Lapsuudenperhe läsnä aikuisen elämässä - miksi se ei sovi länsimaissa?

Kaikkea, mikä ei ole keskivertoa, pidetään epänormaalina. On länsimaissa - ja ihan meillä Suomessakin - perheitä ja sukuja, joissa ollaan paljon tekemisissä. Jopa shoppailemassa voi käydä äidin tai siskon kanssa. Mutta maantieteelliset etäisyydet voivat olla yksi syy, miksi lapsuudenperhe jää vähemmälle. Ei asuta samoilla nurkilla.

Vierailija kirjoitti:

Mun äidille täytyy jatkuvasti muistutella rajoista. Äitini jotenkin luulee, että koska olen sinkku ja yksinhuoltaja, niin tarvitsen seuraa ja puuttumista jotenkin enemmän. Hän esimerkiksi tulee lapsen oikeana syntymäpäivänä kutsumatta kylään, ja kun huomautan että olisi voinut odottaa kahvikutsua tiettynä päivänä niin sanoo, että kyllä se on ihan normaalia, että sinä oikeana syntymäpäivänä kyläillään. On on, jos on sovittu... Minusta taas on inhottavaa, että äitini istuu alas ja alkaa tunnelmoimaan, että tällä kellonlyömällä siitä onkin tasan 10 vuotta, kun Siiri tuli maailmaan. Sellaiset hetket on minun ja perheeni omia, ei meidän ja mummon.

Miksi mummo ei saisi tulla? Outoa

Milloin sitä aikuinen ihminen saa elää sellaista elämää kuin itse tykkää, jos ensin pitää hypätä vanhempien pillin mukaan ja kun lapsia erehtyy hankkimaan niin pitää mennä niin lasten ehdoilla, niin lasten ehdoilla. 70-luvulla syntyneet on kyllä oikeuksien kanssa aivan väliinputoajia.

Oma lapsuuden perhe, puolison lapsuuden perhe, työt, ystävät, omat pienet lapset.... Jostain on pakko tinkiä ja se ei ole työ tai omat pienet lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äidille täytyy jatkuvasti muistutella rajoista. Äitini jotenkin luulee, että koska olen sinkku ja yksinhuoltaja, niin tarvitsen seuraa ja puuttumista jotenkin enemmän. Hän esimerkiksi tulee lapsen oikeana syntymäpäivänä kutsumatta kylään, ja kun huomautan että olisi voinut odottaa kahvikutsua tiettynä päivänä niin sanoo, että kyllä se on ihan normaalia, että sinä oikeana syntymäpäivänä kyläillään. On on, jos on sovittu... Minusta taas on inhottavaa, että äitini istuu alas ja alkaa tunnelmoimaan, että tällä kellonlyömällä siitä onkin tasan 10 vuotta, kun Siiri tuli maailmaan. Sellaiset hetket on minun ja perheeni omia, ei meidän ja mummon.

Miksi mummo ei saisi tulla? Outoa

Mummon pitää osata odottaa kutsua

Vierailija kirjoitti:

Me olemme paljon tekemisissä vanhempieni ja sisarusten perheiden kanssa eikä kyllä ole ikinä tarvinnut riidellä mistään! Teemme mielellään matkoja ja retkiä yhdessä. Olemme kaikki järkeviä ihmisiä, joten kenenkään ei tarvitse puuttua toistensa tekemisiin.

Kuvitteletko tosiaan että joidenkin sukulaisten rajattomuus ja puuttuminen johtuu siitä,ettei toiset osaa olla järkeviä? :D

No,näinhän ne kontrolloivat sukulaisetkin varmaan ajattelevat. Itse tietävät miten KUULUU elää,niin on pakko ojentaa muitakin.

Meillä ollaan läheisiä äitini kanssa. Hän osaa rajat kyllä ja haluaa viettää aikaa meidän kanssa. Käydään yhdessä puistoissa, markkinoilla, shoppailemassa jne.

Samaa yritettiin miehen vanhempien kanssa, mutta heiltä alkoi hämärtyä rajat. Luulivat voivansa ruveta päättämään tyyliämme elää ym. Oli pakko ottaa etäisyyttä ja viilentää välejä hieman. Kurjaa, sillä itsestäni on lapsille vain rikkaus kun on isovanhemmat läsnä ja lähellä.

Asun Keski-Euroopassa ja täällä kyllä vietetään aikaa lapsuudenperheen kanssa keskimäärin enemmän aikaa kuin Suomessa. Teinit ja nuoret aikuisetkin saattavat lähteä vielä vanhempien kanssa lomalle, vaikka reissaavat omienkin kavereidensa kanssa. Syntymä- ja muina juhlapäivinä kokoonnutaan yleensä yhteen koko suvun voimin.

Appivanhempani ovat kiinnostuneita meidän elämästä ja odottavat, että kaikki asiat jaetaan perheen kanssa, mutta eivät onneksi tuppaudu neuvomaan eli kohtelevat meitä kuitenkin aikuisina ja siksi viihdyn heidän kanssaan hyvin. Omien vanhempien kanssa on juuri tämä ongelma, että taannun vielä näin yli nelikymppisenä 'lapseksi' lapsuudenkodissa käydessäni.

Itse tykkäisin kovasti, jos voisimme olla enemmän tekemisisssä sukulaisten kanssa, mutta ei niiden mukana tuleva draama ole sen arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Miksi sitä pidetään epänormaalina? Miksei vanhemmat, sisarukset ja sisarusten lapset saa olla läsnä jokapäiväisessä elämässä?

Jos on koko lapsuuden odottanu pääsevänsä niistä eroon niin ei niitä  todellakaan jaksa enää aikuisena katsoa. Sukua ei voi valita mutta onneks voi valita ettei ole niiden ankeuttajien kanssa tekemisissä kuin vain pakolliset jutut.

En minä halua sukulaisia arvostelemaan jokaista valintaani("koska ei  ennenkään noin tehty ja mitä naapuritki sanoo")  ja hengittämään niskaan joka pvä. No thanks.

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitan, että käytäisiin yhdessä kaupassa, harrastuksissa, matkoilla jne. Eikä vain ydinperheen kesken. Ap

Katko ne napanuorat, tuollainen epäitsenäisyys ei ole tervettä.

Sehän tässä vielä puuttuisi, että se jatkuva arvostelu ja hämmästely tulisi ruokakauppaankin: "et kai sä tota merkkiä osta", "hyi, ette kai te tollasta syö", "mä en kyllä tosta tykkää", "ei tollasia kuulu ostaa"

Täälläkin kirjoituksista sen huomaa, mikä meillä on erilaista kuin vaikkapa etelän maissa tai jossain Itä-Euroopassa, jopa Venäjälläkin.  Ollaan sitä mieltä, että vanhemmat, appivanhemmat tai isovanhemmat puuttuu heti liikaa toisten elämään, luulevat voivansa määräillä ja tulevat kutsumatta milloin lystäävät jne.   Niissä kulttuureissa ja maissa,  missä suvut pitävät tiiviisti yhteyttä, tällaista ei edes huomata eikä ajatella.  On itsestään selvää, että kaikkien asiat "kuuluu" kaikille.

Katsoin telkkarista sen yhden dokkarin, missä joku muistaakseni  kosovolainen mies oli käynyt lääkärissä olkapäästään.  Koko suku kerääntyi vähitellen kuuntelemaan, mitä lääkäri oli sanonut ja jokaisella oli oma mielipiteensä asiasta.  Itse asiassa paikalle valui jo naapureitakin ja muita kylänmiehiä väittelemään, voiko kyse olla siitä diagnoosista, minkä lääkäri oli antanut.  Tämä oli hyvä esimerkki sellaisesta yhteisöllisyydestä, mikä on meille täysin vierasta.   Meistä tuollainen on yleensä epämukavaa, vaikka voikin vieraana sivustaseurattuna tuntua viehättävältä ja hauskalta.

Puhumattakaan sitten niistä kulttuureista, joissa suvut päättävät avioliitoistakin. 

Mieheni suvussa on enemmän tätä "kaikki kerrotaan kaikille" -mentaliteettia, mutta ei ylenmäärin kuitenkaan.  Mutta olen tosiaan huomannut, että enemmän he kommunikoivat keskenään omista asioistaan, kuin mitä minun sukulaiseni tekevät.  Toisaalta he taas riitelevätkin keskenään ihan suvereenisti, meillä taas ei voitaisi mitenkään olla riidoissa kenenkään kanssa, se olisi aivan kamalaa. 

Liekö meillä suomalaisilla ja yleensä länsimaisilla vain jotenkin erilainen sielunelämä kuin näillä toisilla, joille yhteisöllisyys tuntuu menevän yksityisyyden yli.  Sen verran olen ollut mustalaisten kanssa tekemisissä, että tiedän, että heille joutuminen pitemmäksi aikaa eroon suvustaan ja yleensäkin romaneista, on melkein traumaattista. 

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitan, että käytäisiin yhdessä kaupassa, harrastuksissa, matkoilla jne. Eikä vain ydinperheen kesken. Ap

Ätini kanssa lomailut menevät suorittamiseksi, lisäksi joutuu kuuntelemaan omien vanhempien riitelyä... sain tuosta lapsuudessa ihan tarpeekseni. Nyt lomailen oman perheen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

En ole kertaakaan törmännyt terveeseen tapaan olla läsnä. Miehen vanhemmat esim kuvittelivat että voivat törmätä meille aamukuudelta, sekaantua ihan kaikkiin asioihimme ja jakavansa taloutemmekin. Eli kun he sössivät asiansa (vaikka varoitimme), minulle raivostuttiin, kun ”en antanut” miehen panna rahojaan vanhempiensa talo-ostoksiin.

Oma äitini ei tajua rajoja ollenkaan. Tällä hetkellä on mykkäkoulussa, koska esikoiseni haki hänen mielestään vääriin kouluihin.

Me varmaan ollaan outoja:) Meillä on eletty lapsiperhe-elämää sovussa jo 37v (vanhin 37, kuopus 16v). Lähiperheeseemme kuuluu anoppi (no, hän kyllä on "riesa"), me, 4 lastamme, heidän puolisonsa ja lapsensa, miniän siskon perhe ja miniän vanhemmat. Tyttäremme miehen perhe asuu ulkomailla joten tapaamisia ei ole, muuten kyllä yhteyttä pidetään.

Tapaamme tosi usein, esim miniä tuo yhden lapsenlapsista nyt äitiysloman aikana kerran viikossa meille päivällä että pääsee harrastukseen, tytär - myös äitiyslomalla - tulee usein tähän meille päivää viettämään. Muuten syömme yhdessä koko sakki n kerran kuukaudessa. Viestitellään päivittäin.

Periaate minulla on se että neuvon jos kysytään, en tuputa mitään. Jos ostan jotain kysyn ensin onko se ok vai annanko mieluummin rahana. Jokainen elää omaa elämäänsä omalla (erilaisella) tavallaan eikä ole mun asia arvostella. Kohtalo vie välillä suuntaan jota ei olisi ikinä voinut kuvitellakaan, luotan siihen että elämä kantaa.

Tämä perustuu täysin vapaaehtoisuuteen eikä mihinkään riippuvuussuhteeseen puolin tai toisin.

Miksei sopis. Tiedän muutamia perheitä, joissa on lämpimät ja toimivat välit.

Isovanhemmat ja vanhempien sisarusten perheet ovat olennainen osa perheiden arkea ja juhlaa.

Ei ole liiallista puuttumista, eikä riitoja. Tai kukaan ei ainakaan valita.

Tuommoista sais olla enemmän... toisin kuin meidän riitaisat alkoholisti suvut.

Minä olen erilainen kuin lapsuudenperheeni. Olen aina ollut. Eli minun olemiseni lapsuudenperheen kanssa on käytännössä sitä, että niskassani on raati, joka kyttää tekemisiäni ja ruotii niitä. Ja neuvoo ja ohjeistaa. Asioista joista ei edes mitään ymmärrä. Jauhaa loputtomiin keskenään selkäni takana. En jaksanut sitä lapsuudessa, en nuoruudessa, enkä aikuisena.

Enkä aio periyttää tällaista malla lapsilleni. Koska jo nyt sieltä tulee kova paine ”pelastaa” lapseni samanlaisiksi kuin he.

Me kyllä käydään äitini kanssa lomilla, mun tytär mukana siis. Eilen käytiin siskon kanssa kaupassa. Minulla tosin ei ole miestä, se varmaan vaikuttaa asiaan. On kivempi matkustella pienen lapsen kanssa siten, että on toinen aikuinen mukana.

En silti jaksa äitiäni jatkuvasti. Hän pitää minua ja siskojani (vanhin meistä on 30v) edelleen hiukan lapsina, ja monesti keskusteluissa on sellainen asenne, että hän kyllä tietää ja me lapset vain höpsötellään, jos ollaan eri mieltä. Minun on myös vaikeaa olla oma itseni hänen seurassaan. Tuntuu, että tunteiden näyttämiselle nauretaan ja niitä pidetään väärinä, esim. ei minusta vaan voi tuntua jokin asia ikävältä, jos äitini mielestä se on normaalia. Niinkin yksinkertainen esimerkki kuin esiintyminen, ekstrovertti äitini ei ymmärrä, että ujona introverttina kammoan sosiaalisia tilanteita ja esiintymistä. Kun mikäs siinä nyt niin kamalaa on, hänkin on aina mielellään sellaista tehnyt!

Mikä ettei, jos tuollainen läheisyys on aidosti KAIKKIEN tahto.

Todella harvoin on, sanoisin. On vaan monia miniöitä/vävyjä jne joilta ei kysytä...

Asun samassa kaupungissa vanhempieni ja anopin kanssa. Yhteyttä pidetään melko paljon, mutta arki on niin kiireistä että välillä tulee pidempiäkin aikoja tapaamatta. Sunnuntaina tapasin viimeksi vanhempiani. Samantapaista yhteyttä pitävät ystävänikin sukuunsa.

Enpä usko että Euroopassa muuallakaan tämän kummenpaa on. Yhteisöllisissä kulttuureissa suku aiheuttaa myös monenlaista murhetta ja painetta, varsinkin jos teet jotain erilailla kuin muut.

Naapureilla ja tuttavaperheillä näkee kyllä usein mummoja pyörimässä. Varmasti apua molemmille, pikku koululaisen tai mummon ei tarvitse olla yksin. Mutta ehdottomasti niin että kunnioitetaan muiden rajoja ja oikeutta omaan elämään. Meillä anoppi on jäänyt kiinni papereiden tonkimisesta meillä lapsia hoitaessaan. Lisäksi väenvängällä halusi säännöllisen sunnuntaipäivällisen hänen luonaan. Kyllä siinä sitten tuli riitaa kun mielestäni voisi tavata lapsia mieluummin viikolla. Ehdottomasti hänen täytyy nähdä lapsia, mutta ei niin että koen hänen tunkeutuvan meidän yksityisyyteemme tai perhe- aikaamme.