Lue keskustelun säännöt.
Kuinka jaksavaisia teillä 60-70 -vuotiaat isovanhemmat?
12.03.2018 |
Mummu ja pappa jäivät eläkkeelle jokin aika sitten, ovat n. 65-vuotiaita. Kerron heti ettemme hoidata heillä lapsiamme tai saa juurikaan hoitoapua, vaan käymme vierailulla ja he käyvät joskus meillä, tosin nekin kerrat ovat typistyneet kahteen kertaan vuodessa kun välimatka 90 km on kuulemma käynyt liian rankaksi. Tarvitsevat nykyään tosi paljon apua jopa kodin askareissa ja laitamme heille ruuan, pappa ei liiku enää ulkona ollenkaan, eikä jaksa tehdä lasten kanssa muuta kuin istua sohvalla katsomassa telkkaa. Molemmat komentavat lapsia olemaan paikallaan, lapsemme ovat vain tavallisia ja jopa rauhallisia luonteeltaan. Totta kai haluaisivat tehdä jotain isovanhempien kanssa kun tavataan, ja se koetaan kinuamisena ja ärsyttämisenä, ja komennellaan.
Lasten kouluikäinen serkku olisi tarvinnut hoitoa arkipäivisin työpäivien ajan noin viikon, mutta isovanhemmat eivät kuulemma jaksa ottaa hoitoon. Tämä jaksamattomuus alkoi suurin piirtein viime kesänä, jolloin me kävimme heillä siivoamassa, haravoimassa, tyhjentämässä rännejä, tekemässä pientä remonttia ja pilkoimme puut talveksi. Olen seurannut muiden isovanhempi-lapsi -suhteita ja alkaako vanheneminen todella näin aikaisin ettei enää jaksaisi kuin uuninpankolla maata, ja kimpaannutaan koko ajan lasten ihan luonnollisille pyynnöille lähteä kävelylle ulos mummun tai papan kanssa? Tulee lastenkin puolesta paha mieli, enkä tiedä miten toimia. Itseä mietyttää myös tuo avuttomuuden voimistuminen, emme voi jatkossa ajaa sinne auttamaan joka asiassa, kun eivät saa jotain tavaraa varastoon tms.
Kommentit (121)
Vierailija kirjoitti:
Äitini on 70 ja käy tansseissa ja hoitaa talonsa ja mökkinsä. Lastenlasten hoito ja muu mummoilu ei häntä oikein kiinnosta, mieluummin käy teatteriretkillä ja katsoo telkkaria. Ei enää leivo, ei tee käsitöitä eikä kutsu ketään kylään. Vaikka kunto on hyvä, joku viitsiminen on loppunut.
Minua ainakin kyllästyttää toisinaan ruuanlaitto ja leipominen, sitä kun on tullut "harrastettua" koko aikuisikänsä. Rutiinillahan se menee, ei sinänsä ole valittamista, mutta vähitellen olemme siirtyneet enemmän ja enemmän "ulkoruokintaan" eli syömme usein ravintolassa. Leipominen on ihan mukavaa, ja yleensä leivon kun olen pitkästynyt. Kyläileminen on vähentynyt, koska puolisolla on henkisesti rasittava ja vaativa työ, ja vapaa-ajat on pyritty rauhoittamaan levolle ja palautumiselle. Matkustelemme muutaman kerran vuodessa pääasiassa sukuloimaan ja yhden kaukomatkan teemme kerran vuodessa. Itse jaksan vaikka mitä, vaikka minulla on yksi perussairaus, joka ei näy eikä tunnu, mutta oikea hoito on tärkeä. Ihan pieniä lapsia en enää haluaisi hoitaa, isompien lasten kanssa on helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ixy kirjoitti:
Hyvä ketju, tätä olen miettinyt viime aikoina.
Omat vanhemmat 70 ja 71v, appivanhemmat 10v vanhempia. Minusta appivanhempien kohdalla vanhuuden ensioireet tulivat 75 ikävuoden kieppeillä, ja appiukon autolla ajelu alkaa olla niin ja näin. Järki toimii vielä moitteetta kaikilla neljällä.
Omista vanhemmistani olen huolissani, etenkin äitini ei ole vanhenemisen suhteen realistinen. Olen yrittänyt sanoa, että omakotitalosta on luovuttava muutaman vuoden kuluessa, ja muutettava asuntoon josta voi ilman autoa käydä ruokakaupassa. Ei mene jakeluun. Muutenkin vanhempieni elinpiiri on todella pieni, mitään sosiaalista ei harrasteta ja äitini ei harrasta liikuntaa tarpeeksi.
Molemmat isovanhemmat auttavat kyllä lapsemme kanssa, lapsi on heidän luonaan yötä silloin tällöin. En kuitenkaan liikaa halua heitä rasittaa.
Olen nron 22 kanssa samaa mieltä, paljon riippuu siitä mihin muottiin elämä vie. Toki geeneistä riippuu paljon, mutta elämäntavoillakin on vaikutus.
Omat vanhempani asuvat isoa taloa, ovat 85+ ikäisiä eivätkä tarvitse apua missään. Eivätkä varmasti pitäisi, että lapset puuttuvat heidän asioihin niin kauan kun ovat täysissä ruumiin ja sielun voimissa. He päättävät omasta elämästään, minä omastani. haluatko, että omat lapsesi päättävät koska muutat kotoasi muualle?
Vierailija kirjoitti:
Ixy kirjoitti:
Hyvä ketju, tätä olen miettinyt viime aikoina.
Omat vanhemmat 70 ja 71v, appivanhemmat 10v vanhempia. Minusta appivanhempien kohdalla vanhuuden ensioireet tulivat 75 ikävuoden kieppeillä, ja appiukon autolla ajelu alkaa olla niin ja näin. Järki toimii vielä moitteetta kaikilla neljällä.
Omista vanhemmistani olen huolissani, etenkin äitini ei ole vanhenemisen suhteen realistinen. Olen yrittänyt sanoa, että omakotitalosta on luovuttava muutaman vuoden kuluessa, ja muutettava asuntoon josta voi ilman autoa käydä ruokakaupassa. Ei mene jakeluun. Muutenkin vanhempieni elinpiiri on todella pieni, mitään sosiaalista ei harrasteta ja äitini ei harrasta liikuntaa tarpeeksi.
Molemmat isovanhemmat auttavat kyllä lapsemme kanssa, lapsi on heidän luonaan yötä silloin tällöin. En kuitenkaan liikaa halua heitä rasittaa.
Olen nron 22 kanssa samaa mieltä, paljon riippuu siitä mihin muottiin elämä vie. Toki geeneistä riippuu paljon, mutta elämäntavoillakin on vaikutus.
Omat vanhempani asuvat isoa taloa, ovat 85+ ikäisiä eivätkä tarvitse apua missään. Eivätkä varmasti pitäisi, että lapset puuttuvat heidän asioihin niin kauan kun ovat täysissä ruumiin ja sielun voimissa. He päättävät omasta elämästään, minä omastani. haluatko, että omat lapsesi päättävät koska muutat kotoasi muualle?
Pelkään, että järki & voimat loppuvat ennen kuin okt-asuminen loppuu. Oma jaksaminen voi loppua nopeasti, se on suvussamme ikävä kyllä nähty. Olen jo nyt omaishoitaja, omia vanhempiani en jaksa hoitaa eikä sisaruksia ole. Minulla ei ole lapsia, joten joudun itsekin miettimään vanhuuspäivien ratkaisut tarkkaan. Omasta elämästään saa toki kukin päättää, mutta ei voi edellyttää että joku toinen hoitaa kauppakassit.
Mun ja miehen vanhemmat ovat 65-70v ja ei kyllä todellakaan ole tuollaista, matkustelevat, harrastavat ja hoitavat myös lapsiamme. Mutta kerron tuohon lasten kohteluun liittyvän esimerkin: yksi isovanhemmista on hyvin itsekeskeinen, ja tulee lähinnä istumaan meillä pöytään ja alkaa vuodattaa tauotta omia asioitaan. Aluksi lapset tulivat innoissaan kertomaan hänelle juttujaan, mutta hän jätti nämä kokonaan huomiotta ja jatkoi vaan omaa juttuaan. Mä en kestänyt katsella tuota kun lasten into vähitellen hiipui ja lakkasivat yrittämästä ja nyt en kutsu häntä enää meille (on oma vanhempani, ei miehen) vaan tapaan häntä rajatusti hänen luonaan tai ulkona ilman lapsia. Eli siis pointtini on, että ymmärrän harmisi lasten kokemuksen suhteen.
Ixy kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ixy kirjoitti:
Hyvä ketju, tätä olen miettinyt viime aikoina.
Omat vanhemmat 70 ja 71v, appivanhemmat 10v vanhempia. Minusta appivanhempien kohdalla vanhuuden ensioireet tulivat 75 ikävuoden kieppeillä, ja appiukon autolla ajelu alkaa olla niin ja näin. Järki toimii vielä moitteetta kaikilla neljällä.
Omista vanhemmistani olen huolissani, etenkin äitini ei ole vanhenemisen suhteen realistinen. Olen yrittänyt sanoa, että omakotitalosta on luovuttava muutaman vuoden kuluessa, ja muutettava asuntoon josta voi ilman autoa käydä ruokakaupassa. Ei mene jakeluun. Muutenkin vanhempieni elinpiiri on todella pieni, mitään sosiaalista ei harrasteta ja äitini ei harrasta liikuntaa tarpeeksi.
Molemmat isovanhemmat auttavat kyllä lapsemme kanssa, lapsi on heidän luonaan yötä silloin tällöin. En kuitenkaan liikaa halua heitä rasittaa.
Olen nron 22 kanssa samaa mieltä, paljon riippuu siitä mihin muottiin elämä vie. Toki geeneistä riippuu paljon, mutta elämäntavoillakin on vaikutus.
Omat vanhempani asuvat isoa taloa, ovat 85+ ikäisiä eivätkä tarvitse apua missään. Eivätkä varmasti pitäisi, että lapset puuttuvat heidän asioihin niin kauan kun ovat täysissä ruumiin ja sielun voimissa. He päättävät omasta elämästään, minä omastani. haluatko, että omat lapsesi päättävät koska muutat kotoasi muualle?
Pelkään, että järki & voimat loppuvat ennen kuin okt-asuminen loppuu. Oma jaksaminen voi loppua nopeasti, se on suvussamme ikävä kyllä nähty. Olen jo nyt omaishoitaja, omia vanhempiani en jaksa hoitaa eikä sisaruksia ole. Minulla ei ole lapsia, joten joudun itsekin miettimään vanhuuspäivien ratkaisut tarkkaan. Omasta elämästään saa toki kukin päättää, mutta ei voi edellyttää että joku toinen hoitaa kauppakassit.
En ole kommentoinut tänne aikaisemmin. Mutta uskon myös, että sopeutuminen uusiin oloihin ja uuteen asumismuotoon sujuisi paljon helpommin, kun sen tekisi ajoissa eikä vasta ns. pakon edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No kun on tienattu yht. 10 000e/kk kuussa töissä ollessa, ei eläke voi olla pelkkiä hiluja. Usko nyt jo.
Tarkoittaako yht. 10.000€/kk molemman vanhemman kuukausituloja.
Jos molempien vanhempien, noilla ansiolla eläke on n. 2000-2200€/kk edellyttäen yli 40v. työuraa.
Yksi tuolla kirjoitti että ei vanhemmat voi olettaa, että he käyvät siellä vaan seuraneiteinä tai tekemässä töitä.
Mitäs sitten? Onko joku kolmaskin syy vierailla heidän luonaan? Jos ei kerran seuran vuoksi eikä auttamisen vuoksi, niin mikä on sitten syy?
Vanheneminen on yksilöllistä, ja se pätee sekä henkiseen että fyysiseen puoleen. Voi olla fyysisesti ihan kunnossa, mutta elämä kaikkineen voi tuntua jo väsyttävältä. Ei enää jaksaisi mitään monimutkaisia kuvioita eikä hirveästi kantaa vastuita asioista, varsinkin jos on tehnyt vaativaa työtä.
Ihanteena pidetään sitä, että ihminen kulkee vanhanakin vielä riennosta toiseen ja jopa ottaa vastuunalaisia tehtäviä eri yhdistyksissä ja jaksaa matkustella ja käydä tekemässä töitäkin vielä vaikka miten vanhana. Minulla oli ystävä, joka kuoli 69-vuotiaana syöpään. Se syöpä olisi voitu parantaa, jos se olisi huomattu ajoissa. Mutta koska tämä ystävä oli niin aktiivinen ja oli koko ajan tulossa ja menossa, ei hän itse edes huomannut sairastamistaan, huonoa oloa oli kyllä, mutta itse hän luuli sen johtuvan vain epäsäännöllisestä päivärytmistä ja lyhyiksi jääneistä yöunista ja sen sellaisesta. Oli niin paljon tärkeitä asioita hoidettavana, ja kuka niitä tekisi ellei hän ( mikä logiikka!). Onhan se havaittu esim. järjestöelämässä, että kun yksi ryhtyy jotain tekemään, niin se yksi saakin sitten tehdä kaiken ja sen niskoille voi kaiken sälyttää. Yleensä aina siellä on näitä, jotka tekevät yli äyräiden, ja suuri osa ei tee yhtään mitään. Jouten oleva "virkeä eläkeläinen" on oikein tervetullut niihin piireihin.
40 aktiivisen työvuoden jälkeen ei ole välttämättä lainkaan ihmeellistä, jos joku haluaa vain olla köllötellä, katsella viimeinkin televisiota tai lukea kirjoja ja lehtiä, mitä ei ole työvuosiaan koskaan saanut kunnolla keskittyneesti tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika raihnaisia ovat, kun alin eläkeikäkin on jo 65 ja ilmeisesti vielä nousee. Toki ihmiset ovat yksilöllisiä. Kuitenkin on ennustettu että aika moni elää lähes 100-vuotiaaksi. Kyllä sitä tuossa iässä vielä pitäisi jaksaa, jos ei kerran enää töissä käy. On sitten aikaa levätä usein.
Isä 84 v. tekee keikkaa joka viikko 1 - 2 päivää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi 65 ikäisen pitäisi jaksaa elää nuorempien elämää, kun 30v äidit ei jaksa yhtään mitään, kun elämä on rankkaa eikä ole omaa aikaa.
Kyllä luulisi välillä jaksavan lapsenlapsiaan hoitaa, koska muuten on aikaa levätä, jos kerran ei ole töissä. Tämä ei tietenkään saa olla jatkuvaa eli viedään jatkuvasti lapset isovanhemmille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän suvussa, jossa eletään säännönmukaisesti liki 100-vuotiaaksi (- eikä siis vain olla elossa, vaan eletään vielä siinä iässä omakotitalossa ilman apua -) 60-70-vuotiaat ovat vasta keski-ikäisiä. Vielä 80-85-vuotiaina ovat kaikki olleet erittäin jaksavaisia tehden erittäinkin raskaita pihatöitä yms. ja ajaneet autoa. Siksi koko aloittajan kysymys tuntuu minusta ihan käsittämättömältä.
Kai se on meillä geeneissäkin ja sitten varmasti juuri senkin takia sukumme on hyväkuntoista, että kaikki ovat aina asuneet 2- tai 3-kerroksisessa omakotitalossa piharakennuksineen eli rappujen ramppaamista on joka päivä pitkin päivää.
Myöskään kukaan ei ole koskaan käyttänyt alkoholia tai tupakoinut. Mutta eniten uskon sen (raittiuden lisäksi) johtuvan juuri sopivan raskaasta taloudenhoitotyöstä. Ja tietysti kaikki lopulta on Jumalan kädessä, kun ensin itse elää hyvin.
En tarkoita, että aina johtuisi kaikki omista valinnoista. Olen pahoillani niiden puolesta, joilla ei ole syystä tai toisesta ollut mahdollisuutta valita tai on ollut jotain muita syitä, miksi kunto on heikentynyt.
Olemme olleet siinäkin onnekkaita, että suvussamme ei ole esiintynyt esim. syöpää. - Tosin siihenkin uskon osin vaikuttavan taas tuo runsas luonnollinen hyötyliikunta, etenkin ulkoilmassa. Suosittelen sellaista aktiivisuutta ja työteliäisyyttä ihan kaikille, jos vain mahdollista.
- Hippunen -
Vierailija kirjoitti:
Onneksi eivät ole enää työelämässä. Harvat tuonikäiset ovat noin raihnasia ja väsyneitä, onneksi.
Äitini on 70v ja vaikka ei enää töissä olekaan, puuhailee kyllä päivittäin kaikenlaista.
Mä tein vielä keikkahommia tuon ikäisenä, vaikka syöpäkin oli 6-kymppisenä. Nytkin esiteinit, lapsenlapset haluavat olla meidän vanhusten kanssa useasti.
T.74 v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän eläkkeelkekään pääse yhtään ennen 65 vuotta ja ikäraja nousee koko aja kohti 70 vuotta.
Olen hyväkuntoinen 67 v, mutta minulla on Aspergerin syndroma, jonka tuomat rajoitukset ovat räjähtäneet viimeisten parin vuoden aikana. Asun yksin enkä halua ketään kotiini. Koska kukaan ei ota huomioon minun tarpeitani. Kuormitun todella paljon, kun menen käymään lapseni perheessä. Joskus olin heillä yötäkin, nykyään ei enää onnistuisi. Huh huh
70-vuotiaat vanhempani ovat todella jaksavia. Hoitavat omakotitalon, mökin ja ison kasvimaan, poimivat marjat koko suvulle. Hoitavat tarvittaessa siskon lapsia, minun lapset jo aikuisia joten ei enää tarvetta. Olivat juuri 3 viikkoa Thaimaassa.
Ixy kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ixy kirjoitti:
Hyvä ketju, tätä olen miettinyt viime aikoina.
Omat vanhemmat 70 ja 71v, appivanhemmat 10v vanhempia. Minusta appivanhempien kohdalla vanhuuden ensioireet tulivat 75 ikävuoden kieppeillä, ja appiukon autolla ajelu alkaa olla niin ja näin. Järki toimii vielä moitteetta kaikilla neljällä.
Omista vanhemmistani olen huolissani, etenkin äitini ei ole vanhenemisen suhteen realistinen. Olen yrittänyt sanoa, että omakotitalosta on luovuttava muutaman vuoden kuluessa, ja muutettava asuntoon josta voi ilman autoa käydä ruokakaupassa. Ei mene jakeluun. Muutenkin vanhempieni elinpiiri on todella pieni, mitään sosiaalista ei harrasteta ja äitini ei harrasta liikuntaa tarpeeksi.
Molemmat isovanhemmat auttavat kyllä lapsemme kanssa, lapsi on heidän luonaan yötä silloin tällöin. En kuitenkaan liikaa halua heitä rasittaa.
Olen nron 22
Oletko kuullut ruoan verkkotilauksista ja kuljetuspalvelusta?
Mökkikunnassa voi laittaa sähköpostin tai soittaa kauppatilauksen. Tuovat kotiovelle.
N66
Hyvä ihme. Olen 60 ja ihan normaali ihminen.
75v. ja 76v. voivat hyvin. Kotityöt tulee tehtyä.
Hyvä kun asperger-vanhempani saavat itsensä hoidettua. Yhtä kauppareissua suunnitellaan puoli päivää, ja sen jälkeen ollaan niin poikki että pitää mennä 2 tunniksi päiväunille. Ihmettelen mitä syövät kun ruuanlaittokin on ihan ylivoimaista. Auttaa ei saa, kun suuttuvat.
Lapsenvahtia en ole heistä koskaan edes ajatellut. Sitä olen miettinyt, miten pärjäävät kun ikä alkaa tosissaan painaa. Ovat 7-kymppisiä, ja tällaista on ollut jo vähintään siitä asti kun jäivät eläkkeelle.