Miksei raskauden jälkiharmeista kerrota avoimesti? Onko tässä taustalla joku omituinen salaliitto?

Vierailija kirjoitti:

Googlasin raskauteen ja synnytykseen liittyviä asioita yötä päivää, ja en kertaakaan törmännyt netissä enkä neuvolassa neuvoon pakata lanoliinivoidetta sairaalakassiin. Onneksi kätilö sitä suositteli (tosin vasta siinä vaiheessa kun nännit vuotivat enemmän verta kuin maitoa), ja sitä myytiin sairaalan kanttiinissa.

En myöskään tiennyt jälkivuodosta, että verta saattaa yhtäkkiä noin viikon kuluttua synnytyksestä hulahtaa ihan armoton määrä syystä että olin ollut vähän enemmän liikkeellä. Säikähdin aika kovasti!

Lantionpohjanlihasten jumppaamisesta sain jonkun lappusen, mutta kukaan ei maininnut, että niitä on ehdottoman tärkeää tehdä, joten havahduin kunnolla treenaamaan vasta sitten, kun huomasin alapään aikovan kääntyä nurinpäin... Eli enemmän infoa olisin minäkin kaivannut!

Eletäänkö nykyään pää niin syvällä internetissä, ettei kasvotusten vaihdeta enää mitään tietoja? Minä ainakin sain kaikki kaalinlehti- ja Lansinoh-vinkit jokaiselta, joka oli itsekin imettänyt.

Itse oon aina ollut jalat maassa tyyppi eikä pienet ohimenevät vaivat hetkauta. Näin nelikymppisenä osaa vain entistä paremmin suhteuttaa asiat. Onneksi uskalsin tehdä lapsia kaikista kauhutarinoista välittämättä :)

Vierailija kirjoitti:

Olen 26-vuotias, kaveripiirissä on lapsia, luen naistenlehtiä ja hyvin olin hereillä koulussa terveystiedossa ja biologiassa. Olen kiinnostunut eri asioista ja ihan perusfiksu.

Täytyy suoraan sanoa, että kyllä näitä ikäviä kokemuksia vähätellään ja en ollut tietoinen siitä, miten vaikeita osa näistä on. Tiesin jälkivuodosta, mutten ajatellut, että se voisi kestää jopa liki 2 kk ja asia olisi ihan normaali. Samoin siitä, miten imetys ei aina ole helppoa, mutta lähinnä keskustelupalstoilta löytyy tarinoita siitä, miten vaikeaa se oikeasti on ollut ja kuinka pahalta naisista tuntuu, koska lehdissä ja oppaissa lähinnä selitetään, miten tärkeää rintamaito on, kannustetaan pitkään imetykseen ja miten hyvää imetys tekee lapsen ja äidin suhteelle. Ei ihme, jos tulee huono fiilis jos ei sujukaan.

Eli jos olisin tuore äiti ja reilu kuukausi lapsen syntymästä olisi kiva käydä käyttämässä häntä appivanhemmilla tunnin ajomatkan päässä, se ei ehkä onnistuisi, kun istun uimarenkaan päällä kipujen ja repeämien takia ja jälkivuodosta vaikeuttaisivat. Jos sanoisin nämä anopille syyksi, ettemme voi tulla sinne, olisiko hän ymmärtäväinen ja tukisi minua vai toteaisi, että liioittelen ja ei hänellä ainakaan ollut tuollaista ja saisin vielä haukut jos imettäminen ei onnistuisi?

Näistä syistä minusta myös ongelmat pitäisi tuoda esiin ja todeta, että nekin ovat tavallisia. Ei tunnu tuoreesta äidistä siltä, että on epäonnistunut ja ehkä lähipiiriään ei sitten liikaa kritisoi.

Hanki itsetunto. Sillä selviää yllättävän monesta hankalasta asiasta elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vauvat ovat nykyään järkyttävän kokoisia!

Miettikää, kuinka moni olisi kuollut tai jäänyt repeämineen kärsimään vielä 100 vuotta sitten.

On siinä jotain sairasta, että jälkeläinen on liian iso mahtuakseen emonsa synnytyskanavasta ulos repimättä kudoksia hajalle. Synnyttämiseen tarvitaan sairaalaolot ja valmius kirurgisiin toimiin.

Ei kuulosta normaalilta.

Äiditkin ovat isompia nykyisin kuin 100 vuotta sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Öö, kuka muka ei jälkivuodosta tiennyt ja saanut tietoa? Tai siitä, että pienet repeämät ovat ihan tavallisia? Tai että istuminen voi olla kivualiasta useita viikkoja?

Isommista komplikaatioista ei hirveästi puhuta, se on totta, mutta eivät ne niin arkipäivää olekaan. Turhaa pelottelua se mielestäni olisi.

Samaa mieltä, kyllähän jokaisessa synnytyksestä kertovassa opuksessa puhutaan noista. Ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mielialoista, siitä että imetyksen käynnistyminen voi olla kivuasta jne. Missä kuplassa pitää elää, että näiltä välttyy?

Eikä tarvitse lukea edes mutään synnytysopasta, vaan tavallinen naistenlehti tai vaikka tämä palsta riittää. Joka puolellahan noista toitotetaan.

En mä ainakaan 25veenä mitään naisten lehtiä lukenut. Harrastin kovaa kaikkea kivaa vapaa-aikani, ja vasta synnytyssalissa sain kuulla, että mulla oli tiukat vatsalihakset, kaikkien läskien alla! Repeämistä olin onneksi kuullut sattumalta kaverilta, joka oli kuullut niistä siskoiltaan. Mutta vieläkään en tiedä, miksi mun synnytys kesti 2 päivää, ja olisiko asialle voinut tehdä jotain enemmän. Ja miksi lääkäri arvioi lapseni yli kilon kevyemmäksi, vaikka olin turvonnut enemmän kuin tarpeeksi. Olisi kiva ollut käydä joku loppukeskustelu. Imetys opeteltiin sitten kaksin vauvan kanssa, sairaalasta sai toki ohjeet, muttei etukäteen kerrottu esim. sitä, että nännit menevät rikki.

Aika kauheaa, ettei vieläkään kaiken maailman ultrista huolimatta osata arvioida lapsen kokoa. Itselläni veikattiin kiloa pienemmäksi kuin oli - 1980-luvulla. Vähän muutakin sattui, joten loppukeskustelu pidettiin ja seliteltiin. Vasta 20 vuotta myöhemmin tajusin, että selitykset tulivat, koska osasto pelkäsi, että teen virallisen valituksen - olisi kyllä ollut aihetta. Vieläkin raivo nousee, joten kieltäydyn enimmäkseen ajattelemasta tuota ikävää vaihetta muutoin mallikkaasta lopputuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vauvat ovat nykyään järkyttävän kokoisia!

Miettikää, kuinka moni olisi kuollut tai jäänyt repeämineen kärsimään vielä 100 vuotta sitten.

On siinä jotain sairasta, että jälkeläinen on liian iso mahtuakseen emonsa synnytyskanavasta ulos repimättä kudoksia hajalle. Synnyttämiseen tarvitaan sairaalaolot ja valmius kirurgisiin toimiin.

Ei kuulosta normaalilta.

Äiditkin ovat isompia nykyisin kuin 100 vuotta sitten.

Mutta emätin ei ole tainnut kasvaa.

Vai silkkaa huonouttaanko naiset sitten repeävät?

Vierailija kirjoitti:

Raskauden ja äitiyden huonoista puolista ei saa puhua.

Anna-Leena Härkönen kirjoitti karuista kokemuksistaan 2003 kirjassa Heikosti positiivinen.

Hän sai roppakaupalla pa%kaa niskaansa.

Äitiys on ihanaa, siitä saa kertoa vain ylistäviä tarinoita!

Näin eri tavalla voi kokea. 

Hyvistä kokemuksista kertova leimataan "sädekehää päänsä päälle hakevaksi" ja jopa valehtelijaksi. 

Kauhukertomukset sen sijaan tuovat gloriaa. 

Anna-Leena Härkösen monesti livenä nähneenä (asui naapurissa) voin vannoa, ettei pienempää "normaalia" suomalaisnaista varmaan löydy. Eli monet vaikeudet varmaan johtuivat tästä. Iso pää hämää telkkarissa, mutta oikeasti on varmaan 150 pitkä ja paino 37 kg. 

Kehuu kuinka kymmenvuotiaan poikansa farkut (nyt poika tietysti vanhempi) mahtuvat sujahtaen jalkaan ja tämä on "päheetä". 

Ihan fiksu ja lahjakas ihminen, en sitä sano. Mutta näidenkin kohdalla voi suodattaa tiettyjä asioita. 

En minä arvannut, että imetys aiheuttaisi niin kovaa kipua, että kyyneleet valuivat silmistä. En arvannut sitäkään, että rinnoista voi valua verta. En tiennyt sitä, että synnytyksen jälkeen kipeää vatsaa painellaan nyrkeillä, että kohtu supistuisi. En tiennyt sitäkään, miten kipeitä jälkisupistukset ovat imetyksen aikana. Sekin tuli yllätyksenä, että rinnat oli niin kipeät, että kotona piti olla yläkroppa paljaana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vauvat ovat nykyään järkyttävän kokoisia!

Miettikää, kuinka moni olisi kuollut tai jäänyt repeämineen kärsimään vielä 100 vuotta sitten.

On siinä jotain sairasta, että jälkeläinen on liian iso mahtuakseen emonsa synnytyskanavasta ulos repimättä kudoksia hajalle. Synnyttämiseen tarvitaan sairaalaolot ja valmius kirurgisiin toimiin.

Ei kuulosta normaalilta.

Äiditkin ovat isompia nykyisin kuin 100 vuotta sitten.

Totta, ovat pidempiä ja painavamia paremman ravinnon ansioista. 

Tuskin strategisen paikat kuitenkaan ovat isompia. 

Vierailija kirjoitti:

Aloitusviestini oli ehkä vähän turhan kiukkuinen. Olisi vain ollut kiva valmistautua henkisesti myös näihin ikäviin puoliin.

Ap

Onhan noista ikävistä puolista tietoa saatavissa etukäteen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vauvat ovat nykyään järkyttävän kokoisia!

Miettikää, kuinka moni olisi kuollut tai jäänyt repeämineen kärsimään vielä 100 vuotta sitten.

On siinä jotain sairasta, että jälkeläinen on liian iso mahtuakseen emonsa synnytyskanavasta ulos repimättä kudoksia hajalle. Synnyttämiseen tarvitaan sairaalaolot ja valmius kirurgisiin toimiin.

Ei kuulosta normaalilta.

Äiditkin ovat isompia nykyisin kuin 100 vuotta sitten.

Mutta emätin ei ole tainnut kasvaa.

Vai silkkaa huonouttaanko naiset sitten repeävät?

Miksei olisi? Tietenkin on kasvanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Öö, kuka muka ei jälkivuodosta tiennyt ja saanut tietoa? Tai siitä, että pienet repeämät ovat ihan tavallisia? Tai että istuminen voi olla kivualiasta useita viikkoja?

Isommista komplikaatioista ei hirveästi puhuta, se on totta, mutta eivät ne niin arkipäivää olekaan. Turhaa pelottelua se mielestäni olisi.

Samaa mieltä, kyllähän jokaisessa synnytyksestä kertovassa opuksessa puhutaan noista. Ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mielialoista, siitä että imetyksen käynnistyminen voi olla kivuasta jne. Missä kuplassa pitää elää, että näiltä välttyy?

Eikä tarvitse lukea edes mutään synnytysopasta, vaan tavallinen naistenlehti tai vaikka tämä palsta riittää. Joka puolellahan noista toitotetaan.

En mä ainakaan 25veenä mitään naisten lehtiä lukenut. Harrastin kovaa kaikkea kivaa vapaa-aikani, ja vasta synnytyssalissa sain kuulla, että mulla oli tiukat vatsalihakset, kaikkien läskien alla! Repeämistä olin onneksi kuullut sattumalta kaverilta, joka oli kuullut niistä siskoiltaan. Mutta vieläkään en tiedä, miksi mun synnytys kesti 2 päivää, ja olisiko asialle voinut tehdä jotain enemmän. Ja miksi lääkäri arvioi lapseni yli kilon kevyemmäksi, vaikka olin turvonnut enemmän kuin tarpeeksi. Olisi kiva ollut käydä joku loppukeskustelu. Imetys opeteltiin sitten kaksin vauvan kanssa, sairaalasta sai toki ohjeet, muttei etukäteen kerrottu esim. sitä, että nännit menevät rikki.

Aika kauheaa, ettei vieläkään kaiken maailman ultrista huolimatta osata arvioida lapsen kokoa. Itselläni veikattiin kiloa pienemmäksi kuin oli - 1980-luvulla. Vähän muutakin sattui, joten loppukeskustelu pidettiin ja seliteltiin. Vasta 20 vuotta myöhemmin tajusin, että selitykset tulivat, koska osasto pelkäsi, että teen virallisen valituksen - olisi kyllä ollut aihetta. Vieläkin raivo nousee, joten kieltäydyn enimmäkseen ajattelemasta tuota ikävää vaihetta muutoin mallikkaasta lopputuksesta.

Miten se olisi voinut olla hoitovirhe, kun koon arvio on aina vain arvio?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vauvat ovat nykyään järkyttävän kokoisia!

Miettikää, kuinka moni olisi kuollut tai jäänyt repeämineen kärsimään vielä 100 vuotta sitten.

On siinä jotain sairasta, että jälkeläinen on liian iso mahtuakseen emonsa synnytyskanavasta ulos repimättä kudoksia hajalle. Synnyttämiseen tarvitaan sairaalaolot ja valmius kirurgisiin toimiin.

Ei kuulosta normaalilta.

Äiditkin ovat isompia nykyisin kuin 100 vuotta sitten.

Mutta emätin ei ole tainnut kasvaa.

Vai silkkaa huonouttaanko naiset sitten repeävät?

Kyllähän jotkut ennenkin repesivät. Niistä asioista ei vaan kauheasti puhuttu. Lääkäri saattoi neuvoa, että äidin terveyden vuoksi enempiä lapsia ei saisi tulla.

Vierailija kirjoitti:

Ei salaliitto vaan naisten kokemusten avoin väheksyntä. Koskee koko ihmiskuntaa alkuajoista asti.

Pitää paikkansa! Edes endometrioosia ei diagnosoida ajoissa, kun kuukautiskipuja vähätellään. Ne pitää vain kestää, synnytys pitää vain kestää, moukkamainen puoliso pitää vain kestää.

Ja kenen mielestä? Sadistien ja valtaapitävien, yleensä miesten.

Tässä keskustelussa tulee hyvin ilmi se, että monilla on jo etukäteen ollut kovin tarkka kuva siitä, millaista raskausaika, synnytys ja vauvan hoitaminen tulevat olemaan. Sitten, kun todellisuus ei olekaan vastannut sitä kuvaa, on oltu huuli pyöreänä joko hyvässä tai pahassa. Ihmiset reagoivat niin eri lailla asioihin, jokaisen kroppa on erilainen, jokainen lapsi on erilainen vauvana jne. Ei kannata hakata kiveen jotain vankkumatonta kuvitelmaa, vaan ottaa mahdollisimman laajasti selvää asioista ja ymmärtää, että mikä tahansa niistä asioista saattaa sattua omalle kohdalle - tai sitten ei.

Itse olin varautunut siihen, ettei raskaus välttämättä saa alkuaan heti, raskausaika on kirjaimellisesti raskasta pahoinvointeineen, särkyineen, turvotuksineen ja komplikaatioineen ja, että synnytyksessä alapää ruhjoutuu ja koko homma on ihan helvettiä, imetys on sitovaa, voi olla alkuun tosi vaikeaa ja vauva-aika työlästä. Niin, ja että kroppa on "pilalla" lopullisesti raskauden jälkeen. Pelkäsin etenkin selkäkipuja raskausaikana ja vaikeaa synnytystä, koska olen aika pienikokoinen (150cm).

Noh, lopputuloksena lähes kaikki pelkoni olivat ihan turhia. Minulla on 2 lasta ja molemmat raskaudet saivat alkunsa saman tien, kun ehkäisy jätettiin. Raskausajat olivat todella helppoja (ei lainkaan pahoinvointia, komplikaatioita tai särkyjä). Synnytykset alkoivat ennen laskettua aikaa ja olivat helppoja. Esikoista synnytin sairaalassa 11h, kuopusta vain 2h (sisältää siis avautumis- ja ponnistusvaiheet). Kuopuksen kohdalla en ottanut edes epiduraalia tai muutakaan kivunlievitystä. Kummassakaan synnytyksessä ei tullut ainuttakaan tikkiä ja palauduin nopeasti. Imetys kävi molempien kanssa alkuun ihan työstä, enkä sitä muistele erityisellä lämmöllä, mutta onnistuin kuitenkin imettämään kumpaakin n. 1,5-vuotiaaksi. Olen ollut jälkikäteen lähinnä yllättynyt siitä, että kaikki raskauteen/synnytykseen/imetykseen liittyvä olekaan ollut ihan helvettiä. Toki tiedän, että monilla on paljon hankalampaa, enkä ikinä vähättelisi kenenkään kokemuksia. Välillä kuitenkin tuntuu, että jos erehdyn kertomaan, miten hyvin itselläni meni ja miten paljon nautin raskausajasta ja jopa synnytyksiä pidin voimaannuttavina kokemuksina, saan hirveän paskaryöpyn niskaani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vauvat ovat nykyään järkyttävän kokoisia!

Miettikää, kuinka moni olisi kuollut tai jäänyt repeämineen kärsimään vielä 100 vuotta sitten.

On siinä jotain sairasta, että jälkeläinen on liian iso mahtuakseen emonsa synnytyskanavasta ulos repimättä kudoksia hajalle. Synnyttämiseen tarvitaan sairaalaolot ja valmius kirurgisiin toimiin.

Ei kuulosta normaalilta.

Äiditkin ovat isompia nykyisin kuin 100 vuotta sitten.

Mutta emätin ei ole tainnut kasvaa.

Vai silkkaa huonouttaanko naiset sitten repeävät?

Ikiajat naisille on tullut repeämiä synnytyksissä. Entisaikaan oli tapana, että välilihaa tukee synnytyksessä auttanut henkilö (kätilö, lapsenpäästäjä). Nykyisin sitä ikivanhaa tapaa opetetaan kätilöille, ettei repeytymiä juuri tulisi. Suurin osa repeämistä paranee itsestään. Entisaikaan tietysti äitikuolleisuus oli suuri, kun nykyisin se on hyvin marginaalinen riski.

En oikein ymmärrä mikseivät ihmiset oikeasti ota itsekin vähän selvää asioista raskautta suunnitellessaan tai viimeistään raskaaksi tullessaan. Eräskin tuttuni esikoistaan odottaessaan oli vakuuttunut siitä, että kun hänellä oli niin iso raskausmaha, niin totta kai se vauva syntyy reilusti ennen laskettu aikaa. Ihan niin kuin sillä mahan koolla ylipäätäänkään olisi mitään tekemistä sen kanssa koska vauva syntyy. Viikolta 36 eteenpäin kaverini olikin koko ajan menossa sairaalaan. Kun vauva ei sitten ollutkaan syntynyt laskettuun aikaan mennessä, alkoi kaverini todella turhautua ja ihmetellä, että miksi sellainen laskettu aika annetaan ja väitetään, että siihen mennessä vauva syntyy. Siis TÄH? Kuka muka on väittänyt, että la on joku viimeinen takaraja, johon mennessä vauva viimeistään syntyy? Kyllä kaikissa opuksissa, joita minä olen lukenut ja saanut neuvolastakin, on sanottu vauvan yleensä syntyvän +/-2vk lasketusta ajasta. Ko. kaverinkin lapsi syntyi sitten vasta rv42 ja käynnistettynä.

Salaliitto? Joo on :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Öö, kuka muka ei jälkivuodosta tiennyt ja saanut tietoa? Tai siitä, että pienet repeämät ovat ihan tavallisia? Tai että istuminen voi olla kivualiasta useita viikkoja?

Isommista komplikaatioista ei hirveästi puhuta, se on totta, mutta eivät ne niin arkipäivää olekaan. Turhaa pelottelua se mielestäni olisi.

Samaa mieltä, kyllähän jokaisessa synnytyksestä kertovassa opuksessa puhutaan noista. Ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mielialoista, siitä että imetyksen käynnistyminen voi olla kivuasta jne. Missä kuplassa pitää elää, että näiltä välttyy?

Eikä tarvitse lukea edes mutään synnytysopasta, vaan tavallinen naistenlehti tai vaikka tämä palsta riittää. Joka puolellahan noista toitotetaan.

En mä ainakaan 25veenä mitään naisten lehtiä lukenut. Harrastin kovaa kaikkea kivaa vapaa-aikani, ja vasta synnytyssalissa sain kuulla, että mulla oli tiukat vatsalihakset, kaikkien läskien alla! Repeämistä olin onneksi kuullut sattumalta kaverilta, joka oli kuullut niistä siskoiltaan. Mutta vieläkään en tiedä, miksi mun synnytys kesti 2 päivää, ja olisiko asialle voinut tehdä jotain enemmän. Ja miksi lääkäri arvioi lapseni yli kilon kevyemmäksi, vaikka olin turvonnut enemmän kuin tarpeeksi. Olisi kiva ollut käydä joku loppukeskustelu. Imetys opeteltiin sitten kaksin vauvan kanssa, sairaalasta sai toki ohjeet, muttei etukäteen kerrottu esim. sitä, että nännit menevät rikki.

Aika kauheaa, ettei vieläkään kaiken maailman ultrista huolimatta osata arvioida lapsen kokoa. Itselläni veikattiin kiloa pienemmäksi kuin oli - 1980-luvulla. Vähän muutakin sattui, joten loppukeskustelu pidettiin ja seliteltiin. Vasta 20 vuotta myöhemmin tajusin, että selitykset tulivat, koska osasto pelkäsi, että teen virallisen valituksen - olisi kyllä ollut aihetta. Vieläkin raivo nousee, joten kieltäydyn enimmäkseen ajattelemasta tuota ikävää vaihetta muutoin mallikkaasta lopputuksesta.

Miten se olisi voinut olla hoitovirhe, kun koon arvio on aina vain arvio?

Kuten kirjoitin, muutakin sattui. Keskustelemaan pyydettiin ja selitettiin, en ollut itse menossa sinne.

Virheen myös tekivät, luokkaa, ettei nykyisin tulisi kysymykseenkään.

Vierailija kirjoitti:

En oikein ymmärrä mikseivät ihmiset oikeasti ota itsekin vähän selvää asioista raskautta suunnitellessaan tai viimeistään raskaaksi tullessaan. Eräskin tuttuni esikoistaan odottaessaan oli vakuuttunut siitä, että kun hänellä oli niin iso raskausmaha, niin totta kai se vauva syntyy reilusti ennen laskettu aikaa. Ihan niin kuin sillä mahan koolla ylipäätäänkään olisi mitään tekemistä sen kanssa koska vauva syntyy. Viikolta 36 eteenpäin kaverini olikin koko ajan menossa sairaalaan. Kun vauva ei sitten ollutkaan syntynyt laskettuun aikaan mennessä, alkoi kaverini todella turhautua ja ihmetellä, että miksi sellainen laskettu aika annetaan ja väitetään, että siihen mennessä vauva syntyy. Siis TÄH? Kuka muka on väittänyt, että la on joku viimeinen takaraja, johon mennessä vauva viimeistään syntyy? Kyllä kaikissa opuksissa, joita minä olen lukenut ja saanut neuvolastakin, on sanottu vauvan yleensä syntyvän +/-2vk lasketusta ajasta. Ko. kaverinkin lapsi syntyi sitten vasta rv42 ja käynnistettynä.

Jotkut on luonnostaan aika hajamielisiä. Menee kerrotut asiat toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Minun rakas serkkuni luuli, että kaikilla äideillä pitää olla rintapumppu. Hän oli ostanut sähköllä toimivan, tosi kalliin rintapumpun jo raskausaikana. Neuvolassa oli mainittu, millaisia ”apuvälineitä” on helpottamaan imetystä ja arkea. Sitten kun neuvolassa oli kehotettu ostamaan hyvät äitiysliivit, serkkuni oli ostattanut miehellään liiviliikkeestä monet tosi kalliit merkkiliivit (ei imetysliivejä vaan tavallisia). Kysyin, miten hän aikoo imettää liiveillä, jotka pitää kokonaan poistaa ennen imetystä. Ei siis ollut käsittänyt, että hyvät äitiysliivit ei ole sama juttu kuin hyvät ja laadukkaat liivit.