Annan 8-vuotiaan lapseni pois (jälleen sama kirjoittaja)

M kirjoitti:

Pitäisikö aapeen hommata mies joka pitäisi lapsesta myös?

Meillä on 6v poika jonka kanssa äiti ei tee oikeastaan mitään mikä ei ole pakollista, sen mielestä lapsi lähinnä sotkee.

Mun mielestä taas on jo niin iso ja osaa vaikka mitä, lapsi kulkeekin lähes jatkuvasti mun mukana vaikka missä hommissa, on fiksun oloinen, sosiaalinen, mun mielestä aika helppo lapsi.

Te miehet ette tajua lastenkasvatuksesta yhtään mitään. Annat lapsen sotkea, niin tietenkin äiti vetäytyy, kun et halua opettaa lapselle rajoja.

Vierailija kirjoitti:

Parempi että lapsesta huolehtii joku joka siihen pystyy hyvin. Ei niin että mt-ongelmainen traumatisoitunut nuori äiti sinnittelee aina jaksamisen (ja lapsen jaksamisen) rajoilla!

Juuri näin. Tästä on kysymys. Jos nainen pyytää apua , miksei häntä voi vain uskoa. Ja tarjota sitä apua?

M kirjoitti:

Pitäisikö aapeen hommata mies joka pitäisi lapsesta myös?

Meillä on 6v poika jonka kanssa äiti ei tee oikeastaan mitään mikä ei ole pakollista, sen mielestä lapsi lähinnä sotkee.

Mun mielestä taas on jo niin iso ja osaa vaikka mitä, lapsi kulkeekin lähes jatkuvasti mun mukana vaikka missä hommissa, on fiksun oloinen, sosiaalinen, mun mielestä aika helppo lapsi.

tämä tapaus istuu kaiket päivät kotona paapomassa lastaan. mistä mies?

Minä en tuntenut rakkautta lastani kohtaan ensimmäiseen kolmeen vuoteen. Toivuin masennuksesta ja ahdistuksesta, jotka liittyivät omaan traumaattiseen lapsuuteni. Suoritin vanhemmuutta mekaanisesti, se oli valtavan raskasta.

Olet ollut sitkeä ja haluan sanoa sinulle, että varmasti löydät vielä rakkauden lastasi kohtaan. Tarvitsette kuitenkin ulkopuolista apua. Voimia!

Oletko kovin tunnollinen luonteeltasi?Kuulostaa siltä, että vaadit itseltäsi ihan liikoja. Se, että annat lapsellesi paljon aikaa, on todella hienoa. Sanot, ettet tällöin ole kuitenkaan läsnä. Mitä se tarkoittaa? Vastaatko hänen kysymyksiinsä ja kysytkö häneltä välillä jotain? Eikö se ole jo ihan hyvin? Itse olen aika introvertti ja vetäytyvä, hiljainen luonne. En jaksa aina olla kovin läsnäoleva. En kuitenkaan ole ajatellut, että minun pitäisi adoptoida lapseni pois.

Muista, että jos adoptoit hänet pois, on se hänelle suurin mahdollinen hylkääminen, ja se muokkaisi häntä ihmisenä lähtemättömästi. Vaikka kuinka yrittäisit selittää hänelle, ettei syy ole hänessä, olisi hän sitä mieltä kuitenkin. Väitän, että elämä jonkinverran poissaolevan, mutta kuitenkin parhaansa yrittävän äidin kanssa on parempi kuin jossain toisessa perheessä. Muista, että hän rakastaa sinua enemmän kin ikinä pystyy osoittamaan.

Kuulostat ihan oikeasti masentuneelta. Ihminen ei aina itse ymmärrä olevansa masentunut, varsinkin jos on jo elänyt pidempään siinä olotilassa. Miehesi kuolema ja todennäköisesti synnytyksen jälkeinen masennus ovat vieneet kykysi tuntea rakkautta. Ehkä yhden rankan menetyksen jälkeen myös alitajuisesti pelkäät rakastamasta lastasi, koska loppujen lopuksi pelkäät menettäväsi hänet, niinkuin miehesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri syyllistäminen on se joka tekee sen että joku lopenuupunut äiti vaan salaa ongelmansa ja sinnittelee kunnes pakka räjähtää käsiin ja jotain kamalaa tapahtuu. Tätä mieltä on ollut myös lastensuojelu.

Hänellähän on lapselle jo osa-aikainen sijaisperhe. Se on hyvä apu ja antaa omaa aikaa. Seuraavaksi apua vain noihin mielenterveysongelmiin.

Paitsi että ap on ollut nyt 8 VUOTTA sitä mieltä että on kykenemätön äidiksi. Eiköhän siinä ajassa ole tullut kokemusta siitä, mitä äitiys on, ja pystyykö siihen vai ei. Riippumatta siitä, oliko mielenterveysongelmia tai ei. Kaikista ei totta tosiaan ole äidiksi, niin kamalaa kuin se onkin.

Miksei voisi olla 8 vuoden ajan mt-ongelma? Oletko kuullut termiä walking depression tai high-functioning depression? Varsinkin jos on traumaa taustalla, voi pystyä toimimaan normaalisti mutta tunne-elämä tai elämässä mukana kasvaminen jumittaa oudosti.

Mä olen varmaan ihan kamala äiti. Vapaapäivinä katson joskus liikaa netflixiä ja lapset pääasiassa touhuaa omia juttujaan. Aika harvoin leikin lasten kanssa. Saavat tulla lenkille mukaan jos haluavat, yleensä eivät halua. Meillä on niin pieni asunto, että pystytään tarvittaessa jutella samalla kun tehdään omia asioita. Tulisin kyllä hulluksi, jos noiden kanssa pitäisi viettää joka sekunti. Tuli myös minulle aloituksesta mieleen, että ap taitaa vaatia itseltään liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Parempi että lapsesta huolehtii joku joka siihen pystyy hyvin. Ei niin että mt-ongelmainen traumatisoitunut nuori äiti sinnittelee aina jaksamisen (ja lapsen jaksamisen) rajoilla!

Ei olisi eka kerta kun jotain sattuu. Aloittajakin todella väsynyt varmasti, koska ei ole missään vaiheessa saanut apua miehensä kuolemaan. Sellaisia ongelmia ei korjata nopeasti, jos koskaan, ja siihen asti on parempi että päävastuussa on joku toinen, jolla riittää jaksamista. Aloittaja on jo vuosia puskenut täysin äärirajoilla sinnitellen omassa pahassa olossaan ja kasvattanut lasta ilman isää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri syyllistäminen on se joka tekee sen että joku lopenuupunut äiti vaan salaa ongelmansa ja sinnittelee kunnes pakka räjähtää käsiin ja jotain kamalaa tapahtuu. Tätä mieltä on ollut myös lastensuojelu.

Hänellähän on lapselle jo osa-aikainen sijaisperhe. Se on hyvä apu ja antaa omaa aikaa. Seuraavaksi apua vain noihin mielenterveysongelmiin.

Paitsi että ap on ollut nyt 8 VUOTTA sitä mieltä että on kykenemätön äidiksi. Eiköhän siinä ajassa ole tullut kokemusta siitä, mitä äitiys on, ja pystyykö siihen vai ei. Riippumatta siitä, oliko mielenterveysongelmia tai ei. Kaikista ei totta tosiaan ole äidiksi, niin kamalaa kuin se onkin.

Jos lasta on kahdeksan vuotta hoidettu hyvin, niin näyttää kyllä siltä että hän kykenee täysin samaan mihin sijaisperhekkin.

Jeps, hyvin jaksaa, itkee iltaisin itsensä uneen ja eristäytyy toisinaan omiin oloihinsa kun olo on niin paha. Ei mene aikaakaan kun tilanne eskaloituu ja paha olo purkautuu rumalla tavalla.

Mielenterveysongelmien takia toki kannattaa miettiä jos lapsi tarvitsee sijaisperheen, mutta ap luulee että tuossa on kyse rakkauden puutumisesta. Tuo on todennäköisesti masennusta, eikä se häviä lapsesta luopumisella, vaan se pitää hoitaa joka tapauksessa.

Ap, en ole lukenut aiempia ketjuja mutta sen voin sanoa, että ei sulla tarvitse olla mitään äidillisiä tunteita. Äitiys on ennen kaikkea tekoja. Jos pystyt huolehtimaan lapsesta, juttelemaan hänen kanssaan, kysymään hänen asioistaan ja tekemään asioita hänen kanssaan niin se riittää, ja on parempi kuin lapsen laittaminen sijaisperheeseen.

Kyllä lapsi jotain varmasti vaistoaa, ja tilanne ei ole hänelle optimaalinen. Mutta se on kuitenkin parempi kuin että hänet sijoitetaan 8-vuotiaana ilman näkyvää syytä (esim äidin alkoholismi). Kukaan äiti täällä maan päällä ei ole täydellinen ja sinun täytyy hyväksyä, että et pysty olemaan lapsellesi täydellisen rakastava äiti. Voit kuitenkin olla hänelle äiti. Ihan hyvin voit, vaikka se tuntuu vaikealta. Pure hammasta ja jatka.

Vierailija kirjoitti:

Oletko kovin tunnollinen luonteeltasi?Kuulostaa siltä, että vaadit itseltäsi ihan liikoja. Se, että annat lapsellesi paljon aikaa, on todella hienoa. Sanot, ettet tällöin ole kuitenkaan läsnä. Mitä se tarkoittaa? Vastaatko hänen kysymyksiinsä ja kysytkö häneltä välillä jotain? Eikö se ole jo ihan hyvin? Itse olen aika introvertti ja vetäytyvä, hiljainen luonne. En jaksa aina olla kovin läsnäoleva. En kuitenkaan ole ajatellut, että minun pitäisi adoptoida lapseni pois.

Muista, että jos adoptoit hänet pois, on se hänelle suurin mahdollinen hylkääminen, ja se muokkaisi häntä ihmisenä lähtemättömästi. Vaikka kuinka yrittäisit selittää hänelle, ettei syy ole hänessä, olisi hän sitä mieltä kuitenkin. Väitän, että elämä jonkinverran poissaolevan, mutta kuitenkin parhaansa yrittävän äidin kanssa on parempi kuin jossain toisessa perheessä. Muista, että hän rakastaa sinua enemmän kin ikinä pystyy osoittamaan.

Kuulostat ihan oikeasti masentuneelta. Ihminen ei aina itse ymmärrä olevansa masentunut, varsinkin jos on jo elänyt pidempään siinä olotilassa. Miehesi kuolema ja todennäköisesti synnytyksen jälkeinen masennus ovat vieneet kykysi tuntea rakkautta. Ehkä yhden rankan menetyksen jälkeen myös alitajuisesti pelkäät rakastamasta lastasi, koska loppujen lopuksi pelkäät menettäväsi hänet, niinkuin miehesi.

Muista itse, että ap:lla jyskyttää koko ajan takaraivossa ahdistus äitiydestä. Ei se äidinrakkaus ole mikään asia joka vaan kaikilla on. Oli syy mt-ongelma tai joku muu, lapsen paikka ei ole tuossa perheessä, vaikka lapsi saakin näennäisesti kaiken mitä tarvitsee. Jos ei halua olla äiti, ei tarvitse. Rumaa jälkeä tulee, kun väsyttää itsensä. Apu tuskin 8 vuoden jälkeen tekee mitään radikaalia muutosta kovin nopeasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parempi että lapsesta huolehtii joku joka siihen pystyy hyvin. Ei niin että mt-ongelmainen traumatisoitunut nuori äiti sinnittelee aina jaksamisen (ja lapsen jaksamisen) rajoilla!

Juuri näin. Tästä on kysymys. Jos nainen pyytää apua , miksei häntä voi vain uskoa. Ja tarjota sitä apua?

Hänhän on jo saanut apua lapsen kanssa. Nyt kun vielä myöntäisi että tarvitsee itsekkin apua, ehkä sitä sitten tulisi helpommin.

Vierailija kirjoitti:

Sinaloah kirjoitti:

Oma äiti on paras lapselle. Minä en tunne sinua, mutta onko sinulla joitain ystäviä jotka voisivat jelpata sinua hetken. Puolison kuolema on kova varmasti jo lapsellekin. Ja voi olla raskasta. Minun lapsen isä teki oman päätöksen ja poistui elämästä. Olen ainut ketä tyttärelläni on ja kun minä lähtisin mihin tyttö joutuisi. En halua tietää. Silti tyttäreni takia jaksan. Jos ei lasta olisi olisin ollut jo monet kerrat mullan alla. Sinulla on kallis aarrre lapsi jota moni haluaisi. Suosittelen että jätä kaikki ylimääräinen ja ole läsnä. Ei lapsi tarvia hirveesti kaikkea vaan sen että on vanhempi joka välittää ja on läsnä.. olet hyvä äiti eikä kukaan vaadi sinulta enempää eikä sinun tarvitse olla mikään nykyajan superäiti. Hellää otettanpäivöt tulee parenniksi.

"Oma äiti on paras lapselle".

Tämähän on maailman suurin klisee ja emävalhe. Terveisin entinen lastensuojelulaitoksessa työskennellyt

Mutta ap ei kuulosta yhtään sellaiselta, kuin kuvittelen sinun työssä kohtaamiesi äitien olevan. Hän ei ole käsittääkseni laiminlyönyt lapsen tarpeita eikä satuttanut lasta, ei ryyppää eikä käytä huumeita, lapsi ei oireile, on iloinen ja hyväkäytöksinen.

Ilman muuta kannattaa vaikka pitempiaikaiseen sijoitukseen laittaa lapsi, jossa voi käydä tapaamassa häntä säännöllisesti katsomassa kuinka lapsella huristaa , kunnes äidillä ei ole enää paha tai vaikea olla.

Ihme lässytystä tarjotaan vaikka selkeästi toinen ilmaisee että alkaa olla finaalissa .

Tässä tulee mieleen se, mitä mieheni sanoi minulle kun olin huolissani siitä, pystynkö rakastamaan tytärpuoltani. Mies totesi, että voit kohdella häntä rakastavasti vaikka et rakkautta tuntisikaan. Se helpotti suuresti. Tunteet ovat tunteita ja teot tekoja. Teot voi valita vaikka tunteita ei aina voikaan.

Jep, pure hammasta ja jatka, kunnes väsähdät ihan lopullisesti, koti menee esim. siihen kuntoon että siellä eletään ulosteiden keskellä (kuten oman äitini tapauksessa) tai satutat lasta tai itseäsi. Voi jeesus, mitä älypäitä taas. Subjektiivinen kokemus siitä että on väsynyt eikä jaksa, ei pysty äitiyteen, on ihan riittävä peruste.

Minä elin juuri tuollaisessa tilanteessa saastan ja lian keskellä ja äiti sai kyllä apua ongelmiinsa mutta mikään ei muuttunut eikä sitä tilannetta olisi pelastanut kuin huostaanotto. "No mutta kun kyllä ne lapset saa ruokaa, on iloisia ja juttelevaisia ja menee siisteissä vaatteissa kouluun..." No niin kai, kun pahimmassa vaiheessa pesin itse vaatteet koulun pukkarissa.

Ette taida tietää mitään masennuksesta tai äitiydestä. Kaikki eivät ole äitejä vaikka saisivat lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinaloah kirjoitti:

Oma äiti on paras lapselle. Minä en tunne sinua, mutta onko sinulla joitain ystäviä jotka voisivat jelpata sinua hetken. Puolison kuolema on kova varmasti jo lapsellekin. Ja voi olla raskasta. Minun lapsen isä teki oman päätöksen ja poistui elämästä. Olen ainut ketä tyttärelläni on ja kun minä lähtisin mihin tyttö joutuisi. En halua tietää. Silti tyttäreni takia jaksan. Jos ei lasta olisi olisin ollut jo monet kerrat mullan alla. Sinulla on kallis aarrre lapsi jota moni haluaisi. Suosittelen että jätä kaikki ylimääräinen ja ole läsnä. Ei lapsi tarvia hirveesti kaikkea vaan sen että on vanhempi joka välittää ja on läsnä.. olet hyvä äiti eikä kukaan vaadi sinulta enempää eikä sinun tarvitse olla mikään nykyajan superäiti. Hellää otettanpäivöt tulee parenniksi.

"Oma äiti on paras lapselle".

Tämähän on maailman suurin klisee ja emävalhe. Terveisin entinen lastensuojelulaitoksessa työskennellyt

Mutta ap ei kuulosta yhtään sellaiselta, kuin kuvittelen sinun työssä kohtaamiesi äitien olevan. Hän ei ole käsittääkseni laiminlyönyt lapsen tarpeita eikä satuttanut lasta, ei ryyppää eikä käytä huumeita, lapsi ei oireile, on iloinen ja hyväkäytöksinen.

Kuvittelet heidät stereotypioiden kautta. Syyt eivät tosielämässä ole noin mustavalkoisia mitä luettelit.

Ihmiset ja tilanteet ovat yksilöitä ja syyt sen mukaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Ilman muuta kannattaa vaikka pitempiaikaiseen sijoitukseen laittaa lapsi, jossa voi käydä tapaamassa häntä säännöllisesti katsomassa kuinka lapsella huristaa , kunnes äidillä ei ole enää paha tai vaikea olla.

Ihme lässytystä tarjotaan vaikka selkeästi toinen ilmaisee että alkaa olla finaalissa .

Varmasti tarvitsee apua, mutta etsiikö hän sitä oikeasta suunnasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko kovin tunnollinen luonteeltasi?Kuulostaa siltä, että vaadit itseltäsi ihan liikoja. Se, että annat lapsellesi paljon aikaa, on todella hienoa. Sanot, ettet tällöin ole kuitenkaan läsnä. Mitä se tarkoittaa? Vastaatko hänen kysymyksiinsä ja kysytkö häneltä välillä jotain? Eikö se ole jo ihan hyvin? Itse olen aika introvertti ja vetäytyvä, hiljainen luonne. En jaksa aina olla kovin läsnäoleva. En kuitenkaan ole ajatellut, että minun pitäisi adoptoida lapseni pois.

Muista, että jos adoptoit hänet pois, on se hänelle suurin mahdollinen hylkääminen, ja se muokkaisi häntä ihmisenä lähtemättömästi. Vaikka kuinka yrittäisit selittää hänelle, ettei syy ole hänessä, olisi hän sitä mieltä kuitenkin. Väitän, että elämä jonkinverran poissaolevan, mutta kuitenkin parhaansa yrittävän äidin kanssa on parempi kuin jossain toisessa perheessä. Muista, että hän rakastaa sinua enemmän kin ikinä pystyy osoittamaan.

Kuulostat ihan oikeasti masentuneelta. Ihminen ei aina itse ymmärrä olevansa masentunut, varsinkin jos on jo elänyt pidempään siinä olotilassa. Miehesi kuolema ja todennäköisesti synnytyksen jälkeinen masennus ovat vieneet kykysi tuntea rakkautta. Ehkä yhden rankan menetyksen jälkeen myös alitajuisesti pelkäät rakastamasta lastasi, koska loppujen lopuksi pelkäät menettäväsi hänet, niinkuin miehesi.

Muista itse, että ap:lla jyskyttää koko ajan takaraivossa ahdistus äitiydestä. Ei se äidinrakkaus ole mikään asia joka vaan kaikilla on. Oli syy mt-ongelma tai joku muu, lapsen paikka ei ole tuossa perheessä, vaikka lapsi saakin näennäisesti kaiken mitä tarvitsee. Jos ei halua olla äiti, ei tarvitse. Rumaa jälkeä tulee, kun väsyttää itsensä. Apu tuskin 8 vuoden jälkeen tekee mitään radikaalia muutosta kovin nopeasti.

Olen eri mieltä. Lapsi vaistoaa varmaan jotain, mutta eläminen hieman omituisen ja viileän äidin kanssa, joka kuitenkin huolehtii, on tuhat kertaa parempi pohja elämälle kuin se, että ainoa vanhempi yhtäkkiä antaa sijaisperheeseen. Se on ihan jäätävä perustavanlaatuinen trauma.

Ap voi ihan hyvin jatkaa lapsen kanssa kuten tähän saakka. Se on vastuuntuntoinen valinta häneltä.

Vierailija kirjoitti:

Älä hylkää häntä. Vaikka et rakastaisikaan häntä, hän rakastaa sinua ja haluaa olla luonasi. Ikuiset haavat jää, jos äiti hylkää.

Ikuiset haavat jää äidistä, joka ei halunnut olla lapsensa kanssa.