Uusperheen äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Harva ymmärtää äitipuolen asemaa ennen kuin itse hyppää samoihin saappaisiin. Miltä tuntuisi itsestä joutua äkkiä asemaan, jossa pitäisi välittää vieraasta lapsesta kuin omastaan ilman, että vieras lapsi antaa samaa tunnesidettä takaisin? Mahdollisesti sanoo lehmäksi ja pitää uutta perhettä leikki- perheenä.

Se ei vain ole mahdollista ja lapselle tämä dynamiikka voi olla ahdistavaa. Äidin ja isän tulisi tämä hoitaa oikein, mutta yleensä syyt saa se paha äitipuoli, joka kehtaa leikkiä perhettä isin kanssa.

Minusta tekstistäsi huokuu kateus ja halu syyttää muita omasta asenteesta. Mutta syytä vanhempiasi, älä sitä, että äitipuolesi on ollut äiti omille lapsilleen. Sinulla on jo oma äitisi, joka lienee ollut myös lähivanhempi.

Meilläkin yritetään lasta viihdyttää, mutta silti hän puhuu itse olevansa kylässä. Olen iloinen, kun tulee, mutta iloinen kun lähtee. Tätä tunnetta on lähes mahdoton välttää, kun äidin luona lapsi suurimman ajan viettää. Tietty isän ja lapsen erkaantuminen ydinperheeseen verrattuna valitettavasti tapahtuu ja yhteinen lapsi on aina siinä, niin opimme väistämättä tuntemaan toisemme paremmin kuin etälapsi. Yli puolet lapsen elämästä on kuitenkin muualla, olisi hupsua kuvitella ettei se mihinkään vaikuta. Isän rakkautta ei voi poistaa, mutta molemminpuolinen tuntemus ei voi yltää ydinperheen tasolle. Lapsi ei tätä välttämätyä ymmärrä ja projisoi helposti siihen, ettei häntä haluta kylään yms.

Elämä ei valitettavasti ole reilu. Jos siihen jää jumiin, niin ei se sillä paremmaksi muutu. Ei ole reilua, että on erolapsia, ei ole reilua että joku kuolee, ei ole reilua, että vammautuu. Oma valinta asenteen suhteen vaikuttaa paljon. Älä jää jumiin vihaan ja kostoon.

Mitä sä oikein uhriudut? Sinä olet VALINNUT äitipuolen roolin, lapsi ei ole valinnut joutua tuohon tilanteeseen. Jossä itse tuohon lähdet, niin parempi olla valmis rakastamaan sitä miehen lasta pyyteettömästi. Muuten pilaat vielä jonkun elämän.

Paha vaan, että en valita henkilökohtaisesta elämästäni. Minulla on oikein toimiva uusperhe ja läheiset välit lapseen. Eipä lapsen elämä vielä ole pilalle mennyt näiden vuosien aikana.

Rakastaminen kuitenkin vaatii aikaa ja työtä, kun lähtökohta on kaksi vierasta ihmistä ilman molemminpuolista intressiä. Näissä keskusteluissa aina puhutaan (tai 1kpl provoja puhuu) kuin olisi jokin rakkausnappi, josta satujen paha äitipuoli kieltäytyy painamasta. Tosiasiassa moni voi olla ihan valmis suureen rakkauteen, asettaa siitä odotuksia itselleen, tekee työtä asian eteen, mutta tunteet eivät koskaan tule. Varsinkin jos lapsi käy joka toinen viikonloppu. Ei siinä ajassa ehdi kovin syvällisesti kiintyä. Ja usein kaiketi lapsi on myös mustasukkainen ja kieltäytyy vastavuoroisuudesta. Pahimmillaan äidin manipuloimana.

On väärin äidiltä ja isältä tai muilta luoda lapselle odotuksia, että äitipuolen kuuluu rakastaa etälasta kuin omaansa. Tai passata kuin äiti. Pahimmillaan lapsi vertaa itseään äitipuolen omiin lapsiin, ja uusperhe kun vielä on yhdessä enemmän kuin etälapsi, niin helposti syntyy lapselle ulkopuolinen olo. Pieleen sitten menee, jos lapsi odottaa ydinperheen tunnesiteitä. Tähän ei ole ratkaisu se, että äitipuoli maagisesti pakottaa tunteensa mahdottomassa tilanteessa, vaan isän ja äidin pitää selittää että äitipuoleen syntyy suhde ajan kanssa ja molempien pitää pysyä avoimena ja ikäviäkin tunteita saa ilmaista, jotta niistä voidaan puhua.

Eikä rakastamista kuulu sekoittaa lapsen saamaan kohteluun, rakastan vain omaa lastani kuin omaani, mutta lapsia voi silti kohdella tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti.

Näin. Ja meillä minä katson miehen lasten juttuja enemmän sormien läpi kuin olisin omieni kanssa katsonut, joten periaatteessa kohtelu on "parempaa" miehen lapsille kuin omilleni aikoinaan :p

Lasten suojelu on kaikkien yhteinen tehtävä. Kuitenkin aika hurjaa tämä. Lapsen omat vanhemmat on lisääntyneet väärän ihmisen kanssa, liikaa, vastuuttomasti, mitä milloinkin. Esim jos kolmen alle kouluikäisen vanhemmat eroo, niin olisko HEIDÄN pitäny miettiä onko vastuullista hankkia lapsia ollenkaan. Sit erotaan ja exät syyttää toisiaan, lasten äidillä on pyhiä syitä torpedoida lasten isän elämää, uusia suhteita, isyyttä, mitä vaan. On ok ja pyhää katkeroitua vuosiksi. Mutta auta armias kun kuvioon tulee ÄITIPUOLI. Hänen on otettava vastuu kaikesta, existä ja lapsista ja exän lapsuudentraumoista ja ties mistä. Hyväksyttävä et exä nyt vaan on, ja lempeästi hymyillen omistauduttava tekemään lasten elämästä täydellistä. Sillä jos lapsilla on yhtään mitään vaikeuksia tai kurjia tunteita, kaikki on äitipuolen vikaa joka oli itsekäs munahaukka joka ei osannut ennakoida, teki vääriä asioita ja jätti tekemättä oikeita. Pahinta kaikista on että äitipuolella on joku tunne. Sen itsekkäämpää ei ole. Oli miten oli, äitipuolen vikaa kuitenkin ihan kaikki. Missään nimessä esim se ex joka on niitä lapsia maailmaan väsännyt, ei ole vastuussa mistään. Kaikkein vähiten omista lapsistaan.

Tässä ei ole kyse nyt kaikista uusperheistä, mutta kyllä uusperheiden ongelmista on erilaisia laajoja tutkimuksia. Ongelmia on monenlaisia, täällä puhuttu emotionaalinen kaltoinkohtelu on yksi niistä.

Ihan esimerkkinä, niiden lasten, joiden vanhemmat olivat eronneet, mutta joilla ei ollut sisarpuolia, koulumenestys on heikompaa kuin ydinperheessä asuvien lasten. Kaikkein huonoin koulumenestys on kuitenkin niillä, joilla on syntynyt sisarpuoli.  (Turunen 2013: Stepfamily Dynamics in Sweden)

Pohjois-Amerikkalaisissa tutkimuksissa on todettu olevan tilastollisesti suurempi riski että lapsiin kohdistuu perheväkivaltaa tai seksuaalista hyväksikäyttöä uusperheissä kuin yhden liiton perheissä. Kanadassa on sen sijaan selvitetty, että lapsipuolet joutuvat joko fyysisesti tai emotiaalisesti pahoinpidellyiksi tai jopa tapetuiksi huomattavasti biologisia lapsia useammin.  Uusperheissä vaikuttaisi siltä, väkivallan kohdistuvan ainoastaan toisen osapuolen lapsiin, eikä omiin.

(Hennon, Charles, Hildenbrand, ym. 2008: Stepfamilies and Children.)

Osassa uusperheitä kuitenkin voidaan jopa paremmin kuin ilman uusperhettä. Tämä edellyttää kuitenkin uuden aikuisen suhtautumista lapseen perheenjäsenenä. Avainasemassa hyvinvoinnissa on avoimuus ja välittäminen. Itseään ei voi pakottaa rakastamaan, mutta kyllä välittää täytyy, ja onhan välittäminenkin rakkautta. Vanhemman rakkautta ei välttämättä voikaan tuntea, mutta kyllä kuulostaa hälyttävältä, että avoimesti sanotaan, ettei koti ole puolison lapsen koti, tai ettei voi välittää lapsesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Harva ymmärtää äitipuolen asemaa ennen kuin itse hyppää samoihin saappaisiin. Miltä tuntuisi itsestä joutua äkkiä asemaan, jossa pitäisi välittää vieraasta lapsesta kuin omastaan ilman, että vieras lapsi antaa samaa tunnesidettä takaisin? Mahdollisesti sanoo lehmäksi ja pitää uutta perhettä leikki- perheenä.

Se ei vain ole mahdollista ja lapselle tämä dynamiikka voi olla ahdistavaa. Äidin ja isän tulisi tämä hoitaa oikein, mutta yleensä syyt saa se paha äitipuoli, joka kehtaa leikkiä perhettä isin kanssa.

Minusta tekstistäsi huokuu kateus ja halu syyttää muita omasta asenteesta. Mutta syytä vanhempiasi, älä sitä, että äitipuolesi on ollut äiti omille lapsilleen. Sinulla on jo oma äitisi, joka lienee ollut myös lähivanhempi.

Meilläkin yritetään lasta viihdyttää, mutta silti hän puhuu itse olevansa kylässä. Olen iloinen, kun tulee, mutta iloinen kun lähtee. Tätä tunnetta on lähes mahdoton välttää, kun äidin luona lapsi suurimman ajan viettää. Tietty isän ja lapsen erkaantuminen ydinperheeseen verrattuna valitettavasti tapahtuu ja yhteinen lapsi on aina siinä, niin opimme väistämättä tuntemaan toisemme paremmin kuin etälapsi. Yli puolet lapsen elämästä on kuitenkin muualla, olisi hupsua kuvitella ettei se mihinkään vaikuta. Isän rakkautta ei voi poistaa, mutta molemminpuolinen tuntemus ei voi yltää ydinperheen tasolle. Lapsi ei tätä välttämätyä ymmärrä ja projisoi helposti siihen, ettei häntä haluta kylään yms.

Elämä ei valitettavasti ole reilu. Jos siihen jää jumiin, niin ei se sillä paremmaksi muutu. Ei ole reilua, että on erolapsia, ei ole reilua että joku kuolee, ei ole reilua, että vammautuu. Oma valinta asenteen suhteen vaikuttaa paljon. Älä jää jumiin vihaan ja kostoon.

Susta siis lapsen emotionaalinen kaltoinkohtelu äitipuolen toimesta on ihan ok, ja kyse on vain mun asenteesta? Ja juurihan sanoin, että kun äitini yritti tähän puuttua, äitipuoli leimadi hänet hankalaksi! Miksi siis syyttäisin äitiäni? Taidat itseasiassa olla äitipuoleni. Ihan turha valittaa miten sullakin oli raskasta, sä päätit alkaa miehen kanssa jolla on lapsi, minä en valinnut! Siinä vaiheessa sinun velvollisuutesi olisi ollut varmistaa kohteluni henkinen ja aineellinen tasapuolisuus omien lastesi kanssa!

Lapsen emotiaalinen kaltoinkohtelu ei ole oikein, mutta pointti oli siinä onko mitään emotionaalista kaltoinkohtelua koskaan ollut, vaan pelkkiä vääriä odotuksia siitä, mitä äitipuolen kuuluu etälapselle olla.

Sillä kolikolla on melkein aina se toinen puoli. Yleensä ihmiset eivät halua sinne katsoa, koska se kyseenalaistaa oman käytöksen. Mutta usein se pieni kurkkaus on ainoa tie pois vihasta.

Kuulostat vihaiselta.

Eli siis lapsen pitää "osata katsoa peiliin", jos lapsenomaisesti toivoo olevansa hyväksytty, rakastettu ja kotonaan isänsä luona? Miten te ihan oikeasti voitte vastuuttaa lapsia tässä uusperhekuvioissa? Nämä ovat aikuisten vastuita, miten varmistetaan lapselle ehjä psyykkinen ja emotionaalinen kehitys ja ilmapiiri, ei lasten.

Kaikkien tulee opetella se peiliin katsominen, sitä tarvitaan ihan varmasti jossain vaiheessa elämää. Lapsi on aivan hyvin voinut olla rakastettu ja hyväksytty isänsä luoa, mutta hän ei ITSE ole ollut sitä mieltä. Se että ihmisen mieli on sairas, voi johtua ihan vain ihmisestä itsestään, ei ympäristöstä. En minä koe olevani vastuussa edes oman lapseni mt-ongelmista. Hänellä on ollut turvallinen lapsuus luonani, ja kaikki hyvin, ja SILTI hän on sairas. Näin se vain joskus menee. 

Vierailija kirjoitti:

Lasten suojelu on kaikkien yhteinen tehtävä. Kuitenkin aika hurjaa tämä. Lapsen omat vanhemmat on lisääntyneet väärän ihmisen kanssa, liikaa, vastuuttomasti, mitä milloinkin. Esim jos kolmen alle kouluikäisen vanhemmat eroo, niin olisko HEIDÄN pitäny miettiä onko vastuullista hankkia lapsia ollenkaan. Sit erotaan ja exät syyttää toisiaan, lasten äidillä on pyhiä syitä torpedoida lasten isän elämää, uusia suhteita, isyyttä, mitä vaan. On ok ja pyhää katkeroitua vuosiksi. Mutta auta armias kun kuvioon tulee ÄITIPUOLI. Hänen on otettava vastuu kaikesta, existä ja lapsista ja exän lapsuudentraumoista ja ties mistä. Hyväksyttävä et exä nyt vaan on, ja lempeästi hymyillen omistauduttava tekemään lasten elämästä täydellistä. Sillä jos lapsilla on yhtään mitään vaikeuksia tai kurjia tunteita, kaikki on äitipuolen vikaa joka oli itsekäs munahaukka joka ei osannut ennakoida, teki vääriä asioita ja jätti tekemättä oikeita. Pahinta kaikista on että äitipuolella on joku tunne. Sen itsekkäämpää ei ole. Oli miten oli, äitipuolen vikaa kuitenkin ihan kaikki. Missään nimessä esim se ex joka on niitä lapsia maailmaan väsännyt, ei ole vastuussa mistään. Kaikkein vähiten omista lapsistaan.

Ja tälläkin palstalla saa usein lukea asenteesta, et nainen haluu ja vaatii lapsia yhden, toisen, kolmannen ja miehen tahto on sivuseikka. Nainen määrää kehostaan ja ero tulee jos ei siittäjäksi suostu jne. Tämä palsta on täynnä naisia joiden mielestä on tosi ok vaatia mieheltä sitä ja tätä ja jos mies ei suostu ja alistu on täyspaska. Lasten myötä vaatimukset lisääntyy ja mikäs kusipää se on joka ei lastaan rakasta ja äidin pillin mukaan juokse. Sit jonakin päivänä mies saa tarpeekseen, ja useimmiten siihen liittyy myös uusi nainen. Harva mies taitaa uskaltaa nousta lastensa äitiä vastaan ennen kuin on tukea tarjolla. Enkä ihmettele. No, sitten tulee ero ja siirrytään vaiheeseen b. Eli tämän ketjun paska-äitipuoli-vaiheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.

Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).

Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.

Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.

Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.

Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".

Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.

Eukon lapset? :D

"Toinen jo täysikäinen ja mä olen vain muutaman vuoden vanhempi"? Salli mun nauraa. Mites ne leikkipaikat, mihin pääsee esim vain alle 12-vuotiaat, niin pitikö sinunkin päästä, vaikka olit jo esim 17 (=vain muutaman vuoden nuorempi).

Minullakin on diagnosoitu keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus silloin 19-vuotiaana. Hengissä oon enkä lääkkeitä tai terapiaa ole tarvinut kuin akuuttiin hätään silloin, kun 19-vuotiaana täytyi pitää koliikkivauvasta huolta enkä meinannut jaksaa. (Huom. aina se oma tilanne on kaiken vaikein, se on luonnollista, niin oli mullakin ;) )

Mitä äitisi kuolemaan taas tulee, otan osaa. Oma isäni kuoli syöpään vuonna 2013, joten ei ne sinunkaan kipuilut täysin tuntemattomia minulle ole.

Pointtini ei ollut lähteä kanssasi kinastelemaan siitä, kumman elämä ja psyyke on enemmän hajalla. Pointtini oli tsempata aikuistumisen tiellä, mikä ei sekään ole helppoa. Apua löytyy, jos jaksaa pyytää. Jos ei ole varaa terapiaan, uskoisin, että harkinnanvaraista toimeentulotukea on mahdollista saada siihenkin. Muttet sä oikein pääse tervehtymään ennen kuin luovut katkeruudestasi ja annat vanhemmillesi ja äitipuolellesi anteeksi. Tekstistäsi päätellen, siihen on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Sitten, kun olet valmis itse hyväksymään ja antamaan anteeksi kokemasi vääryyden, toipuminen voi alkaa. Saattaapi käydä hyvinkin vielä niin, että toipuessasi isästäsi ja hänen uusperhestään tulee vielä sinunkin perhettä. Uskoisin, että nuo aikuiset ovat siihen jo valmiita ja odottavat vain sitä hetkeä milloin aika ja sinä ootte kypsiä. Kenenkään ei tarvii passata katkeroitunutta yhteistyöhalutonta aikuista, jonka mielestä isän perhe on leikki-perhettä ja isän rakas vaimo on itse saatana. Pallo on sinulla, mitä sillä teet on kiinni vain ja ainoastaan siitä, kuinka valmis itse olet hyväksymään ja muuttamaan asenteesi ja suhtautumisesi ihmisiin ympärilläsi. Jos isäsi on edelleen yhdessä äitipuolesi kanssa, niin tuskin se aikuisen lapsen kiukuttelusta mihinkään muuttuu. Aikuiset ihmiset valitsevat itse omat puolisonsa, toisin kuin lapsia, joita ei voi valita. Ja jos isäsi ja äitisi ovat aikoinaan päätyneet eroon, tarkoittaa se sitä, ettei yhteiselämä toiminut, toisin kuin nykyisen kanssa, jonka kanssa edelleen "leikkii perhettä" sanojesi mukaan. Ja siinä kohtaa kun lapsen on kasvattanut ihminen, joka on lapsen isälle ikuisesti katkera, eikä aikuistunut lapsi itsekään myönnä sitä tosiasiaa, että suhtautumisensa isän rakkaisiin kanssa on pitkälti sitä, mitä äiti on isän selän takana isästä ja hänen puolisostaan katkerana kertonut, niin en ihmettele, että välit viilenee. Isä ja hänen perheensä eivät vaadi sinulta mitään, he vain odottavat, päätätkö tulla lähelle rakentamaan tervettä suhdetta, vai päätätkö unohtaa isän puolisoineen ja rakentaa omaa elämääsi. Pallo on sinulla.

Tuletko avoimin mielin isäsi kotiin vai pitämään sotaa "eukon" ja hänen lastensa kanssa, se tässä tulee olemaan lopputuloksen kannalta ratkaisevaa. Isän elatus- ja lasvatusvelvollisuus sua kohtaan on loppu, jatko on vapaaehtoista.

Kiitos hyvästä kirjoituksestasi! Meillä on sama tilanne lapseni kanssa. Hän pitää vihaa minua, eli äitiään, ja isäpuoltaan kohtaan, ja syyttelee elämänsä "epäonnistumisesta" meitä. Tosiasiassa häneltä ei ole koskaan puuttunut mitään ja häntä on aina rakastettu. Lapsen isällä on myös samansuuntaisia mt-ongelmia, joten veikkaan periytyvyyttä lapseni kohdalla. Mekin vain odottelemme mieheni kanssa taustalla, että milloin lapseni ymmärtää ITSE omantilanteensa. Meillä on ovi hänelle aina auki, oli sitten 15 tai 25-vuotias. Mutta tämä vaatiisen että lapsi ITSE alkaa tekemään tiettyjä asioita elämälleen, ja ymmärtää mistä on kyse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.

Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).

Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.

Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.

Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.

Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".

Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.

Eukon lapset? :D

"Toinen jo täysikäinen ja mä olen vain muutaman vuoden vanhempi"? Salli mun nauraa. Mites ne leikkipaikat, mihin pääsee esim vain alle 12-vuotiaat, niin pitikö sinunkin päästä, vaikka olit jo esim 17 (=vain muutaman vuoden nuorempi).

Minullakin on diagnosoitu keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus silloin 19-vuotiaana. Hengissä oon enkä lääkkeitä tai terapiaa ole tarvinut kuin akuuttiin hätään silloin, kun 19-vuotiaana täytyi pitää koliikkivauvasta huolta enkä meinannut jaksaa. (Huom. aina se oma tilanne on kaiken vaikein, se on luonnollista, niin oli mullakin ;) )

Mitä äitisi kuolemaan taas tulee, otan osaa. Oma isäni kuoli syöpään vuonna 2013, joten ei ne sinunkaan kipuilut täysin tuntemattomia minulle ole.

Pointtini ei ollut lähteä kanssasi kinastelemaan siitä, kumman elämä ja psyyke on enemmän hajalla. Pointtini oli tsempata aikuistumisen tiellä, mikä ei sekään ole helppoa. Apua löytyy, jos jaksaa pyytää. Jos ei ole varaa terapiaan, uskoisin, että harkinnanvaraista toimeentulotukea on mahdollista saada siihenkin. Muttet sä oikein pääse tervehtymään ennen kuin luovut katkeruudestasi ja annat vanhemmillesi ja äitipuolellesi anteeksi. Tekstistäsi päätellen, siihen on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Sitten, kun olet valmis itse hyväksymään ja antamaan anteeksi kokemasi vääryyden, toipuminen voi alkaa. Saattaapi käydä hyvinkin vielä niin, että toipuessasi isästäsi ja hänen uusperhestään tulee vielä sinunkin perhettä. Uskoisin, että nuo aikuiset ovat siihen jo valmiita ja odottavat vain sitä hetkeä milloin aika ja sinä ootte kypsiä. Kenenkään ei tarvii passata katkeroitunutta yhteistyöhalutonta aikuista, jonka mielestä isän perhe on leikki-perhettä ja isän rakas vaimo on itse saatana. Pallo on sinulla, mitä sillä teet on kiinni vain ja ainoastaan siitä, kuinka valmis itse olet hyväksymään ja muuttamaan asenteesi ja suhtautumisesi ihmisiin ympärilläsi. Jos isäsi on edelleen yhdessä äitipuolesi kanssa, niin tuskin se aikuisen lapsen kiukuttelusta mihinkään muuttuu. Aikuiset ihmiset valitsevat itse omat puolisonsa, toisin kuin lapsia, joita ei voi valita. Ja jos isäsi ja äitisi ovat aikoinaan päätyneet eroon, tarkoittaa se sitä, ettei yhteiselämä toiminut, toisin kuin nykyisen kanssa, jonka kanssa edelleen "leikkii perhettä" sanojesi mukaan. Ja siinä kohtaa kun lapsen on kasvattanut ihminen, joka on lapsen isälle ikuisesti katkera, eikä aikuistunut lapsi itsekään myönnä sitä tosiasiaa, että suhtautumisensa isän rakkaisiin kanssa on pitkälti sitä, mitä äiti on isän selän takana isästä ja hänen puolisostaan katkerana kertonut, niin en ihmettele, että välit viilenee. Isä ja hänen perheensä eivät vaadi sinulta mitään, he vain odottavat, päätätkö tulla lähelle rakentamaan tervettä suhdetta, vai päätätkö unohtaa isän puolisoineen ja rakentaa omaa elämääsi. Pallo on sinulla.

Tuletko avoimin mielin isäsi kotiin vai pitämään sotaa "eukon" ja hänen lastensa kanssa, se tässä tulee olemaan lopputuloksen kannalta ratkaisevaa. Isän elatus- ja lasvatusvelvollisuus sua kohtaan on loppu, jatko on vapaaehtoista.

Osaatko lukea? EN KIRJOITTANUT MUUTAMAN VUODEN VANHEMPI vaan VÄHÄN VANHEMPI! Olen alle 2v vanhempi kuin tämä toinen! MIKSI VÄÄRISTELET SANOJANI? Äitini kuollessa muutin omilleni, mutta en pärjää, koska olen sairas. Eikö muka isälläni ole mitään edes moraalista velvollisuutta auttaa minua tässä???

Ja älä kirjoita asioista joisa et tiedä mitään!! Terapiaan saa "terapeutin etsimiskäynteihin" (max. 3kpl, jolloin voi kokeilla eri terapeutteja) harkinnanvaraista, sitten se on maksettava itse! Luuletko etten ole sossun asiakkaana tätä selvittänyt!

Te olette järkyttäviä kiusaajia ihmiselle, joka ihan oikeasti on psyykkisesti hajalla! Olen ollut laitoshoidossakin tämän asian kanssa tiimoilta. Nyt vaan keskustelut sairaanhoitajan kanssa 1krt/kk, enempää en saa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.

Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).

Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.

Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.

Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.

Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".

Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.

Eukon lapset? :D

"Toinen jo täysikäinen ja mä olen vain muutaman vuoden vanhempi"? Salli mun nauraa. Mites ne leikkipaikat, mihin pääsee esim vain alle 12-vuotiaat, niin pitikö sinunkin päästä, vaikka olit jo esim 17 (=vain muutaman vuoden nuorempi).

Minullakin on diagnosoitu keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus silloin 19-vuotiaana. Hengissä oon enkä lääkkeitä tai terapiaa ole tarvinut kuin akuuttiin hätään silloin, kun 19-vuotiaana täytyi pitää koliikkivauvasta huolta enkä meinannut jaksaa. (Huom. aina se oma tilanne on kaiken vaikein, se on luonnollista, niin oli mullakin ;) )

Mitä äitisi kuolemaan taas tulee, otan osaa. Oma isäni kuoli syöpään vuonna 2013, joten ei ne sinunkaan kipuilut täysin tuntemattomia minulle ole.

Pointtini ei ollut lähteä kanssasi kinastelemaan siitä, kumman elämä ja psyyke on enemmän hajalla. Pointtini oli tsempata aikuistumisen tiellä, mikä ei sekään ole helppoa. Apua löytyy, jos jaksaa pyytää. Jos ei ole varaa terapiaan, uskoisin, että harkinnanvaraista toimeentulotukea on mahdollista saada siihenkin. Muttet sä oikein pääse tervehtymään ennen kuin luovut katkeruudestasi ja annat vanhemmillesi ja äitipuolellesi anteeksi. Tekstistäsi päätellen, siihen on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Sitten, kun olet valmis itse hyväksymään ja antamaan anteeksi kokemasi vääryyden, toipuminen voi alkaa. Saattaapi käydä hyvinkin vielä niin, että toipuessasi isästäsi ja hänen uusperhestään tulee vielä sinunkin perhettä. Uskoisin, että nuo aikuiset ovat siihen jo valmiita ja odottavat vain sitä hetkeä milloin aika ja sinä ootte kypsiä. Kenenkään ei tarvii passata katkeroitunutta yhteistyöhalutonta aikuista, jonka mielestä isän perhe on leikki-perhettä ja isän rakas vaimo on itse saatana. Pallo on sinulla, mitä sillä teet on kiinni vain ja ainoastaan siitä, kuinka valmis itse olet hyväksymään ja muuttamaan asenteesi ja suhtautumisesi ihmisiin ympärilläsi. Jos isäsi on edelleen yhdessä äitipuolesi kanssa, niin tuskin se aikuisen lapsen kiukuttelusta mihinkään muuttuu. Aikuiset ihmiset valitsevat itse omat puolisonsa, toisin kuin lapsia, joita ei voi valita. Ja jos isäsi ja äitisi ovat aikoinaan päätyneet eroon, tarkoittaa se sitä, ettei yhteiselämä toiminut, toisin kuin nykyisen kanssa, jonka kanssa edelleen "leikkii perhettä" sanojesi mukaan. Ja siinä kohtaa kun lapsen on kasvattanut ihminen, joka on lapsen isälle ikuisesti katkera, eikä aikuistunut lapsi itsekään myönnä sitä tosiasiaa, että suhtautumisensa isän rakkaisiin kanssa on pitkälti sitä, mitä äiti on isän selän takana isästä ja hänen puolisostaan katkerana kertonut, niin en ihmettele, että välit viilenee. Isä ja hänen perheensä eivät vaadi sinulta mitään, he vain odottavat, päätätkö tulla lähelle rakentamaan tervettä suhdetta, vai päätätkö unohtaa isän puolisoineen ja rakentaa omaa elämääsi. Pallo on sinulla.

Tuletko avoimin mielin isäsi kotiin vai pitämään sotaa "eukon" ja hänen lastensa kanssa, se tässä tulee olemaan lopputuloksen kannalta ratkaisevaa. Isän elatus- ja lasvatusvelvollisuus sua kohtaan on loppu, jatko on vapaaehtoista.

Kiitos hyvästä kirjoituksestasi! Meillä on sama tilanne lapseni kanssa. Hän pitää vihaa minua, eli äitiään, ja isäpuoltaan kohtaan, ja syyttelee elämänsä "epäonnistumisesta" meitä. Tosiasiassa häneltä ei ole koskaan puuttunut mitään ja häntä on aina rakastettu. Lapsen isällä on myös samansuuntaisia mt-ongelmia, joten veikkaan periytyvyyttä lapseni kohdalla. Mekin vain odottelemme mieheni kanssa taustalla, että milloin lapseni ymmärtää ITSE omantilanteensa. Meillä on ovi hänelle aina auki, oli sitten 15 tai 25-vuotias. Mutta tämä vaatiisen että lapsi ITSE alkaa tekemään tiettyjä asioita elämälleen, ja ymmärtää mistä on kyse.

Teillä sentään on ovi auki. Sekin riittäisi nyt. Mutta kuten täällä monilla äitipuolilla, minunkin äitipuoleni kanta on ollut se että kyseessä on hänen lastensa, isäni ja hänen kotinsa, ja minulla on oma kotini äitini luona. Luulen kuitenkin, että kyllä isä minut sinne ottaa eikä jätä kadulle. 

Vierailija kirjoitti:

Tässä ei ole kyse nyt kaikista uusperheistä, mutta kyllä uusperheiden ongelmista on erilaisia laajoja tutkimuksia. Ongelmia on monenlaisia, täällä puhuttu emotionaalinen kaltoinkohtelu on yksi niistä.

Ihan esimerkkinä, niiden lasten, joiden vanhemmat olivat eronneet, mutta joilla ei ollut sisarpuolia, koulumenestys on heikompaa kuin ydinperheessä asuvien lasten. Kaikkein huonoin koulumenestys on kuitenkin niillä, joilla on syntynyt sisarpuoli.  (Turunen 2013: Stepfamily Dynamics in Sweden)

Pohjois-Amerikkalaisissa tutkimuksissa on todettu olevan tilastollisesti suurempi riski että lapsiin kohdistuu perheväkivaltaa tai seksuaalista hyväksikäyttöä uusperheissä kuin yhden liiton perheissä. Kanadassa on sen sijaan selvitetty, että lapsipuolet joutuvat joko fyysisesti tai emotiaalisesti pahoinpidellyiksi tai jopa tapetuiksi huomattavasti biologisia lapsia useammin.  Uusperheissä vaikuttaisi siltä, väkivallan kohdistuvan ainoastaan toisen osapuolen lapsiin, eikä omiin.

(Hennon, Charles, Hildenbrand, ym. 2008: Stepfamilies and Children.)

Osassa uusperheitä kuitenkin voidaan jopa paremmin kuin ilman uusperhettä. Tämä edellyttää kuitenkin uuden aikuisen suhtautumista lapseen perheenjäsenenä. Avainasemassa hyvinvoinnissa on avoimuus ja välittäminen. Itseään ei voi pakottaa rakastamaan, mutta kyllä välittää täytyy, ja onhan välittäminenkin rakkautta. Vanhemman rakkautta ei välttämättä voikaan tuntea, mutta kyllä kuulostaa hälyttävältä, että avoimesti sanotaan, ettei koti ole puolison lapsen koti, tai ettei voi välittää lapsesta.

Kylläse edellyttää myös sitä, että exvaimo ei yritä koko ajan heittää kapuloitarattaisiin. Siinä eiauta vaikka äitipuoli olisi mikä jeesusmadonna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.

Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).

Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.

Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.

Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.

Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".

Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.

Eukon lapset? :D

"Toinen jo täysikäinen ja mä olen vain muutaman vuoden vanhempi"? Salli mun nauraa. Mites ne leikkipaikat, mihin pääsee esim vain alle 12-vuotiaat, niin pitikö sinunkin päästä, vaikka olit jo esim 17 (=vain muutaman vuoden nuorempi).

Minullakin on diagnosoitu keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus silloin 19-vuotiaana. Hengissä oon enkä lääkkeitä tai terapiaa ole tarvinut kuin akuuttiin hätään silloin, kun 19-vuotiaana täytyi pitää koliikkivauvasta huolta enkä meinannut jaksaa. (Huom. aina se oma tilanne on kaiken vaikein, se on luonnollista, niin oli mullakin ;) )

Mitä äitisi kuolemaan taas tulee, otan osaa. Oma isäni kuoli syöpään vuonna 2013, joten ei ne sinunkaan kipuilut täysin tuntemattomia minulle ole.

Pointtini ei ollut lähteä kanssasi kinastelemaan siitä, kumman elämä ja psyyke on enemmän hajalla. Pointtini oli tsempata aikuistumisen tiellä, mikä ei sekään ole helppoa. Apua löytyy, jos jaksaa pyytää. Jos ei ole varaa terapiaan, uskoisin, että harkinnanvaraista toimeentulotukea on mahdollista saada siihenkin. Muttet sä oikein pääse tervehtymään ennen kuin luovut katkeruudestasi ja annat vanhemmillesi ja äitipuolellesi anteeksi. Tekstistäsi päätellen, siihen on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Sitten, kun olet valmis itse hyväksymään ja antamaan anteeksi kokemasi vääryyden, toipuminen voi alkaa. Saattaapi käydä hyvinkin vielä niin, että toipuessasi isästäsi ja hänen uusperhestään tulee vielä sinunkin perhettä. Uskoisin, että nuo aikuiset ovat siihen jo valmiita ja odottavat vain sitä hetkeä milloin aika ja sinä ootte kypsiä. Kenenkään ei tarvii passata katkeroitunutta yhteistyöhalutonta aikuista, jonka mielestä isän perhe on leikki-perhettä ja isän rakas vaimo on itse saatana. Pallo on sinulla, mitä sillä teet on kiinni vain ja ainoastaan siitä, kuinka valmis itse olet hyväksymään ja muuttamaan asenteesi ja suhtautumisesi ihmisiin ympärilläsi. Jos isäsi on edelleen yhdessä äitipuolesi kanssa, niin tuskin se aikuisen lapsen kiukuttelusta mihinkään muuttuu. Aikuiset ihmiset valitsevat itse omat puolisonsa, toisin kuin lapsia, joita ei voi valita. Ja jos isäsi ja äitisi ovat aikoinaan päätyneet eroon, tarkoittaa se sitä, ettei yhteiselämä toiminut, toisin kuin nykyisen kanssa, jonka kanssa edelleen "leikkii perhettä" sanojesi mukaan. Ja siinä kohtaa kun lapsen on kasvattanut ihminen, joka on lapsen isälle ikuisesti katkera, eikä aikuistunut lapsi itsekään myönnä sitä tosiasiaa, että suhtautumisensa isän rakkaisiin kanssa on pitkälti sitä, mitä äiti on isän selän takana isästä ja hänen puolisostaan katkerana kertonut, niin en ihmettele, että välit viilenee. Isä ja hänen perheensä eivät vaadi sinulta mitään, he vain odottavat, päätätkö tulla lähelle rakentamaan tervettä suhdetta, vai päätätkö unohtaa isän puolisoineen ja rakentaa omaa elämääsi. Pallo on sinulla.

Tuletko avoimin mielin isäsi kotiin vai pitämään sotaa "eukon" ja hänen lastensa kanssa, se tässä tulee olemaan lopputuloksen kannalta ratkaisevaa. Isän elatus- ja lasvatusvelvollisuus sua kohtaan on loppu, jatko on vapaaehtoista.

Osaatko lukea? EN KIRJOITTANUT MUUTAMAN VUODEN VANHEMPI vaan VÄHÄN VANHEMPI! Olen alle 2v vanhempi kuin tämä toinen! MIKSI VÄÄRISTELET SANOJANI? Äitini kuollessa muutin omilleni, mutta en pärjää, koska olen sairas. Eikö muka isälläni ole mitään edes moraalista velvollisuutta auttaa minua tässä???

Ja älä kirjoita asioista joisa et tiedä mitään!! Terapiaan saa "terapeutin etsimiskäynteihin" (max. 3kpl, jolloin voi kokeilla eri terapeutteja) harkinnanvaraista, sitten se on maksettava itse! Luuletko etten ole sossun asiakkaana tätä selvittänyt!

Te olette järkyttäviä kiusaajia ihmiselle, joka ihan oikeasti on psyykkisesti hajalla! Olen ollut laitoshoidossakin tämän asian kanssa tiimoilta. Nyt vaan keskustelut sairaanhoitajan kanssa 1krt/kk, enempää en saa. 

Nytkin syytät muita kiusaajiksi. Onko aina niin että syy löytyy kaikkialta muualta paitsi peilistä? Niinpä. Sina voidaan auttaa, mutta kuten omankin mt-ongelmaisen lapseni kohdalla, niin sinun täytyy ensin itse alkaa ottamaan vastuuta OMASTA elämästäsi, eikä sysätä sitä kenellekään muulle. Ymmärrätkö edes mitä vastuunottaminen tarkoittaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.

Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).

Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.

Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.

Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.

Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".

Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.

Eukon lapset? :D

"Toinen jo täysikäinen ja mä olen vain muutaman vuoden vanhempi"? Salli mun nauraa. Mites ne leikkipaikat, mihin pääsee esim vain alle 12-vuotiaat, niin pitikö sinunkin päästä, vaikka olit jo esim 17 (=vain muutaman vuoden nuorempi).

Minullakin on diagnosoitu keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus silloin 19-vuotiaana. Hengissä oon enkä lääkkeitä tai terapiaa ole tarvinut kuin akuuttiin hätään silloin, kun 19-vuotiaana täytyi pitää koliikkivauvasta huolta enkä meinannut jaksaa. (Huom. aina se oma tilanne on kaiken vaikein, se on luonnollista, niin oli mullakin ;) )

Mitä äitisi kuolemaan taas tulee, otan osaa. Oma isäni kuoli syöpään vuonna 2013, joten ei ne sinunkaan kipuilut täysin tuntemattomia minulle ole.

Pointtini ei ollut lähteä kanssasi kinastelemaan siitä, kumman elämä ja psyyke on enemmän hajalla. Pointtini oli tsempata aikuistumisen tiellä, mikä ei sekään ole helppoa. Apua löytyy, jos jaksaa pyytää. Jos ei ole varaa terapiaan, uskoisin, että harkinnanvaraista toimeentulotukea on mahdollista saada siihenkin. Muttet sä oikein pääse tervehtymään ennen kuin luovut katkeruudestasi ja annat vanhemmillesi ja äitipuolellesi anteeksi. Tekstistäsi päätellen, siihen on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Sitten, kun olet valmis itse hyväksymään ja antamaan anteeksi kokemasi vääryyden, toipuminen voi alkaa. Saattaapi käydä hyvinkin vielä niin, että toipuessasi isästäsi ja hänen uusperhestään tulee vielä sinunkin perhettä. Uskoisin, että nuo aikuiset ovat siihen jo valmiita ja odottavat vain sitä hetkeä milloin aika ja sinä ootte kypsiä. Kenenkään ei tarvii passata katkeroitunutta yhteistyöhalutonta aikuista, jonka mielestä isän perhe on leikki-perhettä ja isän rakas vaimo on itse saatana. Pallo on sinulla, mitä sillä teet on kiinni vain ja ainoastaan siitä, kuinka valmis itse olet hyväksymään ja muuttamaan asenteesi ja suhtautumisesi ihmisiin ympärilläsi. Jos isäsi on edelleen yhdessä äitipuolesi kanssa, niin tuskin se aikuisen lapsen kiukuttelusta mihinkään muuttuu. Aikuiset ihmiset valitsevat itse omat puolisonsa, toisin kuin lapsia, joita ei voi valita. Ja jos isäsi ja äitisi ovat aikoinaan päätyneet eroon, tarkoittaa se sitä, ettei yhteiselämä toiminut, toisin kuin nykyisen kanssa, jonka kanssa edelleen "leikkii perhettä" sanojesi mukaan. Ja siinä kohtaa kun lapsen on kasvattanut ihminen, joka on lapsen isälle ikuisesti katkera, eikä aikuistunut lapsi itsekään myönnä sitä tosiasiaa, että suhtautumisensa isän rakkaisiin kanssa on pitkälti sitä, mitä äiti on isän selän takana isästä ja hänen puolisostaan katkerana kertonut, niin en ihmettele, että välit viilenee. Isä ja hänen perheensä eivät vaadi sinulta mitään, he vain odottavat, päätätkö tulla lähelle rakentamaan tervettä suhdetta, vai päätätkö unohtaa isän puolisoineen ja rakentaa omaa elämääsi. Pallo on sinulla.

Tuletko avoimin mielin isäsi kotiin vai pitämään sotaa "eukon" ja hänen lastensa kanssa, se tässä tulee olemaan lopputuloksen kannalta ratkaisevaa. Isän elatus- ja lasvatusvelvollisuus sua kohtaan on loppu, jatko on vapaaehtoista.

Osaatko lukea? EN KIRJOITTANUT MUUTAMAN VUODEN VANHEMPI vaan VÄHÄN VANHEMPI! Olen alle 2v vanhempi kuin tämä toinen! MIKSI VÄÄRISTELET SANOJANI? Äitini kuollessa muutin omilleni, mutta en pärjää, koska olen sairas. Eikö muka isälläni ole mitään edes moraalista velvollisuutta auttaa minua tässä???

Ja älä kirjoita asioista joisa et tiedä mitään!! Terapiaan saa "terapeutin etsimiskäynteihin" (max. 3kpl, jolloin voi kokeilla eri terapeutteja) harkinnanvaraista, sitten se on maksettava itse! Luuletko etten ole sossun asiakkaana tätä selvittänyt!

Te olette järkyttäviä kiusaajia ihmiselle, joka ihan oikeasti on psyykkisesti hajalla! Olen ollut laitoshoidossakin tämän asian kanssa tiimoilta. Nyt vaan keskustelut sairaanhoitajan kanssa 1krt/kk, enempää en saa. 

En ole se, jolle vastaat. Mutta.

Olen ollut vakavasti sairas, minunkin äitini kuoli ja jouduin katsomaan kun hän kuoli kouristellen ja hädissään. Olen saanut nuorena paniikkikohtauksia ja viimeisimpänä olin kuolla synnytykseen.

Ymmärrän mitä on tuska. Useimmat ymmärtävät, koska useimmat ovat kokeneet jotain sellaista kipeää, jota sinä pidät ainutlaatuisena oikeutuksena mustaan aukkoon sisimmässäsi.

Mutta sinä et voi käyttää tuskaa syynä omalle pahalle ololle enää aikuisena. Vanhempia ei voi syyttää ikuisesti. Olet oman itsesi vanki, eikä se vie ulos masennuksesta. Enemmän nyt itsetutkiskelua ja vähemmän kaiken muun syyttämistä ja voivottelua.

Laitoit itse sanoja meidän suuhumme, mutta nyt sanot meitä kiusaajiksi, koska emme anna sinun sääliä itseäsi piloille. Sääli ja voivottelu kun eivät sinua vie eteenpäin vaan se, että joku sanoo sinulle, mitä sinun pitää kuulla.

Haluat olla masentunut, koska uskot saavasi sillä sen huomion, jota et saanut lapsena. Haluat kostaa isällesi, et halua aikuistua. Mutta lopeta ajoissa, koska kärsit itse asenteestasi eniten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.

Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).

Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.

Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.

Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.

Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".

Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.

Eukon lapset? :D

"Toinen jo täysikäinen ja mä olen vain muutaman vuoden vanhempi"? Salli mun nauraa. Mites ne leikkipaikat, mihin pääsee esim vain alle 12-vuotiaat, niin pitikö sinunkin päästä, vaikka olit jo esim 17 (=vain muutaman vuoden nuorempi).

Minullakin on diagnosoitu keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus silloin 19-vuotiaana. Hengissä oon enkä lääkkeitä tai terapiaa ole tarvinut kuin akuuttiin hätään silloin, kun 19-vuotiaana täytyi pitää koliikkivauvasta huolta enkä meinannut jaksaa. (Huom. aina se oma tilanne on kaiken vaikein, se on luonnollista, niin oli mullakin ;) )

Mitä äitisi kuolemaan taas tulee, otan osaa. Oma isäni kuoli syöpään vuonna 2013, joten ei ne sinunkaan kipuilut täysin tuntemattomia minulle ole.

Pointtini ei ollut lähteä kanssasi kinastelemaan siitä, kumman elämä ja psyyke on enemmän hajalla. Pointtini oli tsempata aikuistumisen tiellä, mikä ei sekään ole helppoa. Apua löytyy, jos jaksaa pyytää. Jos ei ole varaa terapiaan, uskoisin, että harkinnanvaraista toimeentulotukea on mahdollista saada siihenkin. Muttet sä oikein pääse tervehtymään ennen kuin luovut katkeruudestasi ja annat vanhemmillesi ja äitipuolellesi anteeksi. Tekstistäsi päätellen, siihen on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Sitten, kun olet valmis itse hyväksymään ja antamaan anteeksi kokemasi vääryyden, toipuminen voi alkaa. Saattaapi käydä hyvinkin vielä niin, että toipuessasi isästäsi ja hänen uusperhestään tulee vielä sinunkin perhettä. Uskoisin, että nuo aikuiset ovat siihen jo valmiita ja odottavat vain sitä hetkeä milloin aika ja sinä ootte kypsiä. Kenenkään ei tarvii passata katkeroitunutta yhteistyöhalutonta aikuista, jonka mielestä isän perhe on leikki-perhettä ja isän rakas vaimo on itse saatana. Pallo on sinulla, mitä sillä teet on kiinni vain ja ainoastaan siitä, kuinka valmis itse olet hyväksymään ja muuttamaan asenteesi ja suhtautumisesi ihmisiin ympärilläsi. Jos isäsi on edelleen yhdessä äitipuolesi kanssa, niin tuskin se aikuisen lapsen kiukuttelusta mihinkään muuttuu. Aikuiset ihmiset valitsevat itse omat puolisonsa, toisin kuin lapsia, joita ei voi valita. Ja jos isäsi ja äitisi ovat aikoinaan päätyneet eroon, tarkoittaa se sitä, ettei yhteiselämä toiminut, toisin kuin nykyisen kanssa, jonka kanssa edelleen "leikkii perhettä" sanojesi mukaan. Ja siinä kohtaa kun lapsen on kasvattanut ihminen, joka on lapsen isälle ikuisesti katkera, eikä aikuistunut lapsi itsekään myönnä sitä tosiasiaa, että suhtautumisensa isän rakkaisiin kanssa on pitkälti sitä, mitä äiti on isän selän takana isästä ja hänen puolisostaan katkerana kertonut, niin en ihmettele, että välit viilenee. Isä ja hänen perheensä eivät vaadi sinulta mitään, he vain odottavat, päätätkö tulla lähelle rakentamaan tervettä suhdetta, vai päätätkö unohtaa isän puolisoineen ja rakentaa omaa elämääsi. Pallo on sinulla.

Tuletko avoimin mielin isäsi kotiin vai pitämään sotaa "eukon" ja hänen lastensa kanssa, se tässä tulee olemaan lopputuloksen kannalta ratkaisevaa. Isän elatus- ja lasvatusvelvollisuus sua kohtaan on loppu, jatko on vapaaehtoista.

Osaatko lukea? EN KIRJOITTANUT MUUTAMAN VUODEN VANHEMPI vaan VÄHÄN VANHEMPI! Olen alle 2v vanhempi kuin tämä toinen! MIKSI VÄÄRISTELET SANOJANI? Äitini kuollessa muutin omilleni, mutta en pärjää, koska olen sairas. Eikö muka isälläni ole mitään edes moraalista velvollisuutta auttaa minua tässä???

Ja älä kirjoita asioista joisa et tiedä mitään!! Terapiaan saa "terapeutin etsimiskäynteihin" (max. 3kpl, jolloin voi kokeilla eri terapeutteja) harkinnanvaraista, sitten se on maksettava itse! Luuletko etten ole sossun asiakkaana tätä selvittänyt!

Te olette järkyttäviä kiusaajia ihmiselle, joka ihan oikeasti on psyykkisesti hajalla! Olen ollut laitoshoidossakin tämän asian kanssa tiimoilta. Nyt vaan keskustelut sairaanhoitajan kanssa 1krt/kk, enempää en saa. 

En ole se, jolle vastaat. Mutta.

Olen ollut vakavasti sairas, minunkin äitini kuoli ja jouduin katsomaan kun hän kuoli kouristellen ja hädissään. Olen saanut nuorena paniikkikohtauksia ja viimeisimpänä olin kuolla synnytykseen.

Ymmärrän mitä on tuska. Useimmat ymmärtävät, koska useimmat ovat kokeneet jotain sellaista kipeää, jota sinä pidät ainutlaatuisena oikeutuksena mustaan aukkoon sisimmässäsi.

Mutta sinä et voi käyttää tuskaa syynä omalle pahalle ololle enää aikuisena. Vanhempia ei voi syyttää ikuisesti. Olet oman itsesi vanki, eikä se vie ulos masennuksesta. Enemmän nyt itsetutkiskelua ja vähemmän kaiken muun syyttämistä ja voivottelua.

Laitoit itse sanoja meidän suuhumme, mutta nyt sanot meitä kiusaajiksi, koska emme anna sinun sääliä itseäsi piloille. Sääli ja voivottelu kun eivät sinua vie eteenpäin vaan se, että joku sanoo sinulle, mitä sinun pitää kuulla.

Haluat olla masentunut, koska uskot saavasi sillä sen huomion, jota et saanut lapsena. Haluat kostaa isällesi, et halua aikuistua. Mutta lopeta ajoissa, koska kärsit itse asenteestasi eniten.

Tai sitten voin vain muuttaa isälleni ja tappaa itseni siellä, kuten olen miettinyt. Voivat sitten miettiä äitipuolen kanssa, mitä olisi voinut tehdä toisin.

Olen huomannut olevani poikkeava äitipuoli. Meillä asuu vakituisesti mieheni kaksi lasta aikaisemmasta liitosta. Heti alusta asti olen tullut heidän kanssaan loistavasti toimeen. Aivan varmasti tunne on molemmin puolinen. Voin vilpittömästi sanoa rakastavani ja pitäväni heitä kuin omiani.

Oudoksi tilanteen tekee ehkä se, että vaikka lapset ovat aivan ihania, heidän äitään en kyllä voi sietää. Nämä tunteet pidän visusti sisälläni. Hän maksattaa kaiken törkeästi lasten isällä ja minulla eikä osallistu lasten hankintoihin eurollakaan. Niinä kahtena viikonloppuna, kun lasten pitäisi olla äidillään, ei hänelle sovi koskaan. Emme siis voi ikinä suunnitella tai sopia menevämme kaksin mihinkään. Eli varsinaista kahdenkeskistä aikaa meillä ei juurikaan ole. Tähän olemme kuitenkin tottuneet ja sopeutuneet. Eivät ydinperheen lapsetkaan mihinkään häivy parina viikonloppuna kuussa. Mutta tietysti ihmetyttää, että tällainen nainen silti soittelee ja viestittelee meille joka päivä jotain asiaa ja tietysti lapsilisätkin edelleen menevät hänelle. "Onhan hänellä kuluja lapsista silloin harvoin kun häntä näkevät". kyllä olen useasti miettinyt, mitä tällaisen bioäidin päässä oikein liikkuu. Miten kehtaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.

Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).

Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.

Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.

Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.

Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".

Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.

Eukon lapset? :D

"Toinen jo täysikäinen ja mä olen vain muutaman vuoden vanhempi"? Salli mun nauraa. Mites ne leikkipaikat, mihin pääsee esim vain alle 12-vuotiaat, niin pitikö sinunkin päästä, vaikka olit jo esim 17 (=vain muutaman vuoden nuorempi).

Minullakin on diagnosoitu keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus silloin 19-vuotiaana. Hengissä oon enkä lääkkeitä tai terapiaa ole tarvinut kuin akuuttiin hätään silloin, kun 19-vuotiaana täytyi pitää koliikkivauvasta huolta enkä meinannut jaksaa. (Huom. aina se oma tilanne on kaiken vaikein, se on luonnollista, niin oli mullakin ;) )

Mitä äitisi kuolemaan taas tulee, otan osaa. Oma isäni kuoli syöpään vuonna 2013, joten ei ne sinunkaan kipuilut täysin tuntemattomia minulle ole.

Pointtini ei ollut lähteä kanssasi kinastelemaan siitä, kumman elämä ja psyyke on enemmän hajalla. Pointtini oli tsempata aikuistumisen tiellä, mikä ei sekään ole helppoa. Apua löytyy, jos jaksaa pyytää. Jos ei ole varaa terapiaan, uskoisin, että harkinnanvaraista toimeentulotukea on mahdollista saada siihenkin. Muttet sä oikein pääse tervehtymään ennen kuin luovut katkeruudestasi ja annat vanhemmillesi ja äitipuolellesi anteeksi. Tekstistäsi päätellen, siihen on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Sitten, kun olet valmis itse hyväksymään ja antamaan anteeksi kokemasi vääryyden, toipuminen voi alkaa. Saattaapi käydä hyvinkin vielä niin, että toipuessasi isästäsi ja hänen uusperhestään tulee vielä sinunkin perhettä. Uskoisin, että nuo aikuiset ovat siihen jo valmiita ja odottavat vain sitä hetkeä milloin aika ja sinä ootte kypsiä. Kenenkään ei tarvii passata katkeroitunutta yhteistyöhalutonta aikuista, jonka mielestä isän perhe on leikki-perhettä ja isän rakas vaimo on itse saatana. Pallo on sinulla, mitä sillä teet on kiinni vain ja ainoastaan siitä, kuinka valmis itse olet hyväksymään ja muuttamaan asenteesi ja suhtautumisesi ihmisiin ympärilläsi. Jos isäsi on edelleen yhdessä äitipuolesi kanssa, niin tuskin se aikuisen lapsen kiukuttelusta mihinkään muuttuu. Aikuiset ihmiset valitsevat itse omat puolisonsa, toisin kuin lapsia, joita ei voi valita. Ja jos isäsi ja äitisi ovat aikoinaan päätyneet eroon, tarkoittaa se sitä, ettei yhteiselämä toiminut, toisin kuin nykyisen kanssa, jonka kanssa edelleen "leikkii perhettä" sanojesi mukaan. Ja siinä kohtaa kun lapsen on kasvattanut ihminen, joka on lapsen isälle ikuisesti katkera, eikä aikuistunut lapsi itsekään myönnä sitä tosiasiaa, että suhtautumisensa isän rakkaisiin kanssa on pitkälti sitä, mitä äiti on isän selän takana isästä ja hänen puolisostaan katkerana kertonut, niin en ihmettele, että välit viilenee. Isä ja hänen perheensä eivät vaadi sinulta mitään, he vain odottavat, päätätkö tulla lähelle rakentamaan tervettä suhdetta, vai päätätkö unohtaa isän puolisoineen ja rakentaa omaa elämääsi. Pallo on sinulla.

Tuletko avoimin mielin isäsi kotiin vai pitämään sotaa "eukon" ja hänen lastensa kanssa, se tässä tulee olemaan lopputuloksen kannalta ratkaisevaa. Isän elatus- ja lasvatusvelvollisuus sua kohtaan on loppu, jatko on vapaaehtoista.

Kiitos hyvästä kirjoituksestasi! Meillä on sama tilanne lapseni kanssa. Hän pitää vihaa minua, eli äitiään, ja isäpuoltaan kohtaan, ja syyttelee elämänsä "epäonnistumisesta" meitä. Tosiasiassa häneltä ei ole koskaan puuttunut mitään ja häntä on aina rakastettu. Lapsen isällä on myös samansuuntaisia mt-ongelmia, joten veikkaan periytyvyyttä lapseni kohdalla. Mekin vain odottelemme mieheni kanssa taustalla, että milloin lapseni ymmärtää ITSE omantilanteensa. Meillä on ovi hänelle aina auki, oli sitten 15 tai 25-vuotias. Mutta tämä vaatiisen että lapsi ITSE alkaa tekemään tiettyjä asioita elämälleen, ja ymmärtää mistä on kyse.

Teillä sentään on ovi auki. Sekin riittäisi nyt. Mutta kuten täällä monilla äitipuolilla, minunkin äitipuoleni kanta on ollut se että kyseessä on hänen lastensa, isäni ja hänen kotinsa, ja minulla on oma kotini äitini luona. Luulen kuitenkin, että kyllä isä minut sinne ottaa eikä jätä kadulle. 

Mun tuntemista erolapsista (nykyään jo täysi-ikäisiä) suurin osa on itsekin ajatellut niin, että koti on äidin luona ja isällä käydään. Johtuu varmaan siitä, että isän luona oltiin useimmiten se joka toinen viikonloppu ja se oli aivan tavallista siihen aikaan. Vain yhdessä perheessä oli vuoroviikot. Oli myös tavallista, että äiti jäi entiseen kotiin ja isä hankki tyyliin vuokrakaksion. Ei lapsilla ollut omaa huonetta. Ja jos uuden suhteen myötä tuli lisää lapsia, harvalla ainakaan pääkaupunkiseudulla oli varaa niin isoon asuntoon, että niillä 4 vrk / kk olevilla lapsillakin olisi ollut omat huoneet.

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Aina täällä haukutaan isä-ja äitipuolia kun eivät osaa rakastaa täysin vieraita lapsia kuin omiaan.

Kenelläkään ei ole tullut mieleen että syy rikkonaiseen lapsuuteen on biologisissa vanhemmissa: heidän ei olisi tullut perustaa perhettä alunperinkään koska perhe ei ole pystynyt pysymään yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ei ole kyse nyt kaikista uusperheistä, mutta kyllä uusperheiden ongelmista on erilaisia laajoja tutkimuksia. Ongelmia on monenlaisia, täällä puhuttu emotionaalinen kaltoinkohtelu on yksi niistä.

Ihan esimerkkinä, niiden lasten, joiden vanhemmat olivat eronneet, mutta joilla ei ollut sisarpuolia, koulumenestys on heikompaa kuin ydinperheessä asuvien lasten. Kaikkein huonoin koulumenestys on kuitenkin niillä, joilla on syntynyt sisarpuoli.  (Turunen 2013: Stepfamily Dynamics in Sweden)

Pohjois-Amerikkalaisissa tutkimuksissa on todettu olevan tilastollisesti suurempi riski että lapsiin kohdistuu perheväkivaltaa tai seksuaalista hyväksikäyttöä uusperheissä kuin yhden liiton perheissä. Kanadassa on sen sijaan selvitetty, että lapsipuolet joutuvat joko fyysisesti tai emotiaalisesti pahoinpidellyiksi tai jopa tapetuiksi huomattavasti biologisia lapsia useammin.  Uusperheissä vaikuttaisi siltä, väkivallan kohdistuvan ainoastaan toisen osapuolen lapsiin, eikä omiin.

(Hennon, Charles, Hildenbrand, ym. 2008: Stepfamilies and Children.)

Osassa uusperheitä kuitenkin voidaan jopa paremmin kuin ilman uusperhettä. Tämä edellyttää kuitenkin uuden aikuisen suhtautumista lapseen perheenjäsenenä. Avainasemassa hyvinvoinnissa on avoimuus ja välittäminen. Itseään ei voi pakottaa rakastamaan, mutta kyllä välittää täytyy, ja onhan välittäminenkin rakkautta. Vanhemman rakkautta ei välttämättä voikaan tuntea, mutta kyllä kuulostaa hälyttävältä, että avoimesti sanotaan, ettei koti ole puolison lapsen koti, tai ettei voi välittää lapsesta.

Kylläse edellyttää myös sitä, että exvaimo ei yritä koko ajan heittää kapuloitarattaisiin. Siinä eiauta vaikka äitipuoli olisi mikä jeesusmadonna.

Todellakin. Ja kun usein on vielä niin että mitä idiootimpi äiti, sen hankalampaa on niiden lastenkin kanssa suhteen muodostaminen. Kun se emotionaalinen laiminlyönti tapahtuu siellä lähikodissa. Mun miehen ex jaksaa pitää meteliääitiydestään ja uhrauksistaan ja isän laiminlyönneistä. Kun lapset tulee meille, ovat tietysti kaivanneet isäänsä ja se näkyy, muttasen lisäksi näkyy myös se, ettei sillä äidillä ketään kotona ole, vähäinen kapasiteetti menee tuohon äitishown ylläpitämiseen. Mut lastensa tarpeisiin sitä ei riitä.

Elin kirjoitti:

Aina täällä haukutaan isä-ja äitipuolia kun eivät osaa rakastaa täysin vieraita lapsia kuin omiaan.

Kenelläkään ei ole tullut mieleen että syy rikkonaiseen lapsuuteen on biologisissa vanhemmissa: heidän ei olisi tullut perustaa perhettä alunperinkään koska perhe ei ole pystynyt pysymään yhdessä.

Mutta tämä ei poissulje sitä, että lapsella on oikeus olla haluttu, hyväksytty, ja rakastettu vanhempansa luona, joten jos uusperheen äidillä ei ole tarjottavana kuin lisää rikkonaisuutta, ei uusperhettäkään tulisi lainkaan perustaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.

Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).

Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.

Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.

Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.

Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".

Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.

Eukon lapset? :D

"Toinen jo täysikäinen ja mä olen vain muutaman vuoden vanhempi"? Salli mun nauraa. Mites ne leikkipaikat, mihin pääsee esim vain alle 12-vuotiaat, niin pitikö sinunkin päästä, vaikka olit jo esim 17 (=vain muutaman vuoden nuorempi).

Minullakin on diagnosoitu keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus silloin 19-vuotiaana. Hengissä oon enkä lääkkeitä tai terapiaa ole tarvinut kuin akuuttiin hätään silloin, kun 19-vuotiaana täytyi pitää koliikkivauvasta huolta enkä meinannut jaksaa. (Huom. aina se oma tilanne on kaiken vaikein, se on luonnollista, niin oli mullakin ;) )

Mitä äitisi kuolemaan taas tulee, otan osaa. Oma isäni kuoli syöpään vuonna 2013, joten ei ne sinunkaan kipuilut täysin tuntemattomia minulle ole.

Pointtini ei ollut lähteä kanssasi kinastelemaan siitä, kumman elämä ja psyyke on enemmän hajalla. Pointtini oli tsempata aikuistumisen tiellä, mikä ei sekään ole helppoa. Apua löytyy, jos jaksaa pyytää. Jos ei ole varaa terapiaan, uskoisin, että harkinnanvaraista toimeentulotukea on mahdollista saada siihenkin. Muttet sä oikein pääse tervehtymään ennen kuin luovut katkeruudestasi ja annat vanhemmillesi ja äitipuolellesi anteeksi. Tekstistäsi päätellen, siihen on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Sitten, kun olet valmis itse hyväksymään ja antamaan anteeksi kokemasi vääryyden, toipuminen voi alkaa. Saattaapi käydä hyvinkin vielä niin, että toipuessasi isästäsi ja hänen uusperhestään tulee vielä sinunkin perhettä. Uskoisin, että nuo aikuiset ovat siihen jo valmiita ja odottavat vain sitä hetkeä milloin aika ja sinä ootte kypsiä. Kenenkään ei tarvii passata katkeroitunutta yhteistyöhalutonta aikuista, jonka mielestä isän perhe on leikki-perhettä ja isän rakas vaimo on itse saatana. Pallo on sinulla, mitä sillä teet on kiinni vain ja ainoastaan siitä, kuinka valmis itse olet hyväksymään ja muuttamaan asenteesi ja suhtautumisesi ihmisiin ympärilläsi. Jos isäsi on edelleen yhdessä äitipuolesi kanssa, niin tuskin se aikuisen lapsen kiukuttelusta mihinkään muuttuu. Aikuiset ihmiset valitsevat itse omat puolisonsa, toisin kuin lapsia, joita ei voi valita. Ja jos isäsi ja äitisi ovat aikoinaan päätyneet eroon, tarkoittaa se sitä, ettei yhteiselämä toiminut, toisin kuin nykyisen kanssa, jonka kanssa edelleen "leikkii perhettä" sanojesi mukaan. Ja siinä kohtaa kun lapsen on kasvattanut ihminen, joka on lapsen isälle ikuisesti katkera, eikä aikuistunut lapsi itsekään myönnä sitä tosiasiaa, että suhtautumisensa isän rakkaisiin kanssa on pitkälti sitä, mitä äiti on isän selän takana isästä ja hänen puolisostaan katkerana kertonut, niin en ihmettele, että välit viilenee. Isä ja hänen perheensä eivät vaadi sinulta mitään, he vain odottavat, päätätkö tulla lähelle rakentamaan tervettä suhdetta, vai päätätkö unohtaa isän puolisoineen ja rakentaa omaa elämääsi. Pallo on sinulla.

Tuletko avoimin mielin isäsi kotiin vai pitämään sotaa "eukon" ja hänen lastensa kanssa, se tässä tulee olemaan lopputuloksen kannalta ratkaisevaa. Isän elatus- ja lasvatusvelvollisuus sua kohtaan on loppu, jatko on vapaaehtoista.

Osaatko lukea? EN KIRJOITTANUT MUUTAMAN VUODEN VANHEMPI vaan VÄHÄN VANHEMPI! Olen alle 2v vanhempi kuin tämä toinen! MIKSI VÄÄRISTELET SANOJANI? Äitini kuollessa muutin omilleni, mutta en pärjää, koska olen sairas. Eikö muka isälläni ole mitään edes moraalista velvollisuutta auttaa minua tässä???

Ja älä kirjoita asioista joisa et tiedä mitään!! Terapiaan saa "terapeutin etsimiskäynteihin" (max. 3kpl, jolloin voi kokeilla eri terapeutteja) harkinnanvaraista, sitten se on maksettava itse! Luuletko etten ole sossun asiakkaana tätä selvittänyt!

Te olette järkyttäviä kiusaajia ihmiselle, joka ihan oikeasti on psyykkisesti hajalla! Olen ollut laitoshoidossakin tämän asian kanssa tiimoilta. Nyt vaan keskustelut sairaanhoitajan kanssa 1krt/kk, enempää en saa. 

En ole se, jolle vastaat. Mutta.

Olen ollut vakavasti sairas, minunkin äitini kuoli ja jouduin katsomaan kun hän kuoli kouristellen ja hädissään. Olen saanut nuorena paniikkikohtauksia ja viimeisimpänä olin kuolla synnytykseen.

Ymmärrän mitä on tuska. Useimmat ymmärtävät, koska useimmat ovat kokeneet jotain sellaista kipeää, jota sinä pidät ainutlaatuisena oikeutuksena mustaan aukkoon sisimmässäsi.

Mutta sinä et voi käyttää tuskaa syynä omalle pahalle ololle enää aikuisena. Vanhempia ei voi syyttää ikuisesti. Olet oman itsesi vanki, eikä se vie ulos masennuksesta. Enemmän nyt itsetutkiskelua ja vähemmän kaiken muun syyttämistä ja voivottelua.

Laitoit itse sanoja meidän suuhumme, mutta nyt sanot meitä kiusaajiksi, koska emme anna sinun sääliä itseäsi piloille. Sääli ja voivottelu kun eivät sinua vie eteenpäin vaan se, että joku sanoo sinulle, mitä sinun pitää kuulla.

Haluat olla masentunut, koska uskot saavasi sillä sen huomion, jota et saanut lapsena. Haluat kostaa isällesi, et halua aikuistua. Mutta lopeta ajoissa, koska kärsit itse asenteestasi eniten.

Tai sitten voin vain muuttaa isälleni ja tappaa itseni siellä, kuten olen miettinyt. Voivat sitten miettiä äitipuolen kanssa, mitä olisi voinut tehdä toisin.

Jos on kaksi tietä - sen hyväksyminen, että on ollut ehkä väärässä ja itsensä tappaminen, niin olisi melko itsepäistä tappaa itsensä. Älä uhittele netissä, älä kerjää huomiota lääkitäksesi pahaa oloa. Katso ulos, päivä on kaunis, mene pihalle ja tee lenkki, kun ajatukset jää junnaamaan. Se on ilmaista.

Olen ollut siellä, syvästi masentuneena ja lääkkeillä turrutettuna. Istuin sohvalla, enkä tuntenut mitään. Ajattelin, että voisin kävellä rekan alle, enkä välittäisi. Seuraavana päivänä lopetin turruttavat lääkkeet ja alloin työstää itseäni henkisesti. Tunnista tuntiin, päivästä päivään. Nyt minulla on upea mies (oujeah), lapsi, hyvä ura ja oma talo.

Muistan silti joka päivä sen pimeyden, enkä ikinä unohda sitä. Mutta sieltä on tie pois, sen on vaan lähdettävä itsestä. Älä syytä muita, älä takerru menneeseen, älä kerrytä vihaa. Jossain on jotain, joka innostaa. Minulle se oli liikunta ja koirat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Harva ymmärtää äitipuolen asemaa ennen kuin itse hyppää samoihin saappaisiin. Miltä tuntuisi itsestä joutua äkkiä asemaan, jossa pitäisi välittää vieraasta lapsesta kuin omastaan ilman, että vieras lapsi antaa samaa tunnesidettä takaisin? Mahdollisesti sanoo lehmäksi ja pitää uutta perhettä leikki- perheenä.

Se ei vain ole mahdollista ja lapselle tämä dynamiikka voi olla ahdistavaa. Äidin ja isän tulisi tämä hoitaa oikein, mutta yleensä syyt saa se paha äitipuoli, joka kehtaa leikkiä perhettä isin kanssa.

Minusta tekstistäsi huokuu kateus ja halu syyttää muita omasta asenteesta. Mutta syytä vanhempiasi, älä sitä, että äitipuolesi on ollut äiti omille lapsilleen. Sinulla on jo oma äitisi, joka lienee ollut myös lähivanhempi.

Meilläkin yritetään lasta viihdyttää, mutta silti hän puhuu itse olevansa kylässä. Olen iloinen, kun tulee, mutta iloinen kun lähtee. Tätä tunnetta on lähes mahdoton välttää, kun äidin luona lapsi suurimman ajan viettää. Tietty isän ja lapsen erkaantuminen ydinperheeseen verrattuna valitettavasti tapahtuu ja yhteinen lapsi on aina siinä, niin opimme väistämättä tuntemaan toisemme paremmin kuin etälapsi. Yli puolet lapsen elämästä on kuitenkin muualla, olisi hupsua kuvitella ettei se mihinkään vaikuta. Isän rakkautta ei voi poistaa, mutta molemminpuolinen tuntemus ei voi yltää ydinperheen tasolle. Lapsi ei tätä välttämätyä ymmärrä ja projisoi helposti siihen, ettei häntä haluta kylään yms.

Elämä ei valitettavasti ole reilu. Jos siihen jää jumiin, niin ei se sillä paremmaksi muutu. Ei ole reilua, että on erolapsia, ei ole reilua että joku kuolee, ei ole reilua, että vammautuu. Oma valinta asenteen suhteen vaikuttaa paljon. Älä jää jumiin vihaan ja kostoon.

Susta siis lapsen emotionaalinen kaltoinkohtelu äitipuolen toimesta on ihan ok, ja kyse on vain mun asenteesta? Ja juurihan sanoin, että kun äitini yritti tähän puuttua, äitipuoli leimadi hänet hankalaksi! Miksi siis syyttäisin äitiäni? Taidat itseasiassa olla äitipuoleni. Ihan turha valittaa miten sullakin oli raskasta, sä päätit alkaa miehen kanssa jolla on lapsi, minä en valinnut! Siinä vaiheessa sinun velvollisuutesi olisi ollut varmistaa kohteluni henkinen ja aineellinen tasapuolisuus omien lastesi kanssa!

Minä olen ydinperheen lapsi, ja sillä kokemuksella kerron, ettei niissä ydinperheissäkään lapsia aina kohdella tasapuolisesti. Sisareni on minua 5 vuotta vanhempi. Kun hän oli pieni, isäni matkusti työn takia ympäri maailmaa pitkiä aikoja. Oma lapsuuteni oli erilainen, koska isän työmatkat loppuivat. Siskoni teini-ikä osui 90-luvun laman aikaan, jolloin isäni lomautettiin, äitini opiskeli, ja asuntolainaakin oli. Minun ollessani teini-iässä molemmat vanhemmat olivat taas töissä, ja lainakin maksettu. Sain siis huomattavasti enemmän materiaalista hyvää kuin siskoni oli samassa iässä saanut. Henkinenkään kohtelu ei ollut samanlaista, esikoisen kohdalla oltiin paljon tiukempia. Kun kuopus tuli samaan ikään, se oli kertaalleen jo koettu ja vanhemmat osasivat ottaa vähän rennommin. Vaatimustasokin oli hyvin erilainen, koska jo viidessä vuodessa maailma muuttui niin, että lukioon ei ollutkaan enää pakko mennä jos halusi hyvän jatkokoulutuksen. Kun siis ydinperheissäkään lasten vanhemmat eivät pysty kohtelemaan lapsiaan tasapuolisesti, miten sitä voisi vaatia ihmiseltä, jolle joku/jotkut lapsista on täysin vieraita?

Muutenkin tuo äitipuolen syyttäminen on melko paljastavaa. Ensisijaisesti on vanhempien tehtävä pitää huolta lapsistaan. Tuo huolenpito kattaa myös sen, että uudet kumppanit seulotaan tarkasti, eikä päästetä lapselle vahingollisia ihmisiä lapsen elämään. Syyttävä sormi tulisikin kohdistaa ensisijaisesti vanhempaan, vaikka uusi kumppani olisi ollut kuinka häiriintynyt; vanhempi on mahdollistanut lapsen kaltoinkohtelun, eikä ole puuttunut siihen.

Kolmantena asiana, en ymmärrä miten lapsi voisi tuntea kodikseen paikan, jossa hän viettää ehkä vain 4 päivää kuukaudessa? En minäkään tunne kesämökkiäni kodikseni, vaikka vietän siellä putkeen kolme kuukautta vuodesta. Koti on siellä missä omat tavarat on, missä sohvaan on muodostunut painauma omasta perseestä, missä pysyvä elämä on.