Lue keskustelun säännöt.
Millainen olo sinulle tulee, jos kysytään millainen sosiaalinen verkostosi tai turvaverkkosi on?
Minä tunnen itseni epäonnistujaksi. Perhesuhteet ovat etäiset ja minulla on vain kaksi ystävää. Koen ettei tämä ole mennyt minulla oikein putkeen. Yhä etsin toimivia tapoja olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa, kun ei kunnollisia malleja siihen oikein kotoa saanut. Entäs te? Miten koette tämän asian?
Kommentit (167)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää koko kysymys, kun en kaipaa mitään sosiaalisia verkostoja, saati "turvaverkkoja". Tai siis joo yhteiskunnan puolesta pitää olla tietyt turvaverkot ettei nyt nälkään ja viluun kuole jos jää työttömäksi, sairastuu tms. Muttta en minä ainakaan keneltäkään yksilöiltä mitään turvaverkkoa kaipaa.
Tälle ajatukselle vain koko yhteiskunnan toiminta tuntuu rakentuneen, että kaikilla pitäisi aina olla niitä ihmisiä ilomielin auttamassa jos jotain yllättävää tulee eteen.
Näinkö? Olen 44-vuotias, eikä minulle ole koskaan tullut tällaista tilannetta eteen. Missä tilanteessa näitä siis tarvitsee? Sairaanhoitoon on palvelut, vanhustenhoitoon on palvelut, lastenhoitoon on palvelut yhteiskunnan puolesta. Muuttoapua, lemmikinhoitoaapua, remontti- tai siivousapua saa rahalla.
Itselläni ehkä tiukin tilanne oli kun olin onnettomuudessa jossa minulta meni pahasti luita rikki oikeasta kädestä, jouduin leikkaukseen ja kipsi vielä pitkän aikaa. Ei siinä muuten mitään mutta mulla on 2 koiraa. Asia kuitenkin järjestyi, kun soitin netistä löytyneeseen eläinhoitolaan, heiltä järjestyi palvelu että hakivat sairaalasta minulta avaimet ja veivät koirat hoitolaansa hoitoon, jossa olivat kunnes pääsin sairaalasta ja olin pari päivää toipunut kotona ja tottunut "yksikätisenä" eloon.
Taidat olla aivan poikkeuksellisen näppärä hoitamaan asioitasi yksin. Ilmeisesti et ole aivan tyhjätaskukaan?
Minusta tuossa ei ole mitään erityisen näppärää. Normaali työssäkäyvä ihminen osaa kyllä hoitaa omat asiansa ilman mitään tukiverkkoja. Sukupuolesta riippumatta. Koskaan en ole edes harkinnut vaivaavani sukulaisiani tai ystäviäni apulaisiksi omaan arkeeni. Todellisessa hädässä tukea saa yhteiskunnalta, pienemmissä avuontarpeissa vaihtoehdot ovat hoitaa itse, jättää hoitamatta tai palkata apua. Ystävät ja sukulaiset ovat olemassa ihan muuta tarkoitusta varten.
Yleensä turvaverkoilla tarkoitetaan esim. sellaista apua, että kun lapsi oksentaa 40 asteen kuumeessa noron kourissa ja itse on yhtä kipeä ja koira pitäisi viedä ulos ja kaupassa käydä, niin joku tulee hätiin. Ei se tarkoita sitä, että perusarjessa on koko ajan joku auttamassa.
Mulla ei juuri ole ystäviä. Olen kahden lapsen yh, isä ei ole kykenevä huolehtimaan lapsistaan eikä ole käytettävissä. Oma äitini tai naapurit on sellaisia, joilta apua voisi pyytää. Mutta mitään verkkoa heistä ei muodostu. Useimmilla yksinhuoltajilla tuntuu olevan omaa aikaa vaikka kuinka ja auttavia käsiä joka puolella, moni sanoo ettei pärjäisi ilman tuota jatkuvaa apua.
Totaaliyksinhuoltajat on yleensä vaikeammassa tilanteessa kuin ne joilla on ex puoliso samassa kaupungissa ja joka osaltaan hoitaa lasta. Kyllä odotan että lapseni kasvaa koska tilanne totaaliyksinhuoltajana huolestuttaa. Nämä joilla on vain se tilanne että ei ole isovanhempia eivät ole niin huonossa tilanteessa kun on kuitenkin kaksi vanhempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun lapseni oli vauva, Neuvolassa kysyttiin onko mulla äitikavereita. Sanoin että on, kahden parhaan ystäväni kanssa saimme lapset suunnilleen samaan aikaan.
Terkka kysyi että asuuko ne lähellä. Minä että joo, vartti autolla.. terkka alkoi painostaa että mun pitää tutustua naapuriäiteihin, että on niin tärkeää että on ihan lähellä äitikavereita ja että niitä pitää olla enemmän kuin kaksi.
Melkein aloin itkeä ja tunsin itseni luuseriksi, kun oli vain kaksi kaveria eikä edes naapurissa.
Ei minulta ole ikinä kukaan tuollaista kysynyt! Ehkä aloittajan kysymys oli, että JOS joku kysyisi.... No, minulla ei ole sosiaalista verkostoa eikä turvaverkkoa. Omille jo aikuisille lapsilleni olen se heidän turvaverkkonsa, toivottavasti vain osa sitä.
Jos ja kun on tarvinnut turvaverkkoa on ollut todettava, ettei sellaista ole - on siis pärjättävä yksin.
En kiinny ihmisiin, en edes pidä ihmisistä noin yleensä. Tiedostan, että tästä hinta on se, että porskutan yksin tämän elämän.
Vierailija kirjoitti:
Ei minulta ole ikinä kukaan tuollaista kysynyt! Ehkä aloittajan kysymys oli, että JOS joku kysyisi.... No, minulla ei ole sosiaalista verkostoa eikä turvaverkkoa. Omille jo aikuisille lapsilleni olen se heidän turvaverkkonsa, toivottavasti vain osa sitä.
Jos ja kun on tarvinnut turvaverkkoa on ollut todettava, ettei sellaista ole - on siis pärjättävä yksin.
En kiinny ihmisiin, en edes pidä ihmisistä noin yleensä. Tiedostan, että tästä hinta on se, että porskutan yksin tämän elämän.
Mulla aivan sama! Jo lapsena jäin kaikin tavoin yksin välinpitämättömien vanhempien takia. Oli turvallisuuden puute, rakkauden puute, ruuan ja hygienian puute, tukemisen ja auttamisen puute ja lisäksi jatkuva pelko väkivallasta. Vanhemmat käytännössä hylkäsivät kun täytin 18 ja lähettivät maailmaan ilman tukea ja apua. Yksin on pitänyt pärjätä AINA ilman apua.
Siihen sitten turtuu ja tottuu. Jopa niin että ei edes haluakaan ihmisiä elämäänsä ja jos joskus joku yrittää lähentyä niin itse vetäytyy. Jotta voisin olla sosiaalinen ja ”normaali”, niin pitäisi jotenkin palata ajassa taaksepäin ja syntyä eri vanhemmille jotka kasvattaisivat luottamiseen ja rakkauteen, mutta eihän se ole mahdollista.
Minusta vanhempani ovat pitkälti pilanneet elämäni. Se kun oikeasti ei mene niin että ”oma valinta, alat vain aikuisena olemaan sosiaalinen”. ei mene, koska koko psyyke, persoona ja kehi on vaurioitunut lapsuuden väkivallasta, vanhempien vihasta lasta kohtaan ja täydellisestä tunnelylmyydestä.
Inhoan vanhempiani. Toivottavasti saavat maksaa teoistaan, eli lastensa pahoinpitelyistä ja kaltoinkohtelusta. Nyt eivät myönnä mitään (kiistävät kaiken tapahtuneen), ehkä sitten tuonpuoleisessa asiat punnitaan.
Vähättelyä saan osakseni.
Vastaan ettei juuri minkäänlaisia sosiaalisia verkostoja ole kodin ja työn ulkopuolella.
Kysyjät eivät juuri koskaan ymmärrä, että myös työssään menestyvä, korkeakoulutettu perheellinen ns. tavallinen ihminen voi olla yksinäinen vaikka näennäisesti muka viettää sosiaalista elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omaa tukiverkostoa on äiti ja pari ystävää. Miehen puolelta on sitten hänen vanhempansa ja sisaruksensa lapsineen, heillä on todella tiivis ja yhtenäinen suku. Mutta jos eroaisimme, tippuisi täysin tuosta tukiverkosta, se on nähty mm. yhden sisaruksen eron myötä.
Itse toivon, että lapseni ovat sitten myöhemmin omaa tukiverkostoani vaikka voi olla että tuo miehen suku imaisee heidätkin.
Yleensä turvaverkoilla tarkoitetaan esim. sellaista apua, että kun lapsi oksentaa 40 asteen kuumeessa noron kourissa ja itse on yhtä kipeä ja koira pitäisi viedä ulos ja kaupassa käydä, niin joku tulee hätiin. Ei se tarkoita sitä, että perusarjessa on koko ajan joku auttamassa.
Mulla ei juuri ole ystäviä. Olen kahden lapsen yh, isä ei ole kykenevä huolehtimaan lapsistaan eikä ole käytettävissä. Oma äitini tai naapurit on sellaisia, joilta apua voisi pyytää. Mutta mitään verkkoa heistä ei muodostu. Useimmilla yksinhuoltajilla tuntuu olevan omaa aikaa vaikka kuinka ja auttavia käsiä joka puolella, moni sanoo ettei pärjäisi ilman tuota jatkuvaa apua.