Millainen olo sinulle tulee, jos kysytään millainen sosiaalinen verkostosi tai turvaverkkosi on?

Vierailija kirjoitti:

MITENNIIN VAAN KAKSI YSTÄVÄÄ? Jos siihen päälle on vielä kavereita ja tuttuja, sekä sukulaisia.

Kaikilla on yleensä jotain tuttavia. Mitä heidän seurastaan muka pitäisi oikein saada irti? Täysin tarpeettomia ihmisiä mielestäni.

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen itseni epäonnistujaksi. Perhesuhteet ovat etäiset ja minulla on vain kaksi ystävää. Koen ettei tämä ole mennyt minulla oikein putkeen. Yhä etsin toimivia tapoja olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa, kun ei kunnollisia malleja siihen oikein kotoa saanut. Entäs te? Miten koette tämän asian?

Sinulla on kaksi ystävää, mikä on paljon. Jollain ihmisillä ei ole ketään, ei siis sosiaalisia kontakteja vaikka kuinka pitkään aikaan lainkaan. Sitä kai näillä kysymyksillä kartoitetaan, kärsiikö ihminen yksinäisyydestä ja onko tilanne rajoittava. Ei siis tarkoitus mittailla, kuinka "suosittu" menestyjä kukin on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen itseni epäonnistujaksi. Perhesuhteet ovat etäiset ja minulla on vain kaksi ystävää. Koen ettei tämä ole mennyt minulla oikein putkeen. Yhä etsin toimivia tapoja olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa, kun ei kunnollisia malleja siihen oikein kotoa saanut. Entäs te? Miten koette tämän asian?

Sinulla on kaksi ystävää, mikä on paljon. Jollain ihmisillä ei ole ketään, ei siis sosiaalisia kontakteja vaikka kuinka pitkään aikaan lainkaan. Sitä kai näillä kysymyksillä kartoitetaan, kärsiikö ihminen yksinäisyydestä ja onko tilanne rajoittava. Ei siis tarkoitus mittailla, kuinka "suosittu" menestyjä kukin on.

Minäkin kärsin yksinäisyydestä. Kaksi ystävää on mielestäni liian vähän. Kaipaisin enemmän ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Tulen ironiseksi ja sarkastiseksi. Ai mikä turvaverkko? Onko se niin vaikea tajuta, että kaikilla ei ole ja joidenkin perhe on perseestä? Minun vanhempieni ei olisi koskaan pitänyt lisääntyä, joten se siitä turvaverkosta. Suku on ihan yhtä sairasta.

Mutta sosiaalinen verkosto taas, luojan kiitos saan päättää kuka on elämässäni mukana. Olen löytänyt mahtavia uusia ystäviä ja ihanan miehen, he korvaavat perheen :). Yleensä välttelen vastaamasta kysymykseen, koska en halua järkyttää. Tavan ihmiset järkyttyvät aika herkästi. Ammattihenkilöitä pidän idiootteina ja alalle sopimattomina, jos ihmettelevät vastauksiani. ”Eikö sulla muka ole ketään perheenjäsentä?!” No ei ole, etkö todellakaan alan ihmisenä ole koskaan kuullut moisesta :D?

No ei ammatti-ihmiset nyt järkyty, siksihän juuri kysyvät kun ymmärtävät, ettei kaikilla vaan ole verkostoja tai läheisiä.

Tunnen syvää ylpeyttä, tyytyväisyyttä ja tiedän, että minulla on toimiva tukiverkko. Sain huonot kortit alkuun, mutta jos jossain olen onnistunut niin luomaan kestäviä ihmissuhteita. Tiedän, että jos minulle käy jotain, kaikki hoituu kyllä.

Sellaisia läheisiä, luotettavia ihmisiä on yksi iso, seitsenhenkinen perhe. Eivät ole biologinen perheeni, mutta vastaavat elämässäni sitä täysin. Asuvat vaan kaukana, mutta jutellaan päivittäin ja ollaan todella läheisiä. Heihin turvaisin jos jotain sattuisi. Lisäksi on mieheni ja mummoni joihin luottaisin. Äitiin ja isään ehkä, ei olla kauhean läheisiä, joka harmittaa minua.

Myös yksi ystäväperhe on tärkeä ja omanikäiset lapset ovat todella läheisiä, heidän äitinsä myös tärkeä. He olisivat myös toinen tuki ja turva, ja asuvatkin lähellä. Usein menee pitkiä aikoja että ollaan kiireisiä ja etäisiä mutta sitten taas lähennytään.

Verkostot onkin sitten suuret, sellaisia hyvänpäiväntuttuja ja kontakteja riittää kun niitä töissä tarvitaan. Ne ovat niitä ihmisiä joiden kanssa pitää olla muodollisia ja pitää kohteliaat välit. Tukiyksiköitä sitten nuo kaksi perhettä.

Aiemmin olin syrjäytynyt, ensimmäinen parisuhteeni oli sairaalloisen mustasukkaisen ihmisen kanssa. Menetin lähes kaikki ystäväni, kun en saanut tavata heitä. Jos tapasimme ystäviäni miehen kanssa yhdessä, sen ajan hän käytti minun haukkumiseeni. Hänenkään ystäviään en kyllä saanut tavata. Perheelleni en kertonut tilanteesta. Masennuin, lihoin, jätin opinnot kesken. Olin työtön. En osannut kyseenalaistaa suhteemme tilaa, olin nuori.

7 vuotta myöhemmin.

Asun ihanan miehen kanssa, minulla on läheisiä ystäviä riittävästi, heitä tapaan viikottain. Olen perheeni kanssa hyvissä väleissä ja enemmän tekemisissä. Käyn useammassa eri työssä joista kaikista nautin.

Lueskelin vanhaa päiväkirjaani muutama viikko takaperin. Siellä oli selkeä lista siitä, mitä elämääni kaipaan jotta voisin alkaa suunnittelemaan lastentekoa. Silloin, kun listaani kirjoitin, olin selkeästi katkera, masentunut, en uskonut koskaan sellaista utopiaa saavuttavani, johon voisin lapsen tehdä. Luin listan läpi, kohta kohdalta ruksasin "vaatimukset" ja nyt se iski. Lujaa. Vittu vauvakuume. Äkkiä vauvoja.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen syvää ylpeyttä, tyytyväisyyttä ja tiedän, että minulla on toimiva tukiverkko. Sain huonot kortit alkuun, mutta jos jossain olen onnistunut niin luomaan kestäviä ihmissuhteita. Tiedän, että jos minulle käy jotain, kaikki hoituu kyllä.

Mikä on salaisuutesi?

Perhettä en koe omistavani. Äitin kanssa olen ihan hyvissä väleissä, tapaamme useamman kerran kuussa ja on hauskaa viettää aikaa yhdessä. Mutta isääni en juurikaan tunne vanhempieni avioeron takia, isäpuoleni on täysi mulkku ja pikkuveljeni on niin erilainen minuun verrattuna ettemme oikein tule juttuun. "Omaa" perhettä ei ole kun ikää on vasta 23. Poikaystävä löytyy joo, mutta olemme etäsuhteessa ja näemme pari kertaa kuussa. Ystäviä löytyy kun niitä alkaa luettelemaan, mutta suuri osa pääkaupunkiseudulla missä myös poikaystäväni asuu - kotikunnassa vain kaksi tuttua, joilla on oma kiireinen elämä. Juon parhaillaankin kalsarikännejä kun ei ole ketään jonka kanssa lähteä ulos. Tämä on vähän introvertin elämä tällaista :D Yllättävän hyvät kortit olen siihen nähden saanut

Koen kysymyksen syyllistäväksi. Kun käy ilmi, ettei ole ketään, tuntuu osa olettavan sen minun syykseni. Ja että sille pitäisi tehdä jtn, koska se hankaloittaa heidän työtään (terv.huollossa).

no, tukiverkosta en tiedä... olen sellainen etten halua vaivata ketään ja parempi pitää itse huoli omista asioista. En tiedä sitten tarvitsisinko tukiverkkoa sitten jos olisi lapsi... on minulla siis pari läheistä kaveria ja sitten kavereita joita näen harvakseltaan (välimatkat) mutta tiedän että jos pitää purkaa sydäntä tai kaipaisin oikeasti apua niin he auttavat jos pystyvät. Vanhempiini on etäiset välit mutta apua sieltäkin saisi. Sukuun nyt en ole läheinen...

Minä olen hoitanut sisarusteni ja ystävieni lapsia paljon, se on mukavaa enkä siksi vaadi siitä mitään. Omille lapsille kavereita ja itse pidän niin paljon lasten kanssa touhuamisesta. Harmittaa niin paljon teidän puolesta joilla ei ole ketään kuka ottaisi lapsia hoitoon. Kyllä se parisuhdeaika on tärkeää.

Ai että tuli jotenkin hyvä olo näistä vastauksista. Olen tähän asti jotenkin luullut olevani ainoa verkostoton ja tueton, vaikka sehän ei tietenkään ollut edes totta. Kaksi lasta oli pelkästään mun varassa. Pelkoa oli paljon ja väsymystä.

Kun lapset olivat pieniä, sain joskus ulkopuolisen lastenlikan kiinni että pääsin johonkin tiettyyn sovittuun paikkaan. Kerran yksi ei tullut. Kun soitin ja kysyin niin hihihihi hänellä on kaksi kalenteria ja hän oli merkannut minut siihen väärään. Hihihihi. Mä myöhästyin sitten. Jouduin kuitenkin maksamaan hänelle, joten ajelin tilaisuuden missattuani Munkan rantaan kävelemään.

Vierailija kirjoitti:

Tulee vaivaantunut olo koska kavereita ei ole juuri ollenkaan.

Minulla niitä ei ole yhtäkään. Mietipä tämä tilanne omalle kohdallesi. Ainoa turvaverkkoni ovat vanhempani, ilman heitä olisin totaalisen yksin ja hukassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee vaivaantunut olo koska kavereita ei ole juuri ollenkaan.

Minulla niitä ei ole yhtäkään. Mietipä tämä tilanne omalle kohdallesi. Ainoa turvaverkkoni ovat vanhempani, ilman heitä olisin totaalisen yksin ja hukassa. 

Mutta yleensähän vanhemmat auttavat lapsiaan paljon mikäli välit ovat hyvät. Ei kavereiden apuun voi samassa määrin tukeutua kuin mitä perheen (jos siis kaikki toimii ja asutaan lähekkäin).

Olen erakkoluonne. Tykkään enimmäkseen olla yksin, eikä minua laajemmat sosiaaliset kuviot kiinnosta. Sellainen tuntuisi tosi feikiltä ja turhanpäiväiseltä. Ymmärrän toki, jos joku muu tykkää sellaisesta. Itellä meinaa pää räjähtää, jos on liikaa ihmisten kanssa, etenkin ahtaissa ja meluisissa ympäristöissä. Elämässä on kuitenkin niin paljon kaikkea siistiä ja mielenkiintoista, että tylsää ei koskaan ole.

Pidän kuitenkin ihmisistä pieninä määrinä. Jos joku utelisi sosiaalisista kuvioistani, en kuitenkaan välttämättä kertoisi koko totuutta. Haluan suojella itseäni turhanpäiväisiltä juoruilta ja olla rauhassa, eikä kenenkään yksityiselämä kuulu muille, ellei ihminen itse niin halua. Hävettäisikö se? No jos nämä ihmiset pilkkaisivat minua siitä, niin totta kai se tuntuisi pahalta. Mutta toisaalta, jos en ikinä enää toista kertaa tapaisi näitä mahdollisia arvostelijoita, niin ei vois vähempää kiinnostaa.

Ja lycka till kaikille yksinäisille. Yksinäisyys kyllä helpottaa ajan kanssa. Kaikkeen tottuu. Oikeasti. Muistakaa, että jos tuntuu pahalta olla yksin, niin olet silloin huonossa seurassa ;).

HSEn adonis kirjoitti:

Sanoisin, että suppea mutta laadukas.

Just... ;D

Häkeltyisin jos joku kysyisi ja sönköttäisin jotain "ihan hyvät".

Todellisuudessa olen menettänyt kaikki sosiaaliset ympyrät kun jouduin muuttamaan eri paikkakunnalle (vaihtoehtona oli jäädä työttömäksi entiseen) ja koen jatkuvasti yksinäisyyttä. Olen surullinen, ahdistunut ja aivan helvetin yksin.

Sisaruksillani on pieniä lapsia, ja olemme koko perhe hajaantuneet ympäri Suomea asumaan. Joo, näemme jouluna ja lasten synttäreillä jne, mutta turvaverkosta ei voi puhua.. Monen sadan kilometrin etäisyys hankaloittaa.

Ystäviä mulla on, mutta niistä läheisimmät asuvat muualla. En ole onnistunut nykyisellä paikkakunnalla solmimaan kunnollisia ystävyyssuhteita muutamaa työkaveruutta lukuunottamatta, ja joudumme miehen töiden takia muuttamaan usein. Vähän juureton olo.

Vaikka parisuhde voi hyvin, ja toivomme lasta, pelkään että neuvolassa tiedustellaan juuri tätä turvaverkkoasiaa. Olemme tehneet kaiken muun niin säntillisesti, talous voi hyvin ja elämä on siinä vaiheessa että lapsi olisi tervetullut. Tätä turvaverkkoasiaa en niin vain saa "korjattua". Pelkään että meitä katsotaan neuvolassa kieroon. Huom en ole edes raskaana vielä, silti tämä asia ahdistaa:D

Silloin kun meidän lapset kaikki olivat vielä pieniä, olimme ilman turvaverkkoa. Olen tottunut selviytymään yksin, joten mitään paniikkia asiasta ei ollut, mutta asian ajattelu ja vertaaminen tuttujen tilanteeseen teki olon surulliseksi. Tukiverkostoa olisi kyllä tarvittu monet kerrat, mutta jotenkin sinniteltiin ja selvittiin.

Tukiverkot ovat kasvaneet pikku hiljaa kuin itsestään. Tiedän, että nykyiset naapurit ensimmäisenä auttavat hädässä. Nuorimmalla lapsella on ihana pph, joka on myös valmis auttamaan. Sitten tulee meidän työkaverit ja viimeisenä meidän vanhemmat, jotka nyt eläköityneinä pystyvät myös auttamaan, tosin välimatkaa on satoja kilometrejä.