Uusperheen äiti.

Meillä on lapselle sanottu, että hänellä on kaksi kotia, jos hän haluaa, mutta ymmärrämme, jos äidin talo tuntuu enemmän kodilta, kun siellä hän eniten viettää aikaa.

Tuohon salaa vihaamiseen. En sanoisi niinkään. Jos saisin päättää, niin lapsi asuisi aina meillä. Silloin kaikki olisi eniten normaalisti. Mutta nyt kun ehdimme sopeutua, niin hän jo lähtee. Sitten taas pian uudelleen saapuu juuri kun on ehtinyt sopeutua hiljaisuuteen. Saman näen myös lapsessa, ei tahtoisi isän luota lähteä.

Useimmat äitipuolet vihaavat ehkä eniten sitä ettei lapsi ole oma, vaan aina on joku muu, joka sanelee lapsen asiat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No enpä voi sanoa nauttivani uusperhearjesta. Miehellä edellisestä suhteesta 3 lasta ja ensimmäinen yhteinen on tulossa.

Edellisen suhteen lapset ovat 2, 4 ja 6v, eli aivan saakelin raivostuttavassa iässä. Pitäisi olla ostelemassa kaikenmaailman Frozen-koulureppuja ja mies vaan kyselemättä ostaa mitä pikkuprinsessa pyytää. Miehen ex osallistuu lastensa menoihin silloin kun häntä itseään sattuu huvittamaan, eli maksattaa kaiken miehelläni eikä maksa edes elatusmaksuja. Ollaan hankittu koulutarvikkeet, vaatteet ja makseltu puhelinlaskua. Olisi maksattanut miehellä myös melkein 100e harrastusmaksun, jos en olisi avannut suutani. Mieheni ja hänen ex ovat hyysänneet lapset aivan riippuvaisiksi heistä ja minua ärsyttää, että niille lapsille pitää soitella joka päivä, vaikka olisivat poissa vaan yhden viikonlopun, eli ei siis yhtäkään päivää niin, että lapsista ei tarvitsisi puhua tai nähdä. 

Oma lapsi syntyy kesällä, enkä jaksaisi koko äitiyslomaa olla vastaanottamassa miehen lapsia koulusta kotiin ja pitämässä heille mitään ip-kerhoa. Haluaisin olla rauhassa oman perheeni kanssa, useammin kuin joka toinen viikonloppu. Mies ei suostu viikko-viikko-systeemiin, koska lapset ovat muka liian pieniä. Mitenköhän kaikkien muiden eroperheiden lapset sitten ovat ihan täyspäisiksi kasvaneet? 

Lisäksi raivostuttaa, että hankintojen lisäksi kaikki muukin kaatuu meidän harteillemme. Lasten harrastuksiin vieminen, meidän vastuulla. Vanhempainilta, meidän vastuulla. Neuvolat, meidän vastuulla. Passikuvat, meidän vastuulla. Miehen entisellä on auto mutta silti minä siirsin aamusta töitäni ja lähdin viemään lasta lääkäriin? 

Kun näitä provoja kyhää niin kannattaisi tarkistaa teksti ennen lähettämistä. Vaikka hyvinhän näyttää uppoavan totena. Eniten kiinnostaisi mikä provoilijan motiivi?

6-vuotias on eskari-ikäinen, eli kyllä vain hänellekin saattaa jotain koulutarvikkeita joutua ostamaan. Oli provo tai ei, motiivina näkisin keskustelun herättämisen hankalasta aiheesta, mikä jakaa mielipiteet. Saada äidit, äitipuolet ja puolilapset keskustelemaan keskenään, jakamaan kokemuksia ja tuntemuksia ja miettimään, miten uusperheissä voidaan elää ottamalla mahdollisimman hyvin huomioon monimutkaisten kuvioidet kaikki osapuolet. Tärkeitä asioita, jotka koskettavat monia, ja joista on hyvä keskustella oppiakseen näkemään tilanteita laajemmin kuin omassa pienessä päässä pähkäilemällä ja omien lasien kautta katsomalla. Näin asian näkisin.

Mikä taas oli sinun motiivisi? Päästä taas löytämään ja sormella osoittamaan, että "provo!", vai oliko taustalla joku suurempikin merkitys? ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.

Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).

Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.

Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.

Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.

Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".

Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.

Eukon lapset? :D

"Toinen jo täysikäinen ja mä olen vain muutaman vuoden vanhempi"? Salli mun nauraa. Mites ne leikkipaikat, mihin pääsee esim vain alle 12-vuotiaat, niin pitikö sinunkin päästä, vaikka olit jo esim 17 (=vain muutaman vuoden nuorempi).

Minullakin on diagnosoitu keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus silloin 19-vuotiaana. Hengissä oon enkä lääkkeitä tai terapiaa ole tarvinut kuin akuuttiin hätään silloin, kun 19-vuotiaana täytyi pitää koliikkivauvasta huolta enkä meinannut jaksaa. (Huom. aina se oma tilanne on kaiken vaikein, se on luonnollista, niin oli mullakin ;) )

Mitä äitisi kuolemaan taas tulee, otan osaa. Oma isäni kuoli syöpään vuonna 2013, joten ei ne sinunkaan kipuilut täysin tuntemattomia minulle ole.

Pointtini ei ollut lähteä kanssasi kinastelemaan siitä, kumman elämä ja psyyke on enemmän hajalla. Pointtini oli tsempata aikuistumisen tiellä, mikä ei sekään ole helppoa. Apua löytyy, jos jaksaa pyytää. Jos ei ole varaa terapiaan, uskoisin, että harkinnanvaraista toimeentulotukea on mahdollista saada siihenkin. Muttet sä oikein pääse tervehtymään ennen kuin luovut katkeruudestasi ja annat vanhemmillesi ja äitipuolellesi anteeksi. Tekstistäsi päätellen, siihen on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Sitten, kun olet valmis itse hyväksymään ja antamaan anteeksi kokemasi vääryyden, toipuminen voi alkaa. Saattaapi käydä hyvinkin vielä niin, että toipuessasi isästäsi ja hänen uusperhestään tulee vielä sinunkin perhettä. Uskoisin, että nuo aikuiset ovat siihen jo valmiita ja odottavat vain sitä hetkeä milloin aika ja sinä ootte kypsiä. Kenenkään ei tarvii passata katkeroitunutta yhteistyöhalutonta aikuista, jonka mielestä isän perhe on leikki-perhettä ja isän rakas vaimo on itse saatana. Pallo on sinulla, mitä sillä teet on kiinni vain ja ainoastaan siitä, kuinka valmis itse olet hyväksymään ja muuttamaan asenteesi ja suhtautumisesi ihmisiin ympärilläsi. Jos isäsi on edelleen yhdessä äitipuolesi kanssa, niin tuskin se aikuisen lapsen kiukuttelusta mihinkään muuttuu. Aikuiset ihmiset valitsevat itse omat puolisonsa, toisin kuin lapsia, joita ei voi valita. Ja jos isäsi ja äitisi ovat aikoinaan päätyneet eroon, tarkoittaa se sitä, ettei yhteiselämä toiminut, toisin kuin nykyisen kanssa, jonka kanssa edelleen "leikkii perhettä" sanojesi mukaan. Ja siinä kohtaa kun lapsen on kasvattanut ihminen, joka on lapsen isälle ikuisesti katkera, eikä aikuistunut lapsi itsekään myönnä sitä tosiasiaa, että suhtautumisensa isän rakkaisiin kanssa on pitkälti sitä, mitä äiti on isän selän takana isästä ja hänen puolisostaan katkerana kertonut, niin en ihmettele, että välit viilenee. Isä ja hänen perheensä eivät vaadi sinulta mitään, he vain odottavat, päätätkö tulla lähelle rakentamaan tervettä suhdetta, vai päätätkö unohtaa isän puolisoineen ja rakentaa omaa elämääsi. Pallo on sinulla.

Tuletko avoimin mielin isäsi kotiin vai pitämään sotaa "eukon" ja hänen lastensa kanssa, se tässä tulee olemaan lopputuloksen kannalta ratkaisevaa. Isän elatus- ja lasvatusvelvollisuus sua kohtaan on loppu, jatko on vapaaehtoista.

Osaatko lukea? EN KIRJOITTANUT MUUTAMAN VUODEN VANHEMPI vaan VÄHÄN VANHEMPI! Olen alle 2v vanhempi kuin tämä toinen! MIKSI VÄÄRISTELET SANOJANI? Äitini kuollessa muutin omilleni, mutta en pärjää, koska olen sairas. Eikö muka isälläni ole mitään edes moraalista velvollisuutta auttaa minua tässä???

Ja älä kirjoita asioista joisa et tiedä mitään!! Terapiaan saa "terapeutin etsimiskäynteihin" (max. 3kpl, jolloin voi kokeilla eri terapeutteja) harkinnanvaraista, sitten se on maksettava itse! Luuletko etten ole sossun asiakkaana tätä selvittänyt!

Te olette järkyttäviä kiusaajia ihmiselle, joka ihan oikeasti on psyykkisesti hajalla! Olen ollut laitoshoidossakin tämän asian kanssa tiimoilta. Nyt vaan keskustelut sairaanhoitajan kanssa 1krt/kk, enempää en saa. 

En ole se, jolle vastaat. Mutta.

Olen ollut vakavasti sairas, minunkin äitini kuoli ja jouduin katsomaan kun hän kuoli kouristellen ja hädissään. Olen saanut nuorena paniikkikohtauksia ja viimeisimpänä olin kuolla synnytykseen.

Ymmärrän mitä on tuska. Useimmat ymmärtävät, koska useimmat ovat kokeneet jotain sellaista kipeää, jota sinä pidät ainutlaatuisena oikeutuksena mustaan aukkoon sisimmässäsi.

Mutta sinä et voi käyttää tuskaa syynä omalle pahalle ololle enää aikuisena. Vanhempia ei voi syyttää ikuisesti. Olet oman itsesi vanki, eikä se vie ulos masennuksesta. Enemmän nyt itsetutkiskelua ja vähemmän kaiken muun syyttämistä ja voivottelua.

Laitoit itse sanoja meidän suuhumme, mutta nyt sanot meitä kiusaajiksi, koska emme anna sinun sääliä itseäsi piloille. Sääli ja voivottelu kun eivät sinua vie eteenpäin vaan se, että joku sanoo sinulle, mitä sinun pitää kuulla.

Haluat olla masentunut, koska uskot saavasi sillä sen huomion, jota et saanut lapsena. Haluat kostaa isällesi, et halua aikuistua. Mutta lopeta ajoissa, koska kärsit itse asenteestasi eniten.

Tai sitten voin vain muuttaa isälleni ja tappaa itseni siellä, kuten olen miettinyt. Voivat sitten miettiä äitipuolen kanssa, mitä olisi voinut tehdä toisin.

Omakin lapseni voisi ihan hyvin ajatella näin. Turha olisi sekin kuolema, sillä en voi mieheni kanssa lapseni mt-ongelmille yhtään mitään. Olemme kaikkemme jo tehneet, mutta koska lapsi ei itse halua tehdä parantumisensa eteen mitään, niin pallo on nyt lapsella itsellään. Toivottavasti hän löytää itselleen rauhan. Sillä välin me elämme tätä omaa elämäämme, emmekä mieti joka sekunti lastani, vaikka lapseni varmasti sitä haluaisi, että mekin voisimme pahoin. Ovi on silti auki heti, kun lapsi itse haluaa apua, ja ymmärtää että itse on avainasemassa oman vointinsa paranemiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.

Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).

Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.

Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.

Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.

Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".

Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.

Eukon lapset? :D

"Toinen jo täysikäinen ja mä olen vain muutaman vuoden vanhempi"? Salli mun nauraa. Mites ne leikkipaikat, mihin pääsee esim vain alle 12-vuotiaat, niin pitikö sinunkin päästä, vaikka olit jo esim 17 (=vain muutaman vuoden nuorempi).

Minullakin on diagnosoitu keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus silloin 19-vuotiaana. Hengissä oon enkä lääkkeitä tai terapiaa ole tarvinut kuin akuuttiin hätään silloin, kun 19-vuotiaana täytyi pitää koliikkivauvasta huolta enkä meinannut jaksaa. (Huom. aina se oma tilanne on kaiken vaikein, se on luonnollista, niin oli mullakin ;) )

Mitä äitisi kuolemaan taas tulee, otan osaa. Oma isäni kuoli syöpään vuonna 2013, joten ei ne sinunkaan kipuilut täysin tuntemattomia minulle ole.

Pointtini ei ollut lähteä kanssasi kinastelemaan siitä, kumman elämä ja psyyke on enemmän hajalla. Pointtini oli tsempata aikuistumisen tiellä, mikä ei sekään ole helppoa. Apua löytyy, jos jaksaa pyytää. Jos ei ole varaa terapiaan, uskoisin, että harkinnanvaraista toimeentulotukea on mahdollista saada siihenkin. Muttet sä oikein pääse tervehtymään ennen kuin luovut katkeruudestasi ja annat vanhemmillesi ja äitipuolellesi anteeksi. Tekstistäsi päätellen, siihen on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Sitten, kun olet valmis itse hyväksymään ja antamaan anteeksi kokemasi vääryyden, toipuminen voi alkaa. Saattaapi käydä hyvinkin vielä niin, että toipuessasi isästäsi ja hänen uusperhestään tulee vielä sinunkin perhettä. Uskoisin, että nuo aikuiset ovat siihen jo valmiita ja odottavat vain sitä hetkeä milloin aika ja sinä ootte kypsiä. Kenenkään ei tarvii passata katkeroitunutta yhteistyöhalutonta aikuista, jonka mielestä isän perhe on leikki-perhettä ja isän rakas vaimo on itse saatana. Pallo on sinulla, mitä sillä teet on kiinni vain ja ainoastaan siitä, kuinka valmis itse olet hyväksymään ja muuttamaan asenteesi ja suhtautumisesi ihmisiin ympärilläsi. Jos isäsi on edelleen yhdessä äitipuolesi kanssa, niin tuskin se aikuisen lapsen kiukuttelusta mihinkään muuttuu. Aikuiset ihmiset valitsevat itse omat puolisonsa, toisin kuin lapsia, joita ei voi valita. Ja jos isäsi ja äitisi ovat aikoinaan päätyneet eroon, tarkoittaa se sitä, ettei yhteiselämä toiminut, toisin kuin nykyisen kanssa, jonka kanssa edelleen "leikkii perhettä" sanojesi mukaan. Ja siinä kohtaa kun lapsen on kasvattanut ihminen, joka on lapsen isälle ikuisesti katkera, eikä aikuistunut lapsi itsekään myönnä sitä tosiasiaa, että suhtautumisensa isän rakkaisiin kanssa on pitkälti sitä, mitä äiti on isän selän takana isästä ja hänen puolisostaan katkerana kertonut, niin en ihmettele, että välit viilenee. Isä ja hänen perheensä eivät vaadi sinulta mitään, he vain odottavat, päätätkö tulla lähelle rakentamaan tervettä suhdetta, vai päätätkö unohtaa isän puolisoineen ja rakentaa omaa elämääsi. Pallo on sinulla.

Tuletko avoimin mielin isäsi kotiin vai pitämään sotaa "eukon" ja hänen lastensa kanssa, se tässä tulee olemaan lopputuloksen kannalta ratkaisevaa. Isän elatus- ja lasvatusvelvollisuus sua kohtaan on loppu, jatko on vapaaehtoista.

Osaatko lukea? EN KIRJOITTANUT MUUTAMAN VUODEN VANHEMPI vaan VÄHÄN VANHEMPI! Olen alle 2v vanhempi kuin tämä toinen! MIKSI VÄÄRISTELET SANOJANI? Äitini kuollessa muutin omilleni, mutta en pärjää, koska olen sairas. Eikö muka isälläni ole mitään edes moraalista velvollisuutta auttaa minua tässä???

Ja älä kirjoita asioista joisa et tiedä mitään!! Terapiaan saa "terapeutin etsimiskäynteihin" (max. 3kpl, jolloin voi kokeilla eri terapeutteja) harkinnanvaraista, sitten se on maksettava itse! Luuletko etten ole sossun asiakkaana tätä selvittänyt!

Te olette järkyttäviä kiusaajia ihmiselle, joka ihan oikeasti on psyykkisesti hajalla! Olen ollut laitoshoidossakin tämän asian kanssa tiimoilta. Nyt vaan keskustelut sairaanhoitajan kanssa 1krt/kk, enempää en saa. 

En ole se, jolle vastaat. Mutta.

Olen ollut vakavasti sairas, minunkin äitini kuoli ja jouduin katsomaan kun hän kuoli kouristellen ja hädissään. Olen saanut nuorena paniikkikohtauksia ja viimeisimpänä olin kuolla synnytykseen.

Ymmärrän mitä on tuska. Useimmat ymmärtävät, koska useimmat ovat kokeneet jotain sellaista kipeää, jota sinä pidät ainutlaatuisena oikeutuksena mustaan aukkoon sisimmässäsi.

Mutta sinä et voi käyttää tuskaa syynä omalle pahalle ololle enää aikuisena. Vanhempia ei voi syyttää ikuisesti. Olet oman itsesi vanki, eikä se vie ulos masennuksesta. Enemmän nyt itsetutkiskelua ja vähemmän kaiken muun syyttämistä ja voivottelua.

Laitoit itse sanoja meidän suuhumme, mutta nyt sanot meitä kiusaajiksi, koska emme anna sinun sääliä itseäsi piloille. Sääli ja voivottelu kun eivät sinua vie eteenpäin vaan se, että joku sanoo sinulle, mitä sinun pitää kuulla.

Haluat olla masentunut, koska uskot saavasi sillä sen huomion, jota et saanut lapsena. Haluat kostaa isällesi, et halua aikuistua. Mutta lopeta ajoissa, koska kärsit itse asenteestasi eniten.

Muuten olen kanssasi samaa mieltä, mutta tuo ”haluat olla masentunut..” vähän särähtää korvaan. Harva oikeasti haluaa olla masentunut, ja mikäli kyse on todellisesta masennuksesta eikä draamailusta, on tuollainen lausahdus vähän maton alta vetämistä. Todellisuuttahan me emme täällä ruudun takana voi tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.

Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).

Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.

Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.

Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.

Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".

Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.

Eukon lapset? :D

"Toinen jo täysikäinen ja mä olen vain muutaman vuoden vanhempi"? Salli mun nauraa. Mites ne leikkipaikat, mihin pääsee esim vain alle 12-vuotiaat, niin pitikö sinunkin päästä, vaikka olit jo esim 17 (=vain muutaman vuoden nuorempi).

Minullakin on diagnosoitu keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus silloin 19-vuotiaana. Hengissä oon enkä lääkkeitä tai terapiaa ole tarvinut kuin akuuttiin hätään silloin, kun 19-vuotiaana täytyi pitää koliikkivauvasta huolta enkä meinannut jaksaa. (Huom. aina se oma tilanne on kaiken vaikein, se on luonnollista, niin oli mullakin ;) )

Mitä äitisi kuolemaan taas tulee, otan osaa. Oma isäni kuoli syöpään vuonna 2013, joten ei ne sinunkaan kipuilut täysin tuntemattomia minulle ole.

Pointtini ei ollut lähteä kanssasi kinastelemaan siitä, kumman elämä ja psyyke on enemmän hajalla. Pointtini oli tsempata aikuistumisen tiellä, mikä ei sekään ole helppoa. Apua löytyy, jos jaksaa pyytää. Jos ei ole varaa terapiaan, uskoisin, että harkinnanvaraista toimeentulotukea on mahdollista saada siihenkin. Muttet sä oikein pääse tervehtymään ennen kuin luovut katkeruudestasi ja annat vanhemmillesi ja äitipuolellesi anteeksi. Tekstistäsi päätellen, siihen on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Sitten, kun olet valmis itse hyväksymään ja antamaan anteeksi kokemasi vääryyden, toipuminen voi alkaa. Saattaapi käydä hyvinkin vielä niin, että toipuessasi isästäsi ja hänen uusperhestään tulee vielä sinunkin perhettä. Uskoisin, että nuo aikuiset ovat siihen jo valmiita ja odottavat vain sitä hetkeä milloin aika ja sinä ootte kypsiä. Kenenkään ei tarvii passata katkeroitunutta yhteistyöhalutonta aikuista, jonka mielestä isän perhe on leikki-perhettä ja isän rakas vaimo on itse saatana. Pallo on sinulla, mitä sillä teet on kiinni vain ja ainoastaan siitä, kuinka valmis itse olet hyväksymään ja muuttamaan asenteesi ja suhtautumisesi ihmisiin ympärilläsi. Jos isäsi on edelleen yhdessä äitipuolesi kanssa, niin tuskin se aikuisen lapsen kiukuttelusta mihinkään muuttuu. Aikuiset ihmiset valitsevat itse omat puolisonsa, toisin kuin lapsia, joita ei voi valita. Ja jos isäsi ja äitisi ovat aikoinaan päätyneet eroon, tarkoittaa se sitä, ettei yhteiselämä toiminut, toisin kuin nykyisen kanssa, jonka kanssa edelleen "leikkii perhettä" sanojesi mukaan. Ja siinä kohtaa kun lapsen on kasvattanut ihminen, joka on lapsen isälle ikuisesti katkera, eikä aikuistunut lapsi itsekään myönnä sitä tosiasiaa, että suhtautumisensa isän rakkaisiin kanssa on pitkälti sitä, mitä äiti on isän selän takana isästä ja hänen puolisostaan katkerana kertonut, niin en ihmettele, että välit viilenee. Isä ja hänen perheensä eivät vaadi sinulta mitään, he vain odottavat, päätätkö tulla lähelle rakentamaan tervettä suhdetta, vai päätätkö unohtaa isän puolisoineen ja rakentaa omaa elämääsi. Pallo on sinulla.

Tuletko avoimin mielin isäsi kotiin vai pitämään sotaa "eukon" ja hänen lastensa kanssa, se tässä tulee olemaan lopputuloksen kannalta ratkaisevaa. Isän elatus- ja lasvatusvelvollisuus sua kohtaan on loppu, jatko on vapaaehtoista.

Kiitos hyvästä kirjoituksestasi! Meillä on sama tilanne lapseni kanssa. Hän pitää vihaa minua, eli äitiään, ja isäpuoltaan kohtaan, ja syyttelee elämänsä "epäonnistumisesta" meitä. Tosiasiassa häneltä ei ole koskaan puuttunut mitään ja häntä on aina rakastettu. Lapsen isällä on myös samansuuntaisia mt-ongelmia, joten veikkaan periytyvyyttä lapseni kohdalla. Mekin vain odottelemme mieheni kanssa taustalla, että milloin lapseni ymmärtää ITSE omantilanteensa. Meillä on ovi hänelle aina auki, oli sitten 15 tai 25-vuotias. Mutta tämä vaatiisen että lapsi ITSE alkaa tekemään tiettyjä asioita elämälleen, ja ymmärtää mistä on kyse.

Teillä sentään on ovi auki. Sekin riittäisi nyt. Mutta kuten täällä monilla äitipuolilla, minunkin äitipuoleni kanta on ollut se että kyseessä on hänen lastensa, isäni ja hänen kotinsa, ja minulla on oma kotini äitini luona. Luulen kuitenkin, että kyllä isä minut sinne ottaa eikä jätä kadulle. 

Mun tuntemista erolapsista (nykyään jo täysi-ikäisiä) suurin osa on itsekin ajatellut niin, että koti on äidin luona ja isällä käydään. Johtuu varmaan siitä, että isän luona oltiin useimmiten se joka toinen viikonloppu ja se oli aivan tavallista siihen aikaan. Vain yhdessä perheessä oli vuoroviikot. Oli myös tavallista, että äiti jäi entiseen kotiin ja isä hankki tyyliin vuokrakaksion. Ei lapsilla ollut omaa huonetta. Ja jos uuden suhteen myötä tuli lisää lapsia, harvalla ainakaan pääkaupunkiseudulla oli varaa niin isoon asuntoon, että niillä 4 vrk / kk olevilla lapsillakin olisi ollut omat huoneet.

Jep. Meillä vielä niin, että minun lapselleni on huone ostamassamme talossa, ja miehen lapsilla yhteinen oma huone silloin kun vierailevat. Silti oma lapseni ei halua asua täällä.

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Psyykkisesti epävakaa henkilö näkee rakkaudettomuutta ja vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Hän kokee itsensä välttämättömäksi pahaksi, vaikka ei sitä ole. Nämä on ne syyt miksi tulee masennusta ja pahaa oloa, ei se että vanhemmat eroavat, vaan se ettei kaikkien mieli kestä normaalia elämää. Vaikka tällaiselle miten olisi siloteltu polku aikuisuuteen asti, niin ne ongelmat tulevat sitten aikuisena esiin, kun on vain pakko itse jo pärjätä. 

I rest my case.

No haluta on ehkä väärä sana, mutta paremmin en osaa sanoa. Äitipuolella ei ole sitä rakkausnappia, eikä masentuneella tietysti parantumisnappia. Mutta näkisin, että huomiontarve ja mielihyvä isänmielipahasta ruokkii masennusta, joilla näitä kahta hamutaan Ehkä tiedostamatta tai tietoisesti. Jos tajuaa kuvion itsessään voi ehkä oivaltaa miksi on tärkeää yrittää nähdä asiat objektiivisesti ja päästä eroon vihasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Psyykkisesti epävakaa henkilö näkee rakkaudettomuutta ja vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Hän kokee itsensä välttämättömäksi pahaksi, vaikka ei sitä ole. Nämä on ne syyt miksi tulee masennusta ja pahaa oloa, ei se että vanhemmat eroavat, vaan se ettei kaikkien mieli kestä normaalia elämää. Vaikka tällaiselle miten olisi siloteltu polku aikuisuuteen asti, niin ne ongelmat tulevat sitten aikuisena esiin, kun on vain pakko itse jo pärjätä. 

I rest my case.

Tässä tuli taas totuus. Itsellä tulee joskus kuukautiskiertoon liittyen sellaiset hormonihuurut, että oksat pois. Tuolloin vellon masennuksessa ja itsesäälissä ja mietin, kuinka paljon parempi kaikille olisi, jos kuolisin pois. Todellisuudessa täällä tuskin on ketään, joka jotekin hyötyisi tai saisi mitään positiivista kuolemastani. Koen siis täysin perusteettomia tunteita, joiden aiheuttajana on omat vanhat koulukiusaamiseen liittyvät traumat ja hormonihuurut. Varsinkin teini-ikäisellä ja nuorella aikuisella uskon vakaasti, että hormonitoiminnalla on paljon tekemistä tunne-elämän ailahteluiden kanssa, kun näin vanhemmallakin ne vaikuttavat välillä kovinkin voimakkaasti. Nuorella ei välttämättä myöskään ole kokemusta ja osaamista käsitellä voimakkaita, vaikeita tunteita, vaan se projisoidaan muihin ihmisiin. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun olen kuullut kertomuksia siitä, kun teini riehuu kuinka vanhemmat pilaavat hänen elämänsä..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Psyykkisesti epävakaa henkilö näkee rakkaudettomuutta ja vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Hän kokee itsensä välttämättömäksi pahaksi, vaikka ei sitä ole. Nämä on ne syyt miksi tulee masennusta ja pahaa oloa, ei se että vanhemmat eroavat, vaan se ettei kaikkien mieli kestä normaalia elämää. Vaikka tällaiselle miten olisi siloteltu polku aikuisuuteen asti, niin ne ongelmat tulevat sitten aikuisena esiin, kun on vain pakko itse jo pärjätä. 

I rest my case.

Viittasin kirjoituksessani esimerkiksi siihen, että tämä masentunut kirjoittaja kertoo ettei hän saanut pitää isän asuntoa kotina, eikä tämän tavaroille ollut edes paikkaa siellä, ja samankaltaista ajatussisältöä on tuottanut moni äitipuoli tässä keskustelussa. Kuinka lapsi ei ole oikeastaan edes tervetullut, ja kuinka lapsen toivotaan lähtevän eikä edes kokevan isän kotia kodiksi. Mielestäni pahoinvointi ei tällaisessa tilanteessa ole mikään ihme.

Kirjoittaja toi esiin joitakin konkreettisia esimerkkejä, kuinka kohtelu on ollut epätasa-arvoista ja loukkaavaa. Ihmettelen, miksi haluat vääntää asian niin, että huono kohtelu olikin vain kirjoittajan mielen tuotosta? Miksi se toisaalta olisi?

Keskustelun kun lukee kokonaisuudessaan, tuntuu, ettei tuollainen nyt mitenkään epätodennäköinen tilanne ole.

Vierailija kirjoitti:

No haluta on ehkä väärä sana, mutta paremmin en osaa sanoa. Äitipuolella ei ole sitä rakkausnappia, eikä masentuneella tietysti parantumisnappia. Mutta näkisin, että huomiontarve ja mielihyvä isänmielipahasta ruokkii masennusta, joilla näitä kahta hamutaan Ehkä tiedostamatta tai tietoisesti. Jos tajuaa kuvion itsessään voi ehkä oivaltaa miksi on tärkeää yrittää nähdä asiat objektiivisesti ja päästä eroon vihasta.

Niin, tuottaahan se omassa mustassa itsesäälissä vellominen tietynlaista mielihyvää. Silloin on helposti kierre valmis, kun koko ajan mieli kehittelee lisää asioita joista uhriutua. Olisiko jotain vääntynyttä itsetunnon kohotusta, kuinka viaton itse on, ja muut pahoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Psyykkisesti epävakaa henkilö näkee rakkaudettomuutta ja vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Hän kokee itsensä välttämättömäksi pahaksi, vaikka ei sitä ole. Nämä on ne syyt miksi tulee masennusta ja pahaa oloa, ei se että vanhemmat eroavat, vaan se ettei kaikkien mieli kestä normaalia elämää. Vaikka tällaiselle miten olisi siloteltu polku aikuisuuteen asti, niin ne ongelmat tulevat sitten aikuisena esiin, kun on vain pakko itse jo pärjätä. 

I rest my case.

Viittasin kirjoituksessani esimerkiksi siihen, että tämä masentunut kirjoittaja kertoo ettei hän saanut pitää isän asuntoa kotina, eikä tämän tavaroille ollut edes paikkaa siellä, ja samankaltaista ajatussisältöä on tuottanut moni äitipuoli tässä keskustelussa. Kuinka lapsi ei ole oikeastaan edes tervetullut, ja kuinka lapsen toivotaan lähtevän eikä edes kokevan isän kotia kodiksi. Mielestäni pahoinvointi ei tällaisessa tilanteessa ole mikään ihme.

Kirjoittaja toi esiin joitakin konkreettisia esimerkkejä, kuinka kohtelu on ollut epätasa-arvoista ja loukkaavaa. Ihmettelen, miksi haluat vääntää asian niin, että huono kohtelu olikin vain kirjoittajan mielen tuotosta? Miksi se toisaalta olisi?

Keskustelun kun lukee kokonaisuudessaan, tuntuu, ettei tuollainen nyt mitenkään epätodennäköinen tilanne ole.

Jos näin on, pitäisi syyttää isää välinpitämättömyydestä. Ei siinä ihana äitipuolikaan auta, jos isää ei kiinnosta oma lapsensa. Lapsi kaipaa kuitenkin hyväksyntää ja rakkautta isältään, ja vasta sen jälkeen ehkä siltä äitipuolelta. Jos isä ei sitä anna, ei siinä äitipuolen tekemiset paljoa enää paina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Psyykkisesti epävakaa henkilö näkee rakkaudettomuutta ja vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Hän kokee itsensä välttämättömäksi pahaksi, vaikka ei sitä ole. Nämä on ne syyt miksi tulee masennusta ja pahaa oloa, ei se että vanhemmat eroavat, vaan se ettei kaikkien mieli kestä normaalia elämää. Vaikka tällaiselle miten olisi siloteltu polku aikuisuuteen asti, niin ne ongelmat tulevat sitten aikuisena esiin, kun on vain pakko itse jo pärjätä. 

I rest my case.

Tässä tuli taas totuus. Itsellä tulee joskus kuukautiskiertoon liittyen sellaiset hormonihuurut, että oksat pois. Tuolloin vellon masennuksessa ja itsesäälissä ja mietin, kuinka paljon parempi kaikille olisi, jos kuolisin pois. Todellisuudessa täällä tuskin on ketään, joka jotekin hyötyisi tai saisi mitään positiivista kuolemastani. Koen siis täysin perusteettomia tunteita, joiden aiheuttajana on omat vanhat koulukiusaamiseen liittyvät traumat ja hormonihuurut. Varsinkin teini-ikäisellä ja nuorella aikuisella uskon vakaasti, että hormonitoiminnalla on paljon tekemistä tunne-elämän ailahteluiden kanssa, kun näin vanhemmallakin ne vaikuttavat välillä kovinkin voimakkaasti. Nuorella ei välttämättä myöskään ole kokemusta ja osaamista käsitellä voimakkaita, vaikeita tunteita, vaan se projisoidaan muihin ihmisiin. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun olen kuullut kertomuksia siitä, kun teini riehuu kuinka vanhemmat pilaavat hänen elämänsä..

Tuo tyyppihän oli alle kymmenen kun tilanne alkoi. Ei ole siis kyse mistään menkoista tai masennuksesta, kohtelu jos alkoi jo silloin. Sanoi masennuksen alkaneen teininä. Mitä jos lukisitte koko kertomuksen ennen kommentteja? :)

Itseäni kävi tämä tyyppi sääliksi. Ei hän alunperin tilanteeseen ole ollut syypää, ollut vasta lapsi. Suoraa kausaalista suhdetta äitipuolesta masennukseen ei (ainakaan näin netissä) voi vetää, mutta kyllähän kaikki varmaan ymmärtävät, että kyllä tuollainen ulkopuolisuus lapsena voi vaikuttaa psyykkeseen ihan oikeasti.

Toivottavasti tämä tyyppi saisi asiansa paremmalle tolalle, mielellään tietenkin kiusaamatta isää ja tämän perhettä. Olisihan se kuitenkin hyvä, jos hänet siihen perheeseen otettaisiin mukaan, jos kerran äitikin kuoli eikä omia sisaruksia ilmeisesti ole. On tuossa 20v (?) nuori aika hukassaa muuten.

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

Minun mieheni viikonloppulapset sanovat tulevansa ”isille yökylään”. Eivät he meitä kodikseen tunne. Näin puhuivat ennen kuin minä edes tulin kuvioihin, eli ei se äitipuolesta johdu.

Nojaa, itse totesin että lapsi puhuu oma-aloitteisesti olevansa kylässä, siis puhuessaan käyttää äidin talosta termiä ’koti’ ja meidän talosta ’isän luona’. Lapsi itse mieltää kodikseen äidin talon, ja meillä ollaan isän luona eli toisin sanoen kylässä. Eikä se johdu siitä, että joku tekee väärin, vaan siitä että lapsi elää suuren osan ajastaan äidillä ja asui siellä ennen kuin tuli ero. Pitäisin lapsen manipulointina korjata hänen käyttämää ilmaisumuotoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Psyykkisesti epävakaa henkilö näkee rakkaudettomuutta ja vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Hän kokee itsensä välttämättömäksi pahaksi, vaikka ei sitä ole. Nämä on ne syyt miksi tulee masennusta ja pahaa oloa, ei se että vanhemmat eroavat, vaan se ettei kaikkien mieli kestä normaalia elämää. Vaikka tällaiselle miten olisi siloteltu polku aikuisuuteen asti, niin ne ongelmat tulevat sitten aikuisena esiin, kun on vain pakko itse jo pärjätä. 

I rest my case.

Viittasin kirjoituksessani esimerkiksi siihen, että tämä masentunut kirjoittaja kertoo ettei hän saanut pitää isän asuntoa kotina, eikä tämän tavaroille ollut edes paikkaa siellä, ja samankaltaista ajatussisältöä on tuottanut moni äitipuoli tässä keskustelussa. Kuinka lapsi ei ole oikeastaan edes tervetullut, ja kuinka lapsen toivotaan lähtevän eikä edes kokevan isän kotia kodiksi. Mielestäni pahoinvointi ei tällaisessa tilanteessa ole mikään ihme.

Kirjoittaja toi esiin joitakin konkreettisia esimerkkejä, kuinka kohtelu on ollut epätasa-arvoista ja loukkaavaa. Ihmettelen, miksi haluat vääntää asian niin, että huono kohtelu olikin vain kirjoittajan mielen tuotosta? Miksi se toisaalta olisi?

Keskustelun kun lukee kokonaisuudessaan, tuntuu, ettei tuollainen nyt mitenkään epätodennäköinen tilanne ole.

Jos näin on, pitäisi syyttää isää välinpitämättömyydestä. Ei siinä ihana äitipuolikaan auta, jos isää ei kiinnosta oma lapsensa. Lapsi kaipaa kuitenkin hyväksyntää ja rakkautta isältään, ja vasta sen jälkeen ehkä siltä äitipuolelta. Jos isä ei sitä anna, ei siinä äitipuolen tekemiset paljoa enää paina.

Se äitipuoli luo kuitenkin puolet siitä kodin ilmapiiristä. Vaikka isä rakastaisi, kyllähän siitä tulee lapselle kamala olo, että lapsi ei saa tuntea paikkaa kodikseen, vaikka tämä olisi vain äitipuolen näkemys.

Kyllä lapsi aistii äitipuolen suhtautumisen, ja se on vahingollista, koska kyseessä on kuitenkin aikuinen, jonka luona lapsen on pakko käydä ja olla, mikäli tapaa vanhempaansa.

Ihmettelen, miten täällä äitipuolen emotionaalinen kylmyys laitetan isän syyksi, eikä myönnetä, että vaikka isä sinänsä välittäisi, tämä kylmyys on lapselle pahasta.

Tässä keskustelussa tunnutaan ikäänkuin hyväksyvän, että äitipuolen suhtautuminen lapsiin on karsasta.

Perhetyöntekijä

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Psyykkisesti epävakaa henkilö näkee rakkaudettomuutta ja vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Hän kokee itsensä välttämättömäksi pahaksi, vaikka ei sitä ole. Nämä on ne syyt miksi tulee masennusta ja pahaa oloa, ei se että vanhemmat eroavat, vaan se ettei kaikkien mieli kestä normaalia elämää. Vaikka tällaiselle miten olisi siloteltu polku aikuisuuteen asti, niin ne ongelmat tulevat sitten aikuisena esiin, kun on vain pakko itse jo pärjätä. 

I rest my case.

Viittasin kirjoituksessani esimerkiksi siihen, että tämä masentunut kirjoittaja kertoo ettei hän saanut pitää isän asuntoa kotina, eikä tämän tavaroille ollut edes paikkaa siellä, ja samankaltaista ajatussisältöä on tuottanut moni äitipuoli tässä keskustelussa. Kuinka lapsi ei ole oikeastaan edes tervetullut, ja kuinka lapsen toivotaan lähtevän eikä edes kokevan isän kotia kodiksi. Mielestäni pahoinvointi ei tällaisessa tilanteessa ole mikään ihme.

Kirjoittaja toi esiin joitakin konkreettisia esimerkkejä, kuinka kohtelu on ollut epätasa-arvoista ja loukkaavaa. Ihmettelen, miksi haluat vääntää asian niin, että huono kohtelu olikin vain kirjoittajan mielen tuotosta? Miksi se toisaalta olisi?

Keskustelun kun lukee kokonaisuudessaan, tuntuu, ettei tuollainen nyt mitenkään epätodennäköinen tilanne ole.

Jos näin on, pitäisi syyttää isää välinpitämättömyydestä. Ei siinä ihana äitipuolikaan auta, jos isää ei kiinnosta oma lapsensa. Lapsi kaipaa kuitenkin hyväksyntää ja rakkautta isältään, ja vasta sen jälkeen ehkä siltä äitipuolelta. Jos isä ei sitä anna, ei siinä äitipuolen tekemiset paljoa enää paina.

Se äitipuoli luo kuitenkin puolet siitä kodin ilmapiiristä. Vaikka isä rakastaisi, kyllähän siitä tulee lapselle kamala olo, että lapsi ei saa tuntea paikkaa kodikseen, vaikka tämä olisi vain äitipuolen näkemys.

Kyllä lapsi aistii äitipuolen suhtautumisen, ja se on vahingollista, koska kyseessä on kuitenkin aikuinen, jonka luona lapsen on pakko käydä ja olla, mikäli tapaa vanhempaansa.

Ihmettelen, miten täällä äitipuolen emotionaalinen kylmyys laitetan isän syyksi, eikä myönnetä, että vaikka isä sinänsä välittäisi, tämä kylmyys on lapselle pahasta.

Tässä keskustelussa tunnutaan ikäänkuin hyväksyvän, että äitipuolen suhtautuminen lapsiin on karsasta.

Perhetyöntekijä

Lapsi voi kokea ihan normaalin suhtautumisen kylmäksi, koska vertaa äitipuolta äitiinsä.

Äitipuolelle voi olla ihan ok, että lapsi tulee kylään, mutta kun lapsi vertaa äitipuolta äitiinsä, niin voi silti kokea äitipuolen kylmäksi. Lapsella on jo mielikuva hoivaavasta naisen stereotypiasta ja tyypillisesti lapset pitävät itseään maailmannapana ja kokevat isommin, kun joku ei heitä huomio. Siksi tulisi luoda ne jankkaamani oikeat odotukset lapselle ja avustaa häntä tulkitsemaan oikein uuden aikuisen käytöstä.

Olen itse esim. pidättäytyvä ja lapsi tykkää halia ihan jatkuvasti. Ihan jo tällainen persoonallisuusero on riski, jos lapsi odottaa äiti-hoivaa. Olen itse selittänyt lapsentasoisesti, että en ole tottunut halaamaan ja väsyn siihen nopeasti, mutta minusta on kiva pelata korttia tai tehdä palapeliä tai mennä ulos leikkimään.

Toki on ikäviäkin äitipuolia, isäpuolia ja ihan ydinperhevanhempia. Mutta uskon, että iso osa selittyy sillä etteivät aikuiset tunnista miltä tilanteet näyttävät lapsen silmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Psyykkisesti epävakaa henkilö näkee rakkaudettomuutta ja vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Hän kokee itsensä välttämättömäksi pahaksi, vaikka ei sitä ole. Nämä on ne syyt miksi tulee masennusta ja pahaa oloa, ei se että vanhemmat eroavat, vaan se ettei kaikkien mieli kestä normaalia elämää. Vaikka tällaiselle miten olisi siloteltu polku aikuisuuteen asti, niin ne ongelmat tulevat sitten aikuisena esiin, kun on vain pakko itse jo pärjätä. 

I rest my case.

Viittasin kirjoituksessani esimerkiksi siihen, että tämä masentunut kirjoittaja kertoo ettei hän saanut pitää isän asuntoa kotina, eikä tämän tavaroille ollut edes paikkaa siellä, ja samankaltaista ajatussisältöä on tuottanut moni äitipuoli tässä keskustelussa. Kuinka lapsi ei ole oikeastaan edes tervetullut, ja kuinka lapsen toivotaan lähtevän eikä edes kokevan isän kotia kodiksi. Mielestäni pahoinvointi ei tällaisessa tilanteessa ole mikään ihme.

Kirjoittaja toi esiin joitakin konkreettisia esimerkkejä, kuinka kohtelu on ollut epätasa-arvoista ja loukkaavaa. Ihmettelen, miksi haluat vääntää asian niin, että huono kohtelu olikin vain kirjoittajan mielen tuotosta? Miksi se toisaalta olisi?

Keskustelun kun lukee kokonaisuudessaan, tuntuu, ettei tuollainen nyt mitenkään epätodennäköinen tilanne ole.

Jos näin on, pitäisi syyttää isää välinpitämättömyydestä. Ei siinä ihana äitipuolikaan auta, jos isää ei kiinnosta oma lapsensa. Lapsi kaipaa kuitenkin hyväksyntää ja rakkautta isältään, ja vasta sen jälkeen ehkä siltä äitipuolelta. Jos isä ei sitä anna, ei siinä äitipuolen tekemiset paljoa enää paina.

Se äitipuoli luo kuitenkin puolet siitä kodin ilmapiiristä. Vaikka isä rakastaisi, kyllähän siitä tulee lapselle kamala olo, että lapsi ei saa tuntea paikkaa kodikseen, vaikka tämä olisi vain äitipuolen näkemys.

Kyllä lapsi aistii äitipuolen suhtautumisen, ja se on vahingollista, koska kyseessä on kuitenkin aikuinen, jonka luona lapsen on pakko käydä ja olla, mikäli tapaa vanhempaansa.

Ihmettelen, miten täällä äitipuolen emotionaalinen kylmyys laitetan isän syyksi, eikä myönnetä, että vaikka isä sinänsä välittäisi, tämä kylmyys on lapselle pahasta.

Tässä keskustelussa tunnutaan ikäänkuin hyväksyvän, että äitipuolen suhtautuminen lapsiin on karsasta.

Perhetyöntekijä

Jos isä on tunneälykäs ratkaisukeskeinen, niin hän kyllä osaa rakentaa kotiolot ja toimia yhden viikonlopun niin, että äitipuolen kylmyys ei haittaa kokonaisuutta. Eri asia on, jos lapsi asuu puolet ajasta heillä, silloin kylmyys alkaa vaikuttaa.

Kasvatustieteilijä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Harva ymmärtää äitipuolen asemaa ennen kuin itse hyppää samoihin saappaisiin. Miltä tuntuisi itsestä joutua äkkiä asemaan, jossa pitäisi välittää vieraasta lapsesta kuin omastaan ilman, että vieras lapsi antaa samaa tunnesidettä takaisin? Mahdollisesti sanoo lehmäksi ja pitää uutta perhettä leikki- perheenä.

Se ei vain ole mahdollista ja lapselle tämä dynamiikka voi olla ahdistavaa. Äidin ja isän tulisi tämä hoitaa oikein, mutta yleensä syyt saa se paha äitipuoli, joka kehtaa leikkiä perhettä isin kanssa.

Minusta tekstistäsi huokuu kateus ja halu syyttää muita omasta asenteesta. Mutta syytä vanhempiasi, älä sitä, että äitipuolesi on ollut äiti omille lapsilleen. Sinulla on jo oma äitisi, joka lienee ollut myös lähivanhempi.

Meilläkin yritetään lasta viihdyttää, mutta silti hän puhuu itse olevansa kylässä. Olen iloinen, kun tulee, mutta iloinen kun lähtee. Tätä tunnetta on lähes mahdoton välttää, kun äidin luona lapsi suurimman ajan viettää. Tietty isän ja lapsen erkaantuminen ydinperheeseen verrattuna valitettavasti tapahtuu ja yhteinen lapsi on aina siinä, niin opimme väistämättä tuntemaan toisemme paremmin kuin etälapsi. Yli puolet lapsen elämästä on kuitenkin muualla, olisi hupsua kuvitella ettei se mihinkään vaikuta. Isän rakkautta ei voi poistaa, mutta molemminpuolinen tuntemus ei voi yltää ydinperheen tasolle. Lapsi ei tätä välttämätyä ymmärrä ja projisoi helposti siihen, ettei häntä haluta kylään yms.

Elämä ei valitettavasti ole reilu. Jos siihen jää jumiin, niin ei se sillä paremmaksi muutu. Ei ole reilua, että on erolapsia, ei ole reilua että joku kuolee, ei ole reilua, että vammautuu. Oma valinta asenteen suhteen vaikuttaa paljon. Älä jää jumiin vihaan ja kostoon.

Susta siis lapsen emotionaalinen kaltoinkohtelu äitipuolen toimesta on ihan ok, ja kyse on vain mun asenteesta? Ja juurihan sanoin, että kun äitini yritti tähän puuttua, äitipuoli leimadi hänet hankalaksi! Miksi siis syyttäisin äitiäni? Taidat itseasiassa olla äitipuoleni. Ihan turha valittaa miten sullakin oli raskasta, sä päätit alkaa miehen kanssa jolla on lapsi, minä en valinnut! Siinä vaiheessa sinun velvollisuutesi olisi ollut varmistaa kohteluni henkinen ja aineellinen tasapuolisuus omien lastesi kanssa!

Minä olen ydinperheen lapsi, ja sillä kokemuksella kerron, ettei niissä ydinperheissäkään lapsia aina kohdella tasapuolisesti. Sisareni on minua 5 vuotta vanhempi. Kun hän oli pieni, isäni matkusti työn takia ympäri maailmaa pitkiä aikoja. Oma lapsuuteni oli erilainen, koska isän työmatkat loppuivat. Siskoni teini-ikä osui 90-luvun laman aikaan, jolloin isäni lomautettiin, äitini opiskeli, ja asuntolainaakin oli. Minun ollessani teini-iässä molemmat vanhemmat olivat taas töissä, ja lainakin maksettu. Sain siis huomattavasti enemmän materiaalista hyvää kuin siskoni oli samassa iässä saanut. Henkinenkään kohtelu ei ollut samanlaista, esikoisen kohdalla oltiin paljon tiukempia. Kun kuopus tuli samaan ikään, se oli kertaalleen jo koettu ja vanhemmat osasivat ottaa vähän rennommin. Vaatimustasokin oli hyvin erilainen, koska jo viidessä vuodessa maailma muuttui niin, että lukioon ei ollutkaan enää pakko mennä jos halusi hyvän jatkokoulutuksen. Kun siis ydinperheissäkään lasten vanhemmat eivät pysty kohtelemaan lapsiaan tasapuolisesti, miten sitä voisi vaatia ihmiseltä, jolle joku/jotkut lapsista on täysin vieraita?

Muutenkin tuo äitipuolen syyttäminen on melko paljastavaa. Ensisijaisesti on vanhempien tehtävä pitää huolta lapsistaan. Tuo huolenpito kattaa myös sen, että uudet kumppanit seulotaan tarkasti, eikä päästetä lapselle vahingollisia ihmisiä lapsen elämään. Syyttävä sormi tulisikin kohdistaa ensisijaisesti vanhempaan, vaikka uusi kumppani olisi ollut kuinka häiriintynyt; vanhempi on mahdollistanut lapsen kaltoinkohtelun, eikä ole puuttunut siihen.

Kolmantena asiana, en ymmärrä miten lapsi voisi tuntea kodikseen paikan, jossa hän viettää ehkä vain 4 päivää kuukaudessa? En minäkään tunne kesämökkiäni kodikseni, vaikka vietän siellä putkeen kolme kuukautta vuodesta. Koti on siellä missä omat tavarat on, missä sohvaan on muodostunut painauma omasta perseestä, missä pysyvä elämä on.

Aamen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Kun et kerran pidä lapsiperhe arjesta etkä miehesi lapsista niin ihmetyttää Miksi otit miehen jolla on lapsia?