Lue keskustelun säännöt.
Millainen olo sinulle tulee, jos kysytään millainen sosiaalinen verkostosi tai turvaverkkosi on?
Minä tunnen itseni epäonnistujaksi. Perhesuhteet ovat etäiset ja minulla on vain kaksi ystävää. Koen ettei tämä ole mennyt minulla oikein putkeen. Yhä etsin toimivia tapoja olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa, kun ei kunnollisia malleja siihen oikein kotoa saanut. Entäs te? Miten koette tämän asian?
Kommentit (167)
Yleensä kysyjälle tulee epämukava olo, kun vastaan, ettei minulla ole vanhempia, isovanhempia, miestä, lapsia, sisaruksia tms. Minä itse olen tällä hetkellä melko sinut asian kanssa, niin sinut kun nyt voi edes olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi te valitatte täällä että haluaisitte yhteisön , mutta ette kuitenkaan halua.
Mä kuulun niihin onnekkaisiin, jotka ovat saaneet toimivan yhteisön syntymälahjaksi. Kokisin aika vieraaksi ajatuksen, että alkaisin aikuisiällä tutustua ihmisiin tavoitteenani muodostaa heistä yhteisö. Nykyisin on kyllä kaikenlaista lapsenvahtirinkiä, aikapankkia, vertaistukiryhmää jne, mutta näiden kaikkien kohdalla tarkoitus on saada toisista jotain konkreettista hyötyä. Mä luulen, että aika moni yhteisöä kaipaava ei niinkään kaipaa mitään järjestettyä yhteisöä vaan luontevaa, elämän varrella aivan muista syistä kuin hyötymistarkoituksesta syntynyttä ihmissuhdeverkostoa.
Minua on lähinnä naurattanut turvaverkkoajatus. Olen ollut aina sitä mieltä, että sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Joten hoidan asiani itse, enkä tukeudu muihin. Olen omat lapseni hoitanut ja elättänyt itseni, joten enpä ole siihen mitään verkkoja tarvinnut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko tukiverkkovouhotuksen voisi lopettaa. Ne kellä niitä ei ole, tuntevat syyttä suotta epäonnistumista. Ei pitäisi, sillä suvulleen/lapsuuden lähtökohdille ei kukaan voi yhtään mitään.
Aina välillä jossain esitetään sitä ajatusta, että puutteet lähipiiriltä saatavassa tuessa voisi korvata upealla ja laajalla ystäväpiirillä. Mutta sellaisen rakentaminen ei kyllä tunnu olevan mikään kovin helppo juttu ainakaan sellaiselle ihmiselle, jolla on taustastaan johtuen paljon epävarmuuksia. Onko joku tässä onnistunut?
Ei ole. Vastasin jo ylempänä eli olen yrittänyt rakentaa verkostoa kun omia vanhempia eikä appivanhempia ole elämässä mukana.
Ystävät eivät halua vuorohoito-kuviota kun heillä on jo ne isovanhemmat. Minä en ole ollut 10 vuoteen koskaan kaksin miehen kanssa missään ja olen yrittänyt vuorohoitovaihtareita, ostaa rahalla (200e viikonloppu), javaikka mitä.
Ei onnistu.
Aina on käynyt niin että minä otan niiden ystävien ja naapureiden lapsia hoitoon. Siis niiden joilla on ne isovsnhemmat. Sitten kun itse tarvisin apua niin en saa. En vastapalveluksena vaikka heidän lapsia hoidinkin.
Rahallakaan ei saa hoitajaa sillä mll hoitaja meillä hoitaa vain päiväkeikkoja. Ei yön yli.
Se että joskus hätäseen pääsee 2h käymään syömässä kaksin ei ole sama kuin viikonloppu kaksin. Moniko teistä muista jaksaisi 10v yhtäsoittoa ilman yhdenkään yön breikkiä lastenhoidosta kaksin miehen kanssa? Niin, ei kovin moni. Mutta mun on pakko kun olen tukiverkoton.
Ja toki jaksan kun lapset tehdessäni jo tiesin tukiverkon puutteesta. Muttasitä en tiennyt että on näin vaikeaa ellei mahdotonta tehdä niitä verkkoja itse. Aina kun annetaan ymmärtää että ne verkot voi tehdä noin vaan tutuista.
Älä nyt hyvä ihminen anna muiden käyttää sinua hyväksi noin julkeasti! Et ota niitä lapsia vastaan. Et sinä ole mikään muiden piika.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kuin vanhemmat. Että turvaverkko on olematon. Varmaan pitää jossain vaiheessa liittyä rikollisjengiin jotta saa apua.
Jatkossa sitten myös pohjoismaalaiset saavat oikeistolaisen politiikan myötä ja post-hyvinvoinnin tilassa tottua jengisotiin ja mafiaan. Kai se sitten on sitä oikeistolaista unelmaa.
Näen tämän ilmiön jo leviävän, vielä ehkä asenteiden tasolla (kukin hoitakoon omat ongelmansa, minä en itseäni muiden ongelmilla rasita, pärjätköön itse ei ole mun huoli) mutta vähän myös jo tekojen tasolla. Oikeistohallitus on hyvin jo romuttanut ihmisarvon. Huolestuttavaa.
Minusta asia ei ole näin mustavalkoinen. En kannata oikeistopolitiikkaa, koska mielestäni yhteiskunnan pitää pystyä vastaamaan kansalaisten käytännön asioiden tarpeisiin kuten lastenhoitoon, kodinhoitoon jne. Kuitenkin aivan merkittävä ongelma nykyisin on ihmisten yksinäisyys. Ihminen jaksaa kotinsa siivota, mutta miksi siivota, kun kukaan ei koskaan tule käymään? Yhteiskunta voi tarjota erilaisia palveluita, mutta yksinäisyyden poistamiseen yhteiskunta ei pysty. Siihen tarvitaan läheisiä ihmisiä. Perhettä, sukulaisia ja ystäviä. Ihmisiä, jotka tekevät asioita sen vuoksi, että välittävät, eikä sen vuoksi, että saavat siitä palkan. Hyvintointiyhteiskunnassa läheiset ihmissuhteet tehtiin tarpeettomiksi, koska yhteiskunnan tehtäväksi annettiin kaikenlaisten palveluiden tuottaminen. Tunnepuolen asioihin yhtsiekunta ei kuitenkaan pystynyt vaikuttamaan. Jos lähin omainen on viranomainen, niin se on yhtä karua ihan riippumatta siitä, mikä porukka istuu Arkadianmäellä.
Joo, mutta enpä halua että yhteiskunnan tukisysteemit puretaan. Se ei saisi tunnevammaisia vanhempiani tai tylyjä appiksia yhtään enempää kiinnostumaan lapsiensa perheistä tai ylipäätään kenestäkään muustakaan lähimmäisestä, heille oma napa on tärkein nyt ja aina. Nyt sentään esim tarha, ip-kerhot jne yhteiskunnan järjestelyt vähän paikkaa välinpitämätöntä sukua.
En kyllä tiedä mistä sitä lähimmäisenrakkautta saisi lisää. Itse yritän toimia muita auttaen ja tukien, esim muiden lapsia usein hoitaen. Mutta huomaan vaan että itse en ikinä saa mitään apua takaisin. Olen tukiverkko muille mutta ne muut ei ole minulle. Ystävällinen lähimmäisenrakkaus heti huomataan ja sitä aletaan käyttää hyväksi.Lähimmäisenrakkautta saa lisää vain kasvattamalla seuraavan sukupolven siihen. Todennäköisesti pitää odottaa vielä seuraavakin sukupolvi. Tukisysteemit toki pitää säilyttää, mutta samalla ymmärtää, etteivät ihmissuhteet ole tarpeettomia, vaikka yhteiskunta hoitaisikin niin vauvat kuin vaaritkin. Itse kuulun niihin onnekaisiin, joiden perheessä ja suvussa yhteiskunta on aina ollut se, mistä viimeisenä haetaan apua. Ei siis se, josta haetaan ensimmäisenä apua. Tarpeellisuuden tunne on aika olennainen osa läheistä ihmissuhdetta. Meillä oli aika monta vuosikymmentä, jolloin yksilöistä tehtiin tietoisesti tarpeettomia, mutta ei tajuttu, että ihmisyys on muutakin kuin erilaista hoitoapua. Tavallaan lapsi meni pesuveden mukana ja sen seurauksista kärsitään nyt, kun ihmiset ajattelevat, että ei mun tarvitse vaivautua, koska tehtävä x, y ja z kuuluu yhteiskunnalle.
Mä sanoin aiemmin, että olen onnekas, kun koko lähisuku auttaa tarvittaessa. Meillä on myös aina ollut se tapa, että ensin läheiset auttaa ja sitten vasta yhteiskunta. Esim. äitini auttoi, kun olin työtön, niin etten edes ilmoittautunut työttömäksi. Toki, kesti vain muutaman kuukauden. Asumistukeen olisin ollut oikeutettu parikin kertaa elämäni aikana. Opintotukea sentään hain ja äitiysloman pidin. Silloinkin vanhemmat ja sisarukset auttoi. Kaikki ollaan asuntovelallisia duunareita eikä todellakaan mitään rikkaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sosiaalinen verkosto ja turvaverkosto ovat kaksi eri asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Seuraava kysymys..eivätkö naapurit, ystävät voi auttaa?
Sen lisäksi, ettälähes täysin olen joutunut selviämään yksin on aina, kuten täälläjollain muullakin, ihmisuhteet sellaisia, että minulta odotetaan taas jotain.
Minun on helppo ystävystyä, mutta tiedän jo etukäteen päätyväni jonkun terapeutiksi joten ei nyt oikein.jaksa.
Mulla vähä sama ongelma että odotetaan liikoja vaikka voimat ei riitä :( tosi helposti saan kavereita mutta "tossu" luonteeni takia päädyn helposti terapeutiksi ja muutenkin minä olen aina se auttaja enkä avun saaja.. en jaksa 😭 hirveät syyllistämiset saan jos yritän sanoa ei..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysymyksestä voi tulla joskus kademieli jos kysymyksen esittää jolla on kaikki mahdolliset turvaverkot olemassa. Mutta perhettä ei voi valita, meillä ei ole ketään minun tai miehen perheestä turvaverkkona. Äitini on kuollut, sisaruksia ei ole ja isään oli yhteydet pitkään kätki (nyt vähän elpymässä), miehen vanhemmat ja sisar on ulkomailla. Minulla on kyllä kavereita. Hädän tullen apua olisi varmasti saatavissa mutta emme ole rohkaistuneet muuten vaan kysymään, kaikilla muilla kun on ne perheensä ja esim vastavuoroista hoitoaika eivät tarvitse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kuin vanhemmat. Että turvaverkko on olematon. Varmaan pitää jossain vaiheessa liittyä rikollisjengiin jotta saa apua.
Jatkossa sitten myös pohjoismaalaiset saavat oikeistolaisen politiikan myötä ja post-hyvinvoinnin tilassa tottua jengisotiin ja mafiaan. Kai se sitten on sitä oikeistolaista unelmaa.
Näen tämän ilmiön jo leviävän, vielä ehkä asenteiden tasolla (kukin hoitakoon omat ongelmansa, minä en itseäni muiden ongelmilla rasita, pärjätköön itse ei ole mun huoli) mutta vähän myös jo tekojen tasolla. Oikeistohallitus on hyvin jo romuttanut ihmisarvon. Huolestuttavaa.
Minusta asia ei ole näin mustavalkoinen. En kannata oikeistopolitiikkaa, koska mielestäni yhteiskunnan pitää pystyä vastaamaan kansalaisten käytännön asioiden tarpeisiin kuten lastenhoitoon, kodinhoitoon jne. Kuitenkin aivan merkittävä ongelma nykyisin on ihmisten yksinäisyys. Ihminen jaksaa kotinsa siivota, mutta miksi siivota, kun kukaan ei koskaan tule käymään? Yhteiskunta voi tarjota erilaisia palveluita, mutta yksinäisyyden poistamiseen yhteiskunta ei pysty. Siihen tarvitaan läheisiä ihmisiä. Perhettä, sukulaisia ja ystäviä. Ihmisiä, jotka tekevät asioita sen vuoksi, että välittävät, eikä sen vuoksi, että saavat siitä palkan. Hyvintointiyhteiskunnassa läheiset ihmissuhteet tehtiin tarpeettomiksi, koska yhteiskunnan tehtäväksi annettiin kaikenlaisten palveluiden tuottaminen. Tunnepuolen asioihin yhtsiekunta ei kuitenkaan pystynyt vaikuttamaan. Jos lähin omainen on viranomainen, niin se on yhtä karua ihan riippumatta siitä, mikä porukka istuu Arkadianmäellä.
Joo, mutta enpä halua että yhteiskunnan tukisysteemit puretaan. Se ei saisi tunnevammaisia vanhempiani tai tylyjä appiksia yhtään enempää kiinnostumaan lapsiensa perheistä tai ylipäätään kenestäkään muustakaan lähimmäisestä, heille oma napa on tärkein nyt ja aina. Nyt sentään esim tarha, ip-kerhot jne yhteiskunnan järjestelyt vähän paikkaa välinpitämätöntä sukua.
En kyllä tiedä mistä sitä lähimmäisenrakkautta saisi lisää. Itse yritän toimia muita auttaen ja tukien, esim muiden lapsia usein hoitaen. Mutta huomaan vaan että itse en ikinä saa mitään apua takaisin. Olen tukiverkko muille mutta ne muut ei ole minulle. Ystävällinen lähimmäisenrakkaus heti huomataan ja sitä aletaan käyttää hyväksi.Lähimmäisenrakkautta saa lisää vain kasvattamalla seuraavan sukupolven siihen. Todennäköisesti pitää odottaa vielä seuraavakin sukupolvi. Tukisysteemit toki pitää säilyttää, mutta samalla ymmärtää, etteivät ihmissuhteet ole tarpeettomia, vaikka yhteiskunta hoitaisikin niin vauvat kuin vaaritkin. Itse kuulun niihin onnekaisiin, joiden perheessä ja suvussa yhteiskunta on aina ollut se, mistä viimeisenä haetaan apua. Ei siis se, josta haetaan ensimmäisenä apua. Tarpeellisuuden tunne on aika olennainen osa läheistä ihmissuhdetta. Meillä oli aika monta vuosikymmentä, jolloin yksilöistä tehtiin tietoisesti tarpeettomia, mutta ei tajuttu, että ihmisyys on muutakin kuin erilaista hoitoapua. Tavallaan lapsi meni pesuveden mukana ja sen seurauksista kärsitään nyt, kun ihmiset ajattelevat, että ei mun tarvitse vaivautua, koska tehtävä x, y ja z kuuluu yhteiskunnalle.
Mä sanoin aiemmin, että olen onnekas, kun koko lähisuku auttaa tarvittaessa. Meillä on myös aina ollut se tapa, että ensin läheiset auttaa ja sitten vasta yhteiskunta. Esim. äitini auttoi, kun olin työtön, niin etten edes ilmoittautunut työttömäksi. Toki, kesti vain muutaman kuukauden. Asumistukeen olisin ollut oikeutettu parikin kertaa elämäni aikana. Opintotukea sentään hain ja äitiysloman pidin. Silloinkin vanhemmat ja sisarukset auttoi. Kaikki ollaan asuntovelallisia duunareita eikä todellakaan mitään rikkaita.
Sanoisinko että on kyllä tyhmyyttä olla hakematta yhteiskunnan tarjoamia tukia silloin kun niihin on oikeutettu. Yhtään kirkkaampaa kruunua ei saa vaikka hakematta jättää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
ei varmaan koko palsta käsitä" miten vaikeita ystävyyssuhteet voi olla"... kun joku tarjoaa verkostoitumista ja apua ja ystävyyttä ja kukaan ei siihen tartu. jatkaa valittamista. :D Todella hieno ja epäluuloisten ihmisten ketju!
Onpa outo kommentti tuohon..
Tarjoaa verkostoitumista, missä tilanteessa ja koska kyllä se hieman siitäkin riippuu. Epäluuloa tai ei..mutta terve itsesuojeluvaisto kai ihmisillä sentään on tallella.
Ongelma on usein siinä ettei sitä mahdollisesti syntymässä olevaa ystävyyttä osata viedä aikuisena luonnollisesti ns. seuraavalle tasolle, että se myös kehittyisi oikeaan suuntaan = aidoksi ystävyydeksi, se on haaste. Siksi kai nuo yritykset usein lässähtää..
Tulee kurja olo kun on tukiverkoton. Mt-ongelmainen suku ja miehen puolella ihme riitasuku joka pitää mykkäkoulua. Anoppikin pitänyt 5v mykkäkoulua eikä ole edes ollut riitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Millainen olo sinulle tulee, jos kysytään millainen sosiaalinen verkostosi tai turvaverkkosi on?
Minulle tulee sellainen olo että saattaa joutua vastaamaan: "Mitä asia sinulle kuuluu?"
Kaikkeahan saa kysellä, mutta on turha odotella vastauksia kaikkiin kysymyksiin, monet yksityisasiat on kuitenkin sellaisia että ne ei muille kuulu.
Tietenkin, monet urkintayritykset asetetaan varsin ystävällismielisen kysymyksen muotoon, mutta edelleenkin, ei kysymyksiin ole pakko vastata vaikka ne olisi muodoltaan millaisia vain.
Kyllä on elämänmuttainen tragedia syntyä huonoille vanhemmille. Niinkuin itse olen. Vielä liki viisikymppisenä suru, kiukku ja ahdistus vaivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ihana perhe ja mies, mutta ystäviä ei taida olla. Olis kiva kun olisi joku bestis edes jonka kanssa vois olla tekemättä mitään tai tehdä kaikkea. Tosin sellainen on siskoni :D
Vanhat "ystävät" ovat vuosien varrella karisseet pois.
Minulle tulee huono olo, jos tuollaista kysytään...
Ei siksi, ettenkö pärjäisi melko lailla yksin lapseni kanssa yh-äitinä, jonka lapsen isä on täysverinen juoppo, mutta minua kauhistuttaa se, että ainoa todellinen "verkko" on äitini, yli 7-kymppinen, ei ikuinen, vaikka niin haluaisinkin.
Minua pelottaa kyllä välillä, mikä eteen, jos joudun vaikkapa sairaalahoitoon yllättäen...
Äitini nyt vielä tuossa onneksi on 200 km päässä...
En tiedä, tulisiko joku kavereistani apuun.
Tulisi varmaan.
Todellista ystävää, ei edes yhtä, minulla ei ole enää...
Hän kuoli syöpään viisi vuotta sitten saman ikäisenä kuin itse olen nyt.
Voi olla, että vikaa on minussakin, koska olen hyvin itsenäinen ja itsepäinen, erittäin huono pyytämään apua keneltäkään; se tullee verenperintönä ja malliopittuna aina hyvin yksin pärjänneeltä äidiltäni.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on elämänmuttainen tragedia syntyä huonoille vanhemmille. Niinkuin itse olen. Vielä liki viisikymppisenä suru, kiukku ja ahdistus vaivaa.
Jep, ehkä jos se paska lapsuus ei aiheuta sellaisia mt ongelmia ettei pysty saamaan töitä ja kavereita niin lapsuus ei vaikuta niin paljon, mutta usein ne huonot vanhemmat aiheuttaa myös mielen sairauksia.
Minulla on vaan lapseni. Olen eronnut ja vanhempani ovat kuolleet. Lasten isä asuu kaukana, satojen kilometrie päässä eikä pidä juuri yhteyttä tai tapaa lapsia. Toisen puolen sukuun on pitkä välimatka myös. Sinne matkustaminen on myös maksaa vaikka on Suomessa. Toinen mummo on kuollut jo myös. Oma sukuni ei ole kiinnostunut lapsistani, laittavat omat lapset ja lapsenlapset tottakai etusijalle. Enhän kuulu siihen niin sanottuun heidän ydinperheeseen. En juuri kerro tilanteesta että ei miestä eikä isovanhempia ollenkaan. En halua järkyttää. Joitakin ystäviä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää koko kysymys, kun en kaipaa mitään sosiaalisia verkostoja, saati "turvaverkkoja". Tai siis joo yhteiskunnan puolesta pitää olla tietyt turvaverkot ettei nyt nälkään ja viluun kuole jos jää työttömäksi, sairastuu tms. Muttta en minä ainakaan keneltäkään yksilöiltä mitään turvaverkkoa kaipaa.
Tälle ajatukselle vain koko yhteiskunnan toiminta tuntuu rakentuneen, että kaikilla pitäisi aina olla niitä ihmisiä ilomielin auttamassa jos jotain yllättävää tulee eteen.
Näinkö? Olen 44-vuotias, eikä minulle ole koskaan tullut tällaista tilannetta eteen. Missä tilanteessa näitä siis tarvitsee? Sairaanhoitoon on palvelut, vanhustenhoitoon on palvelut, lastenhoitoon on palvelut yhteiskunnan puolesta. Muuttoapua, lemmikinhoitoaapua, remontti- tai siivousapua saa rahalla.
Itselläni ehkä tiukin tilanne oli kun olin onnettomuudessa jossa minulta meni pahasti luita rikki oikeasta kädestä, jouduin leikkaukseen ja kipsi vielä pitkän aikaa. Ei siinä muuten mitään mutta mulla on 2 koiraa. Asia kuitenkin järjestyi, kun soitin netistä löytyneeseen eläinhoitolaan, heiltä järjestyi palvelu että hakivat sairaalasta minulta avaimet ja veivät koirat hoitolaansa hoitoon, jossa olivat kunnes pääsin sairaalasta ja olin pari päivää toipunut kotona ja tottunut "yksikätisenä" eloon.
Taidat olla aivan poikkeuksellisen näppärä hoitamaan asioitasi yksin. Ilmeisesti et ole aivan tyhjätaskukaan?
Minusta tuossa ei ole mitään erityisen näppärää. Normaali työssäkäyvä ihminen osaa kyllä hoitaa omat asiansa ilman mitään tukiverkkoja. Sukupuolesta riippumatta. Koskaan en ole edes harkinnut vaivaavani sukulaisiani tai ystäviäni apulaisiksi omaan arkeeni. Todellisessa hädässä tukea saa yhteiskunnalta, pienemmissä avuontarpeissa vaihtoehdot ovat hoitaa itse, jättää hoitamatta tai palkata apua. Ystävät ja sukulaiset ovat olemassa ihan muuta tarkoitusta varten.
Tällä hetkellä tunnen itseni yksinäiseksi :(
Olemme muuttaneet yli vuosi sitten, mutta en ole täällä uudella alueella oikein tutustunut keneenkään. Myös nykyinen työpaikka on sellainen, jossa ihmiset ovat mieluummin omissa oloissaan eivätkä halua tavata toisiaan vapaa-ajalla. Lapset on jo isoja, nuorinkin jo 10 v. Usein huomaan istuvani iltaisin yksin kotona ja kaipaisin seuraa, mutta sitä ei ole. Mies tuijottaa loputtomia tv-sarjojaan kännykältä. Surullista :(
Oli aika epämääräinen tuo kommentti, missä kehotettiin laittamaan sähköpostia. Moni ihminen kaipaa enemmän tietoja ennen kuin ottaa omalla nimellään yhteyttä vieraisiin tahoihin. Ei sitä yksinäisenä tee mieli päätyä jonkun huijarin pyöritykseenkään.