Lue keskustelun säännöt.
Missä asiassa elämäsi ei mennytkään niinkuin olisi voinut luulla?
31.01.2018 |
Millaisen elämän luulit saavasi, mikä ei mennytkään suunnitellusti?
Itselläni on ollut pettymys huomata, että hyvin koulussa ja opinnoissa menestyneestä, tunnollisesta ihmisestä ei tullutkaan "mitään", eli en menestynyt työelämässä, kuulun siihen 10% jolle ei ole paikkaa löytynyt.
Kommentit (195)
101/195
|
31.01.2018 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Luulin valmistuvani tavalliseen tahtiin yliopistosta, olevani sitten parisuhteessa ja hankkivani lapsia jossain kahdenkympin puolivälin jälkeen. Jäinkin opinnoista pois moneksi vuodeksi välillä töiden ja välillä sairauden takia, parisuhteita tuli ja meni (vaarallisiakin sellaisia), lapsia en hankkinut.
Nyt nelikymppisenä kuitenkin tein opinnot loppuun ja olen onnellisesti naimisissa ihan erilaisen miehen kanssa, kuin joskus kuvittelin puolisokseni valitsevani.
Ei kaikki aina mene niin kuin suunnittelee tai vaikka jopa tekisi töitä suunnitelmansa eteen. Se ei silti aina tarkoita sitä, että päätyisi huonosti tai sen pahempaan tilanteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus kakarana kuvittelin, että kyllä se tyttöystävä ja perhe sieltä tulee niinkuin muillakin. No eipä ole näkynyt, eikä näillänäkymin ole tulossakaan. Eikä kyse ole edes siitä, etteikö naisväkeä kiinnostaisi, olen vaan itse niin kehittymätön tuolla sutinointiosastolla kaikenmaailman henkisine rajoitteineni.
Olin 10 vuotta sitten luottotiedoton, ahdistushäiriöinen (jonka vuoksi opiskelu oli ajatuksena mahdoton) ja 20 000 euron ulosotot niskassa. Nyt mulla on työ rahoitusalalla, tutkinto takataskussa ja ostin just asunnon. En olis 10 v sit uskonut olevani tässä. Ahdistushäiriökin on nyt ns. hallinnassa.
Oon onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
suuriluuseri kirjoitti:
Olen älykäs ja monessakin asiassa melko lahjakas. Minua arvostetaan. Vanhempani ovat yrittäjiä ja vaikkeivat olekaan rikkaita, heitä pidetään ahkerina ja aktiivisina yhteisön peruspilareina. Minusta odotettiin tohtoria tms.
Minulla oli (ja on yhä) paljon kavereita, monet heistä suosittuja ja tunnettujakin ihmisiä.
Periaatteessa kaikki näytti hyvältä, paitsi se etten tuolloin ymmärtänyt olevani useallakin tapaa epämaskuliininen. Luulin ettei pituus ole iso juttu, ja että hoikka on parempi kuin "nallekarhumainen".
Jäin ikisinkuksi ja seksuaalisesti kokemattomaksi. Kävin läpi kaksi pitkää masennusjaksoa joiden aikana elin kulissielämää. Ensimmäisen aikana vähättelin ongelmiani, toisen onnistuin salaamaan täysin. Ihmiset kuvittelivat minun olevan hyvää seuraa ja onnellinen sinkku, oikeasti asuin täysin sekaisin olleessa kämpässä ja tienasin yritykseni kautta nettona alle tonnin/kk. Yrityksen perustin kun yliopisto jäi kesken ja halusin saada työttömyyden poikki mutta minulla ei ollut voimia kokopäivätyöhön.
Olen pian 40 ja vihdoin saamassa elämästä kiinni siten etten tunne olevani B-luokan tavallinen mies jolla on työttömän tulot eikä parisuhdekokemusta. Minusta on kaiketi tullut jonkinlainen hippi. Tajuan nyt ettei minulla ollut motivaatiota koska en halua olla perinteinen perhemies enkä halua kamppailla mahdollisimman korkeasta elintasosta. Olen nyt yksinkertaistamassa elämääni sellaiseksi että pärjään todella vähällä. Vaikka miehen roolivalikoima onkin todella kapea, ehkä toivoa on että jossain vaiheessa löydän elämänkumppanin jolle mukava seura vailla kunnianhimoisuutta, määrätietoisuutta ja jämerää turvaamista on ok.
On toivoa, ainakin jos ei lapset haittaa. Juuri tuota elämän nujertamat naiset etsii, ja olet oikean ikäinenkin.
Kiitos :)
Asiassa on kylläkin kaksi muttaa.
Ensimmäinen on ettei halua olla mies jonka kanssa ollaan sen jälkeen kun on kokeiltu kiinnostavampaa mutta epäkelvoksi osoittautunutta. Jokainen, minäkin, haluaa olla se kiinnostavin. Ei vain turvallisin. Se ei minua haittaa jos naista on elämä kolhinut, usein tällaiset kokemukset tekevät ihmisestä syvällisemmän. Mutta kolhituksi tuleminen ei saa olla syy miksi olen kiinnostava. En halua olla väliaikainen tai pysyvä laastari.
Toinen on etteivät kuvaamasi naiset lähesty minua. Olen sosiaalisissa tilanteissa yleensä se seurapiirimies. Totuus ei näy päälle päin.
Olin 1% parhaimmistossa yliopistossa, pääsin loistavasti työuran alkuun, mutta toisen lapsen jälkeen olen pudonnut työelämästä täysin vastoin oletuksiani. Teen siis osittain hyväpalkkaisia töitä, mutta niitä on niin vähän, että olen pienipalkkainen ja osa-aikatyötön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin varma että olisin tähän ikään mennessä (29 v) jo seurustellut useammankin kerran. Noh, enpä ole kellekkään miehelle kelvannut. Ikisinkkuna hautaan.
Miksi olisi tavoiteltavaa seurustella useamman kerran? Eikö yksi pitkä suhde olisi parempi?
suuriluuseri kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
suuriluuseri kirjoitti:
Olen älykäs ja monessakin asiassa melko lahjakas. Minua arvostetaan. Vanhempani ovat yrittäjiä ja vaikkeivat olekaan rikkaita, heitä pidetään ahkerina ja aktiivisina yhteisön peruspilareina. Minusta odotettiin tohtoria tms.
Minulla oli (ja on yhä) paljon kavereita, monet heistä suosittuja ja tunnettujakin ihmisiä.
Periaatteessa kaikki näytti hyvältä, paitsi se etten tuolloin ymmärtänyt olevani useallakin tapaa epämaskuliininen. Luulin ettei pituus ole iso juttu, ja että hoikka on parempi kuin "nallekarhumainen".
Jäin ikisinkuksi ja seksuaalisesti kokemattomaksi. Kävin läpi kaksi pitkää masennusjaksoa joiden aikana elin kulissielämää. Ensimmäisen aikana vähättelin ongelmiani, toisen onnistuin salaamaan täysin. Ihmiset kuvittelivat minun olevan hyvää seuraa ja onnellinen sinkku, oikeasti asuin täysin sekaisin olleessa kämpässä ja tienasin yritykseni kautta nettona alle tonnin/kk. Yrityksen perustin kun yliopisto jäi kesken ja halusin saada työttömyyden poikki mutta minulla ei ollut voimia kokopäivätyöhön.
Olen pian 40 ja vihdoin saamassa elämästä kiinni siten etten tunne olevani B-luokan tavallinen mies jolla on työttömän tulot eikä parisuhdekokemusta. Minusta on kaiketi tullut jonkinlainen hippi. Tajuan nyt ettei minulla ollut motivaatiota koska en halua olla perinteinen perhemies enkä halua kamppailla mahdollisimman korkeasta elintasosta. Olen nyt yksinkertaistamassa elämääni sellaiseksi että pärjään todella vähällä. Vaikka miehen roolivalikoima onkin todella kapea, ehkä toivoa on että jossain vaiheessa löydän elämänkumppanin jolle mukava seura vailla kunnianhimoisuutta, määrätietoisuutta ja jämerää turvaamista on ok.
On toivoa, ainakin jos ei lapset haittaa. Juuri tuota elämän nujertamat naiset etsii, ja olet oikean ikäinenkin.
Kiitos :)
Asiassa on kylläkin kaksi muttaa.
Ensimmäinen on ettei halua olla mies jonka kanssa ollaan sen jälkeen kun on kokeiltu kiinnostavampaa mutta epäkelvoksi osoittautunutta. Jokainen, minäkin, haluaa olla se kiinnostavin. Ei vain turvallisin. Se ei minua haittaa jos naista on elämä kolhinut, usein tällaiset kokemukset tekevät ihmisestä syvällisemmän. Mutta kolhituksi tuleminen ei saa olla syy miksi olen kiinnostava. En halua olla väliaikainen tai pysyvä laastari.
Toinen on etteivät kuvaamasi naiset lähesty minua. Olen sosiaalisissa tilanteissa yleensä se seurapiirimies. Totuus ei näy päälle päin.
En tarkoittanut yhtään, että olisit laastari tai lohdutuspalkinto. Enemmänkin sitä, että elämä vaikeuksien kautta opettaa todelliset prioriteetit. Ei ehkä kovin erilainen polku kuin omasikaan? Toki tuo on haaste tilanteessasi, välttää mustasukkaisuus toisen menneisyydestä. Jos et ole valmis hyväksymään/uskomaan sitä, että olet jollekin nyt ihan todella juuri se kaikkein kiinnostavin, vaikka aiemmin elämässään kaikkein kiinnostavin oli joku aivan toisenlainen, siitä saa kyllä helposti aikaan mahdottoman tilanteen.
Ei välttämättä kannata jättää asiaa toisten lähestymisen varaan. Mutta jos lähestyjiä on riittävästi, niin ei kai sillä niin väliä jos eivät sovi tiettyyn muottiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin, että saisin oman ihanan ydinperheen ja eläisimme jollain kivalla omakotitaloalueella kaltaistemme seassa. Tiedättehän, villa, Volvo och vovve -henkisesti. No toisin kävi - opiskeluaikana olin sosiaalinne, seurustelin paljon ja potentiaalisia perheenperustamiskumppaneitakin löysin. Opiskeluajan jälkeen asuin vielä muutamia vuosia kaupungissa töiden vuoksi, mutta vanhempieni kuoltua lähdin sitten etsimään onneani perinnöksi jääneistä kiinteistöistä, kun piti päättää mitä myydä ja mitä pitää. Lopulta tulin tulokseen, että haluan asettua asumaan saareen. Ja sepä vasta onkin ollut hyvä! Täällä minä majailen yksinäni, työtä teen parina päivänä viikossa ja ystäviä näen muutaman kerran vuodessa. Vaan en minä enempää kaipaakaan, täällä on kaikki. Lapsesta haaveilen kovasti, mutta kumppania en enää edes halua.
Vaan jos joku olisi tuolle uraorientoituneelle vastavalmistuneelle tullut sanomaan, että muutaman vuoden päästä löydät itsesi onnellisena erakkona saaresta, niin ei hän olisi todellakaan uskonut. Eikä olisi uskonut kukaan muukaan, joka minua yhtään tunsi.
Taidetaan olla samalta vuosikurssilta :) Mukava lukea, että olet nauttinut saarielämästä, tosin hauskaa, että tämä tieto löytyy juuri tältä palstalta. :D Kaikkea hyvää!
Vierailija kirjoitti:
suuriluuseri kirjoitti:
Olen älykäs ja monessakin asiassa melko lahjakas. Minua arvostetaan. Vanhempani ovat yrittäjiä ja vaikkeivat olekaan rikkaita, heitä pidetään ahkerina ja aktiivisina yhteisön peruspilareina. Minusta odotettiin tohtoria tms.
Minulla oli (ja on yhä) paljon kavereita, monet heistä suosittuja ja tunnettujakin ihmisiä.
Periaatteessa kaikki näytti hyvältä, paitsi se etten tuolloin ymmärtänyt olevani useallakin tapaa epämaskuliininen. Luulin ettei pituus ole iso juttu, ja että hoikka on parempi kuin "nallekarhumainen".
Jäin ikisinkuksi ja seksuaalisesti kokemattomaksi. Kävin läpi kaksi pitkää masennusjaksoa joiden aikana elin kulissielämää. Ensimmäisen aikana vähättelin ongelmiani, toisen onnistuin salaamaan täysin. Ihmiset kuvittelivat minun olevan hyvää seuraa ja onnellinen sinkku, oikeasti asuin täysin sekaisin olleessa kämpässä ja tienasin yritykseni kautta nettona alle tonnin/kk. Yrityksen perustin kun yliopisto jäi kesken ja halusin saada työttömyyden poikki mutta minulla ei ollut voimia kokopäivätyöhön.
Olen pian 40 ja vihdoin saamassa elämästä kiinni siten etten tunne olevani B-luokan tavallinen mies jolla on työttömän tulot eikä parisuhdekokemusta. Minusta on kaiketi tullut jonkinlainen hippi. Tajuan nyt ettei minulla ollut motivaatiota koska en halua olla perinteinen perhemies enkä halua kamppailla mahdollisimman korkeasta elintasosta. Olen nyt yksinkertaistamassa elämääni sellaiseksi että pärjään todella vähällä. Vaikka miehen roolivalikoima onkin todella kapea, ehkä toivoa on että jossain vaiheessa löydän elämänkumppanin jolle mukava seura vailla kunnianhimoisuutta, määrätietoisuutta ja jämerää turvaamista on ok.
Toivottavasti löydät etsimäsi. Meillä ei ole kauheasti yhteistä paitsi masennus, mutta kuulostat sellaiselta ihmiseltä jolle vastoinkäymiset ovat opettaneet katkeruuden sijaan nöyryyttä ja lempeyttä itseä sekä kanssaihmisiä kohtaan. Aina kun sellaisen kohtaa, usko ihmisyyteen vähän palautuu.
Kiitos paljon.
Olen myös ollut onnekas, koska olen saanut tutustua erilaisiin ihmisiin "eliitistä" sellaisiin joilla ei ole juuri mitään. Tavallaan näin on myös parempi; jos olisin päätynyt menestyskuplaan, ehkä en olisi niin ymmärtäväinen kanssaihmisiä kohtaan.
Olen myös yrittänyt siirtää hyvää eteenpäin olemalla ystävä yksinäisille. Minä olen heidän silmissään menestyjä jolla on kaikki omasta yrityksestä tasokkaisiin ystäviin. Mutta asiat eivät ole sitä miltä näyttävät. Edes niillä ihmisillä joilla oikeasti on kaikkea mistä enemmistö haaveilee.
Voimia sinulle, masennus on voitettavissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muutin paikkakuntaan, jossa Aivan loistavat ulkoilumahollisuudet ja alussa ystävällisiä ihmisiä. Ajattelin saavani edes jotain pientä työtä. luulin paikkaa aivan mahtavaksi asua.
Myöhemmin sain selville että tutustuin juuri niihin katkerimpiin ja kateellisimpiin ihmisiin jotka yrittävät kaikkensa, että elämäni menee huonosti. Kokoajan jostaki putkahtaa entistä kamalampia ihmisiä ympärilleni ja pelkkä olemassa oloni näyttää niitä ärsyttävän.
Työtä on todella hankala saada ja niistä tapellaan vapaa ajalla. Ihmiset pitää minua uhkana ja yrittää houkutella huonompiin töihin.
Luulin työpaikoissa arvostettavan ahkeruutta ja rehellisyyttä. Tajusin liian myöhään että työnsaanti perustuu nuoleskeluun ja myötäilemiseen. Pitää leikkiä samaan massaan sulautuvaa ihmistä. Työssö oletetaan ihmisen osaavan samat asiat kuin 30v työssä oleva henkilökin.
Millä paikkakunnalla asut?
En tiennyt että menetän äitini melko varhain eikä minulla ole oman lapsuuden perheen tukea käytettävissä aikuisuudessa ja omassa vanhemmuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähdin opiskelemaan tekniikkaa. Koodausta ja robotiikkaa. Tulevaisuuden alaa.
Sen piti tarjota minulle hyvä palkka, korkea elintaso ja mahdollisuus matkustella kaikissa ihanissa paikoissa.
Minusta piti tulla menestyvä uraa luova nainen. Sellainen menestyjä.
Opintojen alkuvaiheessa kävi sitten niin, että eräänä aamuna herätessäni huomasin toisen jalan halvaantuneen. Pari kk myöhemmin jalka parani, mutta sain ms-diagnoosin.
Opinnot sain suoritettua, vaikka sairaus pisti kapuloita rattaisiin.
Opintojen jälkeen sain vain pätkätöitä Ei tullut hienoa uraa ja isoa palkkaa, vaan pieni työkyvyttömyyseläke.
Tämmöistä en suunnitellut.
Sairaus tuli ihan yllättäen ja pyytämättä ja muutti suunnitelmat.
Vierailija kirjoitti:
suuriluuseri kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
suuriluuseri kirjoitti:
Olen älykäs ja monessakin asiassa melko lahjakas. Minua arvostetaan. Vanhempani ovat yrittäjiä ja vaikkeivat olekaan rikkaita, heitä pidetään ahkerina ja aktiivisina yhteisön peruspilareina. Minusta odotettiin tohtoria tms.
Minulla oli (ja on yhä) paljon kavereita, monet heistä suosittuja ja tunnettujakin ihmisiä.
Periaatteessa kaikki näytti hyvältä, paitsi se etten tuolloin ymmärtänyt olevani useallakin tapaa epämaskuliininen. Luulin ettei pituus ole iso juttu, ja että hoikka on parempi kuin "nallekarhumainen".
Jäin ikisinkuksi ja seksuaalisesti kokemattomaksi. Kävin läpi kaksi pitkää masennusjaksoa joiden aikana elin kulissielämää. Ensimmäisen aikana vähättelin ongelmiani, toisen onnistuin salaamaan täysin. Ihmiset kuvittelivat minun olevan hyvää seuraa ja onnellinen sinkku, oikeasti asuin täysin sekaisin olleessa kämpässä ja tienasin yritykseni kautta nettona alle tonnin/kk. Yrityksen perustin kun yliopisto jäi kesken ja halusin saada työttömyyden poikki mutta minulla ei ollut voimia kokopäivätyöhön.
Olen pian 40 ja vihdoin saamassa elämästä kiinni siten etten tunne olevani B-luokan tavallinen mies jolla on työttömän tulot eikä parisuhdekokemusta. Minusta on kaiketi tullut jonkinlainen hippi. Tajuan nyt ettei minulla ollut motivaatiota koska en halua olla perinteinen perhemies enkä halua kamppailla mahdollisimman korkeasta elintasosta. Olen nyt yksinkertaistamassa elämääni sellaiseksi että pärjään todella vähällä. Vaikka miehen roolivalikoima onkin todella kapea, ehkä toivoa on että jossain vaiheessa löydän elämänkumppanin jolle mukava seura vailla kunnianhimoisuutta, määrätietoisuutta ja jämerää turvaamista on ok.
On toivoa, ainakin jos ei lapset haittaa. Juuri tuota elämän nujertamat naiset etsii, ja olet oikean ikäinenkin.
Kiitos :)
Asiassa on kylläkin kaksi muttaa.
Ensimmäinen on ettei halua olla mies jonka kanssa ollaan sen jälkeen kun on kokeiltu kiinnostavampaa mutta epäkelvoksi osoittautunutta. Jokainen, minäkin, haluaa olla se kiinnostavin. Ei vain turvallisin. Se ei minua haittaa jos naista on elämä kolhinut, usein tällaiset kokemukset tekevät ihmisestä syvällisemmän. Mutta kolhituksi tuleminen ei saa olla syy miksi olen kiinnostava. En halua olla väliaikainen tai pysyvä laastari.
Toinen on etteivät kuvaamasi naiset lähesty minua. Olen sosiaalisissa tilanteissa yleensä se seurapiirimies. Totuus ei näy päälle päin.En tarkoittanut yhtään, että olisit laastari tai lohdutuspalkinto. Enemmänkin sitä, että elämä vaikeuksien kautta opettaa todelliset prioriteetit. Ei ehkä kovin erilainen polku kuin omasikaan? Toki tuo on haaste tilanteessasi, välttää mustasukkaisuus toisen menneisyydestä. Jos et ole valmis hyväksymään/uskomaan sitä, että olet jollekin nyt ihan todella juuri se kaikkein kiinnostavin, vaikka aiemmin elämässään kaikkein kiinnostavin oli joku aivan toisenlainen, siitä saa kyllä helposti aikaan mahdottoman tilanteen.
Ei välttämättä kannata jättää asiaa toisten lähestymisen varaan. Mutta jos lähestyjiä on riittävästi, niin ei kai sillä niin väliä jos eivät sovi tiettyyn muottiin?
No eipä niitä lähestyjiä paljoa ole :D
Vääristä syistä kiinnostuminen on kyllä ollut todellinen ongelma. Minusta on kiinnostuttu potentiaalisena laastarina, miehenä joka pelastaisi taloudellisesta ahdingosta (yrittäjä = rikas), ja seurapiirimiehenä jollainen olen vain silloin harvoin kun käyn "viihteellä".
En juuri kohtaa sellaisia naisia jotka kiinnostaisivat minua, ja jota kiinnostuisivat minusta sellaisena kuin olen. Voisin kyllä, ehkä ammatillisen uskottavuuden hinnalla, auttaa tilannetta pyrkimällä näyttämään ulkoisesti viime viikolla Intiasta palanneelta hippimieheltä tai reppumatkailijalta. Olen kuitenkin itsepäinen, enkä halua pukeutua tietyllä stereotyyppisellä tavalla.
Tämä on kuitenkin parasta aikaa sikäli että monet ihmiset uskaltavat neljän kympin kynnyksellä olla erilaisia. Parikymppisenä piti olla hauska ja menevä viihdyttäjä, kolmekymppisenä mahdollisimman tasokasta keskiluokkaista unelmaa tavoitteleva kunnianhimoinen mies. Nyt uskalletaan olla mitä oikeasti halutaan, ja kirjo siinä millaista kumppania haetaan on huomattavasti monipuolisempi.
Uskon myös että todelliset, puhtaaseen haluun perustuvat liitot alkavat erottua akanoista, kun ei enää tarvita kumppania mahdolistamaan tietynlainen elämä. Siksi varmaan ikäluokan 25-35 ulkopuolella onkin enemmän sinkkuja.
En halua olla kyyninen, toivottavasti ei kuulostanut siltä. Usko omiin mahdollisuuksiin on uusi asia, olen vasta totuttelemassa ajatukseen :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukion B:n papereilla ja vitosen englannilla päädyin pysyvästi ulkomaille asumaan, valmistuin yliopistosta ja olen ihan hyvä työssäni.
Vierailija kirjoitti:
Luulin aina että parisuhde on elämään kuuluva itsestäänselvyys joka osuu kaikkien kohdalle, kunhan vaan "se oikea" osuu kohdalle. Tämä tietenkin voi sattua missä vaan, vaikka kaupan kassalla tai kirjastossa. Niinpä niin.
40 vuotias ikisinkku.
Sama juttu. Nyt yritän tehdä elämästäni niin mukavan, kun vaan voin, ja näillä resursseilla mitä minulla on. Parisuhteesta en enää osaa, enkä edes viitsi haaveilla.
Sairastuin. En koskaan valmistunut. Syrjäydyin. Se perinteinen
Odotin että minusta tulisi yksi niistä rumista ankanpoikasista, jotka kuoriutuvat joutseniksi. Ja vielä mitä, olen aikuisena yhtä ruma ja oudonnäköinen kuin rajusti kiusattuna ala-asteelaisenakin. "Miks oot ton näköinen" kyselyt sentään loppuivat. Urahaaveet lentää yksitellen romukoppaan, kaikki kiinnostavat alat on poissuljettuja. Ainoa plussa elämässäni on se, että löysin parisuhteen nuorena ja ollaan vieläkin onnelliseti yhdessä. Olin ihan varma, että jäisin ikisinkuksi.
Minulla on ns. kaikki: kauniit lapset, avioliitto hyvän miehen kanssa, talo, ura, uudet autot, omaisuutta jne.
Mutta en ole onnellinen:(
suuriluuseri kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
suuriluuseri kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
suuriluuseri kirjoitti:
Olen älykäs ja monessakin asiassa melko lahjakas. Minua arvostetaan. Vanhempani ovat yrittäjiä ja vaikkeivat olekaan rikkaita, heitä pidetään ahkerina ja aktiivisina yhteisön peruspilareina. Minusta odotettiin tohtoria tms.
Minulla oli (ja on yhä) paljon kavereita, monet heistä suosittuja ja tunnettujakin ihmisiä.
Periaatteessa kaikki näytti hyvältä, paitsi se etten tuolloin ymmärtänyt olevani useallakin tapaa epämaskuliininen. Luulin ettei pituus ole iso juttu, ja että hoikka on parempi kuin "nallekarhumainen".
Jäin ikisinkuksi ja seksuaalisesti kokemattomaksi. Kävin läpi kaksi pitkää masennusjaksoa joiden aikana elin kulissielämää. Ensimmäisen aikana vähättelin ongelmiani, toisen onnistuin salaamaan täysin. Ihmiset kuvittelivat minun olevan hyvää seuraa ja onnellinen sinkku, oikeasti asuin täysin sekaisin olleessa kämpässä ja tienasin yritykseni kautta nettona alle tonnin/kk. Yrityksen perustin kun yliopisto jäi kesken ja halusin saada työttömyyden poikki mutta minulla ei ollut voimia kokopäivätyöhön.
Olen pian 40 ja vihdoin saamassa elämästä kiinni siten etten tunne olevani B-luokan tavallinen mies jolla on työttömän tulot eikä parisuhdekokemusta. Minusta on kaiketi tullut jonkinlainen hippi. Tajuan nyt ettei minulla ollut motivaatiota koska en halua olla perinteinen perhemies enkä halua kamppailla mahdollisimman korkeasta elintasosta. Olen nyt yksinkertaistamassa elämääni sellaiseksi että pärjään todella vähällä. Vaikka miehen roolivalikoima onkin todella kapea, ehkä toivoa on että jossain vaiheessa löydän elämänkumppanin jolle mukava seura vailla kunnianhimoisuutta, määrätietoisuutta ja jämerää turvaamista on ok.
On toivoa, ainakin jos ei lapset haittaa. Juuri tuota elämän nujertamat naiset etsii, ja olet oikean ikäinenkin.
Kiitos :)
Asiassa on kylläkin kaksi muttaa.
Ensimmäinen on ettei halua olla mies jonka kanssa ollaan sen jälkeen kun on kokeiltu kiinnostavampaa mutta epäkelvoksi osoittautunutta. Jokainen, minäkin, haluaa olla se kiinnostavin. Ei vain turvallisin. Se ei minua haittaa jos naista on elämä kolhinut, usein tällaiset kokemukset tekevät ihmisestä syvällisemmän. Mutta kolhituksi tuleminen ei saa olla syy miksi olen kiinnostava. En halua olla väliaikainen tai pysyvä laastari.
Toinen on etteivät kuvaamasi naiset lähesty minua. Olen sosiaalisissa tilanteissa yleensä se seurapiirimies. Totuus ei näy päälle päin.En tarkoittanut yhtään, että olisit laastari tai lohdutuspalkinto. Enemmänkin sitä, että elämä vaikeuksien kautta opettaa todelliset prioriteetit. Ei ehkä kovin erilainen polku kuin omasikaan? Toki tuo on haaste tilanteessasi, välttää mustasukkaisuus toisen menneisyydestä. Jos et ole valmis hyväksymään/uskomaan sitä, että olet jollekin nyt ihan todella juuri se kaikkein kiinnostavin, vaikka aiemmin elämässään kaikkein kiinnostavin oli joku aivan toisenlainen, siitä saa kyllä helposti aikaan mahdottoman tilanteen.
Ei välttämättä kannata jättää asiaa toisten lähestymisen varaan. Mutta jos lähestyjiä on riittävästi, niin ei kai sillä niin väliä jos eivät sovi tiettyyn muottiin?
No eipä niitä lähestyjiä paljoa ole :D
Vääristä syistä kiinnostuminen on kyllä ollut todellinen ongelma. Minusta on kiinnostuttu potentiaalisena laastarina, miehenä joka pelastaisi taloudellisesta ahdingosta (yrittäjä = rikas), ja seurapiirimiehenä jollainen olen vain silloin harvoin kun käyn "viihteellä".
En juuri kohtaa sellaisia naisia jotka kiinnostaisivat minua, ja jota kiinnostuisivat minusta sellaisena kuin olen. Voisin kyllä, ehkä ammatillisen uskottavuuden hinnalla, auttaa tilannetta pyrkimällä näyttämään ulkoisesti viime viikolla Intiasta palanneelta hippimieheltä tai reppumatkailijalta. Olen kuitenkin itsepäinen, enkä halua pukeutua tietyllä stereotyyppisellä tavalla.
Tämä on kuitenkin parasta aikaa sikäli että monet ihmiset uskaltavat neljän kympin kynnyksellä olla erilaisia. Parikymppisenä piti olla hauska ja menevä viihdyttäjä, kolmekymppisenä mahdollisimman tasokasta keskiluokkaista unelmaa tavoitteleva kunnianhimoinen mies. Nyt uskalletaan olla mitä oikeasti halutaan, ja kirjo siinä millaista kumppania haetaan on huomattavasti monipuolisempi.
Uskon myös että todelliset, puhtaaseen haluun perustuvat liitot alkavat erottua akanoista, kun ei enää tarvita kumppania mahdolistamaan tietynlainen elämä. Siksi varmaan ikäluokan 25-35 ulkopuolella onkin enemmän sinkkuja.
En halua olla kyyninen, toivottavasti ei kuulostanut siltä. Usko omiin mahdollisuuksiin on uusi asia, olen vasta totuttelemassa ajatukseen :)
Et sinänsä kuulostanut yhtään kyyniseltä, sanoit vaan jotain ihan hitusen samankuuloista kun mitä moni erittäin katkera spämmää ajankulukseen netissä. Validi pointti itsessään, eikä kyyninen. (:
Olen pitänyt siitä kiinni, että deittaillessa en esitä yhtään mitään muuta kuin olen. Edes pukeutumalla vaatteisiin jotka ei tunnu omilta. Tuloksiin vetoamalla en välttämättä lähtisi menetelmää suosittelemaan, mutta olen tyytyväinen enkä harkitse mieleni muuttamista. Torjunnatkin tuntuu paremmilta näin, eikä tarvitse katua tai jäädä arvailemaan.