Annan 8-vuotiaan lapseni pois (jälleen sama kirjoittaja)

Miksi aiheesta ei puhuta? AP tuskin ainoa ongelmansa kanssa, ja minusta on oikeus myöntää ettei vaan sovellu äidiksi. Sitä kun ei kukaan voi etukäteen tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta oletko siis käynyt terapiassa/perheterapiassa? Itkeminen yksin kotona ei vastannut kysymykseen.

Lastensuojelu on tarjonnut nyt terapiaa tämän 3kk, joka viikko. En usko että kyse olisi masennuksesta, minusta ei vaan ole äidiksi. Mitä ikinä teen, en voi tarjota lapselle kokonaista perhettä, enkä yksinkertaisesti osaa olla äiti. Tilanne olisi ehkä helpompi, jos mieheni olisi auttamassa ja tukemassa, mutta en usko että sittenkään olisin kovin hyvä äiti. Annan lapselle kaiken aikani, mutta en vain ole läsnä. En tiedä, miten ollaan äiti. Meillä on kivaa yhdessä, mutta olen ehkä enemmän tätiainesta.

Mä en nyt oikein ymmärrä. Eli suomeksi, sinä et rakasta lastasi kuten äidit yleensä rakastavat eniten maailmassa? Minäkin epäilen että ole masentunut, tai toki joku muukin mielenterveydellinen juttu voi olla, mutta varmasti lapselle on parempi päästä ihmisten kanssa kasvamaan jotka tuntevat rakkautta. En ymmärrä näitä ihmisiä jotka sanoo että kestät vaan vielä muutaman vuoden, joo kyllä sinä voit kestää, mutta lapsesi ei. Tälläisellä elämällä petaat lapselle mielenterveysongelmia.

Mutta ei sijaisperhe ole mikään rakkausautomaatti. Lapsi saattaa myös joutua vaihtamaan perhettä monta kertaa ja asua loppujen lopuksi vaikka laitoksessa. Jos lapsesta huolehditaan hyvin joka tapauksessa, en ymmärrä mitä lisäarvoa sijaisvanhemmat toisi. Toki jos äidillä on mielenterveysongelmia, niin sitten ehkä parempi niin.

Hänet pitäisikin antaa adoptioon eikä mihinkään sijaiskotiin. Ap varmasti myös tietää jos lapsi on jo nyt viikonloput jossain perheessä, että rakastetaanko/välitetäänkö pojasta siellä.

Vierailija kirjoitti:

Provosoi keksityllä tarinalla. Kirjoitti äsken vastasyntynneellä ja nyt samalla 8 vuotiaalla tyttärellään.

Vierailija kirjoitti:

Olen kirjoittanut täällä samasta aiheesta ennenkin. Mieheni kuoli kun lapsi 3kk, enkä vaan ole koskaan kokenut lapsen läsnäoloa luontevaksi. Tuntuu etten pysty rentoutumaan omassa kodissani, että meillä on koko ajan joku kylässä tai että olisin koko ajan töissä, valmiudessa. En pysty enää olemaan luontevasti lapsen kanssa, tilanne on pahentunut vuosien varrella. Olen näennäisesti läsnä mutta jossain muualla. Suoritan pakolliset, mutta vain siksi että on pakko. Muuten vetäydyn yksikseni. Lapseni on mukava ja ystävällinen poika, mutta en koe olevani hänen äitinsä vaan joku huoltohenkilö, kiva täti. Ei tämä ole lastakaan kohtaan enää reilua, hän taatusti näkee jo pikku hiljaa missä mennään.

Meillä on nyt tukiperhe ja lapsi on viikonloput siellä. Tukiperhe on ensisijainen ehdokas myös sijaisperheeksi. Tapaisin lasta toki, mutta minusta ei ole vastaamaan hänen hyvinvoinnistaan.

Tuntuu siltä että petän lapsen. Tunteet heittelehtii, sattuu, tuntuu pahalta. Samalla tiedän, että jos haluan lapselleni hyvän tulevaisuuden, on parempi, että hän elää perheessä jossa ei tunne olevansa taakka. Päivät kuluvat ja sydän käy raskaammaksi. Kiitos kumminkin tuestanne ja kommenteista aiempiin keskustelu aloituksiin.

AP kirjoittanut täällä jo kyllä viime vuonna.

Vierailija kirjoitti:

8 vuotias ei tule ikinä koskaan ymmärtämään, että hänet annetaan pois. Pilalle menee hänen elämänsä, syyttää loppuelämänsä itseään siitä, että et rakastanut tarpeeksi ja lähdit. Sijaisperhe ei ole mikään unelmaperhe, siellä luultavasti hoidetaan ihan samalla tavalla kun säkin nyt hoidat.

Kyllä hän ymmärtää. Et ole ilmeisesti kokenut tällaista asiaa.

Mun lapsella on paras ystävä sijaisperheessä, hän on nyt kolmen vuoden aikana asunut neljässä eri perheessä. Väitän, että sijaisperhe ei välttämättä ole mikään lapset autuaaksi ja onnelliseksi tekevä asia.

Vierailija kirjoitti:

8 vuotias ei tule ikinä koskaan ymmärtämään, että hänet annetaan pois. Pilalle menee hänen elämänsä, syyttää loppuelämänsä itseään siitä, että et rakastanut tarpeeksi ja lähdit. Sijaisperhe ei ole mikään unelmaperhe, siellä luultavasti hoidetaan ihan samalla tavalla kun säkin nyt hoidat.

Ei varmasti 8v ymmärrä,mutta vanhempana ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Miksi aiheesta ei puhuta? AP tuskin ainoa ongelmansa kanssa, ja minusta on oikeus myöntää ettei vaan sovellu äidiksi. Sitä kun ei kukaan voi etukäteen tietää.

Se että rakastaako omaa lastaan vai ei on se kriittinen kysymys, soveltuvuus on sitten eri asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta oletko siis käynyt terapiassa/perheterapiassa? Itkeminen yksin kotona ei vastannut kysymykseen.

Lastensuojelu on tarjonnut nyt terapiaa tämän 3kk, joka viikko. En usko että kyse olisi masennuksesta, minusta ei vaan ole äidiksi. Mitä ikinä teen, en voi tarjota lapselle kokonaista perhettä, enkä yksinkertaisesti osaa olla äiti. Tilanne olisi ehkä helpompi, jos mieheni olisi auttamassa ja tukemassa, mutta en usko että sittenkään olisin kovin hyvä äiti. Annan lapselle kaiken aikani, mutta en vain ole läsnä. En tiedä, miten ollaan äiti. Meillä on kivaa yhdessä, mutta olen ehkä enemmän tätiainesta.

Mä en nyt oikein ymmärrä. Eli suomeksi, sinä et rakasta lastasi kuten äidit yleensä rakastavat eniten maailmassa? Minäkin epäilen että ole masentunut, tai toki joku muukin mielenterveydellinen juttu voi olla, mutta varmasti lapselle on parempi päästä ihmisten kanssa kasvamaan jotka tuntevat rakkautta. En ymmärrä näitä ihmisiä jotka sanoo että kestät vaan vielä muutaman vuoden, joo kyllä sinä voit kestää, mutta lapsesi ei. Tälläisellä elämällä petaat lapselle mielenterveysongelmia.

Mutta ei sijaisperhe ole mikään rakkausautomaatti. Lapsi saattaa myös joutua vaihtamaan perhettä monta kertaa ja asua loppujen lopuksi vaikka laitoksessa. Jos lapsesta huolehditaan hyvin joka tapauksessa, en ymmärrä mitä lisäarvoa sijaisvanhemmat toisi. Toki jos äidillä on mielenterveysongelmia, niin sitten ehkä parempi niin.

Hänet pitäisikin antaa adoptioon eikä mihinkään sijaiskotiin. Ap varmasti myös tietää jos lapsi on jo nyt viikonloput jossain perheessä, että rakastetaanko/välitetäänkö pojasta siellä.

Mutta tuo perhe ei välttämättä ole lopullinen. Hän saattaa joutua ihan minne vaan. Perheen vaihtaminen monta kertaa on yleistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

8 vuotias ei tule ikinä koskaan ymmärtämään, että hänet annetaan pois. Pilalle menee hänen elämänsä, syyttää loppuelämänsä itseään siitä, että et rakastanut tarpeeksi ja lähdit. Sijaisperhe ei ole mikään unelmaperhe, siellä luultavasti hoidetaan ihan samalla tavalla kun säkin nyt hoidat.

Kyllä hän ymmärtää. Et ole ilmeisesti kokenut tällaista asiaa.

En ole onneksi kokenut, mutta mun mieheni äiti on. Rikkinäinen ihminen on hän, ja edelleen nyt 70 vuotiaana miettii miksi äiti hylkäsi. Hän oli 11 vuotta kun äiti jätti tädin kanssa asumaan.

Tsemppiä ap :( Minkä päätöksen ikinä teet, se on varmasti hyvä - olet yrittänyt parhaasi. Lapsesi on saanut paljon aikaa kanssasi.

Vaaditkohan ap itseltäsi liikaa äitinä kuitenkin? Tunnistan itsessäni jotain samoja tunteita kuin sinulla. Kuitenkin huolehdit lapsesta ja teette jotain yhdessä? Hyvä. Ei sen lapsen kanssa tarvitse koko ajan olla, saat olla ihan itseksesi myös ja tuon ikäinen osaa kyllä viihdyttää jo itseään tai voi opetella. Minä olen sellainen äiti joka tarvitsee paljon omaa aikaa. Huomioin poikaa joka päivä kyllä, mutta tehdään myös omia juttujamme paljon. 

Aiemmat topicit tiivistettynä

- ap uhrannut 100% ajastaan lapselle

- ei sukulaisia

- ap:n ongelma on vain ja ainoastaan se tunne, ettei riitä

- ap:lla ei ystäviä tai muuta elämää kuin lapsi, johon laittanut kaiken rahan ja ajan korvatakseen lapsen isän kuoleman

Älä nyt vaan aikaansaa lapselle toista hylkäämiskokemusta. Isänsä jo menetti. Aivan normaalia, että äitinä oleminen ei ole aina helppoa, kivaa ja ei sitä aina jaksa olla läsnä tai aidosti kiinnostunut. Välillä lapsi raastaa hermoja. Keskity niihin hyviin hetkiin äläkä jää vatvomaan ikäviä tuntemuksia. Hienoa jos pojastani on kasvanut isänsä memetmisestä huolimatta ehjä ihminen. Sinä olet hänen ainoa äiti, ja siksi paras mahdollinen hoitaja. Hae itsellesi apua, ja arvosta teidän ainutlaatuista suhdetta iloineen ja suruineen. Kukaan ei ole täydellinen, tärkeintä on, että lapsi saa perushoivaa ja huolenpitoa ja turvaa. Ei lapsi lue äitinsä ajatuksia. Tsemppiä. Pystyt siihen!

Mulla on vähän samanlaista lapsen kanssa. Lapsi täyttää 10 ja en ole koskaan oikein tuntenut olevani äiti. Tykkään olla hänen kanssaan, keskustella ja ulkoilla yhdessä, pesen vaatteet ja ruokin ja luen... Useista näistä asioista jopa nautin. Äitiydessä tuntuu vaikealta laittaa toisen tarpeet omien edelle. Teen niin usein, mutta se ei tule sillä lailla itsestään, vaan mun täytyy ikäänkuin muistuttaa itseäni jatkuvasti, että ajattele nyt lasta ensin. Olen kuullut, että monilla ihmisillä se rakkaimpien ihmisten huomioon ottaminen on tosi automaattista.

Tuntuu, että olemme yhdessä ja joukkue, mutta minäkö äiti? Mulla on useasti syyllinen olo, että unohdan lapseni ja jätän henkisesti yksin. En tiedä, onko mulla masennusta, joku persoonallisuushäiriö vai onko vaan luonteeni mukaista, että en ole lämmin ihminen.

Älä hylkää häntä. Vaikka et rakastaisikaan häntä, hän rakastaa sinua ja haluaa olla luonasi. Ikuiset haavat jää, jos äiti hylkää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi aiheesta ei puhuta? AP tuskin ainoa ongelmansa kanssa, ja minusta on oikeus myöntää ettei vaan sovellu äidiksi. Sitä kun ei kukaan voi etukäteen tietää.

Se että rakastaako omaa lastaan vai ei on se kriittinen kysymys, soveltuvuus on sitten eri asia.

Ap yrittää kyllä, se on aiemmin tullut ilmi mm. siinä että harrastavat yhdessä, kisaavat jossain lajissa ja viettävät paljon aikaa yhdessä. Lapsi saa näkökulmansa esiin ja hän on kasvanut fiksuksi nuoreksi pojaksi. Vaikeistakin ajoista on selvitty, ja kuulostaa että heillä on hyvä suhde. Ap kyllä rakastaa lastaan, mutta on a) tullut äidiksi nuorena, b) kokee olevansa jotain velkaa kun lapsi menetti isänsä niin nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Aiemmat topicit tiivistettynä

- ap uhrannut 100% ajastaan lapselle

- ei sukulaisia

- ap:n ongelma on vain ja ainoastaan se tunne, ettei riitä

- ap:lla ei ystäviä tai muuta elämää kuin lapsi, johon laittanut kaiken rahan ja ajan korvatakseen lapsen isän kuoleman

Ihan normaali traumareaktio. Tapausta tuntematta sanon että lapsen isä kuollut yllättäen ja traagisesti, kun ap ollut muutenkin kovilla lapsen syntymän aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vaaditkohan ap itseltäsi liikaa äitinä kuitenkin? Tunnistan itsessäni jotain samoja tunteita kuin sinulla. Kuitenkin huolehdit lapsesta ja teette jotain yhdessä? Hyvä. Ei sen lapsen kanssa tarvitse koko ajan olla, saat olla ihan itseksesi myös ja tuon ikäinen osaa kyllä viihdyttää jo itseään tai voi opetella. Minä olen sellainen äiti joka tarvitsee paljon omaa aikaa. Huomioin poikaa joka päivä kyllä, mutta tehdään myös omia juttujamme paljon. 

Samaa mieltä. Eivät kaikki äidit ole samanlaisia. Ja AP ei kuullosta yhtään huonolta äidiltä. Se ettei hekumoi äidillisissä tunteissa, ei tarkoita että olisi huono äiti.

Oma äiti on paras lapselle. Minä en tunne sinua, mutta onko sinulla joitain ystäviä jotka voisivat jelpata sinua hetken. Puolison kuolema on kova varmasti jo lapsellekin. Ja voi olla raskasta. Minun lapsen isä teki oman päätöksen ja poistui elämästä. Olen ainut ketä tyttärelläni on ja kun minä lähtisin mihin tyttö joutuisi. En halua tietää. Silti tyttäreni takia jaksan. Jos ei lasta olisi olisin ollut jo monet kerrat mullan alla. Sinulla on kallis aarrre lapsi jota moni haluaisi. Suosittelen että jätä kaikki ylimääräinen ja ole läsnä. Ei lapsi tarvia hirveesti kaikkea vaan sen että on vanhempi joka välittää ja on läsnä.. olet hyvä äiti eikä kukaan vaadi sinulta enempää eikä sinun tarvitse olla mikään nykyajan superäiti. Hellää otettanpäivöt tulee parenniksi.

Vierailija kirjoitti:

8 vuotias ei tule ikinä koskaan ymmärtämään, että hänet annetaan pois. Pilalle menee hänen elämänsä, syyttää loppuelämänsä itseään siitä, että et rakastanut tarpeeksi ja lähdit. Sijaisperhe ei ole mikään unelmaperhe, siellä luultavasti hoidetaan ihan samalla tavalla kun säkin nyt hoidat.

Kuulehan nyt.

Sijaisperheissä kasvaa ihan onnellisia ja tasapainoisia lapsia siinä kuin muissakin.

On ihailtavan vastuuntuntoista luovuttaa kasvatusvastuu sitä nimen omaan haluaville, kuin että väkisten sinnitellä oman ja lapsen hyvinvoinnin kustannuksella katkeamispisteeseen. Moni luonteeltaan ilmiselvä "vela" on houkuteltu vanhemmaksi ympäristöpaineen/sosiaalisen paineen/naisen roolin avulla painostaen muottiin mikä on heille luontaisesti vierasta. Tästä vpidaan onneksi nykyään puhua ja keinot keksiä, syyllistämättä tai ikuisuuksiin analysoimatta ja terapoimatta naista "vikaa etsien" miksi ei halua äidiksi.