Annan 8-vuotiaan lapseni pois (jälleen sama kirjoittaja)

Oletko käynyt missään terapiassa? Mistä tuollainen tunteettomuus voi johtua? Tunnetko ketään ihmisiä kohtaan lämpimiä tunteita?

Vierailija kirjoitti:

Oletko käynyt missään terapiassa? Mistä tuollainen tunteettomuus voi johtua? Tunnetko ketään ihmisiä kohtaan lämpimiä tunteita?

Kuten aiemminkin olen kirjoittanut, lapseni on minulle äärimmäisen tärkeä. En tiedä, miksi tunnen häntä kohtaan niin kuin tunnen. Tuntuu vain, että minun on pakko tehdä näitä juttuja, että kaikki yhteinen tekeminen on pakkopullaa. Että olen aivan surkea äiti, enkä äiti ollenkaan. Ehkä se johtuu mieheni kuolemasta.

Ja kyllä, itken joka ilta. En osaa olla edes äiti lapselleni, vaikka kuinka haluaisin, enkä todellakaan halua luopua hänestä, mutta tilanne kiristyy vain kiristymistään.

Mutta oletko siis käynyt terapiassa/perheterapiassa? Itkeminen yksin kotona ei vastannut kysymykseen.

Mitä jos olet ihan yksinkertaisesti vain masentunut? Siihen liittyy tuollaista että mikään ei tunnu miltään.

Voi että, päädyit nyt sitten tähän. :( Olen tosi pahoillani puolestasi, ettei mikään sitten lopulta muuttunutkaan... Mutta yritit pitkään ja hartaasti. Silti olen edelleen sitä mieltä, että olet ollut mahtava äiti pojallesi ja olette tehneet yhdessä paljon enemmän kuin ehkä keskimääräinen lapsi ja vanhempi. On todella sääli, että et ole itse pystynyt nauttimaan kaikesta ajasta jonka olet pojan kanssa viettänyt. Kunnioitettavalla tavalla olet kumminkin tehnyt kaiken poikasi eteen. EHkä riittämättömyydentunne on vain jotain sellaista, jota on mahdoton vaimentaa, ja luultavasti liittyy myös johonkin mielen ongelmiin ja sairauksiin, jotka toivottavasti saat parannetuksi. Eikö sieltä lastensuojelusta annetukin psykologista tukea myös sinulle?

Toivottavasti kaikki vielä muuttuisi paremmaksi. :(

- Se 2 lapsen äiti joka aiemminkin vastannut kirjoituksiisi.

Lapsi parka on ilmeisesti joutunut kestämään tuota jo 8 vuotta.

Kestä vielä 10 v. Puoliväli lähenee...

Hei M, koita jaksaa vielä. Jos se terapia nyt kumminkin sitten tepsisi ja saisit paremman mielenmaiseman itsellesi. Peli ei ole menetetty. Et ole epäonnistunut äiti, mutta ota apu vastaan ja toimi.

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos olet ihan yksinkertaisesti vain masentunut? Siihen liittyy tuollaista että mikään ei tunnu miltään.

Tämä tuli mieleen minullekin. Kuopuksen odotusaikana kaikki tunteet katosivat esikoista kohtaan, vaikka lapsi oli sitä ennen superrakas. Vasta myöhemmin olen tajunnut olleeni masentunut jo tuolloin. Tilanne on normalisoitunut sittemmin, mutta pari vuotta siinä meni.

No niinhän sä petätkin sen lapsen, se on varmaa. Jos sä et ole pahasti mielenhäiriöinen ja hoidat sen lapsen niin varmasti hänellä on parempi sun kanssas kun sijaisperheessä.

Enää 4-5 vuotta se ei ole enää juuri sinusta kiinnostunut. Tuon lyhyen ajan kyllä aikuinen kestää ikävämpiäkin tunteita. Ja varmaan olet omien ongelmiesi takia hoidossa?

Vierailija kirjoitti:

Mutta oletko siis käynyt terapiassa/perheterapiassa? Itkeminen yksin kotona ei vastannut kysymykseen.

Lastensuojelu on tarjonnut nyt terapiaa tämän 3kk, joka viikko. En usko että kyse olisi masennuksesta, minusta ei vaan ole äidiksi. Mitä ikinä teen, en voi tarjota lapselle kokonaista perhettä, enkä yksinkertaisesti osaa olla äiti. Tilanne olisi ehkä helpompi, jos mieheni olisi auttamassa ja tukemassa, mutta en usko että sittenkään olisin kovin hyvä äiti. Annan lapselle kaiken aikani, mutta en vain ole läsnä. En tiedä, miten ollaan äiti. Meillä on kivaa yhdessä, mutta olen ehkä enemmän tätiainesta.

Tarvitsisitko sä enemmän aikaa itsellesi? Aiemmista topiceista oon ymmärtänyt, että satsaat poikaan paljon. Mutta ymmärrän kyllä myös, että jos tunne on ollut alusta asti, kuten se on, niin voihan se vaan olla, ettet ehkä ole äitiainesta. Tai susta ei ole pyörittämään perhettä yksin, vaikka miehen kanssa se olisikin ollut mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta oletko siis käynyt terapiassa/perheterapiassa? Itkeminen yksin kotona ei vastannut kysymykseen.

Lastensuojelu on tarjonnut nyt terapiaa tämän 3kk, joka viikko. En usko että kyse olisi masennuksesta, minusta ei vaan ole äidiksi. Mitä ikinä teen, en voi tarjota lapselle kokonaista perhettä, enkä yksinkertaisesti osaa olla äiti. Tilanne olisi ehkä helpompi, jos mieheni olisi auttamassa ja tukemassa, mutta en usko että sittenkään olisin kovin hyvä äiti. Annan lapselle kaiken aikani, mutta en vain ole läsnä. En tiedä, miten ollaan äiti. Meillä on kivaa yhdessä, mutta olen ehkä enemmän tätiainesta.

Miten luulet että lapsen tilanne muuttuu sijaisperheessä? Ei häntä välttämättä sielläkään kukaan aidosti rakasta, vaan hoitaa vain rutiinilla. Jotkut sijaisvanhemmat suhtautuvat siihen kuin mihin tahansa työhön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta oletko siis käynyt terapiassa/perheterapiassa? Itkeminen yksin kotona ei vastannut kysymykseen.

Lastensuojelu on tarjonnut nyt terapiaa tämän 3kk, joka viikko. En usko että kyse olisi masennuksesta, minusta ei vaan ole äidiksi. Mitä ikinä teen, en voi tarjota lapselle kokonaista perhettä, enkä yksinkertaisesti osaa olla äiti. Tilanne olisi ehkä helpompi, jos mieheni olisi auttamassa ja tukemassa, mutta en usko että sittenkään olisin kovin hyvä äiti. Annan lapselle kaiken aikani, mutta en vain ole läsnä. En tiedä, miten ollaan äiti. Meillä on kivaa yhdessä, mutta olen ehkä enemmän tätiainesta.

Mä en nyt oikein ymmärrä. Eli suomeksi, sinä et rakasta lastasi kuten äidit yleensä rakastavat eniten maailmassa? Minäkin epäilen että ole masentunut, tai toki joku muukin mielenterveydellinen juttu voi olla, mutta varmasti lapselle on parempi päästä ihmisten kanssa kasvamaan jotka tuntevat rakkautta. En ymmärrä näitä ihmisiä jotka sanoo että kestät vaan vielä muutaman vuoden, joo kyllä sinä voit kestää, mutta lapsesi ei. Tälläisellä elämällä petaat lapselle mielenterveysongelmia.

Kiitos 2 lapsen äiti ja muut aiemminkin kommentoineet, tuotte lohtua päivään. Pelkään pahoin että kyse on vain siitä, etten osaa olla äiti. Että en tiedä miten. Lapsen kanssa on kivaa ja hän on ihana ja fiksu, mutta en osaa pakottaa itseäni äidillisiin tuntemuksiin. Väsyn nopeasti kaikkeen ja sitten alkaa vaan ahdistaa, kun en osaa olla lapsen kanssa.

Eikö lapsella ole ketää sukulaisia jotka häntä rakastaisivat kun sinä et kykene ja isä on kuollut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta oletko siis käynyt terapiassa/perheterapiassa? Itkeminen yksin kotona ei vastannut kysymykseen.

Lastensuojelu on tarjonnut nyt terapiaa tämän 3kk, joka viikko. En usko että kyse olisi masennuksesta, minusta ei vaan ole äidiksi. Mitä ikinä teen, en voi tarjota lapselle kokonaista perhettä, enkä yksinkertaisesti osaa olla äiti. Tilanne olisi ehkä helpompi, jos mieheni olisi auttamassa ja tukemassa, mutta en usko että sittenkään olisin kovin hyvä äiti. Annan lapselle kaiken aikani, mutta en vain ole läsnä. En tiedä, miten ollaan äiti. Meillä on kivaa yhdessä, mutta olen ehkä enemmän tätiainesta.

Mä en nyt oikein ymmärrä. Eli suomeksi, sinä et rakasta lastasi kuten äidit yleensä rakastavat eniten maailmassa? Minäkin epäilen että ole masentunut, tai toki joku muukin mielenterveydellinen juttu voi olla, mutta varmasti lapselle on parempi päästä ihmisten kanssa kasvamaan jotka tuntevat rakkautta. En ymmärrä näitä ihmisiä jotka sanoo että kestät vaan vielä muutaman vuoden, joo kyllä sinä voit kestää, mutta lapsesi ei. Tälläisellä elämällä petaat lapselle mielenterveysongelmia.

Mutta ei sijaisperhe ole mikään rakkausautomaatti. Lapsi saattaa myös joutua vaihtamaan perhettä monta kertaa ja asua loppujen lopuksi vaikka laitoksessa. Jos lapsesta huolehditaan hyvin joka tapauksessa, en ymmärrä mitä lisäarvoa sijaisvanhemmat toisi. Toki jos äidillä on mielenterveysongelmia, niin sitten ehkä parempi niin.

8 vuotias ei tule ikinä koskaan ymmärtämään, että hänet annetaan pois. Pilalle menee hänen elämänsä, syyttää loppuelämänsä itseään siitä, että et rakastanut tarpeeksi ja lähdit. Sijaisperhe ei ole mikään unelmaperhe, siellä luultavasti hoidetaan ihan samalla tavalla kun säkin nyt hoidat.

Provosoi keksityllä tarinalla. Kirjoitti äsken vastasyntynneellä ja nyt samalla 8 vuotiaalla tyttärellään.

Vierailija kirjoitti:

Olen kirjoittanut täällä samasta aiheesta ennenkin. Mieheni kuoli kun lapsi 3kk, enkä vaan ole koskaan kokenut lapsen läsnäoloa luontevaksi. Tuntuu etten pysty rentoutumaan omassa kodissani, että meillä on koko ajan joku kylässä tai että olisin koko ajan töissä, valmiudessa. En pysty enää olemaan luontevasti lapsen kanssa, tilanne on pahentunut vuosien varrella. Olen näennäisesti läsnä mutta jossain muualla. Suoritan pakolliset, mutta vain siksi että on pakko. Muuten vetäydyn yksikseni. Lapseni on mukava ja ystävällinen poika, mutta en koe olevani hänen äitinsä vaan joku huoltohenkilö, kiva täti. Ei tämä ole lastakaan kohtaan enää reilua, hän taatusti näkee jo pikku hiljaa missä mennään.

Meillä on nyt tukiperhe ja lapsi on viikonloput siellä. Tukiperhe on ensisijainen ehdokas myös sijaisperheeksi. Tapaisin lasta toki, mutta minusta ei ole vastaamaan hänen hyvinvoinnistaan.

Tuntuu siltä että petän lapsen. Tunteet heittelehtii, sattuu, tuntuu pahalta. Samalla tiedän, että jos haluan lapselleni hyvän tulevaisuuden, on parempi, että hän elää perheessä jossa ei tunne olevansa taakka. Päivät kuluvat ja sydän käy raskaammaksi. Kiitos kumminkin tuestanne ja kommenteista aiempiin keskustelu aloituksiin.

Minä olen pohtinut aivan samaa oman lapseni kohdalla, moneen otteeseen. Tilanteeni on sellainen, että sairastan toistuvaa, vakavaa masennusta. Lapsella on adhd, ja käytöshäiriö. Isä ei ole hänen elämässään lainkaan. En mikään ole lähelläkään äitiainesta, meillä ei ole juuro koskaan edes kivaa. Silti ajattelen, että tämä on minun velvollisuuteni. Minun tehtäväni on taistella sinne 18v saakka. Lapseni on nyt 10.