Lue keskustelun säännöt.
Jos olet masentunut, mutta jaksat liikkua ja nähdä kavereita, miksi olet sairaslomalla työstä?
Kommentit (70)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on sairausloma, ei ole olemassa sairaslomaa.
Eikä ole. Kyllä se on sairasloma.
Ei - katopa ihan huviksesi vaikka kuuklesta. Se on sairaUsloma. Ei loma ole koskaan sairas.
Se on sairasloma.
http://www.kielitohtori.fi/suomen-kielenhuollon-kysymys/sairasloma-vai-…
Suositeltu muoto on sairausloma. Voit olla kyllä sairas lomallakin eli lomalla sairas. Tai sinulla voi olla sairas loma eli lomasi on sairas. :o
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On Ap kyllä todella vajaa. työhän se ihmistä masentaa, eikä muu
Itse olen ollut keskivaikeasti masentunut ja siitä sairauslomalla. Pääsin sängystä ylös, pidin kodin kunnossa, olin aina ihmisten ilmoilla laittautuneena. Mutta väsyin hirveästi kaikesta, olo oli tuskainen ja toivoton, en halunnut olla ihmisten seurassa. Kärsin pahoista nukkumisvaikeuksista ja fyysisistä säryistä. Mietin hyppääväni parvekkeelta alas. Että eipä se, että saa asioita tehtyä, sulje pois masentuneisuutta.
Lääkäri suositteli minullekin liikkumista ja hakeutumista ihmisten seuraan. Kotiin ei kuulemma kannattaisi linnoittautua. Raskastahan se oli, ja monesti mietin, mitä jos törmään työkavereihin: ihmettelevätkö he, mitä teen sairauslomalla kävelyllä tai kaupungilla kahvilassa. Hävettikin kovasti. Yritin sitten ajatella vain, että lääkäri ohjeisti tähän ja sillä mennään.
Vierailija kirjoitti:
Niin minäkin haluaisin sellaisen työn, että olisi rentoa ja tienaisi hyvin.
Ai niin, kun sellaista ei ole niin masennun, niin ei tarvitse tehdä mitään :D
Hehheh. Suosittelisin lyhennettyä työaikaa masentuneille. Säilyy järkevä vuorokausirytmi, ei ole koko aikaa neljän seinän sisällä, tulee toimeen vaikkei rikastuu. Eri asia jos työpaikka on pahan olon lähde, silloin tarvitsee radikaalimpia ratkaisuja. En tiedä miten työnantajat hyväksyvät lyhennettyä työaikaa/osa-aikatyötä. Itse olen yliopistolla töissä ja siellä tuntityö on ihan normaali juttu, jos ei ole vakituista virkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää on tää sama masennuksen vastustaja, jonka mielestä se ei ole mikään sairaus. Vaikka on kuinka monta kertaa selitetty omia kokemuksia ja tutkimuksia ja ties mitä, tää aina säännöllisesti jaksaa tästä jauhaa.
Nää on näitä, jos ei mulla ole niin ei voi olla kellään muullakaan.
Apn mielestä varmaan jalatonkin voi juosta, koska hänkin voi kaksine koipineen.
En lukenut ketjua, ehkä joku jo mainitsi tämän. Ainakin vakavassa depressiossa voi tulla muutoksia kognitiivisiin kykyihin (muistamiseen, reaktionopeuteen, keskittymiskykyyn...). Vastuullisessa työssä voi olla jopa vaaraksi muille silloin. Vai menisikö ap huolettomasti leikkaukseen, jonka suorittaa kirurgi, jolla on vakava-asteinen masennus eikä ajatus oikein kulje?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla masennus tuli kroonisesta sairaudesta, joka puhkesi yllättäen ja teki minusta todella pelokkaan julkisilla paikoilla ja varsinkin töissä. Töissä olin ahdistunut, itkuinen, enkä pystynyt osallistumaan palavereihin tai puhumaan kenellekään. Jäin pitkälle sairaslomalle ja sinä aikana harjoittelin kotoa poistumista ilman stressiä. Ensimmäiset viikot kävin vain koiran kanssa ulkona, seuraavina poistuin kauppakeskukseen, kaveria tapaamaan, neljäntenä viikkona menin jopa ravintolaan kaverin kanssa ja drinkeille (!), ja vikoina viikkoina uskalsin jopa alkaa harrastamaan urheilua ja poistumaan pitkälle lenkille kotoa. Töihin palaaminen tämän jälkeen oli taas mukavaa, ja uskallan osallistua yhteisiin juttuihin, ja jopa mennä lounaalle :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin minäkin haluaisin sellaisen työn, että olisi rentoa ja tienaisi hyvin.
Ai niin, kun sellaista ei ole niin masennun, niin ei tarvitse tehdä mitään :D
Hehheh. Suosittelisin lyhennettyä työaikaa masentuneille. Säilyy järkevä vuorokausirytmi, ei ole koko aikaa neljän seinän sisällä, tulee toimeen vaikkei rikastuu. Eri asia jos työpaikka on pahan olon lähde, silloin tarvitsee radikaalimpia ratkaisuja. En tiedä miten työnantajat hyväksyvät lyhennettyä työaikaa/osa-aikatyötä. Itse olen yliopistolla töissä ja siellä tuntityö on ihan normaali juttu, jos ei ole vakituista virkaa.
Se voisi olla hyvä idea ainakin jos masennus ei ole syvimmästä päästä. Jos vaihtoehdot on joko tehdä pitkää päivää viitenä päivänä viikossa tai se ettei tee mitään, niin joutuu valitsemaan jälkimmäisen, vaikka voimia olisikin jäljellä vielä johonkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedoksi kaikille. Sairastan masennusta ja syön ihan lääkkeitä siihen. Käyn töissä, urheilen ja tapaan ystäviä, koska ne ovat asioita jotka pitää mut virkeänä!! Ilman työtäni, harrastuksia tai ystäviä olisin pohjalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin minäkin haluaisin sellaisen työn, että olisi rentoa ja tienaisi hyvin.
Ai niin, kun sellaista ei ole niin masennun, niin ei tarvitse tehdä mitään :D
Hehheh. Suosittelisin lyhennettyä työaikaa masentuneille. Säilyy järkevä vuorokausirytmi, ei ole koko aikaa neljän seinän sisällä, tulee toimeen vaikkei rikastuu. Eri asia jos työpaikka on pahan olon lähde, silloin tarvitsee radikaalimpia ratkaisuja. En tiedä miten työnantajat hyväksyvät lyhennettyä työaikaa/osa-aikatyötä. Itse olen yliopistolla töissä ja siellä tuntityö on ihan normaali juttu, jos ei ole vakituista virkaa.
Työkyvyn ylläpitämiseen tai töihin paluuseen sairausloman jälkeen voi hyödyntää osasairauspäivärahaa. Eli siis tehdään 40-60% normaalista työajasta ja sen lisäksi tulee puolikas sairauspäiväraha. Työnantajan pitää tietysti hyväksyä järjestely, lääkärin kirjoittaa lausunto ja Kelan vielä antaa oma hyväksyntänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen sinnitellyt työssäni opettajana, mutta huomaan, etten ole läheskään sataprosenttisessa kunnossa. Voin vaikuttaa "normaalilta" mutta todellisuudessa minun on hyvin vaikea muistaa asioita, tarttua oppituntien ulkopuoliseen työhön ja lähes mahdotonta oppia mitään uutta, esimerkiksi jotain uutta tietokoneohjelmaa. Jos oireet pahenisivat ja menettäisin vaikkapa kykyni hillitä itseäni oppilaiden kanssa tai säilyttää auktoriteettini, olisi varmasti parempi, etten olisi töissä, vaikka pystyisinkin harrastamaan liikuntaa tai tapaamaan kavereita.
Minulla on ollut kollega, jolla oli burn out ja ilmeisesti masennusta. Hän oli töissä, vaikka ei ollut kuntoinen. Hän oli oppilaiden mielestä pelkkä pelle, jolle naurettiin päin naamaa, vaikka aiemmin hän oli ollut ihan tehopakkaus. Hänellä ei vain ollut psyykkisiä voimia pitää kurissa murrosikäisiä, jotka koettelevat aikuista koko ajan. En usko, että tilanne ilahdutti vanhempiakaan.
Töitä on erilaisia. Esimerkiksi omani vaatii paljon kogniivista ja sosiaalista kapasiteettia. Pitää muistaa miljoona pientä ja isoa asiaa, aikatauluja, deadlineja jne. Lisäksi on jaksettava satoja ihmisiä päivittäin ja oltava jatkuvassa vuorovaikutuksessa.
Jos olisin vaikka siivooja (kaikki arvostus heille), tuskin harkitsisin sairauslomaa, kuten nyt. Fyysisesti rasittavaa, aina samana toistuvaa enimmäkseen itsekseen tehtävää hommaa jaksaisin kyllä. Onneksi minun on ollut mahdollista vähentää oppitunteja. Jos lukkarini olisi täynnä, en varmasti enää työssä kävisi, olisi pitänyt heittää hanskat tiskiin.
Ilmeisesti pitää olla omaa kokemusta siitä, miten työkyky voi heiketä elämäntilanteen tai mielenterveyshaasteiden takia, jotta voisi mitenkään käsittää asiaa. Kaikki paha olo ja vajaakuntoisuus ei näy päällepäin.
Ystäväni on iloinen, nauravainen ja tykätty ihminen. Paremmin tuntevat tietävät hänen olevan myös herkkä, masentunut ja useamman kerran itsemurhaa yrittänyt. Eipä tulisi mieleenkään epäillä että oletkohan nyt ihan oikeasti masentunut kun naureskelet hauskoille asioille. Päälle päin ei voi aina tietää mitä toisen mielessä tapahtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksa liikkua enkä nähdä kavereita. Käyn ulkona ainoastaan kauppareissun, samalla reissulla sitten muut ulkona asunnosta hoidettavat asiat (esim. roskien vienti), ettei tarvitse erikseen viedä. Jos on jotain muuta pakollista menoa (lääkärissä käynti), niin ajoitan sen kauppareissun siihen, ettei tarvitse erikseen käydä.
Kavereita on 2 kappaletta, heidän kanssa juttelen välillä netissä. En muuten.
Oletko nyt tyytyväinen? :)
P.S. Olen työtön, joten en edes "huijaa" sairauslomien kanssa.
P.P.S. Jos sinua ihmetyttää jonkun tietyn työssäkäyvän tilanne, etkä uskalla kysyä siitä suoraan, niin olet kyllä täysin munaton. Halveksittava olet ihan joka tapauksessa. (Joo, olen tosi pirteällä ja hyvällä tuulella, kuten kommentoinnista näkyy! En yhtään koko elämään kettuuntunut ja masentunut!)
Jossakin vaiheessa masennusjaksoa tunnin aktiivisuus vaati vähintään vuorokauden toipumisajan. Ja silloin tilanne oli jo hyvä, verrattuna siihen kun minimivaatimus oli kävellä 3-4 kertaa viikossa korttelin ympäri. Teepä siinä sitten 40 tuntia viikossa töitä.
Vierailija kirjoitti:
Minä oon sitä mieltä että jos ihminen on masentunut, ei juuri jaksa sängystä nousta!
Ei masentunut naura, bailaa ja iloisena näe ystäviä.
Muutenhan kaikki on masentuneita.
Sivistä itseäsi, ennen kuin lauot typeriä mielipiteitäsi. Et tiedä selvästi mitään masennuksesta ja sen vaikutuksesta toimintakykyyn.
Olen osittain samaa mieltä kuin ap. Jokaisen masentuneen tulisi miettiä voimavarojaan ja arvojaan. On aika toivotonta ”parantaa tilannetta” jos ihmisen voimavarat eivät riitä nykyiseen työhön.
Silloin se kivojen juttujen tekeminen ei poista masennuksen oikeaa syytä.
Kaikki eivät vain kestä esim. vastuuta muista. Sillon ammatti ja työmäärä pitää valita oman jaksamisen mukaan. Ihan sama homma somaattisellakin puolella,
Yleisestikin masennuksen hoidossa pitäisi keskittyä syihin, kun nyt keskitytään vaan seuraukseen.
Työpaikassani yksi lääkäri kertoi ihan avoimesti että oli burnoutin vuoksi kaksi viikkoa sairauslomalla ja vietti sen intiassa lepäillen. Ja kyllä on ihan totta!
Siis pitäisikö masentuneena maata synkkänä päivät pitkät neljän seinän sisällä? Sitten heti jos uskaltautuu kurkistamaan ulko-ovesta ulos, niin on tarpeeksi vahva aloittamaan taas työt. Eihän masennuksesta paranisi kukaan koskaan, jos hoitoprosessin aikana pitäisi vain möllöttää yksinään kotona.
Kun minut määrättiin masennuksen takia sairaslomalle, niin psykiatri nimenomaan määräsi liikkumaan ja sosialisoimaan parhaani mukaan. Sain alkuun tehtäväksi käydä edes 10 min kävelyllä joka päivä (ja käydä suihkussa ja ruokakaupassa). Myöhemmin tehtäviin tuli 30 min kävelyt ja muuta ”suurempaa” tekemistä. Aina en jaksanut nousta sängystä koko päivänä, mutta toipumiseni kannalta nuo ulos menemiset olivat elintärkeitä. Olisin varmaan vieläkin sairaslomalla näin 3 vuotta myöhemminkin, tai tehnyt itsemurhan, jos olisin maannut lamaantuneena sängyssä eikä kukaan olisi määrännyt (kannustanut) ylös ja ulos.