Muunsukupuolinen Jonna, 17, jännitti vanhemmilleen kertomista ettei ollutkaan tyttö – eikä poika

Vierailija kirjoitti:

Nimenomaan se, ettei omaa sukupuoltaan joudu ajatella, tarkoittaa sitä, että on sinut syntymäsukupuolensa kanssa. Transsukupuolisena (muunsukupuoliset mukaan lukien) joutuu kohtaamaan sitä, että muu maailma luokittelee sinut eri tavalla, kuin itse koet. Se on todella raskasta

Miks sillä on jotain väliä miten joku muu sut luokittelee? Miten se näkyy ihmisen elämässä, se luokittelu?

Tällasesta "mitä muut ajattelee" asenteesta pitäs päästä eroon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nimenomaan se, ettei omaa sukupuoltaan joudu ajatella, tarkoittaa sitä, että on sinut syntymäsukupuolensa kanssa. Transsukupuolisena (muunsukupuoliset mukaan lukien) joutuu kohtaamaan sitä, että muu maailma luokittelee sinut eri tavalla, kuin itse koet. Se on todella raskasta

Miks sillä on jotain väliä miten joku muu sut luokittelee? Miten se näkyy ihmisen elämässä, se luokittelu?

Tällasesta "mitä muut ajattelee" asenteesta pitäs päästä eroon. 

No näkyy se ainakin siinä kohta kummalle osastolle uimahallissa pitäisi mennä.

t. ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän ohiksena mutta mua ihmetyttää että esim tää Santeri, joka oli oikeasti tyttö mutta haluaa olla poika, kertoo miten täysi-ikäiseksi tultuaan haluaa muuttaa nimensä virallisesti ja aloittaa testosteroni hoidot. Mutta sitten lopuksi kertoo haluavansa kuitenkin joskus synnyttää. Eli haluat olla mies mutta tehdä yhden naisellisimmista teoista. Samoin kuin tämä "ensimmäinen synnyttänyt mies." Mulla ei oo mitään transihmisiä vastaan, mut koittaisivat nyt päättää kumpia haluavat olla koska tommonen synnyttävä mies antaa aika ristiriitaisen kuvan.

Miten ristiriitainen? Miksi pitäis olla "naisten ja miesten" asioita/tekoja? Miten se sun maailmaan tai elämään vaikuttaa jos joku mies haluaa synnyttää?

Mies voi haluta synnyttää, mutta mies ei voi synnyttää. Suomen kielessä tässä aiheuttaa hämmennystä se, ettei meillä ole oikein jakoa naisellisuuden/miehekkyyden ja naiseuden/mieheyden käsitteille. Ensimmäinen on stereotypioita, toinen kylmä biologinen fakta. Synnyttäminen ei ole naisellista, vaan vain naissukupuolelle mahdollinen biologinen piirre.

ÄLKÄÄ ANTAKO HUOMIOTA TÄLLE. Oli jossain pikku paikallislehdessä jo viime vuonna, transihmisen roolissa.

Nää kommentit auttaa ymmärtämään miksi kertominen on niin vaikeaa. Nykynuoret luojan kiitos hyväksyvät erilaisuutta. Surettaa nää kommentit, viljellään ihmisvastaisuutta ja syrjintää.

Vierailija kirjoitti:

Nää kommentit auttaa ymmärtämään miksi kertominen on niin vaikeaa. Nykynuoret luojan kiitos hyväksyvät erilaisuutta. Surettaa nää kommentit, viljellään ihmisvastaisuutta ja syrjintää.

Olen nykynuori, ja vieläpä biseksuaali ja kroonisesti sairas sellainen. Ja jota vituttaa rankasti että todellisuudesta ahdistuvat ihmiset huutavat ihmisvastaisuutta ja syrjintää tilanteissa, joissa sitä ei tapahdu.

Olen tiedostanut jollain tasolla jo esiteini-ikäisenä olevani muunsukupuolinen, mutta vasta aikuisena löytänyt sanat kuvailemaan sitä kokemusta ja monta vuotta on mennyt hyväksyä asia. Kyse ei todellakaan ole vain siitä, että ei pidä perinteisistä sukupuolirooleista. Minun tapani ilmentää sukupuoltani ulospäin ei ole erityisen valtavirrasta poikkeava. Kyse on sisäisestä asiasta ja miten käyttäytyisin ja miten pukeutuisin silloin jos kehoni ja kasvoni olisivat vain hieman maskuliinisempia, kuten haluaisin niiden olevan. On kehodysforiaa siinä mielessä, että haluaisin erilaiset sukuelimet, mutta en ole transmies, koska yksinkertaisesti tiedän etten ole mies enkä halua elää miehenä. En myöskään haluaisi elää naisena, mutta se on kahdesta yleisesti hyväksytystä vaihtoehdosta pienempi paha. Puolisoni on samankaltainen kanssani, joka on yksi syy miksi tapasimme alun perinkin.

Kertokaapa ”mutta olenhan minäkin joskus ollut kiinnostunut dinosauruksista ja leikannut lyhyet hiukset”-ihmiset onko eri sukuelinten perään haikailu koko ajan 12-vuotiaasta 30-vuotiaaksi tyypillinen kokemus oikean sukupuolen syntymässä saaneelle henkilölle?

Entä se kun oma äiti nimittää omaksi ”tytökseen” ja se on aina tuntunut väärältä, mutta ”oma poika” tuntuisi extra väärältä? Kaikki transihmisetkään eivät ”usko” kolmanteen sukupuoleen jos omat kokemukset elämässä ovat vahvasti kahden sukupuolen olettamaan sopivat. Jos ette koe tätä itse, ette voi oman maailmankuvanne perusteella vain päättää, että binäärin ulkopuolella ei ole aitoja sukupuolikokemuksia. Te ette vaan yksinkertaisesti tiedä miltä tämä tuntuu ja haluatte pitää kiinni siitä mitä tiedätte ja vihaatte sitä mitä ette ymmärrä.

Jo tämän ketjun eka sivu sai minut ahdistumaan ja menemään syvemmälle kaappiin tässä asiassa. On pitänyt kestää tätä asennetta ihmisiltä muutaman kymmenen vuotta ja tiedossa vielä luultavasti vuosikymmen tai pari ennen kuin voi puhua itsestään todenmukaisesti esim. työpaikalla. Alle 60 v. vanhempieni empatikyky on samalla tasolla kuin tässä ketjussa eli varmaan koskaan heillekään mitään itsestäni kerron. HV teille.

Vierailija kirjoitti:

Olen tiedostanut jollain tasolla jo esiteini-ikäisenä olevani muunsukupuolinen, mutta vasta aikuisena löytänyt sanat kuvailemaan sitä kokemusta ja monta vuotta on mennyt hyväksyä asia. Kyse ei todellakaan ole vain siitä, että ei pidä perinteisistä sukupuolirooleista. Minun tapani ilmentää sukupuoltani ulospäin ei ole erityisen valtavirrasta poikkeava. Kyse on sisäisestä asiasta ja miten käyttäytyisin ja miten pukeutuisin silloin jos kehoni ja kasvoni olisivat vain hieman maskuliinisempia, kuten haluaisin niiden olevan. On kehodysforiaa siinä mielessä, että haluaisin erilaiset sukuelimet, mutta en ole transmies, koska yksinkertaisesti tiedän etten ole mies enkä halua elää miehenä. En myöskään haluaisi elää naisena, mutta se on kahdesta yleisesti hyväksytystä vaihtoehdosta pienempi paha. Puolisoni on samankaltainen kanssani, joka on yksi syy miksi tapasimme alun perinkin.

Kertokaapa ”mutta olenhan minäkin joskus ollut kiinnostunut dinosauruksista ja leikannut lyhyet hiukset”-ihmiset onko eri sukuelinten perään haikailu koko ajan 12-vuotiaasta 30-vuotiaaksi tyypillinen kokemus oikean sukupuolen syntymässä saaneelle henkilölle?

Entä se kun oma äiti nimittää omaksi ”tytökseen” ja se on aina tuntunut väärältä, mutta ”oma poika” tuntuisi extra väärältä? Kaikki transihmisetkään eivät ”usko” kolmanteen sukupuoleen jos omat kokemukset elämässä ovat vahvasti kahden sukupuolen olettamaan sopivat. Jos ette koe tätä itse, ette voi oman maailmankuvanne perusteella vain päättää, että binäärin ulkopuolella ei ole aitoja sukupuolikokemuksia. Te ette vaan yksinkertaisesti tiedä miltä tämä tuntuu ja haluatte pitää kiinni siitä mitä tiedätte ja vihaatte sitä mitä ette ymmärrä.

Jo tämän ketjun eka sivu sai minut ahdistumaan ja menemään syvemmälle kaappiin tässä asiassa. On pitänyt kestää tätä asennetta ihmisiltä muutaman kymmenen vuotta ja tiedossa vielä luultavasti vuosikymmen tai pari ennen kuin voi puhua itsestään todenmukaisesti esim. työpaikalla. Alle 60 v. vanhempieni empatikyky on samalla tasolla kuin tässä ketjussa eli varmaan koskaan heillekään mitään itsestäni kerron. HV teille.

Kaikki mitä kerroit on todella monille ihmisille yleinen kokemus. HV itsellesi, sinähän se tässä epäempaattinen olet.

Mun mielestä monet muunsukupuolisista taitaa olla vaan huomionkipeitä. Tatskat, lävärit, anaalitapit on jo kokeiltu ja nyt pitäis tehdä jotain rankempaa.

Mun ex-työkaveri on lyhytkasvuinen ja sen missio oli valittaa fasessä, snäpissä ja instassa lyhytkasvuisten ongelmista. Kovasti alkoi olee tyhmää toistoa jutuissa kunnes tuli raskaus ja lapsi. Nyt missio on lyhytkasvuisen äidin ongelmat :)

Vierailija kirjoitti:

Olen tiedostanut jollain tasolla jo esiteini-ikäisenä olevani muunsukupuolinen, mutta vasta aikuisena löytänyt sanat kuvailemaan sitä kokemusta ja monta vuotta on mennyt hyväksyä asia. Kyse ei todellakaan ole vain siitä, että ei pidä perinteisistä sukupuolirooleista. Minun tapani ilmentää sukupuoltani ulospäin ei ole erityisen valtavirrasta poikkeava. Kyse on sisäisestä asiasta ja miten käyttäytyisin ja miten pukeutuisin silloin jos kehoni ja kasvoni olisivat vain hieman maskuliinisempia, kuten haluaisin niiden olevan. On kehodysforiaa siinä mielessä, että haluaisin erilaiset sukuelimet, mutta en ole transmies, koska yksinkertaisesti tiedän etten ole mies enkä halua elää miehenä. En myöskään haluaisi elää naisena, mutta se on kahdesta yleisesti hyväksytystä vaihtoehdosta pienempi paha. Puolisoni on samankaltainen kanssani, joka on yksi syy miksi tapasimme alun perinkin.

Kertokaapa ”mutta olenhan minäkin joskus ollut kiinnostunut dinosauruksista ja leikannut lyhyet hiukset”-ihmiset onko eri sukuelinten perään haikailu koko ajan 12-vuotiaasta 30-vuotiaaksi tyypillinen kokemus oikean sukupuolen syntymässä saaneelle henkilölle?

Entä se kun oma äiti nimittää omaksi ”tytökseen” ja se on aina tuntunut väärältä, mutta ”oma poika” tuntuisi extra väärältä? Kaikki transihmisetkään eivät ”usko” kolmanteen sukupuoleen jos omat kokemukset elämässä ovat vahvasti kahden sukupuolen olettamaan sopivat. Jos ette koe tätä itse, ette voi oman maailmankuvanne perusteella vain päättää, että binäärin ulkopuolella ei ole aitoja sukupuolikokemuksia. Te ette vaan yksinkertaisesti tiedä miltä tämä tuntuu ja haluatte pitää kiinni siitä mitä tiedätte ja vihaatte sitä mitä ette ymmärrä.

Jo tämän ketjun eka sivu sai minut ahdistumaan ja menemään syvemmälle kaappiin tässä asiassa. On pitänyt kestää tätä asennetta ihmisiltä muutaman kymmenen vuotta ja tiedossa vielä luultavasti vuosikymmen tai pari ennen kuin voi puhua itsestään todenmukaisesti esim. työpaikalla. Alle 60 v. vanhempieni empatikyky on samalla tasolla kuin tässä ketjussa eli varmaan koskaan heillekään mitään itsestäni kerron. HV teille.

Tämäkään ei antanut konkreettista vastausta siihen mitä muunsukupuolisuus tarkoittaa. Kovin moni inhoaa omaa naamaansa, saati sitten sukuelimiään ja äitiään, mutta ei se ole mikään syy kutsua itseään yksisarviseksi. HV-terveisin, dinosaurus

No, hän voi olla tässä muutaman vuoden mitä tykkää ja sitten kun tulee lastenteon aika, hän voi hoksata hetkeksi olevansa nainen. Niinhän se Suomen ensimmäinen synnyttänyt "mieskin" teki. Jännä juttu, että sitä voi välillä olla ihan tyytyväinen omaan jalkoväliinsä, kun siitä on jotain kunnon hyötyä.

Tämä nyt on taas tätä nykyajan huomionhakuisuutta ja minä-minä-kulttuuria. Jos ei huomiota saa sillä, tällä ja tuolla, voi aina heittäytyä muunsukupuoliseksi. Sitten kun tämä on nähty juttu ja liian yleistä, aletaan vinkumaan, että mikä sinä olet sanomaan etten ole kirahvi. Kun koen kerran itseni kirahviksi niin koen myös halventavaksi sen, ettei virallisissa lomakkeissa minua mielletä eläimeksi.

Ihminen on ihminen ja valtaosa on lisäksi fyysisiltä omianisuuksiltaan joko mies tai nainen. Kukin voi sitten päässään leikkiä muuta aivan vapaasti ja elää elämäänsä ollen, pukeutuen ja käyttäytyen kuten parhaaksi kokee. Mutta ei se sitä faktaa muuta, että kromosomit määräävät kumpi olet. Älytöntä vaatia muita osallistumaan omaan mielikuvitusleikkiinsä.

Tuntuu,e ttä tietty porukka ihmisiä kokee käsittämätöntä tarvetta jatkuvasti pitää yllä jotain pimppi-pippeli-seksi-juttua ja tekevät älyttömän haloon omista asioistaan. Ei muutkaan koko ajan toitota, että olen hetero, minulla on pimppi, olen nainen, ajan säärikarvat, ajan kainalokarvat, meikkaan. Teihin toisenlaisiin varmasti suhtauduttaisiin paremmin jos käyttäytyisitte niin kuin normaalit ihmiset käyttäytyvät ja ette jatkuvasti pitäisi katsetta omassa navassa ja haarovälissä. Itse lyötte sen kummajaisen leiman otsaanne käyttäytymällä niin kuin olisitte 3-vuotiaita pimppi-pippeli-vaihetta iänkaiken eläviä.

Vierailija kirjoitti:

Jokunen on täällä sanonut, että ihmiset ovat ahdasmielisiä, eivätkä voi ymmärtää, millaista on olla muunsukupuolinen, kun eivät ole kokeneet samaa.

Siinä he ovat oikeassa, että valtaosa ihmisistä ei pysty samaistumaan. Tämä johtuu siitä, että suurimmalle osalle oma sukupuoli ei ole kovin vahvasti elämää määrittävä tekijä. Valtaosa länsimaisista ihmisistä ei anna sukupuolensa ohjata elämänvalintojaan (toki biologian vuoksi keskimääräisiä henkisiä eroja ja kiinnostustaipumuksia löytyy, mutta poikkeuksia on paljon). Valtaosa ihmisistä ei jätä haluamiansa asioita tekemättä siksi, koska ovat "väärää" sukupuolta. Valtaosa länsimaisista ihmisistä ei pidä epänaisena lyhyttukkaista ja meikkaamatonta reisitaskuhousunaista, eikä epämiehenä pullaa leipovaa ja ripsiväriä käyttävää homoseksuaalimiestä. Luulen, että tähän muunsukupuolisuus-aatteen ymmärtävät ennemmin ne ahdasmielisiksi mielletyt ihmiset, joiden sukupuolikäsitykset ovat ahtaat. Heidän lienee helpompi ymmärtää, että jos tähän heidän rooliinsa ei mahdu, ei muka voi olla tätä heidän sukupuoltaan.

Ihan harhaista tekstiä, oikeasti.

Aloitetaan rivien välistä kantautuvasta alentuvasta suhtautumisesta muita kuin länsimaista kulttuuria kohtaan, vaikka meidän kulttuurissa sukupuolten kaksijako on vahvempi kuin vaikka Samoalla, paikoittain Aasiassa, Pohjois-Amerikan intiaaneilla... Jatketaan sukupuolivähemmistön syyllistämisellä sukupuoliroolien liian vakavasti ottamisesta samalla kun itse sukupuolitetaan leipominen ja käytetään homomiestä esimerkkinä naismaisesta käyttäytymisestä ja väitetään, että kukaan länsimainen ei pidä tällaista miestä vähemmän miehenä. Kyllä todellakin pitää, homofobia on vähentynyt mutta ei kadonnut. Ja todellakin meilläkin ja muualla länsimaissa ohjaa elämänvalintoja sukupuoli, koska tietyt vaihtoehdot esitellään jo lapsena. Joku tässäkin ketjussa kehui kuinka avomielisesti kasvattaa lapsensa vapaaksi rakastamaan ketä vaan mutta ”muista sitten Pirkko jos sinulla on pimppi niin olet tyttö! Paitsi jos tunnet itsesi pojaksi, sitten olet poika”

Aliarvioit täysin muun sukupuolisten kyvyn hahmottaa maailmaa ja ymmärtää omaa itseään. Se että et pysty samaistumaan heihin ei johdu heidän ”ahdasmielisyydestään” sukupuolirooleja kohtaan vaan siitä ettet ymmärrä juuri mitään heidän kokemuksestaan etkä tunnu haluavankaan ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tiedostanut jollain tasolla jo esiteini-ikäisenä olevani muunsukupuolinen, mutta vasta aikuisena löytänyt sanat kuvailemaan sitä kokemusta ja monta vuotta on mennyt hyväksyä asia. Kyse ei todellakaan ole vain siitä, että ei pidä perinteisistä sukupuolirooleista. Minun tapani ilmentää sukupuoltani ulospäin ei ole erityisen valtavirrasta poikkeava. Kyse on sisäisestä asiasta ja miten käyttäytyisin ja miten pukeutuisin silloin jos kehoni ja kasvoni olisivat vain hieman maskuliinisempia, kuten haluaisin niiden olevan. On kehodysforiaa siinä mielessä, että haluaisin erilaiset sukuelimet, mutta en ole transmies, koska yksinkertaisesti tiedän etten ole mies enkä halua elää miehenä. En myöskään haluaisi elää naisena, mutta se on kahdesta yleisesti hyväksytystä vaihtoehdosta pienempi paha. Puolisoni on samankaltainen kanssani, joka on yksi syy miksi tapasimme alun perinkin.

Kertokaapa ”mutta olenhan minäkin joskus ollut kiinnostunut dinosauruksista ja leikannut lyhyet hiukset”-ihmiset onko eri sukuelinten perään haikailu koko ajan 12-vuotiaasta 30-vuotiaaksi tyypillinen kokemus oikean sukupuolen syntymässä saaneelle henkilölle?

Entä se kun oma äiti nimittää omaksi ”tytökseen” ja se on aina tuntunut väärältä, mutta ”oma poika” tuntuisi extra väärältä? Kaikki transihmisetkään eivät ”usko” kolmanteen sukupuoleen jos omat kokemukset elämässä ovat vahvasti kahden sukupuolen olettamaan sopivat. Jos ette koe tätä itse, ette voi oman maailmankuvanne perusteella vain päättää, että binäärin ulkopuolella ei ole aitoja sukupuolikokemuksia. Te ette vaan yksinkertaisesti tiedä miltä tämä tuntuu ja haluatte pitää kiinni siitä mitä tiedätte ja vihaatte sitä mitä ette ymmärrä.

Jo tämän ketjun eka sivu sai minut ahdistumaan ja menemään syvemmälle kaappiin tässä asiassa. On pitänyt kestää tätä asennetta ihmisiltä muutaman kymmenen vuotta ja tiedossa vielä luultavasti vuosikymmen tai pari ennen kuin voi puhua itsestään todenmukaisesti esim. työpaikalla. Alle 60 v. vanhempieni empatikyky on samalla tasolla kuin tässä ketjussa eli varmaan koskaan heillekään mitään itsestäni kerron. HV teille.

Kaikki mitä kerroit on todella monille ihmisille yleinen kokemus. HV itsellesi, sinähän se tässä epäempaattinen olet.

Väität oikeasti, että yllä kuvailtu kokemus on yleistä? Siinä tapauksessa muunsukupuolisia on enemmän kuin tähän asti on ajateltu. Jos koet noin ehkä sinunkin kannattaa tutkia itseäsi tässä asiassa.

En ymmärrä muunsukupuolisuutta, mutta en myöskään sitä, miksi siitä pitää tehdä niin iso asia. Mitä nämä muunsukupuoliset haluaa? Että virallisissa kaavakkeissa olisi naisen ja miehen lisäksi kohta "muu" -- okei, pistäkää vaan, mitä se mun persettä kutittaa et mitä joku muu kaavakkessa raksii. Että olisi sukupuolineutraaleja vessoja enemmän? Antaa palaa, ei mua ahdista käydä vessassa missä mies on käynyt. Naurettavalta joskus tuntuu, että toisen sukupuolen vessaan on jono ja toinen on tyhjä. Että heitä ei syrjitä, koska he saattavat näyttää vähän hassuilta kun eivät vastaa kuvaasi naisesta/miehestä? No se nyt on selvää, että tuollaisista syistä syrjiminen on typerää.

Ehkä muunsukupuolisuus johtuu liian ahtaista käsityksistä sukupuoliin, ehkä ei, mut entä sitten? Ei ne mun elämää häiritse.

Tiedän kaksi "muunsukupuolista" ja yhteistä molemmille on, että parin vuoden välein vähintään on teini-iästä lähtien (nyt siis 15vuottatoisella ja toisella 18 vuotta) tullut ja mennyt erilaisia identiteettikausia. Joka kerta toistuu sama kaava: seuraavan asian pitää olla edellistä shokeeraavampi, siitä nostetaan iso numero ja toitotetaan fanaattisesti oikeuksia, korostetaan asiaa stereotyyppisin ulkonäköasioin tai manööverein, julistetaan näkyvästi somessa, osallistutaan tilaisuuksiin, ollaan loputtoman tuohtuneita ja loukkaantuneita kun muut ei ymmärrä ja koko elämä pyörii asian ympärillä. Kunnes keksitään seuraava asia.

Molemmat ovat olleet vuoroin heteroita, bi-naisia, lesboja, muunsukupuolisia ja toinen ainakin jo vahvasti kohta "mies". Mielenterveyslääkitys on käytössä molemmilla, ei varmaan yllätys kenellekään. Peruskoulusta pudonneet elämänkouluun, joten jostain sitä sisältöä ja pätemisen aihetta ilmeisesti elämään haettava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tiedostanut jollain tasolla jo esiteini-ikäisenä olevani muunsukupuolinen, mutta vasta aikuisena löytänyt sanat kuvailemaan sitä kokemusta ja monta vuotta on mennyt hyväksyä asia. Kyse ei todellakaan ole vain siitä, että ei pidä perinteisistä sukupuolirooleista. Minun tapani ilmentää sukupuoltani ulospäin ei ole erityisen valtavirrasta poikkeava. Kyse on sisäisestä asiasta ja miten käyttäytyisin ja miten pukeutuisin silloin jos kehoni ja kasvoni olisivat vain hieman maskuliinisempia, kuten haluaisin niiden olevan. On kehodysforiaa siinä mielessä, että haluaisin erilaiset sukuelimet, mutta en ole transmies, koska yksinkertaisesti tiedän etten ole mies enkä halua elää miehenä. En myöskään haluaisi elää naisena, mutta se on kahdesta yleisesti hyväksytystä vaihtoehdosta pienempi paha. Puolisoni on samankaltainen kanssani, joka on yksi syy miksi tapasimme alun perinkin.

Kertokaapa ”mutta olenhan minäkin joskus ollut kiinnostunut dinosauruksista ja leikannut lyhyet hiukset”-ihmiset onko eri sukuelinten perään haikailu koko ajan 12-vuotiaasta 30-vuotiaaksi tyypillinen kokemus oikean sukupuolen syntymässä saaneelle henkilölle?

Entä se kun oma äiti nimittää omaksi ”tytökseen” ja se on aina tuntunut väärältä, mutta ”oma poika” tuntuisi extra väärältä? Kaikki transihmisetkään eivät ”usko” kolmanteen sukupuoleen jos omat kokemukset elämässä ovat vahvasti kahden sukupuolen olettamaan sopivat. Jos ette koe tätä itse, ette voi oman maailmankuvanne perusteella vain päättää, että binäärin ulkopuolella ei ole aitoja sukupuolikokemuksia. Te ette vaan yksinkertaisesti tiedä miltä tämä tuntuu ja haluatte pitää kiinni siitä mitä tiedätte ja vihaatte sitä mitä ette ymmärrä.

Jo tämän ketjun eka sivu sai minut ahdistumaan ja menemään syvemmälle kaappiin tässä asiassa. On pitänyt kestää tätä asennetta ihmisiltä muutaman kymmenen vuotta ja tiedossa vielä luultavasti vuosikymmen tai pari ennen kuin voi puhua itsestään todenmukaisesti esim. työpaikalla. Alle 60 v. vanhempieni empatikyky on samalla tasolla kuin tässä ketjussa eli varmaan koskaan heillekään mitään itsestäni kerron. HV teille.

Kaikki mitä kerroit on todella monille ihmisille yleinen kokemus. HV itsellesi, sinähän se tässä epäempaattinen olet.

Väität oikeasti, että yllä kuvailtu kokemus on yleistä? Siinä tapauksessa muunsukupuolisia on enemmän kuin tähän asti on ajateltu. Jos koet noin ehkä sinunkin kannattaa tutkia itseäsi tässä asiassa.

Huoh. En ala tutkituttaa itseäni, koska tiedän ettei minussa ole mitään epänormaalia. Muunsukupuolisuus ei ole oikea asia, vaan jännä uusi laatikko normaaleille tunteille. Tässä naisvihaisessa ja sukupuolittuneessa maailmassa on normaalia vihata vartaloaan ja toivoa olevansa mies ainakin jossain vaiheessa elämäänsä, ja tämän kieltäminen osoittaa muusuilta ällöttävää seksismiä. Ja jos joku tunne on monille yleinen tarkoittaako se että fyysinen todellisuus lakkaa olemasta, vai että kyseinen tunne on normaali kaikille ihmisille tai ainakin osalle näistä?

No en minä ainakaan ole toivonut ikinä olevani mies. Olen kyllö toivonut että alapääni tai tissini näyttäisivät paremmilta, mutta en ikinä ole toivonut ettei minulla olisi tissejä tai pildeä. En ole ikinä ollut naisellinen nainen ja koen naisten roolin ahtaaksi, mutta koko ajan silti koen olevani nainen. En pysty samaistumaan tuon muunsukupuolisen kertomaan ollenkaan saati että olisin vuosikausia toivonut kokonaan erilaisia sukupuolielimiä, kyllä hänellä selkeästi on pointti.

Jotkut ovat jääneet anaalivaiheeseen ja elämä pyörii alapään ympärillä.

Miksi näiden pitää olla nyt kaikkien asioita? Minusta nämä ovat ihmisen omia asioita, täysin.