Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Uusperheen äiti.
Kommentit (517)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.
Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.
I rest my case.
Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).
Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?
Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.
Jätätkö miehen, jos lasten äiti sairastuu vakavasti, alkoholisoituu tai kuolee, ja lapset jouruvat muuttamaan isänsä luo? Mitä jos äiti löytää uuden miehen sinun asenteellasi, ja, alkaa vaatia viikko-viikko systeemiä?
Äiti on taatusti testamentannut lapsensa siskolleen. Äiti nimittäin ei haluaisi antaa lapsia lainkaan isälle. Hän kyllä tuntee eksänsä. Oikeuden kautta joutuivat menemään, että isä saa nähdä lapsiaan.
Ilmeisesti oikeus tässä tapauksessa teki väärän ratkaisun.
Olen vähän samaa mieltä itsekin... isällä on ihme oikeudet oikeudessa. Äidin todisteet eivät merkanneet mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.
Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.
I rest my case.
Psyykkisesti epävakaa henkilö näkee rakkaudettomuutta ja vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Hän kokee itsensä välttämättömäksi pahaksi, vaikka ei sitä ole. Nämä on ne syyt miksi tulee masennusta ja pahaa oloa, ei se että vanhemmat eroavat, vaan se ettei kaikkien mieli kestä normaalia elämää. Vaikka tällaiselle miten olisi siloteltu polku aikuisuuteen asti, niin ne ongelmat tulevat sitten aikuisena esiin, kun on vain pakko itse jo pärjätä.
I rest my case.
Viittasin kirjoituksessani esimerkiksi siihen, että tämä masentunut kirjoittaja kertoo ettei hän saanut pitää isän asuntoa kotina, eikä tämän tavaroille ollut edes paikkaa siellä, ja samankaltaista ajatussisältöä on tuottanut moni äitipuoli tässä keskustelussa. Kuinka lapsi ei ole oikeastaan edes tervetullut, ja kuinka lapsen toivotaan lähtevän eikä edes kokevan isän kotia kodiksi. Mielestäni pahoinvointi ei tällaisessa tilanteessa ole mikään ihme.
Kirjoittaja toi esiin joitakin konkreettisia esimerkkejä, kuinka kohtelu on ollut epätasa-arvoista ja loukkaavaa. Ihmettelen, miksi haluat vääntää asian niin, että huono kohtelu olikin vain kirjoittajan mielen tuotosta? Miksi se toisaalta olisi?
Keskustelun kun lukee kokonaisuudessaan, tuntuu, ettei tuollainen nyt mitenkään epätodennäköinen tilanne ole.Jos näin on, pitäisi syyttää isää välinpitämättömyydestä. Ei siinä ihana äitipuolikaan auta, jos isää ei kiinnosta oma lapsensa. Lapsi kaipaa kuitenkin hyväksyntää ja rakkautta isältään, ja vasta sen jälkeen ehkä siltä äitipuolelta. Jos isä ei sitä anna, ei siinä äitipuolen tekemiset paljoa enää paina.
Vähän liian valmis olet päästämään oman samastumiskohteesi eli äitipuolen tässä vastuusta uskottelemalla, ettei parempaan muka voisi pystyä. Mulla oli teininä juuri tuollainen ihana äitipuoli, joka teki isäni kodista mulle turvallisen, iloisen ja vastaanottavaisen paikan jonne sain tulla koska tahansa. Suhde isään oli katkeamisen partaalla kun tuo äitipuoli ilmestyi kuvaan ja katkesi heti äitipuolen ja isän erotessa. Mutta niin kauan kun isäni koti oli äitipuoleni koti, se oli minunkin kotini jonne usein tulin oman äitini kotoa pois päästäkseni.
Tuollaiseen ei tietenkään ole kenenkään pakko ryhtyä, eikä sitä voi keneltäkään odottaa. Mutta se ei todellakaan ole mitenkään mahdotonta eikä tainnut olla edes kovin vaikeaa. Hän yksinkertaisesti piti minusta aidosti ja sillä oli aivan valtava merkitys.
Sama asia on toisin päin: isä itse voi tehdä kodistaan turvallisen, iloisen ja vastaanottavan paikan. Turha sen tekemisen vastuuta on äitipuolelle sysätä.
Tuolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa, ellet tarkoita sanoa että vastuu on yksin isän. Sinä se tässä sitä vastuuta sysäilet. Minä sanoin ainoastaan, että vaikka isä ei hoitaisikaan vastuitaan, se ei tarkoita etteikö äitipuoli pystyisi tekemään vaikka mitä. Saati mihin pystyisi yhdessä isän kanssa. Mutta sinä tietenkään et näin koskaan tekisi, koska haluat olla tarkka siitä etteivät isän vastuut vahingossakaan valu sinulle, sinä et niitä halua jakaa koska et välitä miehesi lapsista.
Ja mikäs siinä sitten, mutta turha tämän jälkeen teeskennellä että olisit mitään muuta kuin se ilkeä äitipuoli.
Olen tarkka siitä. En teeskentele mitään. Mutta korostan: en ole koskaan ilkeä äitipuoli. Olen täysin asiallinen ja keskustelen ystävällisesti. Aina - jos vain olen paikalla. Poissaolevuus ei ole ilkeyttä.
Kyllä tuo tarkkuus juuri on kylmyyttä ja kylmyys ilkeyttä.
Ei ole. Jos olisi, niin kaikki ihmiset työpaikallasi olisivat sinulle ilkeitä. Kaikki vastaantulijat olisivat ilkeitä.
Ilkeys on vihanielisyyttä ja halua satuttaa. Ei minulla sitä ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.
Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.
I rest my case.
Psyykkisesti epävakaa henkilö näkee rakkaudettomuutta ja vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Hän kokee itsensä välttämättömäksi pahaksi, vaikka ei sitä ole. Nämä on ne syyt miksi tulee masennusta ja pahaa oloa, ei se että vanhemmat eroavat, vaan se ettei kaikkien mieli kestä normaalia elämää. Vaikka tällaiselle miten olisi siloteltu polku aikuisuuteen asti, niin ne ongelmat tulevat sitten aikuisena esiin, kun on vain pakko itse jo pärjätä.
I rest my case.
Viittasin kirjoituksessani esimerkiksi siihen, että tämä masentunut kirjoittaja kertoo ettei hän saanut pitää isän asuntoa kotina, eikä tämän tavaroille ollut edes paikkaa siellä, ja samankaltaista ajatussisältöä on tuottanut moni äitipuoli tässä keskustelussa. Kuinka lapsi ei ole oikeastaan edes tervetullut, ja kuinka lapsen toivotaan lähtevän eikä edes kokevan isän kotia kodiksi. Mielestäni pahoinvointi ei tällaisessa tilanteessa ole mikään ihme.
Kirjoittaja toi esiin joitakin konkreettisia esimerkkejä, kuinka kohtelu on ollut epätasa-arvoista ja loukkaavaa. Ihmettelen, miksi haluat vääntää asian niin, että huono kohtelu olikin vain kirjoittajan mielen tuotosta? Miksi se toisaalta olisi?
Keskustelun kun lukee kokonaisuudessaan, tuntuu, ettei tuollainen nyt mitenkään epätodennäköinen tilanne ole.Jos näin on, pitäisi syyttää isää välinpitämättömyydestä. Ei siinä ihana äitipuolikaan auta, jos isää ei kiinnosta oma lapsensa. Lapsi kaipaa kuitenkin hyväksyntää ja rakkautta isältään, ja vasta sen jälkeen ehkä siltä äitipuolelta. Jos isä ei sitä anna, ei siinä äitipuolen tekemiset paljoa enää paina.
Se äitipuoli luo kuitenkin puolet siitä kodin ilmapiiristä. Vaikka isä rakastaisi, kyllähän siitä tulee lapselle kamala olo, että lapsi ei saa tuntea paikkaa kodikseen, vaikka tämä olisi vain äitipuolen näkemys.
Kyllä lapsi aistii äitipuolen suhtautumisen, ja se on vahingollista, koska kyseessä on kuitenkin aikuinen, jonka luona lapsen on pakko käydä ja olla, mikäli tapaa vanhempaansa.
Ihmettelen, miten täällä äitipuolen emotionaalinen kylmyys laitetan isän syyksi, eikä myönnetä, että vaikka isä sinänsä välittäisi, tämä kylmyys on lapselle pahasta.
Tässä keskustelussa tunnutaan ikäänkuin hyväksyvän, että äitipuolen suhtautuminen lapsiin on karsasta.
PerhetyöntekijäNo tottakai se on vanhempien vastuulla valita lapsilleen hyvät äiti ja isäpuolet, joten tottakai se on vanhempien vika jos eivät näin tee. Tuskin olet mikään perhetyöntekijä kun et tätä ymmärrä.
Joo, koko vastuu on täysin vanhemmalla. Jos uusi puoliso on paska, se on aina vanhemman syy. Uudelta puolisolta ei voi odottaa mitään.
Totta kai uudelta puolisolta voi odottaa jotain, mutta lopullinen tosiasia on se, ettei uusi puoliso ole vastuussa toisen lapsista. Vanhemman vastuulla on katsoa, täyttääkö uusi puoliso ne odotukset, jotka hänen pitää täyttää voidakseen olla perheen arjessa mukana vahingoittamatta lasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.
Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.
I rest my case.
Psyykkisesti epävakaa henkilö näkee rakkaudettomuutta ja vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Hän kokee itsensä välttämättömäksi pahaksi, vaikka ei sitä ole. Nämä on ne syyt miksi tulee masennusta ja pahaa oloa, ei se että vanhemmat eroavat, vaan se ettei kaikkien mieli kestä normaalia elämää. Vaikka tällaiselle miten olisi siloteltu polku aikuisuuteen asti, niin ne ongelmat tulevat sitten aikuisena esiin, kun on vain pakko itse jo pärjätä.
I rest my case.
Viittasin kirjoituksessani esimerkiksi siihen, että tämä masentunut kirjoittaja kertoo ettei hän saanut pitää isän asuntoa kotina, eikä tämän tavaroille ollut edes paikkaa siellä, ja samankaltaista ajatussisältöä on tuottanut moni äitipuoli tässä keskustelussa. Kuinka lapsi ei ole oikeastaan edes tervetullut, ja kuinka lapsen toivotaan lähtevän eikä edes kokevan isän kotia kodiksi. Mielestäni pahoinvointi ei tällaisessa tilanteessa ole mikään ihme.
Kirjoittaja toi esiin joitakin konkreettisia esimerkkejä, kuinka kohtelu on ollut epätasa-arvoista ja loukkaavaa. Ihmettelen, miksi haluat vääntää asian niin, että huono kohtelu olikin vain kirjoittajan mielen tuotosta? Miksi se toisaalta olisi?
Keskustelun kun lukee kokonaisuudessaan, tuntuu, ettei tuollainen nyt mitenkään epätodennäköinen tilanne ole.Jos näin on, pitäisi syyttää isää välinpitämättömyydestä. Ei siinä ihana äitipuolikaan auta, jos isää ei kiinnosta oma lapsensa. Lapsi kaipaa kuitenkin hyväksyntää ja rakkautta isältään, ja vasta sen jälkeen ehkä siltä äitipuolelta. Jos isä ei sitä anna, ei siinä äitipuolen tekemiset paljoa enää paina.
Vähän liian valmis olet päästämään oman samastumiskohteesi eli äitipuolen tässä vastuusta uskottelemalla, ettei parempaan muka voisi pystyä. Mulla oli teininä juuri tuollainen ihana äitipuoli, joka teki isäni kodista mulle turvallisen, iloisen ja vastaanottavaisen paikan jonne sain tulla koska tahansa. Suhde isään oli katkeamisen partaalla kun tuo äitipuoli ilmestyi kuvaan ja katkesi heti äitipuolen ja isän erotessa. Mutta niin kauan kun isäni koti oli äitipuoleni koti, se oli minunkin kotini jonne usein tulin oman äitini kotoa pois päästäkseni.
Tuollaiseen ei tietenkään ole kenenkään pakko ryhtyä, eikä sitä voi keneltäkään odottaa. Mutta se ei todellakaan ole mitenkään mahdotonta eikä tainnut olla edes kovin vaikeaa. Hän yksinkertaisesti piti minusta aidosti ja sillä oli aivan valtava merkitys.
Sama asia on toisin päin: isä itse voi tehdä kodistaan turvallisen, iloisen ja vastaanottavan paikan. Turha sen tekemisen vastuuta on äitipuolelle sysätä.
Tuolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa, ellet tarkoita sanoa että vastuu on yksin isän. Sinä se tässä sitä vastuuta sysäilet. Minä sanoin ainoastaan, että vaikka isä ei hoitaisikaan vastuitaan, se ei tarkoita etteikö äitipuoli pystyisi tekemään vaikka mitä. Saati mihin pystyisi yhdessä isän kanssa. Mutta sinä tietenkään et näin koskaan tekisi, koska haluat olla tarkka siitä etteivät isän vastuut vahingossakaan valu sinulle, sinä et niitä halua jakaa koska et välitä miehesi lapsista.
Ja mikäs siinä sitten, mutta turha tämän jälkeen teeskennellä että olisit mitään muuta kuin se ilkeä äitipuoli.
Olen tarkka siitä. En teeskentele mitään. Mutta korostan: en ole koskaan ilkeä äitipuoli. Olen täysin asiallinen ja keskustelen ystävällisesti. Aina - jos vain olen paikalla. Poissaolevuus ei ole ilkeyttä.
Kyllä tuo tarkkuus juuri on kylmyyttä ja kylmyys ilkeyttä.
Ei ole. Jos olisi, niin kaikki ihmiset työpaikallasi olisivat sinulle ilkeitä. Kaikki vastaantulijat olisivat ilkeitä.
Ilkeys on vihanielisyyttä ja halua satuttaa. Ei minulla sitä ole.
Kyllä satutat välinpitämättömyydelläsi. Ihan oikeasti, rakastat miestä, joka ilmeisesti heitteilläpitää omiaa lapsiaan, muttet aio tehdä asialle mitään. Kyllä se on ilkeyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.
Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.
I rest my case.
Psyykkisesti epävakaa henkilö näkee rakkaudettomuutta ja vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Hän kokee itsensä välttämättömäksi pahaksi, vaikka ei sitä ole. Nämä on ne syyt miksi tulee masennusta ja pahaa oloa, ei se että vanhemmat eroavat, vaan se ettei kaikkien mieli kestä normaalia elämää. Vaikka tällaiselle miten olisi siloteltu polku aikuisuuteen asti, niin ne ongelmat tulevat sitten aikuisena esiin, kun on vain pakko itse jo pärjätä.
I rest my case.
Viittasin kirjoituksessani esimerkiksi siihen, että tämä masentunut kirjoittaja kertoo ettei hän saanut pitää isän asuntoa kotina, eikä tämän tavaroille ollut edes paikkaa siellä, ja samankaltaista ajatussisältöä on tuottanut moni äitipuoli tässä keskustelussa. Kuinka lapsi ei ole oikeastaan edes tervetullut, ja kuinka lapsen toivotaan lähtevän eikä edes kokevan isän kotia kodiksi. Mielestäni pahoinvointi ei tällaisessa tilanteessa ole mikään ihme.
Kirjoittaja toi esiin joitakin konkreettisia esimerkkejä, kuinka kohtelu on ollut epätasa-arvoista ja loukkaavaa. Ihmettelen, miksi haluat vääntää asian niin, että huono kohtelu olikin vain kirjoittajan mielen tuotosta? Miksi se toisaalta olisi?
Keskustelun kun lukee kokonaisuudessaan, tuntuu, ettei tuollainen nyt mitenkään epätodennäköinen tilanne ole.Jos näin on, pitäisi syyttää isää välinpitämättömyydestä. Ei siinä ihana äitipuolikaan auta, jos isää ei kiinnosta oma lapsensa. Lapsi kaipaa kuitenkin hyväksyntää ja rakkautta isältään, ja vasta sen jälkeen ehkä siltä äitipuolelta. Jos isä ei sitä anna, ei siinä äitipuolen tekemiset paljoa enää paina.
Vähän liian valmis olet päästämään oman samastumiskohteesi eli äitipuolen tässä vastuusta uskottelemalla, ettei parempaan muka voisi pystyä. Mulla oli teininä juuri tuollainen ihana äitipuoli, joka teki isäni kodista mulle turvallisen, iloisen ja vastaanottavaisen paikan jonne sain tulla koska tahansa. Suhde isään oli katkeamisen partaalla kun tuo äitipuoli ilmestyi kuvaan ja katkesi heti äitipuolen ja isän erotessa. Mutta niin kauan kun isäni koti oli äitipuoleni koti, se oli minunkin kotini jonne usein tulin oman äitini kotoa pois päästäkseni.
Tuollaiseen ei tietenkään ole kenenkään pakko ryhtyä, eikä sitä voi keneltäkään odottaa. Mutta se ei todellakaan ole mitenkään mahdotonta eikä tainnut olla edes kovin vaikeaa. Hän yksinkertaisesti piti minusta aidosti ja sillä oli aivan valtava merkitys.
Äitipuoli pystyy paljoonkin halutessaan, ja saadessaan mahdollisuuden. Lapsi kuitenkin kaipaa rakkautta, hyväksyntää ja turvaa omilta vanhemmiltaan. Jos näiltä ei sitä saa, ei se äitipuoli pysty sitä tyhjiötä koskaan täyttämään, vaikka saattaakin lapsen oloa helpottaa. Vähän sama kuin isovanhempiensa kasvattama ja rakastama lapsi kuitenkin kaipaa sitä rakkautta ja hyväksyntää myös isältään ja äidiltään. Johan kadonneen jäljilläkin todistaa, että niitä omia biologisia vahempia kaipaa, vaikkei olisi koskaan heitä tuntenut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pienenä vinkkinä kaikille uusperheiden äideille:
Tajutkaa jo pikkuhiljaa steriloida itsenne. Mieluiten ensi viikolla eikä kuukauden kuluttua. Te tuotatte rikkinäisiä orjia.
Miten kukaan voi rakastaa tuollaista vastuutonta paskakasaa, joka ei edes huolehdi lapsistaan? Jos vammaudut joskus, saatat huomata ettei se ukko sinuakaan auta tai huolehdi. Ole sitten märissä vaipoissas, kun äijä nukkuu. Voit miettiä silloin miltä noista lapsista tuntui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.
Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.
I rest my case.
Psyykkisesti epävakaa henkilö näkee rakkaudettomuutta ja vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Hän kokee itsensä välttämättömäksi pahaksi, vaikka ei sitä ole. Nämä on ne syyt miksi tulee masennusta ja pahaa oloa, ei se että vanhemmat eroavat, vaan se ettei kaikkien mieli kestä normaalia elämää. Vaikka tällaiselle miten olisi siloteltu polku aikuisuuteen asti, niin ne ongelmat tulevat sitten aikuisena esiin, kun on vain pakko itse jo pärjätä.
I rest my case.
Viittasin kirjoituksessani esimerkiksi siihen, että tämä masentunut kirjoittaja kertoo ettei hän saanut pitää isän asuntoa kotina, eikä tämän tavaroille ollut edes paikkaa siellä, ja samankaltaista ajatussisältöä on tuottanut moni äitipuoli tässä keskustelussa. Kuinka lapsi ei ole oikeastaan edes tervetullut, ja kuinka lapsen toivotaan lähtevän eikä edes kokevan isän kotia kodiksi. Mielestäni pahoinvointi ei tällaisessa tilanteessa ole mikään ihme.
Kirjoittaja toi esiin joitakin konkreettisia esimerkkejä, kuinka kohtelu on ollut epätasa-arvoista ja loukkaavaa. Ihmettelen, miksi haluat vääntää asian niin, että huono kohtelu olikin vain kirjoittajan mielen tuotosta? Miksi se toisaalta olisi?
Keskustelun kun lukee kokonaisuudessaan, tuntuu, ettei tuollainen nyt mitenkään epätodennäköinen tilanne ole.Jos näin on, pitäisi syyttää isää välinpitämättömyydestä. Ei siinä ihana äitipuolikaan auta, jos isää ei kiinnosta oma lapsensa. Lapsi kaipaa kuitenkin hyväksyntää ja rakkautta isältään, ja vasta sen jälkeen ehkä siltä äitipuolelta. Jos isä ei sitä anna, ei siinä äitipuolen tekemiset paljoa enää paina.
Vähän liian valmis olet päästämään oman samastumiskohteesi eli äitipuolen tässä vastuusta uskottelemalla, ettei parempaan muka voisi pystyä. Mulla oli teininä juuri tuollainen ihana äitipuoli, joka teki isäni kodista mulle turvallisen, iloisen ja vastaanottavaisen paikan jonne sain tulla koska tahansa. Suhde isään oli katkeamisen partaalla kun tuo äitipuoli ilmestyi kuvaan ja katkesi heti äitipuolen ja isän erotessa. Mutta niin kauan kun isäni koti oli äitipuoleni koti, se oli minunkin kotini jonne usein tulin oman äitini kotoa pois päästäkseni.
Tuollaiseen ei tietenkään ole kenenkään pakko ryhtyä, eikä sitä voi keneltäkään odottaa. Mutta se ei todellakaan ole mitenkään mahdotonta eikä tainnut olla edes kovin vaikeaa. Hän yksinkertaisesti piti minusta aidosti ja sillä oli aivan valtava merkitys.
Sama asia on toisin päin: isä itse voi tehdä kodistaan turvallisen, iloisen ja vastaanottavan paikan. Turha sen tekemisen vastuuta on äitipuolelle sysätä.
Tuolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa, ellet tarkoita sanoa että vastuu on yksin isän. Sinä se tässä sitä vastuuta sysäilet. Minä sanoin ainoastaan, että vaikka isä ei hoitaisikaan vastuitaan, se ei tarkoita etteikö äitipuoli pystyisi tekemään vaikka mitä. Saati mihin pystyisi yhdessä isän kanssa. Mutta sinä tietenkään et näin koskaan tekisi, koska haluat olla tarkka siitä etteivät isän vastuut vahingossakaan valu sinulle, sinä et niitä halua jakaa koska et välitä miehesi lapsista.
Ja mikäs siinä sitten, mutta turha tämän jälkeen teeskennellä että olisit mitään muuta kuin se ilkeä äitipuoli.
Vastuu ON yksin vanhempien. Uusi puoliso voi halutessaan ottaa vastuuta, mutta pakko se ei ole. Toki jotenkin hullua mennä yhteen lapsellisen kanssa jos ei sitä vastuuta yhtään halua, mutta niin nyt vaan joskus tapahtuu. Jos vanhemmat ja uudet puolisot osaavat hoitaa asiat fiksusti, ei siitä ole silloin haittaa lapsellekaan.
Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.
Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.
I rest my case.
Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).
Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?
Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.
Jätätkö miehen, jos lasten äiti sairastuu vakavasti, alkoholisoituu tai kuolee, ja lapset jouruvat muuttamaan isänsä luo? Mitä jos äiti löytää uuden miehen sinun asenteellasi, ja, alkaa vaatia viikko-viikko systeemiä?
Äiti on taatusti testamentannut lapsensa siskolleen. Äiti nimittäin ei haluaisi antaa lapsia lainkaan isälle. Hän kyllä tuntee eksänsä. Oikeuden kautta joutuivat menemään, että isä saa nähdä lapsiaan.
Lapsia ei voi testamentata kenellekään. Vastaisitko nyt vain kysymykseen, etkä venkoilisi. Jos lapset muuttaisivat jostain syystä teille, jättäisitkö miehen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.
Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.
I rest my case.
Psyykkisesti epävakaa henkilö näkee rakkaudettomuutta ja vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Hän kokee itsensä välttämättömäksi pahaksi, vaikka ei sitä ole. Nämä on ne syyt miksi tulee masennusta ja pahaa oloa, ei se että vanhemmat eroavat, vaan se ettei kaikkien mieli kestä normaalia elämää. Vaikka tällaiselle miten olisi siloteltu polku aikuisuuteen asti, niin ne ongelmat tulevat sitten aikuisena esiin, kun on vain pakko itse jo pärjätä.
I rest my case.
Viittasin kirjoituksessani esimerkiksi siihen, että tämä masentunut kirjoittaja kertoo ettei hän saanut pitää isän asuntoa kotina, eikä tämän tavaroille ollut edes paikkaa siellä, ja samankaltaista ajatussisältöä on tuottanut moni äitipuoli tässä keskustelussa. Kuinka lapsi ei ole oikeastaan edes tervetullut, ja kuinka lapsen toivotaan lähtevän eikä edes kokevan isän kotia kodiksi. Mielestäni pahoinvointi ei tällaisessa tilanteessa ole mikään ihme.
Kirjoittaja toi esiin joitakin konkreettisia esimerkkejä, kuinka kohtelu on ollut epätasa-arvoista ja loukkaavaa. Ihmettelen, miksi haluat vääntää asian niin, että huono kohtelu olikin vain kirjoittajan mielen tuotosta? Miksi se toisaalta olisi?
Keskustelun kun lukee kokonaisuudessaan, tuntuu, ettei tuollainen nyt mitenkään epätodennäköinen tilanne ole.Jos näin on, pitäisi syyttää isää välinpitämättömyydestä. Ei siinä ihana äitipuolikaan auta, jos isää ei kiinnosta oma lapsensa. Lapsi kaipaa kuitenkin hyväksyntää ja rakkautta isältään, ja vasta sen jälkeen ehkä siltä äitipuolelta. Jos isä ei sitä anna, ei siinä äitipuolen tekemiset paljoa enää paina.
Vähän liian valmis olet päästämään oman samastumiskohteesi eli äitipuolen tässä vastuusta uskottelemalla, ettei parempaan muka voisi pystyä. Mulla oli teininä juuri tuollainen ihana äitipuoli, joka teki isäni kodista mulle turvallisen, iloisen ja vastaanottavaisen paikan jonne sain tulla koska tahansa. Suhde isään oli katkeamisen partaalla kun tuo äitipuoli ilmestyi kuvaan ja katkesi heti äitipuolen ja isän erotessa. Mutta niin kauan kun isäni koti oli äitipuoleni koti, se oli minunkin kotini jonne usein tulin oman äitini kotoa pois päästäkseni.
Tuollaiseen ei tietenkään ole kenenkään pakko ryhtyä, eikä sitä voi keneltäkään odottaa. Mutta se ei todellakaan ole mitenkään mahdotonta eikä tainnut olla edes kovin vaikeaa. Hän yksinkertaisesti piti minusta aidosti ja sillä oli aivan valtava merkitys.
Sama asia on toisin päin: isä itse voi tehdä kodistaan turvallisen, iloisen ja vastaanottavan paikan. Turha sen tekemisen vastuuta on äitipuolelle sysätä.
Tuolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa, ellet tarkoita sanoa että vastuu on yksin isän. Sinä se tässä sitä vastuuta sysäilet. Minä sanoin ainoastaan, että vaikka isä ei hoitaisikaan vastuitaan, se ei tarkoita etteikö äitipuoli pystyisi tekemään vaikka mitä. Saati mihin pystyisi yhdessä isän kanssa. Mutta sinä tietenkään et näin koskaan tekisi, koska haluat olla tarkka siitä etteivät isän vastuut vahingossakaan valu sinulle, sinä et niitä halua jakaa koska et välitä miehesi lapsista.
Ja mikäs siinä sitten, mutta turha tämän jälkeen teeskennellä että olisit mitään muuta kuin se ilkeä äitipuoli.
Olen tarkka siitä. En teeskentele mitään. Mutta korostan: en ole koskaan ilkeä äitipuoli. Olen täysin asiallinen ja keskustelen ystävällisesti. Aina - jos vain olen paikalla. Poissaolevuus ei ole ilkeyttä.
Kyllä tuo tarkkuus juuri on kylmyyttä ja kylmyys ilkeyttä.
Ei ole. Jos olisi, niin kaikki ihmiset työpaikallasi olisivat sinulle ilkeitä. Kaikki vastaantulijat olisivat ilkeitä.
Ilkeys on vihanielisyyttä ja halua satuttaa. Ei minulla sitä ole.
Kyllä satutat välinpitämättömyydelläsi. Ihan oikeasti, rakastat miestä, joka ilmeisesti heitteilläpitää omiaa lapsiaan, muttet aio tehdä asialle mitään. Kyllä se on ilkeyttä.
Välinpitämättömyys ei ole ilkeyttä, se on vain välinpitämättömyyttä. Näissä tilanteissa välinpitämättömyys saattaa olla myös moraalisesti arveluttavaa, mutta ilkeys on kyllä hieman eri asia. Tälläinen ikävä välinpitämättömyys on melko yleistä nykyään, kun ei haluta puuttua toisten asioihin.
Ohis
Suhteen alussa hoidin miehen lasta pitkään. Hampaat, pyllyn pyyhimiset, ruoka, pukeminen, sylittely. Ihan kaiken. Lapsen äiti vaikutti tilapäisesti väsähtäneeltä, naapuritkin valitti isälle huutamisesta. Ajattelin sitten, että helpointa on, jos vähennän näiden ihmisten taakkaa lastenhoidossa, niin asiat rullaavat eteenpäin aikanaan.
Mutta sitten jossain vaiheessa havahduin siihen, että lapsi ei halunnut viettää isän kanssa aikaa eikä halunnut takaisin äidilleen. Äitipuoli oli liian kiva eikä lapsi ymmärtänyt, että arki se olisi ollut meilläkin vastassa.
Isä alkoi lopulta hoitaa kaiken muun paitsi ruuan. Nykyään isä ja lapsi tekevät paljon yhdessä ja äitikin jaksaa paremmin, kun uhmis helpotti.
Äitipuolen kuuluu pysyä hiukan etäisenä, että suhde omiin vanhempiin kehittyy normaalina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suhteen alussa hoidin miehen lasta pitkään. Hampaat, pyllyn pyyhimiset, ruoka, pukeminen, sylittely. Ihan kaiken. Lapsen äiti vaikutti tilapäisesti väsähtäneeltä, naapuritkin valitti isälle huutamisesta. Ajattelin sitten, että helpointa on, jos vähennän näiden ihmisten taakkaa lastenhoidossa, niin asiat rullaavat eteenpäin aikanaan.
Mutta sitten jossain vaiheessa havahduin siihen, että lapsi ei halunnut viettää isän kanssa aikaa eikä halunnut takaisin äidilleen. Äitipuoli oli liian kiva eikä lapsi ymmärtänyt, että arki se olisi ollut meilläkin vastassa.
Isä alkoi lopulta hoitaa kaiken muun paitsi ruuan. Nykyään isä ja lapsi tekevät paljon yhdessä ja äitikin jaksaa paremmin, kun uhmis helpotti.
Äitipuolen kuuluu pysyä hiukan etäisenä, että suhde omiin vanhempiin kehittyy normaalina.
Häh. Arkea nuo kaikki on, hampaiden hoidosta sylittelyyn. Jos isä ei osallistu, on se ensisijaisesti isän mutta myös mahdollistajan aiheuttamaa. Jos isä on raivoileva tuittupää niin saa toki katsoa kovasti peiliin miettiessään miksi lapset ei niin välitä seurasta, eivät tunne oloaan turvalliseksi.
Miehelläni on n. 3-vuotias lapsi edellisestä suhteesta. Pidän lapsesta erittäin paljon, touhutaan paljon ihan kahdestaankin, leikitään, askarrellaan jne. Jos lapsi jotain tarvitsee niin ostan sen hänelle. Pyrin kohtelemaan lasta niin kuin hän olisi oma. Olen valinnut elämääni miehen ja lapsen, he ovat "paketti".
Lapselle tietenkin äiti ja isi ovat tärkeimpiä ja näin sen kuuluukin olla. Kunnioitan lapsen äitiä enkä missään nimessä yritä viedä hänen paikkansa. Aina ei ole helppoa, mutta tämä ei ole lapsen syy! Olen myös sanonut miehelleni, että jos joskus saamme lapsia, tulee kaikkia kohdella tasapuolisesti.
Sanaa äitipuoli kuitenkin vierastan, ei lapsi minullekaan ole mäkään lapsipuoli. Lapsi on kokonainen ja minä hänelle turvallinen aikuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Turvallinen aikuinen 25v kirjoitti:
Miehelläni on n. 3-vuotias lapsi edellisestä suhteesta. Pidän lapsesta erittäin paljon, touhutaan paljon ihan kahdestaankin, leikitään, askarrellaan jne. Jos lapsi jotain tarvitsee niin ostan sen hänelle. Pyrin kohtelemaan lasta niin kuin hän olisi oma. Olen valinnut elämääni miehen ja lapsen, he ovat "paketti".
Lapselle tietenkin äiti ja isi ovat tärkeimpiä ja näin sen kuuluukin olla. Kunnioitan lapsen äitiä enkä missään nimessä yritä viedä hänen paikkansa. Aina ei ole helppoa, mutta tämä ei ole lapsen syy! Olen myös sanonut miehelleni, että jos joskus saamme lapsia, tulee kaikkia kohdella tasapuolisesti.
Sanaa äitipuoli kuitenkin vierastan, ei lapsi minullekaan ole mäkään lapsipuoli. Lapsi on kokonainen ja minä hänelle turvallinen aikuinen.
Vau! Ensimmäinen täysjärkinen, lämmin ja lapsen tulevaisuutta kunnioittava "äitipuolen" kommentti täällä. Muista kuitenkin, että taloudellinen vastuu on vanhemmilla, mutta onhan se lapselle kiva, jos joskus jotain pientä ostat. Muista myös pitää itsellesi terveet rajat lapsen hoidossa, jonka vetovastuu on lapsen isällä, kun lapsi on teillä. On kyllä upeaa että haluat olla mukana, olla perhe. Kiitos tästä!
Uusperheen nykyään aikuinen lapsi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suhteen alussa hoidin miehen lasta pitkään. Hampaat, pyllyn pyyhimiset, ruoka, pukeminen, sylittely. Ihan kaiken. Lapsen äiti vaikutti tilapäisesti väsähtäneeltä, naapuritkin valitti isälle huutamisesta. Ajattelin sitten, että helpointa on, jos vähennän näiden ihmisten taakkaa lastenhoidossa, niin asiat rullaavat eteenpäin aikanaan.
Mutta sitten jossain vaiheessa havahduin siihen, että lapsi ei halunnut viettää isän kanssa aikaa eikä halunnut takaisin äidilleen. Äitipuoli oli liian kiva eikä lapsi ymmärtänyt, että arki se olisi ollut meilläkin vastassa.
Isä alkoi lopulta hoitaa kaiken muun paitsi ruuan. Nykyään isä ja lapsi tekevät paljon yhdessä ja äitikin jaksaa paremmin, kun uhmis helpotti.
Äitipuolen kuuluu pysyä hiukan etäisenä, että suhde omiin vanhempiin kehittyy normaalina.
Häh. Arkea nuo kaikki on, hampaiden hoidosta sylittelyyn. Jos isä ei osallistu, on se ensisijaisesti isän mutta myös mahdollistajan aiheuttamaa. Jos isä on raivoileva tuittupää niin saa toki katsoa kovasti peiliin miettiessään miksi lapset ei niin välitä seurasta, eivät tunne oloaan turvalliseksi.
Kyse oli havainnosta, jonka tein siitä miten liian kiva aikuinen voi saada vanhemmat näyttämään ’pahoilta poliiseilta.’ Ihan mielelläni minä mahdollistin miehelle lomaa lastenhoidosta, huomasin vain jossain vaiheessa, että sillä oli lieveilmiöitä. Lapsen silmissä huutava äiti ja väsynyt isä ei olleetkaan enää kivaa seuraa, vaan se laulava ja leikkivä äitipuoli.
Joskus jokainen vanhempi voi väsähtää uhmiksen kanssa, tuntuisiko silloin kivalta, kun paikalle purjehtii joku, jolla on enemmän energiaa ja kärsivällisyyttä ja mukula kyseenalaistaisi vanhempansa entisestään?
Koen äitipuolen roolin kyllähaastavaksi. Toisaalta ei saa olla liikaa good cop, ettei heikennä vanhempien asemaa. Mutta ei toisaalta saa olla liian etäinen.
Rehellisesti, en rakasta puolisoni lapsia. Se rakkaus tulee ajan kanssa, jos on tullakseen, en koe asiasta syyllisyyttä. Kyllä minä omaa lastani rakastan, olenhan lapseni kantanut ja synnyttänyt, hoitanut alusta asti, halunnut hänet. En rakasta myöskään esimerkiksi sisarusteni lapsia, vaikka heitä yhtä usein näenkin, mitä sitten? Oikeastiko joku lupaa miehelleen, että tulen tulevaisuudessa rakastamaan lapsiasi kuin omiani. Ei se napista tapahdu!
Lapsille olen hyvä, autan tarvittaessa, leikitän ja hoidan. Päävastuu on ehdottomasti lasten vanhemmilla jotka ovat lapset hankkineet. En myöskään sysää oman lapseni kasvatusta miehelleni. Enkä puutu lapseni isän ja tämän vaimon elämään, niinkuin useilla äideillä on tapana, ja ikävä kyllä niinkuin mieheni lasten äiti on tehnyt, muka "lasten edun vuoksi". Lasten edun vuoksi oli änkeämässä kotiimme mm. tekemään tarkastusta onko kotimme hänen lapsilleen sopiva. Mitähän tykkäisi, jos mieheni änkeäisi hänen ja uuden miehensä kotiin arvostelemaan sisustusta "lasten edun vuoksi"? Tai minä lapseni isän kotiin?
Kyllä se lasten äiti ikävä kyllä vähän vaikuttaa lapsiin suhtautumiseen, tai lähinnä jännittää lapsenhakutilanteet joista tullut negatiivissävytteisiä. Aina saa vähän pelätä mitä sieltä tulee, vieläkö uhkaa maasta pois muutolla ja että vie lapset mennessään, jos ei pääsekään ex tempore permanenttiin niin halutessaan jos meillä on "lapsivapaa" sovittu vkl.
Äidit, kohdelkaa exiänne ja heidän puolisoitaan niin kuin toivoisitte itseänne kohdeltavan. Kaikki voittaa. Myös lapset.
Itsekin olen ns. erolapsi ja isäni puoliso on kohdellut hyvin, ei ole edes yrittänyt esittää äitiä ja hyvä niin, on ollut silti mukava, välillä omissa oloissaan eli ei 24/7 pyörinyt ympärillä ja mitä sitten? Hänhän on isäni puoliso, ei äitini. Meillä on aina ollut hyvät välit.
Ja me ei aiota yhteisiä lapsia hankkia, ei riitä rahat ja no, kumpikaan ei halua ja se on meidän päätöksemme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.
Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.
I rest my case.
Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).
Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?
Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.
Jätätkö miehen, jos lasten äiti sairastuu vakavasti, alkoholisoituu tai kuolee, ja lapset jouruvat muuttamaan isänsä luo? Mitä jos äiti löytää uuden miehen sinun asenteellasi, ja, alkaa vaatia viikko-viikko systeemiä?
Äiti on taatusti testamentannut lapsensa siskolleen. Äiti nimittäin ei haluaisi antaa lapsia lainkaan isälle. Hän kyllä tuntee eksänsä. Oikeuden kautta joutuivat menemään, että isä saa nähdä lapsiaan.
Lapsia ei voi testamentata kenellekään. Vastaisitko nyt vain kysymykseen, etkä venkoilisi. Jos lapset muuttaisivat jostain syystä teille, jättäisitkö miehen?
Jotenkin en usko, että lapset muuttaisivat meille. Kuka heistä pitäisi huolta? Ei mieskään jaksa. Mieheni tuntien tiedän, että hän sopisi jonkun kuvion äidin sisarusten kanssa, heitä kun on useita.
Mutta jos muuttaisivat tänään, niin en jättäisi miestäni. En minä niitä lapsia vihaa, ihan mukavia lapsia ovat. Minä en vain heitä hoida.
Jos lapset muuttaisivat viiden vuoden päästä, teini-iässä, niin se olisi vielä parempi. Teinit kun viihtyvät omissa huoneissaan.
Vasta aikuisiällä olen tajunnut, että oma äitini oli juurikin tuollainen katkera "lasten äiti." Vaikka itse oli ollut jättäjä, ja muutti toisen miehen luo, otti kaksi lasta mukaan, ja kaksi jätti isälleni. Silti elatusmaksuja vaati oikeusteitse isältäni, ja PALJON. Mustsmamaalasi isääni minulle jaytkuvasti, yritti väkisin saada minua kutsumaan uutta miestään isäksi ja mm. laittoi isäpuoleni allekirjoittamaan koulutodistukseni "uutena isänä" (olin 12). Uuden puolisonsa, ns. "Isäpuoleni" kanssa otti lainarahaa 10 000€ ja lukuisien keinohedelmöitysten jälkeen saivatkin yhteisen lapsen. Ja jatkossa minä sainkin vaatteeni isoveljeltäni kierrätyksenä, ammattikoulunkin jouduin jättämään kesken ja menemään töihin, sillä sain kuussa muuten vain 20€ rahaa, sillä ehdolla että siivosin koko asunnon joka viikko yksin. Pikkuvelipuoleni sai kaiken, hänen vaatekaappinsa pursusi vaatteita kun itse kuljin rääsyissä. En saanut kulkea kotona vapaasti ja käydä esim. suihkussa iltaisin tai keittiössä, ettei "pikkuveli" herää. Äitini hoidatti pikkuveljeni suurilta osin minulla. Isäpuolesta sen verran, että oli lähes aina humalassa tai krapulassa, sanoi minulle "saisit sinäkin uusia vaatteita mutta et ole mun lapsi" ja hakkasi minua.
Isäni eli yksin veljieni kanssa, maksoi suuria summia elatusmaksuja jotka menivät äitini menoihin ja pikkuvelipuoleeni. Lopulta isäni tapasi uuden naisen, joka oli mukava. Ei yrittänytkään esittää äitiä minulle. Heiltä kuulin, että tiesivät ahdingostani, ja maksaisivat mieluusti elatusmaksusta edes osan minulle äitini sijaan, mutta äitini ei suostu... toki auttoivat minkä pystyivät. Muutin pois 17-vuotiaana omilleni. Myös äitini erosi isäpuolestani myöhemmin.
Ihme lynkkausmeininki. Ilmeisesti ydinperheissä kaikki on täydellistä, osataan vielä tarkasti sovittaa se vanhempien ensiluokkainen ja oikeassaoleva hoiva kunkin lapsen persoonaan sopivaksi. Omat tunnevammat on käsitelty pois haittaamasta vanhemnuutta ja parisuhde kukoistaa. Kuin myös vanhemmuus ja arjen haasteet. Näinhän se oli uusperheilläkin ennen kuin kaikki meni kuitenkin päin helvettiä ( äitipuolen etiäisvaikutus), tuli ero ja uusperhe. Jos äitipuolta ei olisi, lasten elämä olis edelleenkin tuota ihanaa ydinperheonnea, eikös? Ja siksi äitipuolet ovat lähtökohtaisesti lapsille velkaa kaiken sen onnen mikä lapsilla olis jos äitipuoli ei olus tullut ja syyllistynyt uusperheeseen, emotionaaliseen laiminlyöntiin, ja kaikkeen mistä äitipuolia tässä syytetään. Ilman äitipuoltahan lapsella olis edelleen se ihana emotionaalisesti yltäkylläinen onnela, joka ydinperhe automaattisesti on. Eiku
Alue: Aihe vapaa
Kirjoitin yllä, että mies kyllä tiesi, mihin ryhtyi. Minä olen se, jolla on sopimus miehen kanssa, ettei mies vaadi minulta mitään.
Syy, miksi minä vaadin tätä asiaa oli se, että tiesin miehen tavan hoitaa isyyttään. Tiesin, että jos minä yhtään alan kantamaan lapsista vastuuta, tulee se kaatumasn minun niskaani.