Nuori, menestynyt, fiksu nainen muuttuu täysin saatuaan lapsia. Kertokaa esimerkkejä

Lähinnä se että ainakin somessa kaikki eri aiheisiin liittyvät päivitykset ovat vaihtuneet vain yhteen: lapsi ja toisen lapsen odotus. Kai sitä voi lapsen saatuaan kuitenkin puhua muustakin? Tai niin luulin. Oli hänellä paljon hyviä ajatuksia eri aiheisiin liittyen. Nykyään ne liittyvät lähinnä siihen mitä lapsi on laittanut suuhunsa olkkarin lattialta. Ja se ei varmaan lopu pariin vuoteen koska homma lähtee alusta kun uusi lapsi syntyy. Ehkä pitää vain estää päivitykset ja lakata odottamasta mitään muuhun liittyvää keskustelua.

Äly ja taju lähtee varmasti kirjoitti:

Kyllä siinä älyä häviää jos esim. 6-vuotta lässyttää pikkulapsille ja käy niillä kaveriristeilyillä kerran pari vuodessa kertomassa lässyttelyn tapahtumat muille. Töissä kaikki on ehtinyt muuttumaan kuudessa vuodessa ja muut on saaneet 4-6 palkankorotusta hyvien ansioiden vuoksi. Turha siinä ihmetellä että euro onkin 80c. Muut on menneet eteenpäin ja sinä olet lässyttänyt vauva kieltä ja vaihtanut pas...ka vaippoja.

Älyä ei ole menetetty, vain kokemusta. Ne ovat täysin eri asia.

Mä olen pikemminkin alkanut epäillä, että ihmisen todellinen fiksuus/tyhmyys tulee siinä kohdin esiin, jos hän saa lapsia. Esim. fiksut eivät jakele kaiken maailman kuvia tuutin täydeltä kersoista, vaan kunnioittavat omia lapsiaan sekä lisäksi kunnioittavat myös kanssaihmisiä, jotka eivät ehkä jatkuvasti halua sitä kuvasontaa. 

Sitten tietysti myös kasvatus, rutiinien ylläpitäminen ym. kertoo paljon ihmisestä. Tulee aina vähän hassahtanut olo, kun yhdessä paikassa lapsi usein hieroo silmiään ja kello on ties mitä. Tekisi mieli kaapata lapsi kainaloon ja pistää se sänkyyn nukkumaan. 

Tietty ois myös kiva, jos esim. munkin elämäni joskus kiinnostais eikä se menis niin, että toinen on ensiksi raskaana, siltä pitäisi kysellä siitä ("susta ei oo kuulunut, et oo kysellyt mitään"), sitten pitäisi olla kiinnostunut suurin piirtein perseen repeämisestä ja sen jälkeen tietysti lapsesta ja taas lapsesta. Ja sitten pitää olla kiinnostunut lapsen päikkyurasta ja vanhempien paluusta töihin. Oh well. 

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että moni äiti toivoisi "ystävien" auttavan arjessa enemmän. Äidit tekevät aivan uskomattoman työn, kasvattamalla lapsen sisällään, synnyttävät ne, valvovat ensimmäisen vuoden muutamilla unilla selviten, tekevät ruoat alusta loppuun, siivoavat koko ajan, sitten pitäisi vielä pitää itsestä ja parisuhteesta huolta. Ennenkuin olet äiti, et välttämättä usko, kuinka rankkaa se lapsiarki on. (Eri asia kun lapset ovat omatoimisia) Jos haluat ystäviä ja ennen kaikkea Olla hyvä Ystävä, tarjoa apua. Auta ruoanlaitossa tai tule vain seuraksi hengailemaan, rohkaise, kehu. Muistuta äitiä siitä, kuinka hän on muutakin kuin äiti ja järjestä jotain kivaa vaikka sitten sinne kotiin. Oikea ystävä ymmärtää ja kommunikoi, keskustelee ja kuuntelee. Kerro mitä toivot ystävyydeltänne. Harva näin tekee.

Kyllä jotkut äidit tosiaan odottavat, että koko maailma rupeaa pyörimään hänen ympärillään.

Yksikin oli tosi katkera sairastuttuaan flunssaan, kun vauva oli hoidettava siitä huolimatta.

Lohdutin että kiva kun sulla on sisko siinä lähellä, hän voi ehkä käydä ruokakaupassa. Mutta ei, tämä äiti oli loukkaantunut, kun sisko ei ollut tajunnut tulla hakemaan vauvaa itselleen hoitoon tämän sankariäidin flunssan ajaksi!

Mulla ei ole lapsia, mutta luulen sen johtuvan ihan samasta syystä, kuin kenelle tahansa tulee kiireinen ja stressaava elämäntilanne esim. sairaus, perhekriisi, työkiireet jne. jolloin ei enää pysty suunnittelemaa elämäänsä, eikä itse ole se tärkein asia, vaan joku muu, joka hallitsee elämää.

Ainakin ystäväni ovat palanneet entiselleen kun lapset kasvavat, mutta aika heipakkaa on pikkulapsi aika.

Vierailija kirjoitti:

Suurin pettymys on huomata, että kaveri ei tosiaan lähde enää mihinkään. Ei edes harvoin.

Jos lähtee, niin puhelinta kytätään silmä kovana, ja mieheltä tulee vähintään viisi puhelua tunnissa. Viimeistään kahden tunnin päästä pitää sittenkin palata kotiin.

Ei mies pärjää, tai ainakin esittää niin.

Tämä! Viimeistään nukkumaanmeno on kriisin paikka. Etukäteen jo sanotaan, että ilta voi sitten keskeytyä, jos tulee jotain. Ja toisaalta vaikka ei tulisikaan mitään, niin siltikin voi haluta kotiin. 

Jaa siis yhden yhtä iltaa ei jaksa olla jossain about yhtätoista pidempään? Mokomat homeiset kaverit, kun sellaiseen kyselevät. 

Eniten ehkä kertoo se, että jos minun pitäisi kirjoittaa jonkun äiti-ihmisen päivästä teksti, niin todennäköisesti aika moni asia osuisi kohdilleen. Mutta jos taas äiti-ihminen kirjoittaisi minusta tekstin, niin todennäköisesti aika hiljaista pitelisi. Eiväthän he ole kuulolla, joten mitä he voisivat tietää? Minusta ei moni tiedä edes työtilannettani enää.

Vierailija kirjoitti:

Jos haluat ystäviä ja ennen kaikkea Olla hyv m Ystävä, tarjoa apua. Auta ruoanlaitossa tai tule vain seuraksi hengailemaan, rohkaise, kehu. Muistuta äitiä siitä, kuinka hän on muutakin kuin äiti ja järjestä jotain kivaa vaikka sitten sinne kotiin. Oikea ystävä ymmärtää ja kommunikoi, keskustelee ja kuuntelee. Kerro mitä toivot ystävyydeltänne. Harva näin tekee.

Sori vaan, mutta se turvonnut, kiukkuinen, itkeskelevä hormonihirviö ei muistuta edes etäisesti tuttua ystävää. Siinä ei lapseton ystävä tosiaan tiedä mitä tehdä ja miten päin olla. Joillekin ei mikään kelpaa eikä ole hyvin.

Yhdellekin vietiin kassillinen ruokaa lahjana. Sitä oli määrä ruveta laittamaan. Äiti tyhjensi kassin ja alkoi äänekkäästi valittaa, että olisi pitänyt tuoda ruoka mieluummin valmiiksi laitettuna ja että täältä puuttuu jälkiruoka!

Yleensä mies on enemmän töissä joten vastuu kodista jää enemmän äidille hetkellisesti. Ja mitä se haittaakaan? Mutta se, että emme auta toisiamme, kun joku tulee vanhemmaksi. Kaverit vaan pyytävät baariin ja haluavat että kaikki on kuin ennenkin. Miksi pitäisi selviytyä kaikesta yksin? Kuten sinäkin joka puhuit dementiaa sairastavista vanhemmista,toivoisit, että olisi joku joka auttaisi tai edes ymmärtäisi. Sillä ei ole väliä, onko ystävä äiti, koiranomistaja, sairas tai sairaita hoitava, läheisiä tulee auttaa ja ymmärtää ainakin joskus. Melkein aina kun menen ystäväni kotiin, kysyn voinko jollain tavalla auttaa, kun näen että toisella on kädet täyttä työtä lapsen kanssa. En vain odota että minua palvellaan. Jos haluat olla oikeasti läheinen toisten ihmisten kanssa sinun pitää tulla heidän elämäänsä mukaan, ei vain baarireissuille. Tietenkin jos se ei kiinnosta niin silloin kannattaa hankkia ympärilleen ihmisiä jotka ajattelevat samalla tavalla. Itse haluan jakaa koko elämäni läheisieni kanssa niinkuin joku sanoi, he ovat kuitenkin todella tärkeitä ja ilman läheisiä olen todella yksin.

Minä: Lapset jo isoja, yksi aikuinen ja kaksi teiniä. Minusta tuli masentunut, ylipainoinen ja pessimistinen, rupsahtanut yh. Olen köyhä ja kyvytön tekemään työtä johon kouluttauduin. Ei sillä, ammattikin on ” väärä”, haaveammatti jäi haaveeksi kun tuli perhe.

Lapset kaikki erityisdiagnoosilla, onhan se voimia vienyt, vaikkei heidän vikansa olekaan. Missään vauvakuplassa en ole elänyt koskaan, tuntuu että heidän syntyessään äitiys oli helpompaa kuin nykynuorilla, ja tukiverkkoja oli lähellä. En jaksa enää haaveilla mistään ” omasta”, toivon että lapset löytävät paikkansa maailmassa ja työtä. Mä olen tavallaan menetetty, painokaan ei laske edes kirveellä:)

N45

Se varmasti tuntuu lapsettomasta siltä, että miksi ei voi olla myöhään, kyllä se lapsi pärjää. Itselläni on 3-vuotias lapsi joka huutaa niin kauan, että tulen ja nukutan. Isovanhemmat sanovat ihan suoraan, etteivät pärjää lapsen kanssa, samoin isi. Tänä kesänä onneksi suostui jäämään. Ei kannata heti tuomita vaan kysyä, keskustella, kertoa miltä tuntuu se, ettei voi viettää aikaa ystävän kanssa kahdestaan. Onneksi minulla on ystäviä, jotka ymmärtävät täysin, etten ole myöhään ulkona ja pysyvät rinnallani. Miksi tuomitsemme toisiamme jatkuvasti? Onko meillä kaikilla niin paha olla?

KOSKAAN ei ole liian myöhäistä olla onnellinen. Maailma on täynnä kauneutta ja yllätystä. Sitä pitää osata nähdä ja sille pitää avautua.

Yhteentörmäys syntyy viimeistään silloin, jos ystävän lapsi sairastuu (osataanhan me kaikki unissammekin tämä mantra, johon lapsettomalla ei ole mitään vastattavaa: "Hirveintä maailmassa on Oman Lapsen Sairaus)? ja samaan aikaan sairastut vakavastivitsekin, olet järkyttynyt ja peloissasi.

Mulle näin kävi. Kuuntelin ystävää ja lohdutin häntä tunnin verran. Sitten tuli mun vuoro. Olin käynyt inhottavassa tutkimuksessa (gastroskopia) ja saanut kuulla että oireeni joita luulin ohimeneviksi, ovatkin merkki vaikea-asteisesta kroonisesta sairaudesta. Edessä oli tarkentavia tutkimuksia, koepalatulosten kuuleminen ja siitä seuraisi mitä seuraisi. Söin lääkkeitä, mutta jostain syystä ne eivät auttaneet. Sairaus oli alkanut rajusti ja olin laihtunut 10 kiloa.

Kun kerroin että mua koskee koko ajan ja pelottaa, ystävä karjaisi, että hän ei tuollaista kuuntele kun on paljon vakavampaa itsellä.

Siis lapsella. No ei sillä ollut syöpää kun taas mulla sitä ei vielä tiedetty (koepalat).

Edessä oli kilpailu, kellä on asiat pahemmin, ja saako lapseton olla kauhuissaan ja surra oman terveytensä menettämistä.

Siihen ei menty, koska "ystävä" katkaisi puhelun, ja se jäi viimeiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Se varmasti tuntuu lapsettomasta siltä, että miksi ei voi olla myöhään, kyllä se lapsi pärjää. Itselläni on 3-vuotias lapsi joka huutaa niin kauan, että tulen ja nukutan. Isovanhemmat sanovat ihan suoraan, etteivät pärjää lapsen kanssa, samoin isi. Tänä kesänä onneksi suostui jäämään. Ei kannata heti tuomita vaan kysyä, keskustella, kertoa miltä tuntuu se, ettei voi viettää aikaa ystävän kanssa kahdestaan. Onneksi minulla on ystäviä, jotka ymmärtävät täysin, etten ole myöhään ulkona ja pysyvät rinnallani. Miksi tuomitsemme toisiamme jatkuvasti? Onko meillä kaikilla niin paha olla?

Täytyy toivoa, ettei lapsesi - tai sinä - joudu esimerkiksi sairaalaan.

Olisiko aika katkaista pikkuhiljaa se napanuora? Lapsenkin olisi hyvä oppia luottamaan muihinkin ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Se varmasti tuntuu lapsettomasta siltä, että miksi ei voi olla myöhään, kyllä se lapsi pärjää. Itselläni on 3-vuotias lapsi joka huutaa niin kauan, että tulen ja nukutan. Isovanhemmat sanovat ihan suoraan, etteivät pärjää lapsen kanssa, samoin isi. Tänä kesänä onneksi suostui jäämään. Ei kannata heti tuomita vaan kysyä, keskustella, kertoa miltä tuntuu se, ettei voi viettää aikaa ystävän kanssa kahdestaan. Onneksi minulla on ystäviä, jotka ymmärtävät täysin, etten ole myöhään ulkona ja pysyvät rinnallani. Miksi tuomitsemme toisiamme jatkuvasti? Onko meillä kaikilla niin paha olla?

Pieni vauva ei ymmärrä puhetta tai sitä, miksi hänen tarpeisiinsa ei voida heti vastata, mutta kyllä isompaa lasta saisi ruveta jo koulimaan normaalia elämää varten. Ei ole tervettä, jos puhetta ymmärtävää kolmevuotiasta ei saa isä tai isovanhempi rauhoittumaan koko yönä. Kyllähän vielä leikki-ikäisetkin karjuvat ja itkevät milloin mistäkin, mutta se on aivan normaalia, eikä normaali lapsi siitä mene rikki, jos huutaa välillä. Turha kohdella vauvoina muita kuin vauvoja. Jos lapsi ei ole enää vauva, ei hänellä enää ole vauvan psyykettä (= ei ymmärrä miksi äiti ei tule nukuttamaan ja että äiti tulee vielä takaisin).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se varmasti tuntuu lapsettomasta siltä, että miksi ei voi olla myöhään, kyllä se lapsi pärjää. Itselläni on 3-vuotias lapsi joka huutaa niin kauan, että tulen ja nukutan. Isovanhemmat sanovat ihan suoraan, etteivät pärjää lapsen kanssa, samoin isi. Tänä kesänä onneksi suostui jäämään. Ei kannata heti tuomita vaan kysyä, keskustella, kertoa miltä tuntuu se, ettei voi viettää aikaa ystävän kanssa kahdestaan. Onneksi minulla on ystäviä, jotka ymmärtävät täysin, etten ole myöhään ulkona ja pysyvät rinnallani. Miksi tuomitsemme toisiamme jatkuvasti? Onko meillä kaikilla niin paha olla?

Pieni vauva ei ymmärrä puhetta tai sitä, miksi hänen tarpeisiinsa ei voida heti vastata, mutta kyllä isompaa lasta saisi ruveta jo koulimaan normaalia elämää varten. Ei ole tervettä, jos puhetta ymmärtävää kolmevuotiasta ei saa isä tai isovanhempi rauhoittumaan koko yönä. Kyllähän vielä leikki-ikäisetkin karjuvat ja itkevät milloin mistäkin, mutta se on aivan normaalia, eikä normaali lapsi siitä mene rikki, jos huutaa välillä. Turha kohdella vauvoina muita kuin vauvoja. Jos lapsi ei ole enää vauva, ei hänellä enää ole vauvan psyykettä (= ei ymmärrä miksi äiti ei tule nukuttamaan ja että äiti tulee vielä takaisin).

Jossain vaiheessa se tutti vain otetaan pois, eikö?

Mua tyrmistyttää, että lasten itkua pelätään niin kovasti. Elämä nyt ei vain aina ole pumpulia. Eikö olisi hyvä opettaa lapsi niin yksinkertaiseen perusasiaan kuin nukahtamaan itse?

Minä en kyllä sekaannu kenenkään lapsenhoitoon. En halua vauvaa syliin, koska en ota riskiä että sen pää nitkahtaa tai se onnistuu kiemurtelemaan otteestani ja putoaa. En tunne mitään synnynnäistä vetoa vauvoihin, vaikka olen yrittänyt.

Jos joku tarvitsee apua, sitä pitää pyytää selkeästi ja suoraan.

Sinänsä lapsen saaminen on kai iloinen asia, eikä mikään surkuttelun paikka.

Eli ihan eri juttu, kuin omaisen krooninen vakava sairastuminen.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tähän vaikuttaa kokonaisvaltainen vanhemmuuden muutos. Vauvavuosi on tietysti vauvavuosi, ja sellainen aina ollut. Mutta samanlaista lasten viihdyttämis- ja paapomiskulttuuria ei ollut ennen. Ennen oli ihan normaalia, että aika pienetkin lapset leikkivät keskenään ja ihan kotiäitikin saattoi käyttää päivästään usean tunnin itsensä kehittämiseen, lukemiseen, harrastamiseen. Nykyään mammat nauravat ilkkuen naiselle, joka haaveilee esimerkiksi jatkavansa opintoja kotivuosinaan, "sittenpähän näet ettei tule onnistumaan". Ja jos onnistuukin, niin sitten kyseessä on huono ja itsekäs äiti, jonka lapset jäävät heitteille.

Lapsia ei nykyään kannusteta yhtään itseohjautuvuuteen. Koko ajan jonkun pitäisi olla sanoittamassa, opastamassa, viihdyttämässä. Tämä näkyy myös siinä, että nykyään harrastetaan enemmän kodin ulkopuolella kuin koskaan. Ja kun päiväkodista / koulusta / harrastuksista tullaan, riekkuvat lapset koko ajan ympärillä vaatimassa vanhempiensa huomiota. Lapset eivät pysty itsenäiseen toimintaan, eikä lapsen itsenäistä toimintaa pidetä tukemisen arvoisena asiana.

Sellainen lasten käytös, mikä olisi ennen ollut silkkaa perseilyä, on nykyään lapsille luontaista, eikä sen kitkemiseen edes pyritä. Lapsen kuuluukin olla äärettömän kärsimätön, huomionhaluinen, meluisa ja vaativa, ja piste. Ei ihme, ettei monella nykynaisella jää lasten saannin jälkeen aikaa itsensä kehittämiselle tai ajatustensa jalostamiselle. Monet nykylapset imevät kaikki mehut. Parikymmentä vuotta sitten näitä "emme voi lähteä viettämään hääpäiväämme ja jättää 1-vuotiasta yhdeksi yöksi isovanhemmalleen" ja "miten joku äiti muka pystyy lukea kirjoja, mä en ole ehtinyt katsoa edes Salkkareita kahteen viikkoon" -hysteerikkoja ei ollut todellakaan näin paljoa.

Moni tavallisen ja terveen lapsen nykyvanhempi elää sellaista elämää mikä olisi ennen vanhaan ollut vain erityislasten vanhempien arkea.

Veljelläni on 4 lasta. Kälyni opiskeli kotona ollessaan valtsikassa ja suoritti maisterin tutkinnon. Meni töihin, kun nuorin oli 3 vuotias.

Tiedän naisia jotka ovat tehneet väitöskirjan kotona ollessaan.

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että moni äiti toivoisi "ystävien" auttavan arjessa enemmän. Äidit tekevät aivan uskomattoman työn, kasvattamalla lapsen sisällään, synnyttävät ne, valvovat ensimmäisen vuoden muutamilla unilla selviten, tekevät ruoat alusta loppuun, siivoavat koko ajan, sitten pitäisi vielä pitää itsestä ja parisuhteesta huolta. Ennenkuin olet äiti, et välttämättä usko, kuinka rankkaa se lapsiarki on. (Eri asia kun lapset ovat omatoimisia) Jos haluat ystäviä ja ennen kaikkea Olla hyvä Ystävä, tarjoa apua. Auta ruoanlaitossa tai tule vain seuraksi hengailemaan, rohkaise, kehu. Muistuta äitiä siitä, kuinka hän on muutakin kuin äiti ja järjestä jotain kivaa vaikka sitten sinne kotiin. Oikea ystävä ymmärtää ja kommunikoi, keskustelee ja kuuntelee. Kerro mitä toivot ystävyydeltänne. Harva näin tekee.

miksi ystävä on lainausmerkeissä?

Yleensä on fiksua pyytää apua, jos on sitä vailla.

Jos nainen vaikka imettää vauvaa, ei tule mieleen, että pitäisi kannustaa. Pikemminkin yrittää olla kuin ei huomaisi mitään erityistä.

Lapsettomalle ystävän muuttuminen äidiksi kaikkineen mitä siihen kuuluu, ei välttämättä ole kiva muutos.

Se on tavallaan menetys.

Vierailija kirjoitti:

Ei voi lähteä mihinkään työpaikkaa ja kauppaa kauemmaksi, koska on raskaana/lapsia. Lasta (3 v.) ei voi myöskään jättää kolmea tuntia pidemmäksi (saatika sitten yöksi) isälleen, vaikka ilmeisesti on ihan normaali, fiksu, kykenevä mies ja asuukin lapsen ja lapsen äidin kanssa samassa taloudessa. Lattia pitää imuroida ja pestä JOKA ILTA. 

Kyseessä nainen 33 v., akateemisesti koulutettu, tykkäsi ennen matkustelusta ja viikonloppureissuista. 

En usko, että mieskään katselee tuollaista menoa kovin pitkään jos jatkuu samanlaisena.