Terapia on turhaa

Jaahas, kirjoitustaidoton terapiakriitikkokin herännyt talviunilta.

Vierailija kirjoitti:

Jaahas, kirjoitustaidoton terapiakriitikkokin herännyt talviunilta.

Jos hän kuvittelee virheitä vilisevillä viesteillään olevan vaikutusta sivistyneisiin ihmisiin, niin kuvitelkoot rauhassa. Mutta reppana on kuvitelmissaan täysin väärässä. Fiksut ihmiset menevät jatkossakin terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Jaahas, kirjoitustaidoton terapiakriitikkokin herännyt talviunilta.

Jep, ketju on jostain vuodelta 2018 ja tää tyyppi päätti nostaa sen alla olevalla viestillä, plus parilla muulla. Ja siismitä ihmettä voi kenelläkään olla terapiaa vastaan, jos ei kerran itse ole käynyt, eikä edes aiokaan koskaan käydä. Mitä se kenellekään kuuluu, jos joku muu haluaa mennä terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Just. Koska on luotu tämä minäminä sukupolvi itseään ihaaaan jatkuvasti reflektoiden ja terapoiden ja ihan kaikkia muita syyttäen loputtomadti itselleen toki etuoikeuksia ja varhaiseläkkeille 3åkybösenä sikrtyen pidön koko terapiateollisuutta heikkouden luojana ja sellaisen itsepalvomiskulttuurin, jossa ei edes yritetä tullta toimeen keskenään vaan haetaan kaikkiin ratkaisuksi leimojen antamisen kanssaihmisille, jotta voisi itse ikäänjkuin paremmin. Toi on sosiopaatti, naaapuri paykopaatti - äiskä ja ex toki narsisteja jne.

Näettkl ongelmaa. Ja joku psykaplanttu sitten kuuntelee kiihkeänä ja nyökyttelee, kirjaa tiedot nettiin josta joku myy ne eteenpäin jne. Vanha kunnon päiväkirja - ei netissä - tai sitten vaikka kirjan kirjoittaminen kuvitelluin, mutta tunnistettavin persoonin parempaa reflektointia - huuda, kävele voimaannu - maalaa soita ja piirrä itsesi kartalle. Älä haksahda mieliteollisuuteen. Muuten kukaan ei edes vielä tiedä, mikä MIELI on?

Mieti sitä hetken.

Älkää tehkö itsestänne ihmisten orjia!

Vierailija kirjoitti:

Minä käyn psykoterapiassa vain siksi, koska pakko jossain käydä kuntoutustukea saadakseen, vaikka en ole terapiasta saanut mitään hyötyä. Toinen vuosi menossa. Parempi kuitenkin tämä kuin käydä jossain aivottomassa kuntouttavassa työtoiminnassa :(

Jos lopetan psykoterapian niin sitten pitäs käydä mt-toimistossa juttelemassa psyk.sairaanhoitajan kanssa ja se vasta vielä turhempaa onkin.. Joten valitsen sen pienemmän pahan..

Ihan paskaa kaikki :( Mikään ei tehoa, ei terapiat, ei lääkkeet. Masentaa ja ahdistaa vuodesta toiseen. 15vuotta olen kärsinyt keskivaikeasta - vaikeasta masennuksesta ja todella vaikea asteisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta. 

Terapeutti on mukava mutta vaikuttaa jotenkin osaamattomalta.. Siis sanoo samoja itsestäänselviä asioita joka käynti kerralla, kuten esim "Niihin vaikeisiin tilanteisiin pitäisi vain pikkuhiljaa yrittää mennä", ihan kuin en jo itse valmiiksi tietäisi sitä.. En tarvitse maksullista terapeuttia sanomaan tuota samaa asiaa, jonka olen tiennyt 15vuotta.. 

Kerrot, että tiedät tuon jo valmiiksi. Mutta oletko laittanut tikun ristiin? Odotatko vain, että joku muu parantaa sinut kun istut kuuntelemassa heitä sohvanpohjalla?

Minä itsekin käyn terapiassa, ja en itsekään voi sanoa että panostaisin kaikkeni oman paranemisen eteen. On puhuttu opitusta avuttomuudesta, mutta se mikä on mielestäni (vertauskuvallisesti) huutoa, näyttäytyy muille vain kuiskauksena. Miksi minulla ei ole voimavaroja ponnistaa suosta ylös vaikka teen niin paljon mitä kapasiteettiä on? Tästä pitää kysyä ensi istunnolla. Tällä hetkellä tuntuu, että haluan kuolla pois, elämällä ei ole mitään tarjottavaa minulle ja en halua sellaista tulevaisuutta, mitä tulossa on. Se ei kuitenkaan ole terapian tai terapeutin vika eikä puute, vaan minun pelimerkit vain ovat sellaiset. Hän on tehnyt valtavasti minun elämäni eteen, minunkin pitää. En vain osaa työntää sitä yksinäisyyttä pois elämästäni.

Con grats että pääsit viimein ymmärrykseen

Turhaa lätinää ja ongelmissa rypemistä ja vastassa moniongelmaiser

Zykolokit

Vierailija kirjoitti:

Vaihda terapia ulkomaille muuttoon. Hanki polkupyörä ja tarvittavat varusteet. Lähde polkemaan talveksi kohti lämpimämpiä seutuja. Mitä voisit menettää?

Tämä. Lähde.

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut lähes koko hoitojärjestelmän hyödyttömänä, missä olen monta vuotta ollut. Ensiksi vedin myrkyllisiä tunteita leikkaavia lääkkeitä, milloin en kokenut terapiaa hyödylliseksi, kun ei ollut mitään suuria tuntemuksia mitä käsitellä. Sitten lopetin ne ja se oli todellista tuskaa. Siis hoidoksi kutsuttu asia tuotti loppupeleissä tuskaa ja pyristely masennuslääkkeistä irti oli vaikeimpia elämässäni kokemia asioita. Hetken illuusio paremmasta, mitä koin lääkkeillä ei ollut sen arvoinen eikä niistä pitemmällä käytöllä ollut samaa hyötyä.

Sitten lyhyehkö terapia loppui ja elämässäni sattui kaikenlaista,  ja minulle taas suositeltiin terapiaan hakeutumista, kun päätin jälleen vielä yrittää "hakea apua". Olen käynyt lässyttämässä hoitajille kerran silloin tällöin ja hän jankuttaa, kuinka olisi tärkeää päästä sitten kognitiiviseen terapiaan. Selvitellä myös mikä on oikea diagnoosi ja hypätä jossain kartoituksissa, täytellä lappuja että varmasti osataan antaa oikeaa hoitoa. Joka olisi siis hoitojärjestelmässä taas lääkkeet, mitä en varmasti enää kokemukseni jälkeen suuhun laita, tai sitten terapia. Olen menettänyt uskon oikeastaan niihin sairauksiinkin, mitä he heittelevät ihmisille. Minulla oli yksi diagnoosi joka putosi pois, jonka eräs psykiatri antoi ekalla tapaamiskerralla ja kertoi, että tähän olisi tällaisia ja tällaisia lääkkeitä. Toinen psykiatri purki sen. En usko, että mikään diagnoosi minulle selittäisi mikä minussa on ollut vialla, kun elämä on ollut suureksi osaksi vaikeaa aikuisiällä.

Olen valinnut elämänfilosofiakseni "elämä on". Elämä on pohjimmiltaan vaikeaa ja kärsimystä, ja kärsimys voi iskeä vaikka kuinka olisi asiat hyvin. Olen masentunut ja piste. Sitä ei ehkä voi muuttaa vaikka kuinka lässyttäisi enkä halua millään pillereillä saavuttaa toisenlaista olotilaa (ja sivussa negatiivisia puolia niistä). Olen kokemuksieni summa, ja niillä kokemuksilla mitä olen kokenut, niin ne ovat paljon muokanneet minua siksi kuka olen enkä tiedä kuinka paljon siihen voin pureutua. Opettelen elämään synkkyyteni kanssa ja näkemään, että se on osa minua. En tiedä muuttuuko se edes analysoimalla paremmaksi. Monesti olen terapiakertojen jälkeen ihan loppu, ja ne vaan kaivaa jotain vanhaa sontaa, mikä vie sen vähänkin energian.

Terapiassa kaikenmaailman suuntausten sijaan tärkeintä on henkilökemia ja ylipäätään millainen terapeutti on. Joskus pelkkä ymmärtävä asenne ja kuuntelemisen taito ja kyky kohdata ihminen arvostavasti on tärkeämpiä asioita kuin se mikä terapiasuuntaus jne.

Terapiaa hyödyllisemmiksi asioiksi olen itse havainnut omalla kohdallani luonnossa liikkumisen, lemmikkieläimen, musiikilla omien tunteiden käsittelyn ja kohtaamisen ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet vähän samaa ja ymmärtävät, eikä tapaamisen puite tarvi olla mikään istunto jossa on terapeutti ohjaamassa keskustelua tai muuten läsnä.

Mood