Missä asiassa elämäsi ei mennytkään niinkuin olisi voinut luulla?

Nuorena kuvittelin olevani rakastavassa parisuhteessa tähän mennessä. Täytän tänä vuonna 30 ja aion aloittaa uuden vuosikymmenen jylhässä yksinäisyydessäni. 16-vuotiaana kuvittelin olevani silloisen aivan ihanan poikaystäväni kanssa ainiaan. Ero tuli 20-vuotiaana kun muutimme eri opiskelupaikkakunnille. Hankin koulutuksen, aina on ollut vakiduunia, olen nähnyt maailmaa paljon. Tuli toinen suuri elämän rakkaus, jota kesti vain kaksi vuotta. Taisin olla vain laastari. Ajauduin hetkeksi raiteiltani päihteisiin, tuli burnout ja masennus. Nousin jälleen, hain uudelleen kouluun. Hyppäsin suhteeseen, joka ajatui pian umpikujaan. Tein saman vielä toistamiseen, tällä kertaa muutimme yhteen. Mies paljastui narsistiksi. Nyt odotan muuttoa omaan kotiini ja aion keskittää aikani uudelle uralleni. Onneksi minulla on maailman paras tukiverkko ja paljon läheisiä, jotka pitävät huolta. Silti yksinäisyys on kaivanut mieltäni, ja siksi varmaan ajauduin tuon eräänkin kanssa yhteen. Toivon tämän vuoden opettavan minulle virheistäni itsetutkiskelun kautta, jotta joskus saisin kokea mitä on elämän kumppanuus ja varovaisena toiveena mahdollisesti äitiys.

Kuvittelin ja suunnittelin olevani lapseton ja sinkku uraohjus, joka asuu kaupungin keskustassa omistusasunnossa.

Nyt mulla on omistusomakotitalo mukavalla asuinalueella pienehkössä kaupungissa, kaksi lasta ja mies.

Olisin huvittuneena hihittänyt, jos joku olisi kymmenen vuotta sitten tullut kertomaan, että kuvitelmat eivät tosiaankaan tule kohtaamaan tulevaisuuden kanssa :D

En saanut onnellista parisuhdetta, terveitä lapsia, töitä, omakotitaloa maalla. En oikeastaan mitään mitä halusin. Toisaalta kukapa sitä tietäisi, koska en halua pitää yhteyttä tuttuihini.

Kun sain ekoissa yt:ssä kenkää enkä löytänyt alani töitä, hain yliopistoon ja kouluttauduin oman alani asiantuntijaksi. No edelleenkään en ole saanut alani töitä, kovin harvinainen ala tämä ei ole, mutta nuoremmat puskee ohi. Harmittaa vähän, että näin niin paljon vaivaa työllistyäkseni uudelleen. Nyt mulla on AMK-tutkinto, jonka perusteella ei löydy töitä ja yliopistotutkinto, jonka perusteella en ole töitä löytänyt.

Luulin että olisin iloisempi ja energisempi ja jaksaisin olla urheilullisempi. En kyllä aikoinani tiennyt että innostun retkeilystä ja luonnosta näin paljon. Luulin myös että seksiä olisi paljon enemmän. Odotin myös että olisin työssä, jossa olen auttamassa ihmisiä. Olinkin, mutta nyt olen koko ajan vain vähemmän tekemisissä ihmisten parissa työssäni ja koska olen väsynyt työstä niin olen vuosi vuodelta koko ajan enemmän erakoitunut ja antanut valtaa introverttipuolelleni. Haluaisin vain vetäytyä enemmän erämaahan ja uppoutua johonkin fantasiamaailmaan, jossa olisi yhteiskunnan asiat paaaaljon paremmin.

Kamala sanoa näin, mutta mullahan menee ilmeisesti tosi hyvin. Olen päihdeperheestä, rikkonainen lapsuus ja erittäin pahat hylkäämistraumat. Kotona ei opetettu mitään, ei rahankäyttöä, opiskeluasioita, tai suunniteltu tulevaisuutta. Yläasteella en tajunnut mitään jostain urapoluista tai opiskeluista.

Muutin yläasteen jälkeen toiselle paikkakunnalle kouluun, ja aloin käyttämään päihteitä. Sain kuitenkin ammattikoulun joten kuten suoritettua, vain huomatakseni etten ole alalla lahjakas (luova ala), enkä tule sillä elämään.

Elämässä vaihtui poikaystävät, joilla oli usein ongelmia esim. päihteiden kanssa. Suoritin paremmin työllistävän ammattitutkinnon, ja olinkin töissä monta vuotta. Pienipalkkainen ala, eikä ymmärrystä säästää, joten varallisuutta ei kertynyt. Haahuilin jonnekin päin elämässäni, ilman suuntaa tai tavoitteita. Olin masentunut.

Löysin hieman paremman, vähemmän päihteitä käyttävän miehen ja saimme lapsia. Mieskään ei ole osannut säästää nuorempana, ja oli tehnyt virheitä, joten luottotiedoton.

En halunnut palata vanhalle alalle. Suoritin amk-tutkinnon, jolla olen saanut nyt töitä. Sijaisuuksia, mutta se on alallani yleistä ennen vakituista työtä. Palkka on alle 3000, mutta kumminkin paljon parempi kuin ennen opiskelua. Olen ollut erittäin pidetty työntekijä ja saanut hyviä suosituksia. Perustin juuri asuntosäästötilin, jonne alamme nyt säästämään. Luotan tulevaisuuteen, ja kykyyni alkaa hoitaa raha-asioita ja elämääni nyt paremmin ja pitkäjänteisemmin. Nyt vähän harmittaa, kun en mennyt lukioon ja opiskellut akateemista tutkintoa, koska oikeasti pidän opiskelusta, ja olisin varmaan voinut opiskella paljon vaativampaakin alaa. En vain aiemmin tajunnut mitään, vaan haahuilin teinistä asti vailla päämäärää. Olisin varmaan tarvinnut vanhemman tykea ja neuvoja. Mutta olosuhteisiin nähden olen jotenkin onnistunut räpiköimään itseni kuiville huonoista lähtökohdista.

Tsrmppiä kaikille, ja olkaa itsellenne armollisia.

Vierailija kirjoitti:

Lähdin opiskelemaan tekniikkaa. Koodausta ja robotiikkaa. Tulevaisuuden alaa.

Sen piti tarjota minulle hyvä palkka, korkea elintaso ja mahdollisuus matkustella kaikissa ihanissa paikoissa.

Minusta piti tulla menestyvä uraa luova nainen. Sellainen menestyjä.

Opintojen alkuvaiheessa kävi sitten niin, että eräänä aamuna herätessäni huomasin toisen jalan halvaantuneen. Pari kk myöhemmin jalka parani, mutta sain ms-diagnoosin.

Opinnot sain suoritettua, vaikka sairaus pisti kapuloita rattaisiin.

Opintojen jälkeen sain vain pätkätöitä Ei tullut hienoa uraa ja isoa palkkaa, vaan pieni työkyvyttömyyseläke.

Tämmöistä en suunnitellut.

Sairaus tuli ihan yllättäen ja pyytämättä ja muutti suunnitelmat.

Itse opiskelin samaa alaa ( ja olen myös nainen), mutta kilpailu alalla on kovaa ja sairastuin työuupumukseen (siis sairastuin opintojen loppuvaiheilla). Nyt teen opintoni loppuun hieman erilaisella pääaineella, mutta en tiedä kuinka työllistyn tällä tutkinnolla, jos ja kun koodaaminen tuottaa burnoutin. Nyt mietin, että ehkä haluan ennemmin olla vain perus työläinen, sillä sitä olen kaikki kesät tehnyt ja siitä jää omaa aikaa ja stressiä ei ole eikä paineita menestyä.

Kunnon tyttönä en ajatellut alkoholin olevan osa elämääni. Huonon liiton myötä ajauduin turruttamaan oloani alkoholilla. Liitto ohi jo 18 v sitte, edelleen juon tuhjyyteeni. Maksa lienee paskana, opena sitä häpeän. Kuolemanijälkeen lapset... toivottavasti ja toki pääsevät sen yli.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on älykkäät, korkeastikoulutetut ja menevät vanhemmat, joilla huippu-urat, paljon rahaa, aina menoa jne. Myös veljeni ja oikeastaan koko muu sukuni on menestynyt poikkeuksellisen hyvin elämässä.

Minä sen sijaan olen kaiketi heikkolahjainen, en saa edes kandia valmiiksi, tuntuu että elämässäni ei ole intohimoja tai kiinnostuksen kohteita ja vuosikausia olen vain ajelehtinut. Tuntuu että en saa kiinni elämästä. Minulla ei ole tulevaisuuden näkymiä, tilillä on 10€, eikä lisää ole tulossa. En puhu asioistani perheelleni tai kenellekään. Olen yksinäinen hylkiö ja aivan hukassa. N27

Olin samanlainen. Paitsi tuossa iässä olin jo selvästi drop out mitä opintoihin tuli. Sitten elämään tuli yllätyskäänne, "opintojen" ohessa tekemästäni hanttihommasta alkoi urjeta uraa ja muutamassa vuodessa työelämäni koki täyden transformaation kun pääsin ihaniin asiantuntijahommiin jotka sopivat minulle kuin naula päähän ja liksastakin tuli oikein erinomainen kun uudella osaamisellani oli yllättäen kysyntää työmarkkinoilla.

Mä ihan oikeasti kuvittelin, että saisin mammalomalla väsättyä graduni loppuun. No, siihen meni +4 vuotta.

Kuvittelin myös, että olemalla ahkera ja hyvä/paras siinä mitä tekee - menestyisi. Joo ei, ylennykset ja  bonukset menee "verkostoitujille".

Hmm. Aika moni täällä tuskastelee sitä, että ei ole omaa taloa ja vakkariduunia vielä kolmekymppisenä. Ei se oo teidän vika, tää aika ja yhteiskunta on tällä hetkellä vaan sellainen, että noita asioita on nykyään monta kertaa hankalampi saavuttaa kuin vaikka meidän vanhempien. Ennen vanhaan sai töitä kun vaan käveli kysymään ja pankit myönsi asuntolainoja kelle vain. Pätkätyöllisyys on nykyajan trendi. En tiedä pitäisikö tämän tiedon lohduttaa, mutta ehkä se antaa vähän perspektiiviä siihen, että ei siitä voi pelkästään itseään syyttä. Ajat ovat kovat. 

Alle parikymppisenä ajattelin, että kolmekymppisenä teen itseäni kiinnostavaa asiantuntijatyötä, elän itsenäisesti ja minulla on yksi lapsi. (Älkää edes kysykö miten kuvittelin nämä yhdistäväni.)

Vähän päälle parikymppisenä olin avoliitossa ja odotin esikoistamme, vaikka tutkintoni oli vielä kesken. Ajattelin, että vanhempainvapaan jälkeen puoliso jää lapsen kanssa kotiin ja minä menen töihin, teen lopputyön ja valmistun. Hyvällä palkalla elätän koko perheen ja puoliso saa kotona toteuttaa itselleen mieluisia projekteja.

Olen nyt nelikymppinen. Tutkinto jäi kesken, töitä en koskaan saanut. Puoliso käy tunnollisesti päivätyössä ja elättää perheen, vaikka edelleen haaveilee omista projekteistaan. Taustalla kummitellut masennukseni on pahentunut vuosien aikana, ja puoliso haluaa avioeron sekä lapset.

Vain yksinäisyys olisi enää tarjolla, mutta niinköhän sitä oikeasti halusin?

Että olisin seurustellut/seurustelisin (en ole ikinä, ja alkaa tuntua entistä epätodennäköisemmältä), kävisin töissä (no eipä ole löytynyt), olisi ystäviä (ei yhtäkään)... Alkaa pikkuhiljaa masentaa, vaikka sinänsä viihdyn yksinkin.

N25

Vierailija kirjoitti:

Että olisin seurustellut/seurustelisin (en ole ikinä, ja alkaa tuntua entistä epätodennäköisemmältä), kävisin töissä (no eipä ole löytynyt), olisi ystäviä (ei yhtäkään)... Alkaa pikkuhiljaa masentaa, vaikka sinänsä viihdyn yksinkin.

N25

Ihan samat minulla. Olen sinua vuoden nuorempi. Ja ajattelin jo, että onko tuo viesti minun kirjoittamani. Siis ihan samoin täällä. Se ystävien puute on varmaan pahin asia. Nyt yritän taas päästä elämästä kiinni ja opiskella lisää. Jatkuva huonommuuden tunne seuraa silti. Tuntuu, että muut ovat kaikessa parempia ja edellä minua.

Miten sitten ajattelin elämän menevän? Oma toiveeni oli, että olisi kokoajan edes pari ystävää, ei kiusattaisi, ( minun kohdallani tuo kiusaamistermi on jo vitsi sen verran raakaa on ollut) pystyisin rauhassa käymään koulussa, itseluottamus olisi edes perustasolla ja saisin kivoja kokemuksia. Ainakaan nämä eivät vielä ole toteutuneet. Toivoa on silti kaikilla. N 24

Se että jäin kokonaan naisettomaksi.

Olin nuorena yksi niistä "suosituista" ihmisistä. Minua pidettiin fiksuna, hauskana, mukavana ja luotettavana (toivon ettei vaikuta omakehulta, itse pidän itseäni tavallisena). Olin mukana elämässä; opiskelin, harrastin, olin kesätöissä ja kävin ystävien kanssa ulkona.

Parin kympin tienoilla huomasin että olin ollut täysin väärässä siinä mitä naiset pitävät kiinnostavana romanttis-seksuaalisessa mielessä (vs kaverimielessä).

Eikä minulla ollut ainuttakaan niistä piirteistä. Lyhyyden ja hoikkuuden yhdistelmä olikin iso turn-off. Rohkea "pelimiesmäinen" riskinotto olikin parempi kuin herrasmiesmäinen varmistelu ettei loukkaa hienoa leidiä. Vaatimattomuus ei ollutkaan positiivista, vaan kunnianhimon puutetta.

Vasta nyt, pian neljäkymmentä täyttävänä, naiset ovatkin alkaneet näkemään minut kiinnostavana. Toivoa siis onkin, mutta kauan piti odottaa. Ehkä liian kauan.