Annan 8-vuotiaan lapseni pois (jälleen sama kirjoittaja)

Olen kirjoittanut täällä samasta aiheesta ennenkin. Mieheni kuoli kun lapsi 3kk, enkä vaan ole koskaan kokenut lapsen läsnäoloa luontevaksi. Tuntuu etten pysty rentoutumaan omassa kodissani, että meillä on koko ajan joku kylässä tai että olisin koko ajan töissä, valmiudessa. En pysty enää olemaan luontevasti lapsen kanssa, tilanne on pahentunut vuosien varrella. Olen näennäisesti läsnä mutta jossain muualla. Suoritan pakolliset, mutta vain siksi että on pakko. Muuten vetäydyn yksikseni. Lapseni on mukava ja ystävällinen poika, mutta en koe olevani hänen äitinsä vaan joku huoltohenkilö, kiva täti. Ei tämä ole lastakaan kohtaan enää reilua, hän taatusti näkee jo pikku hiljaa missä mennään.
Meillä on nyt tukiperhe ja lapsi on viikonloput siellä. Tukiperhe on ensisijainen ehdokas myös sijaisperheeksi. Tapaisin lasta toki, mutta minusta ei ole vastaamaan hänen hyvinvoinnistaan.

Tuntuu siltä että petän lapsen. Tunteet heittelehtii, sattuu, tuntuu pahalta. Samalla tiedän, että jos haluan lapselleni hyvän tulevaisuuden, on parempi, että hän elää perheessä jossa ei tunne olevansa taakka. Päivät kuluvat ja sydän käy raskaammaksi. Kiitos kumminkin tuestanne ja kommenteista aiempiin keskustelu aloituksiin.