Lue keskustelun säännöt.
Missä asiassa elämäsi ei mennytkään niinkuin olisi voinut luulla?
31.01.2018 |
Millaisen elämän luulit saavasi, mikä ei mennytkään suunnitellusti?
Itselläni on ollut pettymys huomata, että hyvin koulussa ja opinnoissa menestyneestä, tunnollisesta ihmisestä ei tullutkaan "mitään", eli en menestynyt työelämässä, kuulun siihen 10% jolle ei ole paikkaa löytynyt.
Kommentit (195)
Joo mulla on kans tuo, etten kehtaa kysyä töitä, koska en tiedä minkäarvoinen olen ihmisten silmissä. Oikeesti mä olisin niiiin hyvä työntekijä moneen muuhun verrattuna, mutta ajattelen että persoonassani on jotain vikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olin niin huono koulussa! Pääsin koulun historian alimmalla keskiarvolla (5,7) lukioon ja ylioppilaaksi 6.7 ka:lla ja C:n papereilla. Ei musta pitänyt tulla mitään erityistä.
Kuitenkin aikuisiällä työelämän palikkatesteissä 5% fiksuimman joukossa joten en ollutkaan tyhmä:) Olen toiminut asiantuntijana, myyntijohtajana ja monessa vaativassa tehtävässä näiden vuosikymmenten aikana.
Kuvittelin myös olevani ikuisesti avioliitossa ja uskollinen. No, avioliitossa kyllä mutta toisessa jo ja elämässäni on aina ollut toinenkin mies lähellä sydäntä. Koko ajan sama. Siitä huolimatta parisuhteeni voi hyvin ja meillä on iso perhe.
En myöskään uskonut sitä että stressi ja jatkuva uupumus sairastuttaisivat minut jo 50+ ja joutuisin luopumaan työelämästä. Duracellista loppui patterit...
En olisi uskonut sairastuvani vähän yli 20v reumaan.. Ja vielä suht pahaan johon joudun syömään solunsalpaajia. No, eipä tuo elämääni pilaa silti, syödään lääkkeet kun tarvii ja muuten eletään miten halutaan.
Kuvittelin nuorempana, että perustan ihan perusperheen, saan pari lasta, hankin talon ja kivan pihan ja kultaisen noutajan. Oikeastaan en paljon muusta ole koskaan haaveillutkaan. Kesämökki ja pari ulkomaanmatka kerran vuoteen olisi kivaa bonusta.
En saanut mitään näistä. Huonolla tuurilla ja omalla vaikealla luonteellani en koskaan tavannut sitä kivaa poikaa jonka kanssa olisin kaiken tämän halunnut tehdä ja joka olisi minusta niin tykännyt. Poikaystäviä kyllä oli mutta aina jompi kumpi alkoi haluta jotain muuta tai sellaisilla ehdoilla ettei toinen voinut siihen suostua.
Sain paljon muita asioita kyllä mutta tämä peruskuvio jäi saavuttamatta. Ehkä hyvä niin, olisin kai kyllästynyt siihenkin.
Olin vuosia kiusattu, äärimmäisen pahoinvoiva, itsetuhoinen, häiriökäyttäytyvä tarkkisluokkalainen. Opo sanoi yläasteella ettei mun pidä mennä lukioon, koska en ikinä saisi sitä käydyksi. Varmaan aika moni muukin uskoi näin. Oikeastaan uskoin itsekin. Eihän musta voinut mitään tulla, koska olin vain arvoton paskaläjä, joka oli tuomittu ikuiseen kärsimykseen kiusaajien kynsissä.
No, menin silti (ihan vaan nyt v*ttuillakseni ja koska amiskaan ei kiinnostanut ) ja jatkoin vielä sen jälkeen korkeakouluun.
Nykyään työskentelen esimiesasemassa mukavassa työpaikassa. Monta kertaa oon miettinyt, että kuinka päin persettä asiat ois voinut mennä mikäli olisin uskonut näitä opon neuvoja. Olisi myös mahtavaa tavata hänet joskus ja kertoa kuinka väärässä hän oli..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukion B:n papereilla ja vitosen englannilla päädyin pysyvästi ulkomaille asumaan, valmistuin yliopistosta ja olen ihan hyvä työssäni.
Ja sitten heräsin =)
Taitaa olla "hieman" kateutta tässä kommentissa. Ei tuo nyt niin uskomaton tarina ole, itse olen tehnyt samoin :)
Että lukiossa numerot laskee kuin lehmän häntä eikä oppiminen ollut enää niin helppoa kuin yläasteella. Yliopiston sijaan päädyin amkiin ja olin varma haluavani kouluterveydenhoitajaksi. Nyt homma ei voisi kiinnostaa pätkän vertaa ja työskentelenkin sairaanhoitajana kuntoutusosastolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikissa. Aivan kaikissa.
Jos joku olisi kertonut minulle kaksikymmentä vuotta sitten mikä tulevaisuuteni tulisi olemaan, olisin nauranut päin naamaa. Tai jos joku olisi kyennyt todistamaan, että tulevaisuuteni olisi se mitä nyt elän, olisin ampunut luodin kallooni siltä seisomalta. Valitettavasti en tätä nykyistä tilannettani pystynyt ennakoimaan ja nyt pelkuruudestani johtuen elän joka päiväistä elämääni kouluja käymättömänä, pitkäaikaistyöttömänä, kroonisen yksinäisenä, jatkuvasti sairaana ja kokemattomana.
En tiedä, ehkä tarkemmin katsoen merkit tällaiseen tulevaisuuteen olisi voinut nähdä jo aikaisemmassa vaiheessa. Silloin olisi vielä ollut aikaa korjata ja hakea ehkä apua. Nyt kun katselee elämäänsä taaksepäin on se täynnä pelkkiä vääriä valintoja ja epäonnistumisia. Nuoremmalla iällä ei yksittäinen harha-askel tuntunut niin pahalta, mutta valitettavasti kaikki lopulta kasaantuu muodostaen ihmisen eteen kiipeämättömän vuorijonon.
Hui, osasit pukea elämäni sanoiksi aivan täydellisesti.
N41
Olen pahoillani?
Vaikea on kieltää etteikö hieman helpottaisi lukea, että toinenkin ihminen jakaa elämäntilanteeni. Se on itsekäs ajatus, mutta hankala sitä on tukahduttaakaan. Toisaalta en haluaisi tällaista tilannetta kenenkään muun kokevan tai elävän. Toivotan silti voimia tulevaan. Ehkä sinä olet minua vahvempi ja kykenet nousemaan vuoren juurelta auringonvaloon.
En olisi ikinä uskonut, että löydän fiksun, kauniin ja mukavan puolison ja elän hänen kanssaan onnellisena. Näin kuitenkin pääsi käymään :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- en saanutkaan lapsia luonnollisesti, vaan joudun käymään kalliin, tuskallisen ja henkisesti raskaan tien. Molemmat lapseni syntyivät keinohedelmöityksellä, sillä aivan uusimmalla teknologialla.
- sain unelmieni talon perheeni kanssa, mutta sitten tulikin ero ja menetin talon. Koskaan en enää pääse vastaavaan.
- sairastuin syöpään ja minulta poistettiin useita sisäelimiä. Elämäni muuttui lopullisesti, koska kehoni toimii nyt epätäydellisesti
- olin koulussa kympin tyttö, olen älykäs, ahkera ja verbaalisesti sekä sosiaalisesti lahjakas. Näin jo opiskeluaikana miten minua tyhmemmät ja lahjattomammat pojat valittiin makeisiin työpaikkoihin tyttöjen ohi. Sama meno työelämässä. Nyt 45-vuotiaana teen edelleen akateemisia pätkätöitä. Vakituiset työt menevät miehille.
En olisi nuorempana uskonut olevani vielä 30:n kypsässä iässä opiskelija, joka ei tunnu löytävän oman alansa töitä vaikka mitä tekisi. En myöskään ajatellut olevani ikisinkku, joka ei ole seurustellut koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elamaonihanaa kirjoitti:
Olin aina siinä suosittujen kaveriporukassa se vähempiarvoisin vaikka porukkaan kuuluinkin. Ajattelin aina olevani huonompi kuin muut ulkonäöllisesti, taloudellisesti, älyllisesti, materiaa katsoen jne. Ajattelin saavani "huonomman" elämän kun ne muut.
Olen ainoa joka opiskeli arvostetun korkeakoulututkinnon. Minulla on täydellinen, kiltti, rakastava ja hyvin tienaava mies. Minulla on ihkauusi omakotitalo, vakityö, olen hyvännäköinen ja jaksan panostaa itseenikin. Harrastuksia ja materiaa löytyy. Olen onnellinen. En olisi uskonut, että juuri minä saan ylemmän keskiluokan tasoisen elämän. Nämä minun ystävät suositusta porukasta asuvat sinkkuina vuokra-asunnoissaan ja ovat kaupan kassoja. T. N29
Eli mielestäsi kaverisi ovat täydellisesti epäonnistuneet elämässään, kun ovat kaupassa töissä ja sinkkuja.
Ovatko kaikki ihan tahtomattaan sinkkuja?
Nykyään on muuten ihan saavutus että on ylipäätään työpaikka. Ja kaupankassa ei ole yhtä kuin halveksittava alhainen paskatyö.
Mua ei nuo itse arvottamiset niin haitanneet, vaan tuo selvä ja vilpitön ilo toisten "epäonnistumisesta". It's not enough that I should succeed, others must fail.
Jep, näköjään vieläkin hänen oma onnistumisen tunteensa tulee siitä mitä muut hänestä ajattelevat. "On materiaa ja arvostettu tutkinto.." aika surullista, tällaiset ihmiset yleensä kuluttavat koko elämänsä eläen sellaista elämää mitä he luulevat muiden pitävän arvossa tai kadehtivan, ihan sama mitä itse haluaisi tehdä tai mikä tekisi itsen onnelliseksi. Joku oikeasti voi pitää siitä kaupankassa työstä, ehkä se on hänelle kuitenkin vain työ ja oikea onni tulee muualta. Sinä et tätä tietenkään pysty ymmärtämään.
Näin kuten ennusteltiin, meni melko pitkälle elämä, tästähän juuri on vaikea ravistautua irti, kun on valmiiksi päätetty kaikki, onneksi iankaikkisesta pelastuksesta eivät voi ihmiset päättää.
Luulisi kun on kaavamainen ahdistuu eniten itse.
Ihminen voi olla silti onnellinen ilman että on suosittu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin se taiteellinen kympin tyttö, jolla oli onnellinen, keskiluokkainen lapsuus. Nyt keski-ikäistyvä, kymmenen vuotta poissa työelämästä, ei koulutusta, ei ystäviä, ei sosiaalista elämää, ahdistunut, masentunut ja passivoitunut surkimus.
En näe enää mitään järkeä tässä elämässä. Se ettei mahtunutkaan sosiaalisiin normeihin ja menestynyt elämässä niinkuin "kaikki muutkin" on suoranaisen musertavaa. Harmittaa vanhempieni puolesta, parempi jos eivät olisi hankkineet lasta.
Miksi tahtoisitkaan mahtua sosiaalisiin normeihin?
?
En olisi ikinä kuvitellut, että minä jään huonoon suhteeseen ja vielä vuodeksi. Toki olen aina ollut tietoinen siitä, että fyysisestä väkivallasta tai tavaroiden paiskomisesta ym hälytyskelloja soittavasta lähden heti, mutta omassa suhteessani kaikki oli kunnioituksen puolesta kunnossa. Ei koskettu toiseen. Itse asiassa ei edes halattu tai pussattu, ja suhteesta lähtiessä olin yhä neitsyt.
Mitään esteitä lähtemiselle ei ollut: ei edes asuttu yhdessä. Se on vain oikeasti vaikeammin tehty kuin sanottu, kun miettii, että onko tässä nyt kuitenkaan mitään oikeaa ongelmaa vai ylireagoinko mä vaan, miten miehen suku suhtautuu äkilliseen eroon jne. Lopulta olimme vain liian erilaisia, mies taisi olla aseksuaali. Tajusin tarvitsevani muuta, kun en kyennyt enää elämään kaverisuhteessa kuin varattu nainen ja säästelemään seksuaalisuuttani miehelle, jota se ei kiinnostanut.
Enpä olisi arvannut jääväni leskeksi 3 kuukautta häiden jälkeen...
Luulin että raskaana hehkuu ja on aikaa käydä kavereiden kanssa kaupungilla kahvilla. Sen sijaan olen ollut vuodelevossa suurimman osan ajasta, jatkuvassa pelossa vauvani hengen puolesta ja juuri sain elämäni ensimmäisen ahdistuslääkityksen että pysyisin edes jotenkin järjissäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elamaonihanaa kirjoitti:
Olin aina siinä suosittujen kaveriporukassa se vähempiarvoisin vaikka porukkaan kuuluinkin. Ajattelin aina olevani huonompi kuin muut ulkonäöllisesti, taloudellisesti, älyllisesti, materiaa katsoen jne. Ajattelin saavani "huonomman" elämän kun ne muut.
Olen ainoa joka opiskeli arvostetun korkeakoulututkinnon. Minulla on täydellinen, kiltti, rakastava ja hyvin tienaava mies. Minulla on ihkauusi omakotitalo, vakityö, olen hyvännäköinen ja jaksan panostaa itseenikin. Harrastuksia ja materiaa löytyy. Olen onnellinen. En olisi uskonut, että juuri minä saan ylemmän keskiluokan tasoisen elämän. Nämä minun ystävät suositusta porukasta asuvat sinkkuina vuokra-asunnoissaan ja ovat kaupan kassoja. T. N29
Eli mielestäsi kaverisi ovat täydellisesti epäonnistuneet elämässään, kun ovat kaupassa töissä ja sinkkuja.
Ovatko kaikki ihan tahtomattaan sinkkuja?
Nykyään on muuten ihan saavutus että on ylipäätään työpaikka. Ja kaupankassa ei ole yhtä kuin halveksittava alhainen paskatyö.
Mua ei nuo itse arvottamiset niin haitanneet, vaan tuo selvä ja vilpitön ilo toisten "epäonnistumisesta". It's not enough that I should succeed, others must fail.
Jep, näköjään vieläkin hänen oma onnistumisen tunteensa tulee siitä mitä muut hänestä ajattelevat. "On materiaa ja arvostettu tutkinto.." aika surullista, tällaiset ihmiset yleensä kuluttavat koko elämänsä eläen sellaista elämää mitä he luulevat muiden pitävän arvossa tai kadehtivan, ihan sama mitä itse haluaisi tehdä tai mikä tekisi itsen onnelliseksi. Joku oikeasti voi pitää siitä kaupankassa työstä, ehkä se on hänelle kuitenkin vain työ ja oikea onni tulee muualta. Sinä et tätä tietenkään pysty ymmärtämään.
Avainsana on "luulevat".
Naiset kuvittelevat ihmisten _arvostavan_ tutkintoa, naista joka on saanut menestyvän miehen, naista joka asuu hienossa talossa, tms.
Todellisuudessa kukaan ei arvosta näistä ainuttakaan. Ihmisiä ei joko kiinnosta, tai he ovat kateellisia.
Pääsääntöisesti miehiä kiinnostaa vain kuinka kaunis ja mukava olet. 19v nätti ja hymyilevä harjoittelijatyttö voittaa sinut aina 1000-0. Ekä varmaan tarvitse sanoa keitä ne kateelliset ovat? :D
Onneksi itse tajusin ajoissa, niin ei tarvinnut myöhemmin pettyä.
Olin koko lapsuuden ja pitkälle teini-ikään kiusattu, epäsosiaalinen ja huono koulussa. Luulin että olen loppuelämäni työtön ja neitsyt, ja se olisikin varmaan niin jos en olisi muuttanut pikkukaupungista pääkaupunkiseudulle.
Nyt olen asiantuntija korkealla palkalla ja oöen menossa naimisiin kauniin ja fiksun naisrn kanssa. Välillä ihmettelen miten tässä kävi näin. Helppo hymyillä.
Olisin kuvitellut, että saisin töitä ja täten normaalin elämän - en saanut. Kouluaikainen vuosia kestänyt kiusaaminen vaikuttaa työnsaantiin ja työpaikoissa pysymiseen. Kun en omaa verkostoa niin työpaikan saaminen on ollut todella hankalaa. Joitain lyhyitä määräaikaisia työpätkiä olen saanut, mutta kiusaamisen takia jotenkin häpeän itseäni eikä itsetuntoa ole niin paljon että esim pystyisin soittamaan jälkeenpäin ja kysymään töitä näistä paikoista uudelleen vaan yritän epätoivoisesti ja turhaan saada työpaikkaa muualta. Töiden saaminen pitkillä työttömyysjaksoilla ja epämääräisillä työpätkillä siellä täällä ei enää tuota tulosta. Olen kouluttautunut kolmelle alalle, koska töitä en ole saanut, joka saa minut vaikuttamaan sinne tänne säntääjältä.
Kiusaaminen vaikuttanut myös kaverisuhteiden saamiseen. Olen aina jossain välissä paennut, koska pelkään ettei minun kanssani oikeasti haluta olla joten olen lähtenyt ennen kuin minut jätetään. Ihmissuhteet merkitsee minulle eniten, joten tätä on ollut vaikea kestää. Parisuhteessa olen ollut 14 vuotta ja meillä on yksi lapsi. Parisuhde ei vain ole sellainen mitä haluaisin. Ei ole hellyyttä ellei itse tunge viereen, seksiä ei hän oikein jaksa harrastaa, mitään yhteistä aikaa ei ole ym. Miehet ovat olleet aika hyvin minusta kiinnostuneita aikuisiällä, mutta tässäkin on aina jäytänyt se pelko etten loppujen lopuksi kelpaa eikä mikään ole edennyt pahemmin tämän takia. Omaa miestäni rakastan, mutta hän ei osaa näyttää tunteitaan, joten en ole useinkaan suhteeseen tyytyväinen.