Millainen olo sinulle tulee, jos kysytään millainen sosiaalinen verkostosi tai turvaverkkosi on?

Kertokaa kokemuksistanne! Oletteko tyytyväisiä ihmissuhteisiinne?

Minä olen täysin tyytyväinen ihmissuhteisiini, mutta on  loistava perhe, hyvä lähisuku ja pari ihan hyvää ystävää.

However, tuo kysymys on esitetty mulle sellaisissa tilanteissa, kun jollakulla ulkopuolisella on syy puuttua yksityisasioihini, ts. kun lapseni on sairastunut pahasti. Siihen liittyy paljon tunteita, jotka tulevat mieleen, eikä ne ole hyviä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen täysin tyytyväinen ihmissuhteisiini, mutta on  loistava perhe, hyvä lähisuku ja pari ihan hyvää ystävää.

However, tuo kysymys on esitetty mulle sellaisissa tilanteissa, kun jollakulla ulkopuolisella on syy puuttua yksityisasioihini, ts. kun lapseni on sairastunut pahasti. Siihen liittyy paljon tunteita, jotka tulevat mieleen, eikä ne ole hyviä.

Kuulostaa tosi hyvältä! Minultakin on tuota kysytty silloin, kun olen saanut lapsen. Arki pyörii ihan hyvin, mutta tulee aika haavoittuvainen olo, kun miettii sitä, että oman suvun puolelta ei apua välttämättä saisi jos jokin hätä tulisi. Puolison suvun osalta tilanne on taas päinvastainen, joten varsinaista hätää ei sinällään ole.

Ei ole kuin vanhemmat. Että turvaverkko on olematon. Varmaan pitää jossain vaiheessa liittyä rikollisjengiin jotta saa apua.

Tulee vaivaantunut olo koska kavereita ei ole juuri ollenkaan.

Negatiivinen. En tiedä tarkkaan mitä tuo tarkoittaa. Vanhemmat asuu kaukana ja vaikka on lapsiperhetuttuja niin kaikilla on oma kiireinen arki. Nähdään harvakseltaan.

Orpo olo.

V*tuttaa.

Tein taannoin jonkun hesarin(?) uusavuttomuustestin enkä klikannut yhteenkään kohtaan "pyytäisin apua perheeltä/tutuilta" koska niitä ei kertakaikkiaan ole. Testin tulos tuntui suoralta vittuilulta kun siinä sanottiin että "ei tarvitse pärjätä yksin", kun joidenkin meistä on pakko pärjätä yksin. Ei ole ketään jolta pyytää apua.

Ei ole turvaverkkoja oman perheen ulkopuolella. Jos tulisi ero, ei olisi mitään paikkaa minne mennä tai kuka edes auttaisi muutossa yms.

Ihmetyttää koko kysymys, kun en kaipaa mitään sosiaalisia verkostoja, saati "turvaverkkoja". Tai siis joo yhteiskunnan puolesta pitää olla tietyt turvaverkot ettei nyt nälkään ja viluun kuole jos jää työttömäksi, sairastuu tms. Muttta en minä ainakaan keneltäkään yksilöiltä mitään turvaverkkoa kaipaa.

Vierailija kirjoitti:

V*tuttaa.

Tein taannoin jonkun hesarin(?) uusavuttomuustestin enkä klikannut yhteenkään kohtaan "pyytäisin apua perheeltä/tutuilta" koska niitä ei kertakaikkiaan ole. Testin tulos tuntui suoralta vittuilulta kun siinä sanottiin että "ei tarvitse pärjätä yksin", kun joidenkin meistä on pakko pärjätä yksin. Ei ole ketään jolta pyytää apua.

Näinhän se valitettavasti on.

Vierailija kirjoitti:

Ihmetyttää koko kysymys, kun en kaipaa mitään sosiaalisia verkostoja, saati "turvaverkkoja". Tai siis joo yhteiskunnan puolesta pitää olla tietyt turvaverkot ettei nyt nälkään ja viluun kuole jos jää työttömäksi, sairastuu tms. Muttta en minä ainakaan keneltäkään yksilöiltä mitään turvaverkkoa kaipaa.

Tälle ajatukselle vain koko yhteiskunnan toiminta tuntuu rakentuneen, että kaikilla pitäisi aina olla niitä ihmisiä ilomielin auttamassa jos jotain yllättävää tulee eteen.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole turvaverkkoja oman perheen ulkopuolella. Jos tulisi ero, ei olisi mitään paikkaa minne mennä tai kuka edes auttaisi muutossa yms.

Minullakin on sellainen olo, että olen turhankin riippuvainen aviomiehen tuesta. En oikeasti edes uskalla ajatella miten selviäisin, jos parisuhde päättyisi.

Ei herätä mitenkään negatiivisia fiiliksiä tuo kysymys. Minulla on muutama läheinen ystävä joiden tiedän auttavan tarvittaessa. Sen toki lisäksi mieheni, mieheni vanhemmat ja toinen veljistäni perheineen. Myös äitiini ja isäpuoleeni minulla on hyvät välit, mutta ovat melko raskaita ihmisiä joten emme ole hirveästi tekemisissä.

Sanoisin, että suppea mutta laadukas.

Vituttaa, ahdistaa, surettaa, katkeroittaa.

Olen täysin tukiverkoton. Tämä aina jotenkin käännetään omaksi syyksi. Kunpa tietäisivät.

Lapsuuteni oli aivan hirveä väkivaltaisten psykovanhempien uhrina. Jotain 100x pahempaa kuin narsistit kun naittivat lastensa pieksämisestä. Sinne ei voi pitää välejä kun isä käynyt päälle aikuisenakin. Miehen vanhemmat tunnevammaisia juoppoja ja eivät välitä tippaakaan pojastaan. Kummatkaan isovanhemmat ei viitai tavata lapsenlapsia ikinä eikä yhteyttä pidetä.

Kaikki tädit yms asuu vanhempien paikkakunnalla (pönde) jossa vaikea käydä kun ei ole yöpymispaikkaa. Hotelleita ei ole. Kun emme voi käydä vanhemmillani niin se muukin suku on etääntynyt.

Yksin ollaan aina, pyhät ja lomat. Olen koulutettu ja menestymyt, ihan hyvätuloinenkin, mutta tää tukiverkottomuus suututtaa ja kaihertaa psljon. Ehkä juuri siitä syystä että en voi muuttaa asiaa.

Ja se ei yhtään helpota että neuvola päivittelee että voivoi missä tukiverkot voivoi miksei isovanhempia.

Uusia verkkoja oon yrittäny rakentaa mutta ei onnistu, olen niissä se avun antaja mutta ikinä en saaja.

Epämiellyttävä olo.

Olen naimisissa ja aikamoisen riippuvainen miehestäni. Yksi kaveri on, hän asuu kaukana eikä oikeastaan tunne minua juurikaan, koska olen niin sulkeutunut luonteeltani. Tv-sarjoissa nainen tiukan paikan tullen menee aina äitinsä luo ja saa sieltä tukea; minun äitini kuoli kun olin nuori.

Onneksi ei ole lapsia niin mikään taho ei vaivaa tällä asialla...

Ahdistava olo, koska kaikki yhteiskunnan osatekijät olettavat että perheen lapsilla on aina rakastavat ja hoitavat isovanhemmat. Tätä olettaa niin neuvola, työnantaja kuin päiväkotikin. Mutta kun vaan ei ole.

Meidän lapset eivät edes tunne isovanhempiaan. Syy: joukkoon kuuluu pedofiili, väkivaltainen narsistimummo, mt-ongelmainen arvaamaton isoisä. Kukaan näistä ei rakasta omia lapsiaan tai lapsenlapsiaan vaan ovat uhkaavia, vihamielisiä tai vaarallisia.

Alakuloinen, pelokas ja epäonnistunut. Hyvin pieni ja mieleltään epävakaa on lähipiirini.

Vierailija kirjoitti:

Vituttaa, ahdistaa, surettaa, katkeroittaa.

Olen täysin tukiverkoton. Tämä aina jotenkin käännetään omaksi syyksi. Kunpa tietäisivät.

Lapsuuteni oli aivan hirveä väkivaltaisten psykovanhempien uhrina. Jotain 100x pahempaa kuin narsistit kun naittivat lastensa pieksämisestä. Sinne ei voi pitää välejä kun isä käynyt päälle aikuisenakin. Miehen vanhemmat tunnevammaisia juoppoja ja eivät välitä tippaakaan pojastaan. Kummatkaan isovanhemmat ei viitai tavata lapsenlapsia ikinä eikä yhteyttä pidetä.

Kaikki tädit yms asuu vanhempien paikkakunnalla (pönde) jossa vaikea käydä kun ei ole yöpymispaikkaa. Hotelleita ei ole. Kun emme voi käydä vanhemmillani niin se muukin suku on etääntynyt.

Yksin ollaan aina, pyhät ja lomat. Olen koulutettu ja menestymyt, ihan hyvätuloinenkin, mutta tää tukiverkottomuus suututtaa ja kaihertaa psljon. Ehkä juuri siitä syystä että en voi muuttaa asiaa.

Ja se ei yhtään helpota että neuvola päivittelee että voivoi missä tukiverkot voivoi miksei isovanhempia.

Uusia verkkoja oon yrittäny rakentaa mutta ei onnistu, olen niissä se avun antaja mutta ikinä en saaja.

Tuo tukiverkkojen rakentaminen itsenäisesti on todella hankalaa! Monet ihmiset tukeutuvat vahvasti sukuunsa. Ystävien usein ajatellaan pärjäilevän omillaan. Vaikea tausta usein näkyy sitten siinä, että tällaisen ihmisen ajatellaan olevan hyvä kuuntelemaan toistenkin murheita. Välttämättä siihen ei kuitenkaan ole tällä vaikeuksia kokeneella ihmisellä kovin paljon voimavaroja, varsinkin jos ihmissuhde on hyvin yksipuolisen oloinen.