Lue keskustelun säännöt.
Millainen olo sinulle tulee, jos kysytään millainen sosiaalinen verkostosi tai turvaverkkosi on?
Minä tunnen itseni epäonnistujaksi. Perhesuhteet ovat etäiset ja minulla on vain kaksi ystävää. Koen ettei tämä ole mennyt minulla oikein putkeen. Yhä etsin toimivia tapoja olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa, kun ei kunnollisia malleja siihen oikein kotoa saanut. Entäs te? Miten koette tämän asian?
Kommentit (167)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kuin vanhemmat. Että turvaverkko on olematon. Varmaan pitää jossain vaiheessa liittyä rikollisjengiin jotta saa apua.
Jatkossa sitten myös pohjoismaalaiset saavat oikeistolaisen politiikan myötä ja post-hyvinvoinnin tilassa tottua jengisotiin ja mafiaan. Kai se sitten on sitä oikeistolaista unelmaa.
Näen tämän ilmiön jo leviävän, vielä ehkä asenteiden tasolla (kukin hoitakoon omat ongelmansa, minä en itseäni muiden ongelmilla rasita, pärjätköön itse ei ole mun huoli) mutta vähän myös jo tekojen tasolla. Oikeistohallitus on hyvin jo romuttanut ihmisarvon. Huolestuttavaa.
Minusta asia ei ole näin mustavalkoinen. En kannata oikeistopolitiikkaa, koska mielestäni yhteiskunnan pitää pystyä vastaamaan kansalaisten käytännön asioiden tarpeisiin kuten lastenhoitoon, kodinhoitoon jne. Kuitenkin aivan merkittävä ongelma nykyisin on ihmisten yksinäisyys. Ihminen jaksaa kotinsa siivota, mutta miksi siivota, kun kukaan ei koskaan tule käymään? Yhteiskunta voi tarjota erilaisia palveluita, mutta yksinäisyyden poistamiseen yhteiskunta ei pysty. Siihen tarvitaan läheisiä ihmisiä. Perhettä, sukulaisia ja ystäviä. Ihmisiä, jotka tekevät asioita sen vuoksi, että välittävät, eikä sen vuoksi, että saavat siitä palkan. Hyvintointiyhteiskunnassa läheiset ihmissuhteet tehtiin tarpeettomiksi, koska yhteiskunnan tehtäväksi annettiin kaikenlaisten palveluiden tuottaminen. Tunnepuolen asioihin yhtsiekunta ei kuitenkaan pystynyt vaikuttamaan. Jos lähin omainen on viranomainen, niin se on yhtä karua ihan riippumatta siitä, mikä porukka istuu Arkadianmäellä.
Joo, mutta enpä halua että yhteiskunnan tukisysteemit puretaan. Se ei saisi tunnevammaisia vanhempiani tai tylyjä appiksia yhtään enempää kiinnostumaan lapsiensa perheistä tai ylipäätään kenestäkään muustakaan lähimmäisestä, heille oma napa on tärkein nyt ja aina. Nyt sentään esim tarha, ip-kerhot jne yhteiskunnan järjestelyt vähän paikkaa välinpitämätöntä sukua.
En kyllä tiedä mistä sitä lähimmäisenrakkautta saisi lisää. Itse yritän toimia muita auttaen ja tukien, esim muiden lapsia usein hoitaen. Mutta huomaan vaan että itse en ikinä saa mitään apua takaisin. Olen tukiverkko muille mutta ne muut ei ole minulle. Ystävällinen lähimmäisenrakkaus heti huomataan ja sitä aletaan käyttää hyväksi.Lähimmäisenrakkautta saa lisää vain kasvattamalla seuraavan sukupolven siihen. Todennäköisesti pitää odottaa vielä seuraavakin sukupolvi. Tukisysteemit toki pitää säilyttää, mutta samalla ymmärtää, etteivät ihmissuhteet ole tarpeettomia, vaikka yhteiskunta hoitaisikin niin vauvat kuin vaaritkin. Itse kuulun niihin onnekaisiin, joiden perheessä ja suvussa yhteiskunta on aina ollut se, mistä viimeisenä haetaan apua. Ei siis se, josta haetaan ensimmäisenä apua. Tarpeellisuuden tunne on aika olennainen osa läheistä ihmissuhdetta. Meillä oli aika monta vuosikymmentä, jolloin yksilöistä tehtiin tietoisesti tarpeettomia, mutta ei tajuttu, että ihmisyys on muutakin kuin erilaista hoitoapua. Tavallaan lapsi meni pesuveden mukana ja sen seurauksista kärsitään nyt, kun ihmiset ajattelevat, että ei mun tarvitse vaivautua, koska tehtävä x, y ja z kuuluu yhteiskunnalle.
Toisaalta entisaikaan tukiverkottomia ihmisiä kuoli nälkään yms., kun yhteiskunta ei paikannut juurikaan tukiverkon aukkoja.
Totta enkä tarkoitakaan, että pitäisi palata takaisin entisaikoihin. Tarkoitan, että täytyisi ymmärtää, ettei yhteiskunnan palveluilla voi korvata kokonaan ihmissuhteiden merkitystä. Yksinäisyys ei ole läheskään aina vain seuranpuutetta vaan hyvin usein tunnetta, ettei ole ketään, joka rakastaisi ja välittäisi. Vaikka saisit kotiisi mitä erilaisimpia palveluita, voit silti tuntea itsesi hyvinkin yksinäiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kuin vanhemmat. Että turvaverkko on olematon. Varmaan pitää jossain vaiheessa liittyä rikollisjengiin jotta saa apua.
Jatkossa sitten myös pohjoismaalaiset saavat oikeistolaisen politiikan myötä ja post-hyvinvoinnin tilassa tottua jengisotiin ja mafiaan. Kai se sitten on sitä oikeistolaista unelmaa.
Näen tämän ilmiön jo leviävän, vielä ehkä asenteiden tasolla (kukin hoitakoon omat ongelmansa, minä en itseäni muiden ongelmilla rasita, pärjätköön itse ei ole mun huoli) mutta vähän myös jo tekojen tasolla. Oikeistohallitus on hyvin jo romuttanut ihmisarvon. Huolestuttavaa.
Minusta asia ei ole näin mustavalkoinen. En kannata oikeistopolitiikkaa, koska mielestäni yhteiskunnan pitää pystyä vastaamaan kansalaisten käytännön asioiden tarpeisiin kuten lastenhoitoon, kodinhoitoon jne. Kuitenkin aivan merkittävä ongelma nykyisin on ihmisten yksinäisyys. Ihminen jaksaa kotinsa siivota, mutta miksi siivota, kun kukaan ei koskaan tule käymään? Yhteiskunta voi tarjota erilaisia palveluita, mutta yksinäisyyden poistamiseen yhteiskunta ei pysty. Siihen tarvitaan läheisiä ihmisiä. Perhettä, sukulaisia ja ystäviä. Ihmisiä, jotka tekevät asioita sen vuoksi, että välittävät, eikä sen vuoksi, että saavat siitä palkan. Hyvintointiyhteiskunnassa läheiset ihmissuhteet tehtiin tarpeettomiksi, koska yhteiskunnan tehtäväksi annettiin kaikenlaisten palveluiden tuottaminen. Tunnepuolen asioihin yhtsiekunta ei kuitenkaan pystynyt vaikuttamaan. Jos lähin omainen on viranomainen, niin se on yhtä karua ihan riippumatta siitä, mikä porukka istuu Arkadianmäellä.
Joo, mutta enpä halua että yhteiskunnan tukisysteemit puretaan. Se ei saisi tunnevammaisia vanhempiani tai tylyjä appiksia yhtään enempää kiinnostumaan lapsiensa perheistä tai ylipäätään kenestäkään muustakaan lähimmäisestä, heille oma napa on tärkein nyt ja aina. Nyt sentään esim tarha, ip-kerhot jne yhteiskunnan järjestelyt vähän paikkaa välinpitämätöntä sukua.
En kyllä tiedä mistä sitä lähimmäisenrakkautta saisi lisää. Itse yritän toimia muita auttaen ja tukien, esim muiden lapsia usein hoitaen. Mutta huomaan vaan että itse en ikinä saa mitään apua takaisin. Olen tukiverkko muille mutta ne muut ei ole minulle. Ystävällinen lähimmäisenrakkaus heti huomataan ja sitä aletaan käyttää hyväksi.Lähimmäisenrakkautta saa lisää vain kasvattamalla seuraavan sukupolven siihen. Todennäköisesti pitää odottaa vielä seuraavakin sukupolvi. Tukisysteemit toki pitää säilyttää, mutta samalla ymmärtää, etteivät ihmissuhteet ole tarpeettomia, vaikka yhteiskunta hoitaisikin niin vauvat kuin vaaritkin. Itse kuulun niihin onnekaisiin, joiden perheessä ja suvussa yhteiskunta on aina ollut se, mistä viimeisenä haetaan apua. Ei siis se, josta haetaan ensimmäisenä apua. Tarpeellisuuden tunne on aika olennainen osa läheistä ihmissuhdetta. Meillä oli aika monta vuosikymmentä, jolloin yksilöistä tehtiin tietoisesti tarpeettomia, mutta ei tajuttu, että ihmisyys on muutakin kuin erilaista hoitoapua. Tavallaan lapsi meni pesuveden mukana ja sen seurauksista kärsitään nyt, kun ihmiset ajattelevat, että ei mun tarvitse vaivautua, koska tehtävä x, y ja z kuuluu yhteiskunnalle.
Toisaalta entisaikaan tukiverkottomia ihmisiä kuoli nälkään yms., kun yhteiskunta ei paikannut juurikaan tukiverkon aukkoja.
Totta enkä tarkoitakaan, että pitäisi palata takaisin entisaikoihin. Tarkoitan, että täytyisi ymmärtää, ettei yhteiskunnan palveluilla voi korvata kokonaan ihmissuhteiden merkitystä. Yksinäisyys ei ole läheskään aina vain seuranpuutetta vaan hyvin usein tunnetta, ettei ole ketään, joka rakastaisi ja välittäisi. Vaikka saisit kotiisi mitä erilaisimpia palveluita, voit silti tuntea itsesi hyvinkin yksinäiseksi.
Tästä olen täysin samaa mieltä.
Vierailija kirjoitti:
😺 + 🐶= tukiverkko
Henkisesti voi olla, mutta käytännön pahoissa tilanteissa lemmikit on lähinnä ongelma, jos ei ole tukiverkkoa. Jos on rahaa, se auttaa kyllä, koska voit esim. vakavan sairauden sattuessa maksaa koiralle pidemmänkin hoidon hyvässä hoitolassa. Mutta jos rahaa on niukasti, niin yhteiskunta kyllä maksaa verorahoista sen että ihminen hoidetaan kuntoon, mutta ei mitenkään osallistu lemmikeistä aiheutuviin kuluihin tai auta järjestämään lemmikkien hoitoa kun emäntä tai isäntä on esim. sairaalassa.
Itselläni on ollut tukiverkottomana sinkkuna lähes 20 vuotta koiria, mutta nyt kun vanhus kuoli viime keväänä, olen ajatellut että en taida enää ottaa juuri siksi, että tuntuu niin riskialttiilta koiria kohtaan, että jos mulle käy jotain, niin ei ole ketään kuka ottaisi koirani hoitaakseen edes tilapäisesti.
Oma perhe, äiti ja sisko.. Siinäpä verkostumiseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin osan keskustelustanne. Miksi missään ette yhdisty? Tänne voi laittaa viestiä, tehdään se tukiverkko.
Se ei ole ihan noin helppoa. Haluan itse valita ystäväni. En tiedä mitään siitä millainen ihminen olet, joten en ole siksi kiinnostunut ystävyydestäsi. Sinun pitää ensin vakuuttaa minut siitä, että olet hyvä tyyppi ja vasta sen jälkeen sinulle löytyy tilaa elämästäni.
No olipa ylimielinen vastaus. Miten voit sanoa että en ole kiinnostunut ystävyydestä ellet vakuuta mua ensin? Eikö se ole molempien hommaa ”vakuuttaa toinen itsestä”? Ei vaan niin että toinen on kuin saaban kuningatar joka ylväänä vaatii että lakeijat pokkuroi ja kumartaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin osan keskustelustanne. Miksi missään ette yhdisty? Tänne voi laittaa viestiä, tehdään se tukiverkko.
Se ei ole ihan noin helppoa. Haluan itse valita ystäväni. En tiedä mitään siitä millainen ihminen olet, joten en ole siksi kiinnostunut ystävyydestäsi. Sinun pitää ensin vakuuttaa minut siitä, että olet hyvä tyyppi ja vasta sen jälkeen sinulle löytyy tilaa elämästäni.
No olipa ylimielinen vastaus. Miten voit sanoa että en ole kiinnostunut ystävyydestä ellet vakuuta mua ensin? Eikö se ole molempien hommaa ”vakuuttaa toinen itsestä”? Ei vaan niin että toinen on kuin saaban kuningatar joka ylväänä vaatii että lakeijat pokkuroi ja kumartaa.
En kaipaa elämääni esimerkiksi päihderiippuvaisia. Haluan valita seurani. Kuten suurin osa ihmisistä haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin osan keskustelustanne. Miksi missään ette yhdisty? Tänne voi laittaa viestiä, tehdään se tukiverkko.
Se ei ole ihan noin helppoa. Haluan itse valita ystäväni. En tiedä mitään siitä millainen ihminen olet, joten en ole siksi kiinnostunut ystävyydestäsi. Sinun pitää ensin vakuuttaa minut siitä, että olet hyvä tyyppi ja vasta sen jälkeen sinulle löytyy tilaa elämästäni.
No olipa ylimielinen vastaus. Miten voit sanoa että en ole kiinnostunut ystävyydestä ellet vakuuta mua ensin? Eikö se ole molempien hommaa ”vakuuttaa toinen itsestä”? Ei vaan niin että toinen on kuin saaban kuningatar joka ylväänä vaatii että lakeijat pokkuroi ja kumartaa.
En kaipaa elämääni esimerkiksi päihderiippuvaisia. Haluan valita seurani. Kuten suurin osa ihmisistä haluaa.
Tää on tyypillinen tukiverkottoman asenne ja en sitä moiti, itselläni sama. Oon niin kauan (koko elämäni jo lapsuudesta) ollut tukiverkoton ja ilman tukea ja välittämistä, että sitten jos äkkiä sellaista olisikin tarjolla niin sen itseään suojellakseen hylkää. Tästä käytetään usein nimeä osattomuus.
Osattomuus on minusta väärä sana kun se viittaa köyhyyteen ja surkeuteen. Itse olen ihan hyvin toimeentuleva ja uralla johtotehtävissä, eli en ole yhteiskuntamielessä ”osaton”. Mulla ei vaan ole niitä vanhempia, sisaruksia ja sukua tukena ja mukana elämässä (vaikka sitä olisin toivonut) eikä yhtään ketään johon hädässä vois tukeutua.
Oikea sana voisi olla ehkä jotain ”sosiaslisesti hylätty” tai ”tueton”, mutta ei nekään sitä oikein kuvaa.
Mulla olis rahaa ostaa palveluita mutta ostettu apu ei paikkaa yhtään suvun rakkautta, vsnhempien rakkautta, välittämistä ja huolenpitoa. Ne kaikki multa puuttuu ja niitä en voi saada vaikka mitä tekisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kuin vanhemmat. Että turvaverkko on olematon. Varmaan pitää jossain vaiheessa liittyä rikollisjengiin jotta saa apua.
Heh, ensin naurattaa, mutta sitten ei. Mihin esim. mafiaa on tarvittu? Johonkin tarpeeseenhan se alunperin on vastannut kait? Vastaus annetaan heti Kummisetä-elokuvan aloituskohtauksessa: siinähän hautausurakoitsija tulee Vito Corleonen eli Kummisedän puheille, kun hänen tyttärensä on yritetty raiskata ja hänet on pahasti hakattu, mutta syyllisiä ei saada tuomittua ja nämä vain virnuilevat tytölle ja tämän perheelle. Mies haluaa oikeutta ja ainoa, joka sitä tarjoaa on Kummisetä. Mies menee mafian puheille, vaikka tietää, että vastapalveluksesta ei sitten voi kieltäytyä (tälle hautausurakoitsijallehan se vastapalvelus oli 'vain' Sonny Corleonen ruumiin paikkailu hautauskuntoon).
Tuohan se oli tilanne USA:ssa viime suosisadan alussa: kapitalistinen järjestelmä, ei yhteiskunnan tukiverkkoja, maahanmuuttajataustaiset väestöt (etenkin italialaiset, irlantilaiset, kiinalaiset) eivät luottaneet virkavaltaan (lahjonta, epäoikeudenmukaisuus, rasismi), kaikki oli otollista sille, että väestö pisti pystyyn omat tukiverkkonsa - ja näin mafia pääsi valtaan, siitä tuli Cosa Nostra, meidän juttu, ja alussa se varmasti puolustikin heikoimpia ja auttoi, mutta ajan myötä siitä tuli ahne jne Tuostahan koko Kummisetä-trilogia kertoo.
Ja kaipa niistä moottoripyöräkerhoista sun muista samanlaista turvaa haetaan. Hyvinvointiyhteiskunnan avulla yritettiin päästä tällaisista ilmiöistä eroon - ja niin päästiinkin, tällaiset ilmiöt jäivät esim. Pohjoismaissa ihan marginaaliin, ne eivät valtavirraksi päässeet. Jatkossa sitten myös pohjoismaalaiset saavat oikeistolaisen politiikan myötä ja post-hyvinvoinnin tilassa tottua jengisotiin ja mafiaan. Kai se sitten on sitä oikeistolaista unelmaa.
Jenkeissä perinteisesti ei ole kovaa luottamusta viranomaisiin, varsinkaan poliisiin. Ehkä se on sitä maa hanmuut tajan kokemuspohjaa eri viranomaisista. Nähdään että tasapuolisuutta ei ole, ra sis mi rehottaa, lahjonta yleistä eli rahalla pääset pälkähästä.
Juuri oli Suomessakin kysely, kuinka poliisiin luotetaan. Suomessahan luotto on ollut suuri, saa nähdä miten jatkossa käy. Ehkä jo nyt esim. maa han muut tajat kokevat eri tavalla kuin kan tapei kot.
Oikeistolaisessa unelmassa eliitti asuu muurien takana, yksityisten vartiointifirmojen turvaamana ja viranomaiset ostetaan rahalla myötämielisiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kuin vanhemmat. Että turvaverkko on olematon. Varmaan pitää jossain vaiheessa liittyä rikollisjengiin jotta saa apua.
Jatkossa sitten myös pohjoismaalaiset saavat oikeistolaisen politiikan myötä ja post-hyvinvoinnin tilassa tottua jengisotiin ja mafiaan. Kai se sitten on sitä oikeistolaista unelmaa.
Näen tämän ilmiön jo leviävän, vielä ehkä asenteiden tasolla (kukin hoitakoon omat ongelmansa, minä en itseäni muiden ongelmilla rasita, pärjätköön itse ei ole mun huoli) mutta vähän myös jo tekojen tasolla. Oikeistohallitus on hyvin jo romuttanut ihmisarvon. Huolestuttavaa.
Minusta asia ei ole näin mustavalkoinen. En kannata oikeistopolitiikkaa, koska mielestäni yhteiskunnan pitää pystyä vastaamaan kansalaisten käytännön asioiden tarpeisiin kuten lastenhoitoon, kodinhoitoon jne. Kuitenkin aivan merkittävä ongelma nykyisin on ihmisten yksinäisyys. Ihminen jaksaa kotinsa siivota, mutta miksi siivota, kun kukaan ei koskaan tule käymään? Yhteiskunta voi tarjota erilaisia palveluita, mutta yksinäisyyden poistamiseen yhteiskunta ei pysty. Siihen tarvitaan läheisiä ihmisiä. Perhettä, sukulaisia ja ystäviä. Ihmisiä, jotka tekevät asioita sen vuoksi, että välittävät, eikä sen vuoksi, että saavat siitä palkan. Hyvintointiyhteiskunnassa läheiset ihmissuhteet tehtiin tarpeettomiksi, koska yhteiskunnan tehtäväksi annettiin kaikenlaisten palveluiden tuottaminen. Tunnepuolen asioihin yhtsiekunta ei kuitenkaan pystynyt vaikuttamaan. Jos lähin omainen on viranomainen, niin se on yhtä karua ihan riippumatta siitä, mikä porukka istuu Arkadianmäellä.
Joo, mutta enpä halua että yhteiskunnan tukisysteemit puretaan. Se ei saisi tunnevammaisia vanhempiani tai tylyjä appiksia yhtään enempää kiinnostumaan lapsiensa perheistä tai ylipäätään kenestäkään muustakaan lähimmäisestä, heille oma napa on tärkein nyt ja aina. Nyt sentään esim tarha, ip-kerhot jne yhteiskunnan järjestelyt vähän paikkaa välinpitämätöntä sukua.
En kyllä tiedä mistä sitä lähimmäisenrakkautta saisi lisää. Itse yritän toimia muita auttaen ja tukien, esim muiden lapsia usein hoitaen. Mutta huomaan vaan että itse en ikinä saa mitään apua takaisin. Olen tukiverkko muille mutta ne muut ei ole minulle. Ystävällinen lähimmäisenrakkaus heti huomataan ja sitä aletaan käyttää hyväksi.Lähimmäisenrakkautta saa lisää vain kasvattamalla seuraavan sukupolven siihen. Todennäköisesti pitää odottaa vielä seuraavakin sukupolvi. Tukisysteemit toki pitää säilyttää, mutta samalla ymmärtää, etteivät ihmissuhteet ole tarpeettomia, vaikka yhteiskunta hoitaisikin niin vauvat kuin vaaritkin. Itse kuulun niihin onnekaisiin, joiden perheessä ja suvussa yhteiskunta on aina ollut se, mistä viimeisenä haetaan apua. Ei siis se, josta haetaan ensimmäisenä apua. Tarpeellisuuden tunne on aika olennainen osa läheistä ihmissuhdetta. Meillä oli aika monta vuosikymmentä, jolloin yksilöistä tehtiin tietoisesti tarpeettomia, mutta ei tajuttu, että ihmisyys on muutakin kuin erilaista hoitoapua. Tavallaan lapsi meni pesuveden mukana ja sen seurauksista kärsitään nyt, kun ihmiset ajattelevat, että ei mun tarvitse vaivautua, koska tehtävä x, y ja z kuuluu yhteiskunnalle.
Toisaalta entisaikaan tukiverkottomia ihmisiä kuoli nälkään yms., kun yhteiskunta ei paikannut juurikaan tukiverkon aukkoja.
Totta enkä tarkoitakaan, että pitäisi palata takaisin entisaikoihin. Tarkoitan, että täytyisi ymmärtää, ettei yhteiskunnan palveluilla voi korvata kokonaan ihmissuhteiden merkitystä. Yksinäisyys ei ole läheskään aina vain seuranpuutetta vaan hyvin usein tunnetta, ettei ole ketään, joka rakastaisi ja välittäisi. Vaikka saisit kotiisi mitä erilaisimpia palveluita, voit silti tuntea itsesi hyvinkin yksinäiseksi.
Valitettavasti tällainen puhe tulkitaan nykyaikana siten, että puretaanpa ne yhteiskunnan palvelut, jotta ihmiset eivät olisi yksinäisiä. Eli lapsi menee pesuveden mukana iloisesti. Yksinäisyys ei poistu ja elinolosuhteetkin pahenevat ilman yhteiskunnan tukia, niin siinä käy.
Samanlaista yksisilmäisyyttä näkee kaikkialla: esim lastensuojelu - kohkataan yksittäistapausten kohdalla (esim. lapsi otettu huostaan, vanhempi tai vanhemmat itkee iltapäivälehdessä), että voi kamalaa, ihan hirveää, miten voi olla, ja jo on osa porukasta poistamassa koko lastensuojelun.
Tai se, että demokratia ei kaikissa tilanteissa toimi, niin jo löytyy porukkaa, joka olisi valmis vaikka mihinka natsi-diktatuuriin. Tai se, että löytyy porukkaa, joka käyttää yhteiskunnan tukia väärin, niin löytyy heti porukkaa, joka on vaatimassa tukia poistettavaksi. Ei jakseta/haluta/osata ajatella, miten muovata systeemiä siihen suuntaan, että väärinkäytöt vähenisi tai kävisivät vaikeaksi toteuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kuin vanhemmat. Että turvaverkko on olematon. Varmaan pitää jossain vaiheessa liittyä rikollisjengiin jotta saa apua.
Jatkossa sitten myös pohjoismaalaiset saavat oikeistolaisen politiikan myötä ja post-hyvinvoinnin tilassa tottua jengisotiin ja mafiaan. Kai se sitten on sitä oikeistolaista unelmaa.
Näen tämän ilmiön jo leviävän, vielä ehkä asenteiden tasolla (kukin hoitakoon omat ongelmansa, minä en itseäni muiden ongelmilla rasita, pärjätköön itse ei ole mun huoli) mutta vähän myös jo tekojen tasolla. Oikeistohallitus on hyvin jo romuttanut ihmisarvon. Huolestuttavaa.
Minusta asia ei ole näin mustavalkoinen. En kannata oikeistopolitiikkaa, koska mielestäni yhteiskunnan pitää pystyä vastaamaan kansalaisten käytännön asioiden tarpeisiin kuten lastenhoitoon, kodinhoitoon jne. Kuitenkin aivan merkittävä ongelma nykyisin on ihmisten yksinäisyys. Ihminen jaksaa kotinsa siivota, mutta miksi siivota, kun kukaan ei koskaan tule käymään? Yhteiskunta voi tarjota erilaisia palveluita, mutta yksinäisyyden poistamiseen yhteiskunta ei pysty. Siihen tarvitaan läheisiä ihmisiä. Perhettä, sukulaisia ja ystäviä. Ihmisiä, jotka tekevät asioita sen vuoksi, että välittävät, eikä sen vuoksi, että saavat siitä palkan. Hyvintointiyhteiskunnassa läheiset ihmissuhteet tehtiin tarpeettomiksi, koska yhteiskunnan tehtäväksi annettiin kaikenlaisten palveluiden tuottaminen. Tunnepuolen asioihin yhtsiekunta ei kuitenkaan pystynyt vaikuttamaan. Jos lähin omainen on viranomainen, niin se on yhtä karua ihan riippumatta siitä, mikä porukka istuu Arkadianmäellä.
Joo, mutta enpä halua että yhteiskunnan tukisysteemit puretaan. Se ei saisi tunnevammaisia vanhempiani tai tylyjä appiksia yhtään enempää kiinnostumaan lapsiensa perheistä tai ylipäätään kenestäkään muustakaan lähimmäisestä, heille oma napa on tärkein nyt ja aina. Nyt sentään esim tarha, ip-kerhot jne yhteiskunnan järjestelyt vähän paikkaa välinpitämätöntä sukua.
En kyllä tiedä mistä sitä lähimmäisenrakkautta saisi lisää. Itse yritän toimia muita auttaen ja tukien, esim muiden lapsia usein hoitaen. Mutta huomaan vaan että itse en ikinä saa mitään apua takaisin. Olen tukiverkko muille mutta ne muut ei ole minulle. Ystävällinen lähimmäisenrakkaus heti huomataan ja sitä aletaan käyttää hyväksi.Lähimmäisenrakkautta saa lisää vain kasvattamalla seuraavan sukupolven siihen. Todennäköisesti pitää odottaa vielä seuraavakin sukupolvi. Tukisysteemit toki pitää säilyttää, mutta samalla ymmärtää, etteivät ihmissuhteet ole tarpeettomia, vaikka yhteiskunta hoitaisikin niin vauvat kuin vaaritkin. Itse kuulun niihin onnekaisiin, joiden perheessä ja suvussa yhteiskunta on aina ollut se, mistä viimeisenä haetaan apua. Ei siis se, josta haetaan ensimmäisenä apua. Tarpeellisuuden tunne on aika olennainen osa läheistä ihmissuhdetta. Meillä oli aika monta vuosikymmentä, jolloin yksilöistä tehtiin tietoisesti tarpeettomia, mutta ei tajuttu, että ihmisyys on muutakin kuin erilaista hoitoapua. Tavallaan lapsi meni pesuveden mukana ja sen seurauksista kärsitään nyt, kun ihmiset ajattelevat, että ei mun tarvitse vaivautua, koska tehtävä x, y ja z kuuluu yhteiskunnalle.
Toisaalta entisaikaan tukiverkottomia ihmisiä kuoli nälkään yms., kun yhteiskunta ei paikannut juurikaan tukiverkon aukkoja.
Totta enkä tarkoitakaan, että pitäisi palata takaisin entisaikoihin. Tarkoitan, että täytyisi ymmärtää, ettei yhteiskunnan palveluilla voi korvata kokonaan ihmissuhteiden merkitystä. Yksinäisyys ei ole läheskään aina vain seuranpuutetta vaan hyvin usein tunnetta, ettei ole ketään, joka rakastaisi ja välittäisi. Vaikka saisit kotiisi mitä erilaisimpia palveluita, voit silti tuntea itsesi hyvinkin yksinäiseksi.
Valitettavasti tällainen puhe tulkitaan nykyaikana siten, että puretaanpa ne yhteiskunnan palvelut, jotta ihmiset eivät olisi yksinäisiä. Eli lapsi menee pesuveden mukana iloisesti. Yksinäisyys ei poistu ja elinolosuhteetkin pahenevat ilman yhteiskunnan tukia, niin siinä käy.
Samanlaista yksisilmäisyyttä näkee kaikkialla: esim lastensuojelu - kohkataan yksittäistapausten kohdalla (esim. lapsi otettu huostaan, vanhempi tai vanhemmat itkee iltapäivälehdessä), että voi kamalaa, ihan hirveää, miten voi olla, ja jo on osa porukasta poistamassa koko lastensuojelun.
Tai se, että demokratia ei kaikissa tilanteissa toimi, niin jo löytyy porukkaa, joka olisi valmis vaikka mihinka natsi-diktatuuriin. Tai se, että löytyy porukkaa, joka käyttää yhteiskunnan tukia väärin, niin löytyy heti porukkaa, joka on vaatimassa tukia poistettavaksi. Ei jakseta/haluta/osata ajatella, miten muovata systeemiä siihen suuntaan, että väärinkäytöt vähenisi tai kävisivät vaikeaksi toteuttaa.
Olet oikeassa ja sen vuoksi minusta tällainen puhe pitääkin suunnata niille, joita kodeissamme kasvatamme eli lapsillemme. Sisaruskateuden sijasta pitäisi oppia tuntemaan sisarusrakkautta. Lakata vertaamasta ja kilpailemasta sisarusten kanssa. Opettaa sisaruksia tuntemaan lähimmäisenrakkautta toisiaan kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kuin vanhemmat. Että turvaverkko on olematon. Varmaan pitää jossain vaiheessa liittyä rikollisjengiin jotta saa apua.
Jatkossa sitten myös pohjoismaalaiset saavat oikeistolaisen politiikan myötä ja post-hyvinvoinnin tilassa tottua jengisotiin ja mafiaan. Kai se sitten on sitä oikeistolaista unelmaa.
Näen tämän ilmiön jo leviävän, vielä ehkä asenteiden tasolla (kukin hoitakoon omat ongelmansa, minä en itseäni muiden ongelmilla rasita, pärjätköön itse ei ole mun huoli) mutta vähän myös jo tekojen tasolla. Oikeistohallitus on hyvin jo romuttanut ihmisarvon. Huolestuttavaa.
Minusta asia ei ole näin mustavalkoinen. En kannata oikeistopolitiikkaa, koska mielestäni yhteiskunnan pitää pystyä vastaamaan kansalaisten käytännön asioiden tarpeisiin kuten lastenhoitoon, kodinhoitoon jne. Kuitenkin aivan merkittävä ongelma nykyisin on ihmisten yksinäisyys. Ihminen jaksaa kotinsa siivota, mutta miksi siivota, kun kukaan ei koskaan tule käymään? Yhteiskunta voi tarjota erilaisia palveluita, mutta yksinäisyyden poistamiseen yhteiskunta ei pysty. Siihen tarvitaan läheisiä ihmisiä. Perhettä, sukulaisia ja ystäviä. Ihmisiä, jotka tekevät asioita sen vuoksi, että välittävät, eikä sen vuoksi, että saavat siitä palkan. Hyvintointiyhteiskunnassa läheiset ihmissuhteet tehtiin tarpeettomiksi, koska yhteiskunnan tehtäväksi annettiin kaikenlaisten palveluiden tuottaminen. Tunnepuolen asioihin yhtsiekunta ei kuitenkaan pystynyt vaikuttamaan. Jos lähin omainen on viranomainen, niin se on yhtä karua ihan riippumatta siitä, mikä porukka istuu Arkadianmäellä.
Joo, mutta enpä halua että yhteiskunnan tukisysteemit puretaan. Se ei saisi tunnevammaisia vanhempiani tai tylyjä appiksia yhtään enempää kiinnostumaan lapsiensa perheistä tai ylipäätään kenestäkään muustakaan lähimmäisestä, heille oma napa on tärkein nyt ja aina. Nyt sentään esim tarha, ip-kerhot jne yhteiskunnan järjestelyt vähän paikkaa välinpitämätöntä sukua.
En kyllä tiedä mistä sitä lähimmäisenrakkautta saisi lisää. Itse yritän toimia muita auttaen ja tukien, esim muiden lapsia usein hoitaen. Mutta huomaan vaan että itse en ikinä saa mitään apua takaisin. Olen tukiverkko muille mutta ne muut ei ole minulle. Ystävällinen lähimmäisenrakkaus heti huomataan ja sitä aletaan käyttää hyväksi.Lähimmäisenrakkautta saa lisää vain kasvattamalla seuraavan sukupolven siihen. Todennäköisesti pitää odottaa vielä seuraavakin sukupolvi. Tukisysteemit toki pitää säilyttää, mutta samalla ymmärtää, etteivät ihmissuhteet ole tarpeettomia, vaikka yhteiskunta hoitaisikin niin vauvat kuin vaaritkin. Itse kuulun niihin onnekaisiin, joiden perheessä ja suvussa yhteiskunta on aina ollut se, mistä viimeisenä haetaan apua. Ei siis se, josta haetaan ensimmäisenä apua. Tarpeellisuuden tunne on aika olennainen osa läheistä ihmissuhdetta. Meillä oli aika monta vuosikymmentä, jolloin yksilöistä tehtiin tietoisesti tarpeettomia, mutta ei tajuttu, että ihmisyys on muutakin kuin erilaista hoitoapua. Tavallaan lapsi meni pesuveden mukana ja sen seurauksista kärsitään nyt, kun ihmiset ajattelevat, että ei mun tarvitse vaivautua, koska tehtävä x, y ja z kuuluu yhteiskunnalle.
Toisaalta entisaikaan tukiverkottomia ihmisiä kuoli nälkään yms., kun yhteiskunta ei paikannut juurikaan tukiverkon aukkoja.
Totta enkä tarkoitakaan, että pitäisi palata takaisin entisaikoihin. Tarkoitan, että täytyisi ymmärtää, ettei yhteiskunnan palveluilla voi korvata kokonaan ihmissuhteiden merkitystä. Yksinäisyys ei ole läheskään aina vain seuranpuutetta vaan hyvin usein tunnetta, ettei ole ketään, joka rakastaisi ja välittäisi. Vaikka saisit kotiisi mitä erilaisimpia palveluita, voit silti tuntea itsesi hyvinkin yksinäiseksi.
Valitettavasti tällainen puhe tulkitaan nykyaikana siten, että puretaanpa ne yhteiskunnan palvelut, jotta ihmiset eivät olisi yksinäisiä. Eli lapsi menee pesuveden mukana iloisesti. Yksinäisyys ei poistu ja elinolosuhteetkin pahenevat ilman yhteiskunnan tukia, niin siinä käy.
Samanlaista yksisilmäisyyttä näkee kaikkialla: esim lastensuojelu - kohkataan yksittäistapausten kohdalla (esim. lapsi otettu huostaan, vanhempi tai vanhemmat itkee iltapäivälehdessä), että voi kamalaa, ihan hirveää, miten voi olla, ja jo on osa porukasta poistamassa koko lastensuojelun.
Tai se, että demokratia ei kaikissa tilanteissa toimi, niin jo löytyy porukkaa, joka olisi valmis vaikka mihinka natsi-diktatuuriin. Tai se, että löytyy porukkaa, joka käyttää yhteiskunnan tukia väärin, niin löytyy heti porukkaa, joka on vaatimassa tukia poistettavaksi. Ei jakseta/haluta/osata ajatella, miten muovata systeemiä siihen suuntaan, että väärinkäytöt vähenisi tai kävisivät vaikeaksi toteuttaa.
Olet oikeassa ja sen vuoksi minusta tällainen puhe pitääkin suunnata niille, joita kodeissamme kasvatamme eli lapsillemme. Sisaruskateuden sijasta pitäisi oppia tuntemaan sisarusrakkautta. Lakata vertaamasta ja kilpailemasta sisarusten kanssa. Opettaa sisaruksia tuntemaan lähimmäisenrakkautta toisiaan kohtaan.
Ja tarkennan vielä edellistä kommenttiani eli lähimmäisenrakkautta ei synny poliittisilla tai yhteiskunnallisilla päätöksillä vaan kasvatuksella. Ja erityisesti kotien kasvatuksella, ei niinkään yhteiskunnan järjestämällä kasvatuksella kuten päivähoidolla ja perusopetuksella.
Miksi te valitatte täällä että haluaisitte yhteisön , mutta ette kuitenkaan halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kuin vanhemmat. Että turvaverkko on olematon. Varmaan pitää jossain vaiheessa liittyä rikollisjengiin jotta saa apua.
Jatkossa sitten myös pohjoismaalaiset saavat oikeistolaisen politiikan myötä ja post-hyvinvoinnin tilassa tottua jengisotiin ja mafiaan. Kai se sitten on sitä oikeistolaista unelmaa.
Näen tämän ilmiön jo leviävän, vielä ehkä asenteiden tasolla (kukin hoitakoon omat ongelmansa, minä en itseäni muiden ongelmilla rasita, pärjätköön itse ei ole mun huoli) mutta vähän myös jo tekojen tasolla. Oikeistohallitus on hyvin jo romuttanut ihmisarvon. Huolestuttavaa.
Minusta asia ei ole näin mustavalkoinen. En kannata oikeistopolitiikkaa, koska mielestäni yhteiskunnan pitää pystyä vastaamaan kansalaisten käytännön asioiden tarpeisiin kuten lastenhoitoon, kodinhoitoon jne. Kuitenkin aivan merkittävä ongelma nykyisin on ihmisten yksinäisyys. Ihminen jaksaa kotinsa siivota, mutta miksi siivota, kun kukaan ei koskaan tule käymään? Yhteiskunta voi tarjota erilaisia palveluita, mutta yksinäisyyden poistamiseen yhteiskunta ei pysty. Siihen tarvitaan läheisiä ihmisiä. Perhettä, sukulaisia ja ystäviä. Ihmisiä, jotka tekevät asioita sen vuoksi, että välittävät, eikä sen vuoksi, että saavat siitä palkan. Hyvintointiyhteiskunnassa läheiset ihmissuhteet tehtiin tarpeettomiksi, koska yhteiskunnan tehtäväksi annettiin kaikenlaisten palveluiden tuottaminen. Tunnepuolen asioihin yhtsiekunta ei kuitenkaan pystynyt vaikuttamaan. Jos lähin omainen on viranomainen, niin se on yhtä karua ihan riippumatta siitä, mikä porukka istuu Arkadianmäellä.
Joo, mutta enpä halua että yhteiskunnan tukisysteemit puretaan. Se ei saisi tunnevammaisia vanhempiani tai tylyjä appiksia yhtään enempää kiinnostumaan lapsiensa perheistä tai ylipäätään kenestäkään muustakaan lähimmäisestä, heille oma napa on tärkein nyt ja aina. Nyt sentään esim tarha, ip-kerhot jne yhteiskunnan järjestelyt vähän paikkaa välinpitämätöntä sukua.
En kyllä tiedä mistä sitä lähimmäisenrakkautta saisi lisää. Itse yritän toimia muita auttaen ja tukien, esim muiden lapsia usein hoitaen. Mutta huomaan vaan että itse en ikinä saa mitään apua takaisin. Olen tukiverkko muille mutta ne muut ei ole minulle. Ystävällinen lähimmäisenrakkaus heti huomataan ja sitä aletaan käyttää hyväksi.Lähimmäisenrakkautta saa lisää vain kasvattamalla seuraavan sukupolven siihen. Todennäköisesti pitää odottaa vielä seuraavakin sukupolvi. Tukisysteemit toki pitää säilyttää, mutta samalla ymmärtää, etteivät ihmissuhteet ole tarpeettomia, vaikka yhteiskunta hoitaisikin niin vauvat kuin vaaritkin. Itse kuulun niihin onnekaisiin, joiden perheessä ja suvussa yhteiskunta on aina ollut se, mistä viimeisenä haetaan apua. Ei siis se, josta haetaan ensimmäisenä apua. Tarpeellisuuden tunne on aika olennainen osa läheistä ihmissuhdetta. Meillä oli aika monta vuosikymmentä, jolloin yksilöistä tehtiin tietoisesti tarpeettomia, mutta ei tajuttu, että ihmisyys on muutakin kuin erilaista hoitoapua. Tavallaan lapsi meni pesuveden mukana ja sen seurauksista kärsitään nyt, kun ihmiset ajattelevat, että ei mun tarvitse vaivautua, koska tehtävä x, y ja z kuuluu yhteiskunnalle.
Toisaalta entisaikaan tukiverkottomia ihmisiä kuoli nälkään yms., kun yhteiskunta ei paikannut juurikaan tukiverkon aukkoja.
Totta enkä tarkoitakaan, että pitäisi palata takaisin entisaikoihin. Tarkoitan, että täytyisi ymmärtää, ettei yhteiskunnan palveluilla voi korvata kokonaan ihmissuhteiden merkitystä. Yksinäisyys ei ole läheskään aina vain seuranpuutetta vaan hyvin usein tunnetta, ettei ole ketään, joka rakastaisi ja välittäisi. Vaikka saisit kotiisi mitä erilaisimpia palveluita, voit silti tuntea itsesi hyvinkin yksinäiseksi.
Valitettavasti tällainen puhe tulkitaan nykyaikana siten, että puretaanpa ne yhteiskunnan palvelut, jotta ihmiset eivät olisi yksinäisiä. Eli lapsi menee pesuveden mukana iloisesti. Yksinäisyys ei poistu ja elinolosuhteetkin pahenevat ilman yhteiskunnan tukia, niin siinä käy.
Samanlaista yksisilmäisyyttä näkee kaikkialla: esim lastensuojelu - kohkataan yksittäistapausten kohdalla (esim. lapsi otettu huostaan, vanhempi tai vanhemmat itkee iltapäivälehdessä), että voi kamalaa, ihan hirveää, miten voi olla, ja jo on osa porukasta poistamassa koko lastensuojelun.
Tai se, että demokratia ei kaikissa tilanteissa toimi, niin jo löytyy porukkaa, joka olisi valmis vaikka mihinka natsi-diktatuuriin. Tai se, että löytyy porukkaa, joka käyttää yhteiskunnan tukia väärin, niin löytyy heti porukkaa, joka on vaatimassa tukia poistettavaksi. Ei jakseta/haluta/osata ajatella, miten muovata systeemiä siihen suuntaan, että väärinkäytöt vähenisi tai kävisivät vaikeaksi toteuttaa.
Olet oikeassa ja sen vuoksi minusta tällainen puhe pitääkin suunnata niille, joita kodeissamme kasvatamme eli lapsillemme. Sisaruskateuden sijasta pitäisi oppia tuntemaan sisarusrakkautta. Lakata vertaamasta ja kilpailemasta sisarusten kanssa. Opettaa sisaruksia tuntemaan lähimmäisenrakkautta toisiaan kohtaan.
Tämä on aivan totta ja näin teen lapsilleni, opetan heitä rakastamaan toisiaan ja muitakin maailman ihmisiä (meillä on myös plan kummilapsi). Mutta minulla on silti ”rankkaa” kun ei tuo minun tilannettani paranna, vasta sitten aikanaan ehkä kun olen vanhus.
Mulla on muuten etäinen ja vihamielinen sisko (joka ei vahingossakaan auta ketään) ja epäilen että se johtu juuri tuosta jatkuvasta kilpailutuksesta. Narsistinen isäni oikein usutti kaikessa kilpailemaan, mittelemään, asettumaan toista vastaan ja vielä jopa puukottamaan selkään. Meistä tuli muuten hyvin erilaiset aikuisena, mutta tukiverkottomia ollaan molemmat, ja vailla verkostoa muutenkin.
Olen sulkenut kaikki ihmiset pois elämästäni, työntäen heitä kauemmas ja kauemmas vuosien ajan. Nyt vihdoin olen parantumassa ja en voi käsittää miten, mutta minulla on edelleen vanhemmat sekä ystäviä, jotka eivät koskaan lähteneet.
Tällä hetkellä teen parhaani voidakseni antaa itselleni anteeksi, muut ovat jo antaneet. Mitä enemmän hyväksyn itse asian, sitä lähemmäs pystyn päästämään läheisenikin.
Joten, koen tilanteen olevan juuri niin kuin sen pitääkin. Suunta on oikea, vähän kerrallaan.
Vierailija kirjoitti:
Miksi te valitatte täällä että haluaisitte yhteisön , mutta ette kuitenkaan halua.
Vaikeita ja kompleksisia ihmissuhteita löytyy ihan tarpeeksi jo omasta takaa. Kaipaan ennen kaikkea hyviä ja laadukkaita ihmissuhteita.
Vierailija kirjoitti:
Miksi te valitatte täällä että haluaisitte yhteisön , mutta ette kuitenkaan halua.
Esim minä en asu suomessa, joten ei ole paljoa järkeä alkaa verkostua suomalaisten kanssa.
Lisäksi suoraan sanottuna mulla ei taida enää olla voimia yrittää ystävystyä. En kestä enää yhdenkään vakaaksi luulemani ihmissuhteen päättymistä... Niitä on takana niin paljon, jokainen suuri pettymys ja kolaus itsetunnolle ja kyvylle luottaa ihmisiin, ettei vaan enää kykene. Pelkään että seuraava hylkäys johtaisi joko itsemurhaan tai muuhun totaalisen hajoamisen lopputulokseen.
On helppo sanoa että toivoa ei pidä menettää, mutta ei ole inhimillistä olettaa että kukaan voi kestää vuosikymmenten ja kymmenien ihmissuhteiden pettymyksiä.
Ettei sellaista käytännössä ole, no muutama luotettava ok tyyppi, loput suvusta ja tutuista ihan turhia ihmisiä mulle ja on ollut pakko ottaa etäisyyttä oman mielenterveyden takia. Osittain kyllä ihan itseaiheutettua kun olen kyllästynyt olemaan yksipuolisesti ihmisiin yhteydessä, enkä jaksa pinnallisia ihmisiä. Sekin että ollaan yhteydessä vain kun itselle sopii, saadaan joku hyöty sinusta risoo ja pistää miettimään.
En käsitä miten vaikeita nämä aikuisen ihmisen ystävyyssuhteet on.
ei varmaan koko palsta käsitä" miten vaikeita ystävyyssuhteet voi olla"... kun joku tarjoaa verkostoitumista ja apua ja ystävyyttä ja kukaan ei siihen tartu. jatkaa valittamista. :D Todella hieno ja epäluuloisten ihmisten ketju!
Toisaalta entisaikaan tukiverkottomia ihmisiä kuoli nälkään yms., kun yhteiskunta ei paikannut juurikaan tukiverkon aukkoja.