Lue keskustelun säännöt.
Miksi niin moni käyttäytyy todella huonosti ja suorastaan mielisairaasti omaa puolisoa kohtaan vaikka muuten olisi järkevä ja mukava ihminen?
27.05.2018 |
Olen itsekin syyllistynyt siihen suhteen alkuvuosina nuorena ja kokemattomana kun en luottanut siihen että mies pysyy kanssani ja minulla oli ahdistavia mustavalkoisia ajatuksia seksistä ja oma itsetuntoni oli huono.
Nyt kun suhde on monesta syystä ( tärkeimpänä varmasti se miten paskasti kumpikin on kohdellut toista vaikka fyysistä väkivaltaa ei juuri ole ollut eikä pettämisiä) mennyt vuosien aikana todella huonoon kuntoon, tajusin että ihan kaikesta tärkeintä suhteessa on se, miten käyttäytyy puolisoa kohtaan. Puolison ei koskaan pitäisi joutua olemaan toisen lapsuustraumojen kaatopaikka.
Miksi silti moni käyttäytyy kaikista huonoiten juuri puolisoa kohtaan? Jos ero ei ole tavoite, kannattaa lopettaa heti ja muistaa että kaikista maailman ihmisistä oma puoliso on se, jota pitäisi kohdella kaikista parhaiten, aina ja joka tilanteessa.
Kommentit (237)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin nuorempana suhderaivotar. Sitten sain miehen, joka ei hyväksynyt ollenkaan huonoa käytöstä minulta, koska oli joutunut kuuntelemaan omien vanhempiensa riitelyä lapsuudessaan. Nyt kaikki ihmettelevät miten meillä voi mennä niin hyvin ja miten me voimme olla niin onnellisen näköisiä.
Tämä. Monesti katsonut vierestä miten törkeän huonosti,lapsellisesti ja rumasti kaveri käyttäytyy kumppaniaan kohtaan. Vikaa on tietysti myös kumppanissa,joka ANTAA kohdella itseään noin. Miettinyt vaan,että ei tulisi kuuloonkaan omassa suhteessani ja enpä haluaisi kyllä kaverini kanssa seurustella. Huhhuh.
Just näin. Itse tein heti suhteen alussa selväksi että en hyväksy huonoa käytöstä minua kohtaan. Ensimmäisinä vuosina piti asiasta muutaman kerran muistuttaa, mutta ei enää. Kun katsoo minkälaista kohtelua jotkut sietää niin en kyllä ymmärrä. Vaikka on lapset, talot ja muut niin menisi minulla kupit jakoon.
Sama pätee myös toisinpäin. En itsekkään pura vitutusta vaimoon.On ihan hyvä vetää rajoja, mutta tämä kuulostaa jo epäinhimilliseltä. Kukaan ihminen ei ole täydellinen. Todennäköisesti sinäkin kiinnität huomiota vain tiettyyn käytöksen muotoon, jota juuri Sinä Et Siedä! Mutta sulta jää huomaamatta jotain muuta, mikä voi olla aivan yhtä rumaa käytöstä ja aiheuttaa jollain muulla vastaavan reaktion. Jos näin ei ole, niin todella haluaisin tavata elämäni ensimmäisen kerran sinut, täydellisen ihmisen.
Peukutin, mutta olen kyllä lainaamastasi viestistä samaa mieltä, että totta kai se on kumppanille ilmaistava, ettei hyväksy huonoa käytöstä itseään kohtaan. Jos ei ilmaise sitä, joutuu sietämään huonoa käytöstä, koska osa meistä ei pahoita siitä mieltään, osa pahoittaa. Itse kuulun heihin, jotka pahoittavat siitä mielensä. Siksi minua kohtaan ei saa käyttäytyä niin, ellei tarkoita loukata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ainakin on tiettyä taakkaa mukana entisestä elämästä ja se näkyy. Luulin asiat käsitelleeni ja pääsääntöisesti olenkin. Mutta sitten joku tietty tilanne voikin yhtäkkiä laukaista ne kaikki epävarmuudet, vaikka järki sanoo muuta. Se on oikeasti vaikeaa, kun haluaa reagoida rationaalisesti, mutta itku ja raivo vaan tunkee pintaan eikä siitä meinaa oikein päästä ylikään. En minä ilkeä tai kohtuuton ole, sillä lailla osaan hillitä käytöstäni, mutta saattaa mennä monta päivää ennenkuin taas pystyy olemaan normaalikaan.
Mitä nämä niin tärkeät asiat ovat, että niiden takia tarvitsee itkeä, potkia ja raivota ja joka vaatii päiviä sinulta palautumiseen normaaliksi? Jos kyseessä on jotkut oikeasti vakavat asiat, niin eikö ero olisi silloin jo oikea vaihtoehto? Ja jos taas pikkujuttuja tai et edes muista niitä kunnolla, niin kannattaako niistä järjestää kohtausta?
Millainen kumppani haluaa tulla jätetyksi siksi? Ja eiköhän se ole sen kumppanin vastuulla haluaako erota.
Haluaa tai ei halua tulla jätetyksi, mutta jos elämä ja parisuhde on yhtä riitaa ja kärsimystä, toisen kohtelemista törkeästi, niin silloin ero on ainoa järkevä asia. Tuollaiseen suhteeseen ei olisi edes alkujaan pitänyt mennä, mutta jos se virheen nyt on tehnyt, niin silloin pitäisi olla selkärankaa ja vastuuta sekä herätä todellisuuten ja erota. Varsinkin sen kärsivän osapuolen. Tiedän ettei se ole helppoa, mutta onko jossain painajaisessa eläminenkään nyt ihan ruusuista?
Hyvät parisuhteet ovat hyviä. Niissä puolisoiden ei tarvitse kärsiä eikä haukkua toista. Niissä ei edes mietitä eroa, koska heillä on yhdessä hyvä olla.
Vierailija kirjoitti:
No, sama pätee omiin lapsiin, mites moni vanhempi noudattaa sitä linjaa lapsiinsa? Ei kukaan, suunnilleen.
En ole koskaan koittanut hallita lasiani. Kaikki ohjeet olen antanut neuvomielessä, en niin että olisin halunnut ylhäältä tiputella mahtikäskyjä. Toki olen laittanut rajat mutta eri asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ainakin on tiettyä taakkaa mukana entisestä elämästä ja se näkyy. Luulin asiat käsitelleeni ja pääsääntöisesti olenkin. Mutta sitten joku tietty tilanne voikin yhtäkkiä laukaista ne kaikki epävarmuudet, vaikka järki sanoo muuta. Se on oikeasti vaikeaa, kun haluaa reagoida rationaalisesti, mutta itku ja raivo vaan tunkee pintaan eikä siitä meinaa oikein päästä ylikään. En minä ilkeä tai kohtuuton ole, sillä lailla osaan hillitä käytöstäni, mutta saattaa mennä monta päivää ennenkuin taas pystyy olemaan normaalikaan.
Mitä nämä niin tärkeät asiat ovat, että niiden takia tarvitsee itkeä, potkia ja raivota ja joka vaatii päiviä sinulta palautumiseen normaaliksi? Jos kyseessä on jotkut oikeasti vakavat asiat, niin eikö ero olisi silloin jo oikea vaihtoehto? Ja jos taas pikkujuttuja tai et edes muista niitä kunnolla, niin kannattaako niistä järjestää kohtausta?
Millainen kumppani haluaa tulla jätetyksi siksi? Ja eiköhän se ole sen kumppanin vastuulla haluaako erota.
Haluaa tai ei halua tulla jätetyksi, mutta jos elämä ja parisuhde on yhtä riitaa ja kärsimystä, toisen kohtelemista törkeästi, niin silloin ero on ainoa järkevä asia. Tuollaiseen suhteeseen ei olisi edes alkujaan pitänyt mennä, mutta jos se virheen nyt on tehnyt, niin silloin pitäisi olla selkärankaa ja vastuuta sekä herätä todellisuuten ja erota. Varsinkin sen kärsivän osapuolen. Tiedän ettei se ole helppoa, mutta onko jossain painajaisessa eläminenkään nyt ihan ruusuista?
Hyvät parisuhteet ovat hyviä. Niissä puolisoiden ei tarvitse kärsiä eikä haukkua toista. Niissä ei edes mietitä eroa, koska heillä on yhdessä hyvä olla.
Niin, se kärsivä osapuoli voi erota, ei se, joka odottaa, että toinen alkaisi ymmärtää. Kunnes lopulta hoksaa, että ei se kykene, vaikka moni peittelee sitäkin pitkään, ja on ymmärtävinään.
Olen sanonut vaimolleni että, ei ole toista ihmistä joka olisi minua niin paljon kiusannut, kuin kuin hän tekee. Aika mieletöntä että puoliso on pahin kiusaaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielisairauden vakavuutta, yleisyyttä ja henkistä kypsyyttä naisten keskuudessa voisi päätellä siitä, miten helposti nainen haluaa erota. Se, miten nainen käyttäytyy eron hetkellä on myös hyvä mittari, kuten myös sekin, miten usein mahdollisia lapsia käytetään aseena, kun halutaan tehdä miehelle mahdollisimman paljon haittaa ja pahaa oloa.
Näin miehen näkökulmasta katsottuna suurin osa naisista aiheuttaa omalla käytöksellä ja asenteellaan sen, että miesten on suorastaan mahdotonta kunnioittaa naisia siinä vaiheessa, kun näiden todellinen sisin paljastuu.
Näin naisen näkökulmasta sinä olet taas yksi niistä miehistä jotka eivät tajua että suurimman osan aikaa miehen käytös on syypää naisen huonoon oloon. Nainen ei ole itsestäänselvyys, kodinkone ja seksirobotti jota voi kohdella miten vaan vaan myös miehen kontolle kuuluu parisuhteen vaaliminen ja puolison kunnioittaminen. Puolison arvostamista ei kuulu näyttää niin että häivytään illoiksi ja viikonlopuiksi omiin harrastuksiin ja jätetään koti ja lapset kokonaan vaimolle tai se että jos ollaan kotona, maataan vaan sohvalla ja jätetään koti ja lapset kokonaan vaimon vastuulle. Henkisesti kypsä mies ei moista tee vaan osallistuu myös kaikkeen kodin toimintaan.
Säkin voisit tulla pois sieltä pimeältä 1950-luvulta jolta kirjoittelet. Sinä ole osavastuussa puolisosi hyvinvoinnista. Se ei tarkoita sitä että klo 23 arki-iltana alat lähennellä rättiväsynyttä vaimoasi ja suutut kun hän haluaa mieluummin nukkua. Suurin osa naisista on henkisesti kypsempiä ja vastuuntuntoisempia kuin miehet, joten heittosi mielenterveydestä on ala-arvoinen ja typerä. Ihan turha koittaa sysätä omia vikoja naisten harteille.
Kyllä tämäkin on taas aivan älytöntä yleistävää paskapuhetta, jota en naisena missään nimessä suostu allekirjoittamaan. En yhtään ylläty, että tämän kaltaiset kirjoitukset saavat paljon yläpeukkuja. Nainen saa aina yleistää ja kertoa olevansa parempi.
Lisäksi:
Suurin osa naisten pahasta olosta ei johdu kylläkään miehistä, vaan omasta itsestään. Toki kaiken saa vieritettyä toisen syyksi, jos näin haluaa.
Minä kyllä allekirjoitan. Missä kohdassa tuossa sinusta mieheltä odotetaan liikaa? Ja miksi mies menee sihteeseen, jos ei ymmärrä, että se, että itse haluaa paneskella, ei riitä?
En allekirjoita tuollaista yleistämistä. Mietipä hetki, et joku mies kirjottais et suurin osa miesten pahasta olosta johtuu naisista! :D Kuinka valmis olisit hyväksymään? Come on nyt! Mut en nyt ala tähän teidän yleistävän sukupuolisotaan. Kummatkin osapuolet olette samaa 50-lukua, ettekä edes tajua sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, sama pätee omiin lapsiin, mites moni vanhempi noudattaa sitä linjaa lapsiinsa? Ei kukaan, suunnilleen.
En ole koskaan koittanut hallita lasiani. Kaikki ohjeet olen antanut neuvomielessä, en niin että olisin halunnut ylhäältä tiputella mahtikäskyjä. Toki olen laittanut rajat mutta eri asia.
Ei aloituksessa ole kyse hallinnasta, vaan röyhkeästä ja väärästä kohtelusta.
Lapsia kohtaan se on erityisen väärin, koska millaisia vaihtoehtoja heillä on kohdatessaan sellaista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on tilanne päällä parhaillaan itseni kanssa. Läheiseni on vakavasti sairas ja tämä aihettaa minussa surua ja huolta. Työpäivän ajan ja muiden ihmisten seurassa osaan olla tasapainoinen ja järkevä. Sitten illalla tuittuilen miehelleni ties mistä. Tunnen siitä syyllisyyttä ja se pahentaa tilannetta entisestään. Ja pelkään, että hän vielä jättää minut. Pyydän häneltä anteeksi mielialojen heittelyä ja hän antaa anteeksi "koska sinulla on niin vaikeaa". Minä ajattelen, että hän on liian hyvä mies minulle ja löytää varmaan kohta paremman naisen. Eli myös mustasukkaisuutta (ja huonoa itsetuntoa) nousee pintaan, vaikka se ei ole minulle tyypillinen tunne. Onneksi olen suurimman osan ajatuksista osannut pitää sisälläni, mutta olen aidosti hämilläni, miksi tunnen häntä kohtaan niin negatiivisia tunteita vaikka hän on niin rakas minulle ja en todellakaan halua menettää häntä.
Mitä jos alkaisit riitelemään vaikka naapurisi kanssa? Valitse höyryjesi kohteeksi joku toinen kuin miehesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielisairauden vakavuutta, yleisyyttä ja henkistä kypsyyttä naisten keskuudessa voisi päätellä siitä, miten helposti nainen haluaa erota. Se, miten nainen käyttäytyy eron hetkellä on myös hyvä mittari, kuten myös sekin, miten usein mahdollisia lapsia käytetään aseena, kun halutaan tehdä miehelle mahdollisimman paljon haittaa ja pahaa oloa.
Näin miehen näkökulmasta katsottuna suurin osa naisista aiheuttaa omalla käytöksellä ja asenteellaan sen, että miesten on suorastaan mahdotonta kunnioittaa naisia siinä vaiheessa, kun näiden todellinen sisin paljastuu.
Näin naisen näkökulmasta sinä olet taas yksi niistä miehistä jotka eivät tajua että suurimman osan aikaa miehen käytös on syypää naisen huonoon oloon. Nainen ei ole itsestäänselvyys, kodinkone ja seksirobotti jota voi kohdella miten vaan vaan myös miehen kontolle kuuluu parisuhteen vaaliminen ja puolison kunnioittaminen. Puolison arvostamista ei kuulu näyttää niin että häivytään illoiksi ja viikonlopuiksi omiin harrastuksiin ja jätetään koti ja lapset kokonaan vaimolle tai se että jos ollaan kotona, maataan vaan sohvalla ja jätetään koti ja lapset kokonaan vaimon vastuulle. Henkisesti kypsä mies ei moista tee vaan osallistuu myös kaikkeen kodin toimintaan.
Säkin voisit tulla pois sieltä pimeältä 1950-luvulta jolta kirjoittelet. Sinä ole osavastuussa puolisosi hyvinvoinnista. Se ei tarkoita sitä että klo 23 arki-iltana alat lähennellä rättiväsynyttä vaimoasi ja suutut kun hän haluaa mieluummin nukkua. Suurin osa naisista on henkisesti kypsempiä ja vastuuntuntoisempia kuin miehet, joten heittosi mielenterveydestä on ala-arvoinen ja typerä. Ihan turha koittaa sysätä omia vikoja naisten harteille.
Kyllä tämäkin on taas aivan älytöntä yleistävää paskapuhetta, jota en naisena missään nimessä suostu allekirjoittamaan. En yhtään ylläty, että tämän kaltaiset kirjoitukset saavat paljon yläpeukkuja. Nainen saa aina yleistää ja kertoa olevansa parempi.
Lisäksi:
Suurin osa naisten pahasta olosta ei johdu kylläkään miehistä, vaan omasta itsestään. Toki kaiken saa vieritettyä toisen syyksi, jos näin haluaa.
Minä kyllä allekirjoitan. Missä kohdassa tuossa sinusta mieheltä odotetaan liikaa? Ja miksi mies menee sihteeseen, jos ei ymmärrä, että se, että itse haluaa paneskella, ei riitä?
En allekirjoita tuollaista yleistämistä. Mietipä hetki, et joku mies kirjottais et suurin osa miesten pahasta olosta johtuu naisista! :D Kuinka valmis olisit hyväksymään? Come on nyt! Mut en nyt ala tähän teidän yleistävän sukupuolisotaan. Kummatkin osapuolet olette samaa 50-lukua, ettekä edes tajua sitä.
No voin miettiä, mitkä olisivat perusteet? Tuossa annettiin perusteluita kyllä, mitä ne miehillä ovat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen sanonut vaimolleni että, ei ole toista ihmistä joka olisi minua niin paljon kiusannut, kuin kuin hän tekee. Aika mieletöntä että puoliso on pahin kiusaaja.
Miksi sitten jäkität suhteessa? Tuskin osaat ymmärtää vaimoasi, ongelmat siinä kohtaa johtuvat siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On tilanteita, jossa kokee, ettei oma puoliso huomioi mun tunteitani. Se oikeuttaa antamaan takaisin, jos asiasta sanoo, eikä toista sitten edes oikein kiinnosta yrittää ymmärtää. Tai kuvittelee, että ymmärrys on jokin nyökkäys, tai että asian voi tehdä kuten poikamiesboksissa: nostetaan maton reunaa ja lakaistaan koko roska sinne.
Ei oikeuta. Jos joku varastaa sinulta, ei se anna sinulle oikeutta satuttaa häntä.
Oikeuttaahan. Mitäs väärää siinä olisi?
Huhhuh. Onnea parisuhteeseesi. Taidat olla äitihullu?
Vastaa, äläkä venkoile! Mitä väärää siinä olisi?
Ei pahuus oikeuta pahuuteen, pahuus on aina väärin, huolimatta mitä sitä ennen on tapahtunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä oikeasti pitäisi ymmärtääkö miten osoittaa ymmärtävänsä? Hyvä kohtelu on paljon tärkeämpää kuin joku epämääräinen ”ymmärtäminen”. Jos toisesta tuntuu ettei toinen ymmärrä, niin ongelma on sen kenen ongelma on ja vaatii toiselta mahdottomia. Ap
Vierailija kirjoitti:
Olen sanonut vaimolleni että, ei ole toista ihmistä joka olisi minua niin paljon kiusannut, kuin kuin hän tekee. Aika mieletöntä että puoliso on pahin kiusaaja.
No, toisilla se on oma äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, sama pätee omiin lapsiin, mites moni vanhempi noudattaa sitä linjaa lapsiinsa? Ei kukaan, suunnilleen.
En ole koskaan koittanut hallita lasiani. Kaikki ohjeet olen antanut neuvomielessä, en niin että olisin halunnut ylhäältä tiputella mahtikäskyjä. Toki olen laittanut rajat mutta eri asia.
Ei aloituksessa ole kyse hallinnasta, vaan röyhkeästä ja väärästä kohtelusta.
Lapsia kohtaan se on erityisen väärin, koska millaisia vaihtoehtoja heillä on kohdatessaan sellaista?
Minä en ole kohdellut väärin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ainakin on tiettyä taakkaa mukana entisestä elämästä ja se näkyy. Luulin asiat käsitelleeni ja pääsääntöisesti olenkin. Mutta sitten joku tietty tilanne voikin yhtäkkiä laukaista ne kaikki epävarmuudet, vaikka järki sanoo muuta. Se on oikeasti vaikeaa, kun haluaa reagoida rationaalisesti, mutta itku ja raivo vaan tunkee pintaan eikä siitä meinaa oikein päästä ylikään. En minä ilkeä tai kohtuuton ole, sillä lailla osaan hillitä käytöstäni, mutta saattaa mennä monta päivää ennenkuin taas pystyy olemaan normaalikaan.
Mitä nämä niin tärkeät asiat ovat, että niiden takia tarvitsee itkeä, potkia ja raivota ja joka vaatii päiviä sinulta palautumiseen normaaliksi? Jos kyseessä on jotkut oikeasti vakavat asiat, niin eikö ero olisi silloin jo oikea vaihtoehto? Ja jos taas pikkujuttuja tai et edes muista niitä kunnolla, niin kannattaako niistä järjestää kohtausta?
Millainen kumppani haluaa tulla jätetyksi siksi? Ja eiköhän se ole sen kumppanin vastuulla haluaako erota.
Haluaa tai ei halua tulla jätetyksi, mutta jos elämä ja parisuhde on yhtä riitaa ja kärsimystä, toisen kohtelemista törkeästi, niin silloin ero on ainoa järkevä asia. Tuollaiseen suhteeseen ei olisi edes alkujaan pitänyt mennä, mutta jos se virheen nyt on tehnyt, niin silloin pitäisi olla selkärankaa ja vastuuta sekä herätä todellisuuten ja erota. Varsinkin sen kärsivän osapuolen. Tiedän ettei se ole helppoa, mutta onko jossain painajaisessa eläminenkään nyt ihan ruusuista?
Hyvät parisuhteet ovat hyviä. Niissä puolisoiden ei tarvitse kärsiä eikä haukkua toista. Niissä ei edes mietitä eroa, koska heillä on yhdessä hyvä olla.Niin, se kärsivä osapuoli voi erota, ei se, joka odottaa, että toinen alkaisi ymmärtää. Kunnes lopulta hoksaa, että ei se kykene, vaikka moni peittelee sitäkin pitkään, ja on ymmärtävinään.
Kumpi tässä siis on uhri? Kärsivä vai ymmärrystä odottava?
Jos suhteessa on huono olla, niin sen joka kokee tätä tunnetta kannattaisi miettiä haluanko oikeasti tuhlata lyhyen elämäni tällaiseen? Oli sitten tekijä tai kohde.
Vierailija kirjoitti:
Mitä oikeasti pitäisi ymmärtääkö miten osoittaa ymmärtävänsä? Hyvä kohtelu on paljon tärkeämpää kuin joku epämääräinen ”ymmärtäminen”. Jos toisesta tuntuu ettei toinen ymmärrä, niin ongelma on sen kenen ongelma on ja vaatii toiselta mahdottomia. Ap
Ei ole, ymmärtäminen on paljon tärkeämpää, kuin joku "hyvä kohtelu". Tulee mieleeni vaikkapa jokin työmaa, jossa toinen karjaisee, että Anna vasara! Jos tiedät, että hänellä jäi juuri sormi erittäin kivuliaasti lautojen väliin, et pahastu karjunnasta, koska ymmärrät, miten paljon se sattuu.
Sinä siinä et välitä ymmärrätkö vai et, vaan sulle pitää silloinkin sanoa nätisti, että 💐💐antaisitko vasaran 💐💐
Tai jos ollaan tuhannen väsyneinä, ja toinen tiuskaisee jotain, niin kun ymmärrät, miksi hän on väsynyt, niin sekään ei loukkaa. Jos et näe, mitä hänellä on meneillään, alat taas vaatia, että sulle on puhuttava kauniisti ja aiheutat vihaa väsyneessä.
Vierailija kirjoitti:
Mitä oikeasti pitäisi ymmärtääkö miten osoittaa ymmärtävänsä? Hyvä kohtelu on paljon tärkeämpää kuin joku epämääräinen ”ymmärtäminen”. Jos toisesta tuntuu ettei toinen ymmärrä, niin ongelma on sen kenen ongelma on ja vaatii toiselta mahdottomia. Ap
Juuri näin. Tämä on aivan totta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ainakin on tiettyä taakkaa mukana entisestä elämästä ja se näkyy. Luulin asiat käsitelleeni ja pääsääntöisesti olenkin. Mutta sitten joku tietty tilanne voikin yhtäkkiä laukaista ne kaikki epävarmuudet, vaikka järki sanoo muuta. Se on oikeasti vaikeaa, kun haluaa reagoida rationaalisesti, mutta itku ja raivo vaan tunkee pintaan eikä siitä meinaa oikein päästä ylikään. En minä ilkeä tai kohtuuton ole, sillä lailla osaan hillitä käytöstäni, mutta saattaa mennä monta päivää ennenkuin taas pystyy olemaan normaalikaan.
Mitä nämä niin tärkeät asiat ovat, että niiden takia tarvitsee itkeä, potkia ja raivota ja joka vaatii päiviä sinulta palautumiseen normaaliksi? Jos kyseessä on jotkut oikeasti vakavat asiat, niin eikö ero olisi silloin jo oikea vaihtoehto? Ja jos taas pikkujuttuja tai et edes muista niitä kunnolla, niin kannattaako niistä järjestää kohtausta?
Millainen kumppani haluaa tulla jätetyksi siksi? Ja eiköhän se ole sen kumppanin vastuulla haluaako erota.
Haluaa tai ei halua tulla jätetyksi, mutta jos elämä ja parisuhde on yhtä riitaa ja kärsimystä, toisen kohtelemista törkeästi, niin silloin ero on ainoa järkevä asia. Tuollaiseen suhteeseen ei olisi edes alkujaan pitänyt mennä, mutta jos se virheen nyt on tehnyt, niin silloin pitäisi olla selkärankaa ja vastuuta sekä herätä todellisuuten ja erota. Varsinkin sen kärsivän osapuolen. Tiedän ettei se ole helppoa, mutta onko jossain painajaisessa eläminenkään nyt ihan ruusuista?
Hyvät parisuhteet ovat hyviä. Niissä puolisoiden ei tarvitse kärsiä eikä haukkua toista. Niissä ei edes mietitä eroa, koska heillä on yhdessä hyvä olla.Niin, se kärsivä osapuoli voi erota, ei se, joka odottaa, että toinen alkaisi ymmärtää. Kunnes lopulta hoksaa, että ei se kykene, vaikka moni peittelee sitäkin pitkään, ja on ymmärtävinään.
Kumpi tässä siis on uhri? Kärsivä vai ymmärrystä odottava?
Jos suhteessa on huono olla, niin sen joka kokee tätä tunnetta kannattaisi miettiä haluanko oikeasti tuhlata lyhyen elämäni tällaiseen? Oli sitten tekijä tai kohde.
Mitä sillä on väliä, kumpi tässä on uhri? Mä eroan ainakin silloin, kun MUSTA tuntuu siltä, en silloin, kuin "toinen ehkä kärsii, kun ei saa suutaan auki" mun käytöksestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On tilanteita, jossa kokee, ettei oma puoliso huomioi mun tunteitani. Se oikeuttaa antamaan takaisin, jos asiasta sanoo, eikä toista sitten edes oikein kiinnosta yrittää ymmärtää. Tai kuvittelee, että ymmärrys on jokin nyökkäys, tai että asian voi tehdä kuten poikamiesboksissa: nostetaan maton reunaa ja lakaistaan koko roska sinne.
Ei oikeuta. Jos joku varastaa sinulta, ei se anna sinulle oikeutta satuttaa häntä.
Oikeuttaahan. Mitäs väärää siinä olisi?
Huhhuh. Onnea parisuhteeseesi. Taidat olla äitihullu?
Vastaa, äläkä venkoile! Mitä väärää siinä olisi?
Ei pahuus oikeuta pahuuteen, pahuus on aina väärin, huolimatta mitä sitä ennen on tapahtunut.
Ei ole, todellakaan.
Kommunikointitaidot ovat tärkeitä. En ihmettele ollenkaan, että kotona on riitaa jos siellä kommunikoidaan samoin kuin täällä keskusteluissa ja muutamien ei niin laatulehtien kommenttikentissä. Opetelkaa keskustelemaan, opetelkaa väittelemään niin, että ette mene henkilökohtiauuksiin vaikka toinen olisi päinvastaista mieltä. Elämä on monimutkaista ja siinä on enemmän värejä ja sävyjä kuin kukaan osaa edes laskea. Viisas ihminen ymmärää, että hän ei oikeastaan tiedä kovinkaan paljoa eikä näin ollen voi olla kovin usein oikeassakaan. Ja ettei ole oikeaa ja väärää, maailmassa voi olla monta totuutta yhtäaikaa. Esimerkiksi juuri nyt kello on täällä Suomessa kymmenen ja on siis aamupäivä. Jossain muualla on kuitenkin iltayö. Jos laitettaisiin kaksi pientä lasta keskustelemaan nyt puhelimessa vuorokaudenajasta, niin riitahan siitä tulisi. Nyt on ilta, kato vaikka ulos, näetkö? Mä katon ja on aamu, olet väärässä! Ja siitä sitten että oletpas tyhmä, idiootti, sokea jne.
Valitettavasti myös aikuiset ovat usein täsmälleen yhtä hölmöjä tietämättömyydessään.