesi hoitamiseen - sekä kropan, naaman että henkisen puolen.

Tuossa on nyt miehen versio tapahtumien kulusta mutta hän ei ymmärrä sitä että kaiken sen ajan jonka hän on ollut pois vauvan luota, se ex on ollut vauvan kanssa. Jos ex ei olisi hoitanut itseään, olisi tullut valitusta siitä kuinka antaa itsensä rupsahtaa.

En tekisi lapsia tuollaisen miehen kanssa. Onhan niitä lapsettomiakin jotka haluavat lapsen ja vielä sen ensimmäisellä kierroksella olevan naisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Miehet on loistavia luistamaan vauva-arjesta. Meillä on nyt täysin tasa-arvoinen vanhemmuus. Lapsi on kaksivuotias. Se vaati sen, että lapsen ollessa puolivuotias mies jäi kotiin vuodeksi. Ensimmäinen puolivuotta hän tuli töiden jälkeen kotiin ja valitti miten rankka päivä oli ja miten hänen pitää saada levätä. Ja nukkua sohvalla, koska vauva valvottaa. Minä imetin, huolehdin lapsesta, kävin kaupassa, tein ruokaa ja siivosin. Lapsi ei nukkunut päiväunia  kuin kantorepussa tai vierellä ja yöllä max 4 h omassa sängyssään, loput vieressä, joten oli 20 h vuorokaudesta max 5 cm päässä lapsesta. Järki meinasi lähteä.

Sitten mies jäi kotiin ja ensimmäiset viikot olin rehellisen vahingoniloinen. Mies oli ajatellut jäävänsä lomalle ja odottanut rentoa aikaa. Pari ensimmäistä viikkoa mun kotiin tullessa miehen naama oli kuin hirvellä ajovaloissa - kauhistunut. Mutta siitä se lähti sujumaan ja parisuhteen vauriotkin korjaantuivat kun molemmilla oli sama käsitys vanhemmuudesta.

Ja lapsi oli siis molempien toivoma. Mies tahtoisi toisenkin, minä en ole vielä varma.

Meillä ei auttanut edes miehen hoitovapaa. Hän ei suostunut silloinkaan hoitamaan öitä lapsen kanssa kuin vasta hirveän tappelun jälkeen, vaikka minä olin hoitanut yöt koko vanhempainvapaani ajan. Lisäksi olin edelleen kiinni lapsessa kaiken muun ajan paitsi silloin, kun olin töissä. Kaiken pitää edelleen mennä täsmälleen niin, kuin mies haluaa, tai hän on todella ilkeä ja huutaa ja tiuskii jopa lapsen kuullen.

Ei kannata sitten valittaa missään että itseä masentaa ja vituttaa ja kuinka kaikki on paskaa. Saat sossut ovellesi alta aika yksikön. Ja sinulle aletaan ehdottelemaan masennuslääkkeitä ja terapiaa.

Koiranpentu on hyvä tapa testata sitoutumista, lasta ei noin vaan luovuteta pois ongelmien ilmetessä, mieluusti ei sitä koiraakaan...

Meillä mies otti ekan isyysvapaansa lomana. Minä tein kaiken ja valvoin itse asiassa vuorokauden ympäri. Olo oli kuin olisi ollut jatkuvassa krapulassa, nukkua en saanut juuri ollenkaan. Mies ei tehnyt yhtään mitään.

Aion tehdä selväksi, kun töihin palaan, ettei se isyysvapaa mitään lomaa ole. Kotona pitää tehdä sen kotityöt joka kotona on. Ja hoitaa sekä ruokkia muksu. Sekä aion ottaa silloin ottaa vapaata viikonloppuisin, kuten mies tekee nyt. Jätän hänet "kotirouvaksi" vuorostaan. Ehkä arvostelen itsetuntonsa olemattomiin. Hankin itselleni kasan harrastuksia ettei ole aikaa muuhun kuin niille. Ja viikonloput kavereiden kanssa olemiseen.

Alan toimia kuin mies.

Pettää en aio. Aion vain näpäyttää miltä tuntuu yksin hoitaa kotia ja muksua 24/7.

Taas on kyllä niin wt-porukkaa koolla että huhhuh! Miehet sitä ja miehet tätä, puhukaa vaan omasta puolestanne. Oletteko niin typeriä, ettette älyä keskustella ja sopia asioista ennen kuin tilanne on päällä? Ja ihan vinkiksi, aika pienellekin lapselle voi palkata hoitajan, jos isä ei lapsen kanssa pärjää ja itse kokee tarvitsevansa omaa aikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka pian miehen ja exän erosta aloitte seurustelemaan?

Vaiko jo edellisen suhteen aikana?

Vai eikö tämäkään seikka kuulu tähän ketjuun?

Yllätys...odotinkin milloin joku vetää tän "olit varmaan se kodinrikkoja" kortin esiin 😂 oikeassa elämässä ihmiset tosiaan joskus tapaavat eron jälkeen. Näillä karkerilla ihmisiltä mies on varmaan ryöstetty.

Ap annat itsestäsi koko ajan huonomman vaikutelman. Asiallisiin kysymyksiin vastaat hyökkäyksillä ja loukkauksilla. Vai etkö pumpulipussissa eläessäsi ole tavannut pettämistä, edes ikinä kuullut sellaisesta.

Multa ei miestä ryöstetty. Hän ei ollut vanki, olimme naimisissa. Avioliitto päättyi eroon mun aloitteesta. Osasimme sössiä suhteen ihan ilman muiden apua. Mies olisi silti jatkanut, mutta mä en enää halunnut.

Tuo ei ollut AP 😂

Vierailija kirjoitti:

Taas on kyllä niin wt-porukkaa koolla että huhhuh! Miehet sitä ja miehet tätä, puhukaa vaan omasta puolestanne. Oletteko niin typeriä, ettette älyä keskustella ja sopia asioista ennen kuin tilanne on päällä? Ja ihan vinkiksi, aika pienellekin lapselle voi palkata hoitajan, jos isä ei lapsen kanssa pärjää ja itse kokee tarvitsevansa omaa aikaa. 

Monta asiaa sovittiin ja yksikään ei ole toteutunut.

Tulisitko meille hoitamaan koliikkivauvaa? Mielellään ympäri vuorokauden, kiitos. Kun kuulostat niin etevältä ja kaikki tietävältä porvarilta.

Vierailija kirjoitti:

Tässä kuviossa on yksi pelottava asia, joka ap:n kannattaa tiedostaa ennen kuin lisääntyy sen miehensä kanssa.

Miehen "trauma" ja pelokas asenne uutta vauvaa kohtaan antaa miehelle loistavan aseen ja takaportin: jos vauva joskus tulee, on miehellä argumentit valmiina vastuun välttelyyn " juuri tätä pelkäsin / tämän takia en halunnut lisää lapsia ja sinä tiesit sen / vanhat traumat nousevat pintaan" - ja hups, miehen pitää saada mennä ja harrastaa ja ap hoitaa vauvan, ettei vanha (ja ap:n tiedossa ollut) " trauma" aktivoidu.

Kuulostaa myös siltä, että ap:lla on vahva kuvitelma siitä, miten kaikin tavoin parempi puoliso hän on miehelle ja miten kaikin tavoin erilaista ja parempaa vauva-arkikin tulee tästä syystä miehen mielestä olemaan verrattuna aiempaan suhteeseen.

Ap:n kertomus "miehen traumaattisesta kokemuksesta" vaikuttaa kuitenkin monelta osin varsin tyypilliseltä vauva-arjen kuvaukselta, vaikka ap:n mies onkin saanut ap:n ja ilmeisesti itsensäkin uskomaan, että syy "traumoihin" on ollut pelkästään lapsen äidissä.

Nyt miehen lapsi on jo siinä iässä, että hänen kanssaan voi puuhailla kaikenlaista mukavaa. Kaiken lisäksi lapsi viettää isänsä kanssa uusperheessä ainoastaan pari viikkoa kuukaudessa.

Kuvaamistaan kokemuksista huolimatta on hyvin todennäköistä, että mies on jo todellisuudessa suurelta osin myös unohtanut, miten hän koki sen elämänmuutoksen, mitä vastasyntyneen tulo aiempaan parisuhteesen toi mukanaan. Hyvin todennäköisesti hän siis tulee olemaan aivan yhtä yllättynyt/järkyttynyt, miten sitovaa vauvan kanssa eläminen on.

Vastasyntynyt vaatii kuitenkin nykyisestä lähes kouluikäisestä lapsesta poiketen huomiota, huolenpitoa ja hoitoa 24/7/365, mikä kaikesta suunnittelusta ja varautumisesta huolimatta tulee taatusti vaikuttamaan myös parisuhteeseen tavalla tai toisella.

Mua nauratti. En tunne yhden yhtä ihmistä, joka ei olisi traumatisoitunut ensimmäisen lapsen myötä. Kaikki ovat olleet kauhuissaan, että tätäkö tämä stana on. Jos toinen saati kolmas tulee lyhyellä välillä, sen pahemmaksi trauma syvenee.

Kyse on siitä, miten sitä traumaa hoidetaan. Ap:n mies ja ex näemmä erolla.

Sitä sietää kuumeisen miettiä.

Olen naimisissa mieheni kanssa ja meillä 9 kk vauva. En siis ole eronnyt yh. Mutta mutta. Kyllä erikoiselta kuulostaa miehesi jutut. Miehesi ex ei siis imettänyt? Eikä miehesi ollut töissä vauva-aikana?

Älkää lisääntykö. Koskee myös kaikkia kommentoijia.

Minun eksäni myös luisti molemmat vauva-ajat. Tämä meinasi jatkua vielä kun palasin töihin, jolloin tajusin lopulta ottaa eron.

Sain juteltua eksäni nyksän kanssa ja hänellä olikin erilainen kuva meidän menneisyydestämme. Olisi mukava oikaista tietoja, mutta ei siinä alkuhuumassa kuunnella toisten varoituksen sanoja. Tosin ehkä eksä on kasvanut ihmisenä ja osaa jo ottaa vastuuta toisella kierroksella. Tai sitten ei.

Ja lastenvalvojalle ei minunkaan mielestäni puolivanhemmilla ole asiaa. Lapsen äidillä on oikeus estää sinua tulemasta kyseisiin tapaamisiin. Ihan vain sivuhuomautuksena.

JSSAP.

Suosittelen, että juttelet miehen edellisen puolison kanssa. Lapsi on yhteinen ja miehen kuvausta on erittäin vaikea uskoa. Yleensä nainen jää yksin hoitamaan lasta ja mies jatkaa elämäänsä, kuten lapsettomana.

Ainakin itse olen kotona vauvan kanssa 24/7 ja jo 6kk. Miehellä tuntuu olevan oma elämä kokonaan. Minä olen siivooja, kokki, pyykkäri, lapsenhoitaja, mitä näitä nimikkeitä nyt onkaan.

Taitaa AP:n miehellä olleen myös aivan oma elämänsä exän kanssa vauva-aikana.

Sinulla on sama tulevaisuus jos meinaat lapsia tehdä edessäsi.

Vierailija kirjoitti:

Koiranpentu on hyvä tapa testata sitoutumista, lasta ei noin vaan luovuteta pois ongelmien ilmetessä, mieluusti ei sitä koiraakaan...

Meillä oli koira. Sen kanssa koetut ongelmat vakuutti mut, että lapsia ei tule.

50% sen lapsen hoidosta kuuluu isälle 50% äidille. Eli, jos ajatellaan, että lapsi nukkuu 8h, äiti hoitaa päivän 8h, niin kellekkäs se loppu 8h sitten kuuluisi? Anopille? Ja vaikka vielä ajateltaisiin, että miehen työpäivän ulkopuolisestakin ajasta puolet olisi vaimon kontolla lapsen hoidosta, se tarkoittaa 20h omaa aikaa kummallekkin. Jolloin toki parisuhdeaika on sitten täydet 0h. Eli kyllä kummankin on omistaan jossain määrin luovuttava. Suurin osa ihmisistä tekee sen mielellään, koska rakastaa lastaan ja haluaa olla sen kanssa. Sitten on näitä keskenkasvuisia, jotka haluaa leikkiä kotia ja kokee näitä kamalia traumoja. Eli lämpimästi suosittelen nyt vaan unohtamaan lastenhankinnan tämän miehen kanssa.

Ap on oikea äitiyden asiantuntija, vaikka ei itse ole koskaan vauva-aikaa kokenut. Iske vaan lapiosi paskaan, ymmärrät sinäkin sitten mistä puhutaan.

Itse pohtisin tätä asiaa näkökulmasta,millainen isä mies on jo olemassa olevalle lapselleen. Osallistuuko ja onko kiinnostunut. Onko valmis tinkimään lapsensa vuoksi ja joustamaan. Millainen huoltosuhde on jne. Parisuhteita on erilaisia. Mutta näkisin,että valmiudet ja halu vanhemmuuteen lähtee jokaisesta itsestä.