Lue keskustelun säännöt.
Missä asiassa elämäsi ei mennytkään niinkuin olisi voinut luulla?
31.01.2018 |
Millaisen elämän luulit saavasi, mikä ei mennytkään suunnitellusti?
Itselläni on ollut pettymys huomata, että hyvin koulussa ja opinnoissa menestyneestä, tunnollisesta ihmisestä ei tullutkaan "mitään", eli en menestynyt työelämässä, kuulun siihen 10% jolle ei ole paikkaa löytynyt.
Kommentit (195)
ggggg kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elamaonihanaa kirjoitti:
Olin aina siinä suosittujen kaveriporukassa se vähempiarvoisin vaikka porukkaan kuuluinkin. Ajattelin aina olevani huonompi kuin muut ulkonäöllisesti, taloudellisesti, älyllisesti, materiaa katsoen jne. Ajattelin saavani "huonomman" elämän kun ne muut.
Olen ainoa joka opiskeli arvostetun korkeakoulututkinnon. Minulla on täydellinen, kiltti, rakastava ja hyvin tienaava mies. Minulla on ihkauusi omakotitalo, vakityö, olen hyvännäköinen ja jaksan panostaa itseenikin. Harrastuksia ja materiaa löytyy. Olen onnellinen. En olisi uskonut, että juuri minä saan ylemmän keskiluokan tasoisen elämän. Nämä minun ystävät suositusta porukasta asuvat sinkkuina vuokra-asunnoissaan ja ovat kaupan kassoja. T. N29
Eli mielestäsi kaverisi ovat täydellisesti epäonnistuneet elämässään, kun ovat kaupassa töissä ja sinkkuja.
Ovatko kaikki ihan tahtomattaan sinkkuja?
Nykyään on muuten ihan saavutus että on ylipäätään työpaikka. Ja kaupankassa ei ole yhtä kuin halveksittava alhainen paskatyö.
Mua ei nuo itse arvottamiset niin haitanneet, vaan tuo selvä ja vilpitön ilo toisten "epäonnistumisesta". It's not enough that I should succeed, others must fail.
Jep, näköjään vieläkin hänen oma onnistumisen tunteensa tulee siitä mitä muut hänestä ajattelevat. "On materiaa ja arvostettu tutkinto.." aika surullista, tällaiset ihmiset yleensä kuluttavat koko elämänsä eläen sellaista elämää mitä he luulevat muiden pitävän arvossa tai kadehtivan, ihan sama mitä itse haluaisi tehdä tai mikä tekisi itsen onnelliseksi. Joku oikeasti voi pitää siitä kaupankassa työstä, ehkä se on hänelle kuitenkin vain työ ja oikea onni tulee muualta. Sinä et tätä tietenkään pysty ymmärtämään.
Avainsana on "luulevat".
Naiset kuvittelevat ihmisten _arvostavan_ tutkintoa, naista joka on saanut menestyvän miehen, naista joka asuu hienossa talossa, tms.
Todellisuudessa kukaan ei arvosta näistä ainuttakaan. Ihmisiä ei joko kiinnosta, tai he ovat kateellisia.
Pääsääntöisesti miehiä kiinnostaa vain kuinka kaunis ja mukava olet. 19v nätti ja hymyilevä harjoittelijatyttö voittaa sinut aina 1000-0. Ekä varmaan tarvitse sanoa keitä ne kateelliset ovat? :D
Onneksi itse tajusin ajoissa, niin ei tarvinnut myöhemmin pettyä.
Ihmiset arvostavat sellaisia ihmisiä jotka arvostavat heitä takaisin.
En ymmärrä mikä logiikka muiden halveksimisessa, haukkumisessa ja vähätteyssä on. Luuleko ihminen joka mitätöi toista ja sättii, saavansa siltä halveksunnan kohteeltaan jotain ylöspäin katsovaa ihailua?
Miehet eivät muuten arvosta kauniita ja hymyileviä tyttösiä tasavertaisina ajattelevina ja tuntevina olentoina. Heidän dickinsä arvostaa niitä objekteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin se taiteellinen kympin tyttö, jolla oli onnellinen, keskiluokkainen lapsuus. Nyt keski-ikäistyvä, kymmenen vuotta poissa työelämästä, ei koulutusta, ei ystäviä, ei sosiaalista elämää, ahdistunut, masentunut ja passivoitunut surkimus.
En näe enää mitään järkeä tässä elämässä. Se ettei mahtunutkaan sosiaalisiin normeihin ja menestynyt elämässä niinkuin "kaikki muutkin" on suoranaisen musertavaa. Harmittaa vanhempieni puolesta, parempi jos eivät olisi hankkineet lasta.
Miksi tahtoisitkaan mahtua sosiaalisiin normeihin?
?
Kuka jaksaa loputtomiin kuunnella halveksimista ja aina vaan ja uudesta lukea rivienvälistä kuinka riittämätön ihminen on, kun ei täytä kunnon ihmisen edellytyksiä?
Vierailija kirjoitti:
Kaikissa. Aivan kaikissa.
Jos joku olisi kertonut minulle kaksikymmentä vuotta sitten mikä tulevaisuuteni tulisi olemaan, olisin nauranut päin naamaa. Tai jos joku olisi kyennyt todistamaan, että tulevaisuuteni olisi se mitä nyt elän, olisin ampunut luodin kallooni siltä seisomalta. Valitettavasti en tätä nykyistä tilannettani pystynyt ennakoimaan ja nyt pelkuruudestani johtuen elän joka päiväistä elämääni kouluja käymättömänä, pitkäaikaistyöttömänä, kroonisen yksinäisenä, jatkuvasti sairaana ja kokemattomana.
En tiedä, ehkä tarkemmin katsoen merkit tällaiseen tulevaisuuteen olisi voinut nähdä jo aikaisemmassa vaiheessa. Silloin olisi vielä ollut aikaa korjata ja hakea ehkä apua. Nyt kun katselee elämäänsä taaksepäin on se täynnä pelkkiä vääriä valintoja ja epäonnistumisia. Nuoremmalla iällä ei yksittäinen harha-askel tuntunut niin pahalta, mutta valitettavasti kaikki lopulta kasaantuu muodostaen ihmisen eteen kiipeämättömän vuorijonon.
Tekstisi herätti kovasti myötätuntoa. Voihan olla, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua voit katsoa taaksepäin, ja ihmetellä, miten elämä saattoikin joskus tuntua niin näköalattomalta. Vaikutat fiksulta tyypiltä, toivon vilpittömästi, että vuorijonosta paljastuu vielä sola, jonka läpi pääset tarpomaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikissa. Aivan kaikissa.
Jos joku olisi kertonut minulle kaksikymmentä vuotta sitten mikä tulevaisuuteni tulisi olemaan, olisin nauranut päin naamaa. Tai jos joku olisi kyennyt todistamaan, että tulevaisuuteni olisi se mitä nyt elän, olisin ampunut luodin kallooni siltä seisomalta. Valitettavasti en tätä nykyistä tilannettani pystynyt ennakoimaan ja nyt pelkuruudestani johtuen elän joka päiväistä elämääni kouluja käymättömänä, pitkäaikaistyöttömänä, kroonisen yksinäisenä, jatkuvasti sairaana ja kokemattomana.
En tiedä, ehkä tarkemmin katsoen merkit tällaiseen tulevaisuuteen olisi voinut nähdä jo aikaisemmassa vaiheessa. Silloin olisi vielä ollut aikaa korjata ja hakea ehkä apua. Nyt kun katselee elämäänsä taaksepäin on se täynnä pelkkiä vääriä valintoja ja epäonnistumisia. Nuoremmalla iällä ei yksittäinen harha-askel tuntunut niin pahalta, mutta valitettavasti kaikki lopulta kasaantuu muodostaen ihmisen eteen kiipeämättömän vuorijonon.
Tekstisi herätti kovasti myötätuntoa. Voihan olla, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua voit katsoa taaksepäin, ja ihmetellä, miten elämä saattoikin joskus tuntua niin näköalattomalta. Vaikutat fiksulta tyypiltä, toivon vilpittömästi, että vuorijonosta paljastuu vielä sola, jonka läpi pääset tarpomaan.
Kiitos.
Valitettavasti kertoo kaiken nykyisestä tilanteestani, että yksittäinen positiivinen kommentti tuntemattomalta ihmiseltä anonyymillä keskustelupalstalla saa samanaikaisesti sekä suun hymyyn että kyyneleen silmäkulmaan. Juuri tällaisten epänormaalien tunnereaktioiden takia minäkin toivon löytäväni solan, tai edes pienen vuorenrinneluolan, jonne paistaa välillä aurinko ja kylmäkin on vain välillä.
Mikään ei mennyt niinkuin ajattelin. Harvinaissairaus tekee sinusta alkoholistiakin pahemman pummin tässä yhteiskunnassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Millaisen elämän luulit saavasi, mikä ei mennytkään suunnitellusti?
Itselläni on ollut pettymys huomata, että hyvin koulussa ja opinnoissa menestyneestä, tunnollisesta ihmisestä ei tullutkaan "mitään", eli en menestynyt työelämässä, kuulun siihen 10% jolle ei ole paikkaa löytynyt.
Minulla myös tämä. Nuorena pidin itsestäänselvyytenä, että opiskelen pitkälle, olinhan hyvä koulussa, ja saan tämän jälkeen hyvän työpaikan, hyvän uran. Mutta töitäpä en saanutkaan, ura jäi haaveeksi. Nyt yli nelikymppisenä teen hanttihommia, tosin niitäkään ei aina ole, nostan työttömyyskorvausta. Minusta tuli ihminen, jollaisia halveksin parikymmentä vuotta sitten.
Onneksi on edes ihana mies ja lapset.
Silti joskus mietiskelen, kuinka maallamme on varaa tällä tavalla hukata ihmisiä, maksaa pitkiä koulutuksia työttömyyttä varten.
Elin liian hyvin. Olin liian ystävällinen ja annoin liikaa itsestäni.
Irroitin paloja itsestäni, että toisten olisi hyvä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelin pitkään, etten hanki perhettä tai välttämättä edes halua asua kenenkään kanssa. Suunnittelin uraa ulkomailla ja asuinkin muutaman vuoden toisessa maassa. Halusin olla villi ja vapaa. Nyt olen kahden lapsen äiti ja naimisissa, on talo ja velkaa. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen tähänkin elämääni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisen elämän luulit saavasi, mikä ei mennytkään suunnitellusti?
Itselläni on ollut pettymys huomata, että hyvin koulussa ja opinnoissa menestyneestä, tunnollisesta ihmisestä ei tullutkaan "mitään", eli en menestynyt työelämässä, kuulun siihen 10% jolle ei ole paikkaa löytynyt.Minulla myös tämä. Nuorena pidin itsestäänselvyytenä, että opiskelen pitkälle, olinhan hyvä koulussa, ja saan tämän jälkeen hyvän työpaikan, hyvän uran. Mutta töitäpä en saanutkaan, ura jäi haaveeksi. Nyt yli nelikymppisenä teen hanttihommia, tosin niitäkään ei aina ole, nostan työttömyyskorvausta. Minusta tuli ihminen, jollaisia halveksin parikymmentä vuotta sitten.
Onneksi on edes ihana mies ja lapset.Silti joskus mietiskelen, kuinka maallamme on varaa tällä tavalla hukata ihmisiä, maksaa pitkiä koulutuksia työttömyyttä varten.
Olen varmaan lapsellinen, mutta tunsin mielihyvää kun luin tämän. Itse en vielä työelämässäni ollessani todellakaan halveksinut työttömiä ihmisiä, enkä halveksi nytkään kun itse olen työtön.
Kun joka paikassa työttömiä vihataan ja syyllistetään, niin aina salaa toivon että halveksija vihaaja pääse nauttimaan tästä mahtavasta elämästä itsekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsettomuus ja sairastuminen (vaikeat tukirankavaivat). Kuvittelin itseni aina äidiksi ja että tekisin sairaanhoitajan tms. töitä. Kolmekymppisenä olen kotona ja katselen vierestä kun muut ikäiseni todella elävät elämää. Olen kyllä onnellisesti naimisissa rakastavan miehen kanssa. Lapsettomuuden voin vielä jotenkin hyväksyä, mutta työkyvyn menettäminen ottaa koville.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisen elämän luulit saavasi, mikä ei mennytkään suunnitellusti?
Itselläni on ollut pettymys huomata, että hyvin koulussa ja opinnoissa menestyneestä, tunnollisesta ihmisestä ei tullutkaan "mitään", eli en menestynyt työelämässä, kuulun siihen 10% jolle ei ole paikkaa löytynyt.Minulla myös tämä. Nuorena pidin itsestäänselvyytenä, että opiskelen pitkälle, olinhan hyvä koulussa, ja saan tämän jälkeen hyvän työpaikan, hyvän uran. Mutta töitäpä en saanutkaan, ura jäi haaveeksi. Nyt yli nelikymppisenä teen hanttihommia, tosin niitäkään ei aina ole, nostan työttömyyskorvausta. Minusta tuli ihminen, jollaisia halveksin parikymmentä vuotta sitten.
Onneksi on edes ihana mies ja lapset.Silti joskus mietiskelen, kuinka maallamme on varaa tällä tavalla hukata ihmisiä, maksaa pitkiä koulutuksia työttömyyttä varten.
Olen varmaan lapsellinen, mutta tunsin mielihyvää kun luin tämän. Itse en vielä työelämässäni ollessani todellakaan halveksinut työttömiä ihmisiä, enkä halveksi nytkään kun itse olen työtön.
Kun joka paikassa työttömiä vihataan ja syyllistetään, niin aina salaa toivon että halveksija vihaaja pääse nauttimaan tästä mahtavasta elämästä itsekin.
Korostan vielä, että halveksin parikymppisenä työttömiä, koska lapsuudenkodissani oli äärimmäiseen asti työntekoa arvostava ilmapiiri. Luulin, minut oli kasvatettu luulemaan niin, että työtön on työhaluton ja että töitä on tekevälle AINA, riippumatta koulutuksesta tai vaikka ei olisi koulutusta lainkaan. Sittenpä tultiinkin alas korkealta ja kovaa, kun en saanut edes sitä ensimmäistä työpaikkaa.
En usko karman lakiin mutta joskus sekin on käynyt mielessä..
Olinkohan 167
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisen elämän luulit saavasi, mikä ei mennytkään suunnitellusti?
Itselläni on ollut pettymys huomata, että hyvin koulussa ja opinnoissa menestyneestä, tunnollisesta ihmisestä ei tullutkaan "mitään", eli en menestynyt työelämässä, kuulun siihen 10% jolle ei ole paikkaa löytynyt.Minulla myös tämä. Nuorena pidin itsestäänselvyytenä, että opiskelen pitkälle, olinhan hyvä koulussa, ja saan tämän jälkeen hyvän työpaikan, hyvän uran. Mutta töitäpä en saanutkaan, ura jäi haaveeksi. Nyt yli nelikymppisenä teen hanttihommia, tosin niitäkään ei aina ole, nostan työttömyyskorvausta. Minusta tuli ihminen, jollaisia halveksin parikymmentä vuotta sitten.
Onneksi on edes ihana mies ja lapset.Silti joskus mietiskelen, kuinka maallamme on varaa tällä tavalla hukata ihmisiä, maksaa pitkiä koulutuksia työttömyyttä varten.
Olen varmaan lapsellinen, mutta tunsin mielihyvää kun luin tämän. Itse en vielä työelämässäni ollessani todellakaan halveksinut työttömiä ihmisiä, enkä halveksi nytkään kun itse olen työtön.
Kun joka paikassa työttömiä vihataan ja syyllistetään, niin aina salaa toivon että halveksija vihaaja pääse nauttimaan tästä mahtavasta elämästä itsekin.
Korostan vielä, että halveksin parikymppisenä työttömiä, koska lapsuudenkodissani oli äärimmäiseen asti työntekoa arvostava ilmapiiri. Luulin, minut oli kasvatettu luulemaan niin, että työtön on työhaluton ja että töitä on tekevälle AINA, riippumatta koulutuksesta tai vaikka ei olisi koulutusta lainkaan. Sittenpä tultiinkin alas korkealta ja kovaa, kun en saanut edes sitä ensimmäistä työpaikkaa.
En usko karman lakiin mutta joskus sekin on käynyt mielessä..Olinkohan 167
Kyllä minunkin lapsuudenkodissani tehtiin paljon töitä. Ei hirveästi minun kanssani leikitty tai tehty mitään. Työttömiä tai mitään muitakaan ihmisiä ei halveksittu tai puhuttu pahaa. Muut ihmiset olivat jotain parempia ja tärkeämpiä kuin itse.
Aina sanottiin että mitähän ne ihmisetkin mahtaisivat ajatella. Ja käskettiin hävetä kaikkea, koska muut ihmiset eli paremmat, eivät arvosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Millaisen elämän luulit saavasi, mikä ei mennytkään suunnitellusti?
Itselläni on ollut pettymys huomata, että hyvin koulussa ja opinnoissa menestyneestä, tunnollisesta ihmisestä ei tullutkaan "mitään", eli en menestynyt työelämässä, kuulun siihen 10% jolle ei ole paikkaa löytynyt.
Hyvän koulutuksen jälkeen suoraan hyvään työpaikkaan ja lopuksi pomoksi. Sitten firma tekee konkan. Opiskellessa seurustelin juristin kanssa mutta salamarakastuin toiseen, jonka kanssa tein lapset. Mies osoittautui haihattelijaksi ja erosimme. Eli lyhyestä sanottuna olen tällä hetkellä työtön ja eronnut yh-äiti vaikka opiskelin aikoinani alan huippukoulussa ja vanhempani kuvittelivat menevän naimisiin vakavaraisen miehen kanssa eikä minun olisi tarvinnut stressata oman taloustilanteeni vuoksi ikinä.
En olisi koskaan uskonut sairastuvani mihinkään psyykkiseen tautiin. Nyt jo kuitenkin seitsemäs vuosi anoreksian ja masennuksen kanssa tappelemista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin se taiteellinen kympin tyttö, jolla oli onnellinen, keskiluokkainen lapsuus. Nyt keski-ikäistyvä, kymmenen vuotta poissa työelämästä, ei koulutusta, ei ystäviä, ei sosiaalista elämää, ahdistunut, masentunut ja passivoitunut surkimus.
En näe enää mitään järkeä tässä elämässä. Se ettei mahtunutkaan sosiaalisiin normeihin ja menestynyt elämässä niinkuin "kaikki muutkin" on suoranaisen musertavaa. Harmittaa vanhempieni puolesta, parempi jos eivät olisi hankkineet lasta.
Miksi tahtoisitkaan mahtua sosiaalisiin normeihin?
?
Kuka jaksaa loputtomiin kuunnella halveksimista ja aina vaan ja uudesta lukea rivienvälistä kuinka riittämätön ihminen on, kun ei täytä kunnon ihmisen edellytyksiä?
Onhan se vapaaehtoista sinullekin, jos korostetaan kuinka haluttuja ystäviä muka jotkut ovat.
Kunnon ihminen ei edes tahdo olla orja.
Rajoja ei ole, voit edelleen valita.
Olin lapsena erittäin sosiaalinen (sain siitä palkinnonkin koulussa), avoin, kaikkien kaveri. Sitten jouduin erittäin rankan koulukiusaamisen kohteeksi ala-aste-amk, jonka jälkiä puin terapiassa vieläkin yli 15 vuoden jälkeen. En olisi osannut kuvitellakaan, että siitä aurinkoisesta pikkutytöstä kasvaa masentunut ja ihmisraunioinen introvertti, joka pelkää elämää ja jolta ihmissuhteet eivät onnistu.
Lukioikäisenä oletin että elämäni jatkuisi suunnilleen saman kaavan mukaan kuin siihenkin asti. Olisin ikuisesti hylätty, ulkopuolinen, kiusattu, halveksittu, yksinäinen, itseensä vetäytynyt, kaikkia mahdollisia henkisiä puolustusmekanismeja täysillä käyttävä surkea onneton paska. Mikään ei olisi minulle helppoa, olisin kaiken edessä yksin, toiset ihmiset pelkkiä uhkia. Ainoa vahvuuteni, koulussa menestyminen, mahdollistaisi hyvän, joustavan työn jossa voisin piileskellä ihmiskontaktilta ja rahani ja statukseni muodostaisivat edes jonkunlaisen suojan ikuista huonommuutta vastaan.
Nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin olen parantunut yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstäni ja ujosteluni on hallittavissa ja normaalin rajoissa. Masennuskin on parantumaan päin. Pidän ihmisistä ja useimmat tuntuvat suhtautuvan minuun positiivisesti. Olen saanut muutamia oikeita ystäviä ja oppinut tuntemaan luottamusta, kiintymystä ja yhteyttä toisiin. Olen harrastanut seksiä ja seurustellutkin kaksi kertaa. Vaikka minut jätettiinkin kummassakin tapauksessa ymmärrettävistä syistä, olen kuitenkin uskaltanut ihastua, avautua ja luottaa enkä mennyt rikki kun riskin ottaminen ei kannattanutkaan. Elämänkumppania joka hyväksyy minut valuvikoineni tuskin löydän, mutta halutessani uskallan silti tapailla miehiä ja nauttia heidän seurastaan.
Olen kokenut iloa ja oppinut nauttimaan musiikista, kauneudesta, arjesta, ihmisten seurasta ja liikkumisesta ensimmäistä kertaa eläessäni vasta melkein 30-vuotiaana. Olen oppinut asioita elämästä ja itsestäni joita en olisi osannut kuvitella, ja arvoni, prioriteettini ja maailmankuvani ovat muuttuneet täysin.
Opintojen ja työn suhteen kävi myös eri lailla kuin odotin. Työkykyni on aina ollut pahasti vajaa. Lukion loppuun selvisin lahjakkuudella. Oikea työn tekeminen haastavassa sosiaalisessa ympäristössä on ollut minulle mahdotonta, enkä usko asian muuttuvan kovin pian. Kynnys palata opintojen pariin nousee koko ajan sitä mukaa kun ikäni käy yliopistolla kummallisemmaksi. Taustani takia on selvä riski että jään pysyvästi jonkinlaiseen työttömyyden ja työkyvyttömyyden sekaiseen välitilaan.
Ei tästä mihinkään onnistuneeseen elämään tai hienoihin saavutuksiin enää ponnisteta, mutta jos lähtökohtani huomioidaan niin ihan hyvä suoritus kuitenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisen elämän luulit saavasi, mikä ei mennytkään suunnitellusti?
Itselläni on ollut pettymys huomata, että hyvin koulussa ja opinnoissa menestyneestä, tunnollisesta ihmisestä ei tullutkaan "mitään", eli en menestynyt työelämässä, kuulun siihen 10% jolle ei ole paikkaa löytynyt.Minulla myös tämä. Nuorena pidin itsestäänselvyytenä, että opiskelen pitkälle, olinhan hyvä koulussa, ja saan tämän jälkeen hyvän työpaikan, hyvän uran. Mutta töitäpä en saanutkaan, ura jäi haaveeksi. Nyt yli nelikymppisenä teen hanttihommia, tosin niitäkään ei aina ole, nostan työttömyyskorvausta. Minusta tuli ihminen, jollaisia halveksin parikymmentä vuotta sitten.
Onneksi on edes ihana mies ja lapset.Silti joskus mietiskelen, kuinka maallamme on varaa tällä tavalla hukata ihmisiä, maksaa pitkiä koulutuksia työttömyyttä varten.
Oot ihan kuin mä, nelikymppinen pikkuhiljaa toivonsa menettävä Ap.
Se on erittäin voimakas ja painostava voima tuo "ihanne" mikä ihmisen pitäisi olla muiden mielestä. Vaikka olisikin hyvin selvillä millaisen elämän haluaa itse ja millainen ihminen haluaa olla, niin silti tuo "millainen sinun pitäisi olla" painostaa ja ahdistaa taustalla.
Minä ainakin itse arvostan sellaista ihmistä joka kohtelee muita eläviä olentoja hyvin ja ei ole materian perään. En ajattele jostain lääkäristä tai astronautista että nuo on arvokkaampia ja onnistuneempia ihmisiä kuin joku siivooja.
Silti kuitenkin itse koen että en ole työttömänä, siivoojana tai sairaseläkeläisenä minkään arvoinen, koska herätän niin suurta halveksuntaa ihmisissä.
Minä nimenomaan koen ja tunnen näin. Järjellä tiedän etten ole arvoton. Se on vaan tunne joka tulee yleisistä asenteista ja vihapuheesta.
Yhteiskuntaa ei muuten hyödytä se ihmisten halveksunta syyllistäminen ja vihaaminen, koska se luo arvottomuuden tunnetta, ja itsensä arvottomaksi saastaksi kokeva ihminen ei hirveästi kykene muita auttamaan, koska itsemurhasuunnitelmat vie kaiken ajan ja energian.