Missä asiassa elämäsi ei mennytkään niinkuin olisi voinut luulla?

Omena ei putoa kaus puusta sanonta ei pitänyt omalla kohdallani paikkansa. B: n yopapereilla ja yo-pohjaisilla opinnoilla pääsin pidemmälle kuin vanhempani tai sisarukseni, yhtä pitkälle kuin ystäväni. Mietinkin mikä on ystävien merkitys elämän valinnoissa. Sain hyvän ja hyväpalkkasen työn, miehen, joka on paljon parempi kuin isäni, kaksi lasta.

Lapsuudenkotini oli kaikkea muuta kuin kannustava. Sukulaisilta olen saanut kannustusta, elämänohjeita ja elämänsuuntaa. Olen myös tarkkailija ja kuuntelija. Olen huomannut, että jos haluaa jotain alkaa alitajuisesti toimimaan sen mukaisesti ja asia tapahtuu.

Itsekin tiedän näitä täyden kympin tyttöjä, jotka ovat päätyneet sosiaali-alalle ja lastentenhoitoalalle suorittavan tason töihin.

Jo lapseni murehdin asioista, joista lapsen ei pitäisi murehtia. Nyt olen hyvilläni, kun murehdittavien asioiden määrä on rajallinen ja voin ja osaan vaikuttaa asioihin.

Rahahuolien puuttuminen säästää energiaa muihin asioihin. Lapsuudessa jouduin kuulemaan perheen rahahuolista ja stressasin siitäkin asiasta.

Sisarukseni olivat enemmän vanhempieni kanssa ja heillä on lannistuneempi ote elämään.

Omille lapsilleni annan lapsuuden ilman aikuisten murheita. Opetan sen, ettei raha kasva puussa, pitää yrittää vaikka ei osaa, tekemällä oppii, sanon heille, joka päivä ' rakastan sinua'.

Muutin paikkakuntaan, jossa Aivan loistavat ulkoilumahollisuudet ja alussa ystävällisiä ihmisiä. Ajattelin saavani edes jotain pientä työtä. luulin paikkaa aivan mahtavaksi asua.

Myöhemmin sain selville että tutustuin juuri niihin katkerimpiin ja kateellisimpiin ihmisiin jotka yrittävät kaikkensa, että elämäni menee huonosti. Kokoajan jostaki putkahtaa entistä kamalampia ihmisiä ympärilleni ja pelkkä olemassa oloni näyttää niitä ärsyttävän.

Työtä on todella hankala saada ja niistä tapellaan vapaa ajalla. Ihmiset pitää minua uhkana ja yrittää houkutella huonompiin töihin.

Luulin työpaikoissa arvostettavan ahkeruutta ja rehellisyyttä. Tajusin liian myöhään että työnsaanti perustuu nuoleskeluun ja myötäilemiseen. Pitää leikkiä samaan massaan sulautuvaa ihmistä. Työssö oletetaan ihmisen osaavan samat asiat kuin 30v työssä oleva henkilökin.

Minulla on älykkäät, korkeastikoulutetut ja menevät vanhemmat, joilla huippu-urat, paljon rahaa, aina menoa jne. Myös veljeni ja oikeastaan koko muu sukuni on menestynyt poikkeuksellisen hyvin elämässä.

Minä sen sijaan olen kaiketi heikkolahjainen, en saa edes kandia valmiiksi, tuntuu että elämässäni ei ole intohimoja tai kiinnostuksen kohteita ja vuosikausia olen vain ajelehtinut. Tuntuu että en saa kiinni elämästä. Minulla ei ole tulevaisuuden näkymiä, tilillä on 10€, eikä lisää ole tulossa. En puhu asioistani perheelleni tai kenellekään. Olen yksinäinen hylkiö ja aivan hukassa. N27

Se että elämällä ja olemalla kaikin puolin kunnollinen ja kasvattamalla lapset kunnolllisiksi ei tuloksena olekaan kunnolliset aikuiset lapset.

Itse asiassa tuo ap:n esimerkki on hyvin yleinen. Älykkäät ihmiset voivat luulla, että se älykkyys riittää ja kantaa pitkälle. Kuitenkin älykäs ja koulussa hyvin menestynyt voi saada itsensä ihan yhtä hyvin tai ehkä helpomminkin pinteeseen, josta on vaikea päästä pois.

Pari älykkään ihmisen elämää vaikeuttavaa ongelmaa:

- vaikeampi löytää ystäviä ja kumppaneita - sosiaaliset verkostot ovat yhä tärkeämpiä nykyään, ja yleensä juuri niitä asioita, jotka tuovat onnellisuutta ja tekevät elämästä elämisen arvoista. Katastrofin, kuten sairauden tai työttömyyden sattuessa se turvaverkko nostaisi tehokkaasti. Jos ihmisistä suurin osa on keskivertoja ja itse älyllisesti yläpuolella, samantasoiset ystävät ja kumppanit on oikeasti kiven alla, ellei pääse onnistuneesti piireihin, joihin heitä on luonnollisesti kerääntynyt.

- vitkastelu ja vaikeus tehdä päätöksiä, kun osaa katsoa asioita monelta puolelta. Jää helposti jumiin, kun pitäisi vaan tehdä ratkaisu ja porskuttaa tyytyväisenä eteenpäin.

- vaikeus tyytyä keskinkertaiseen elämään, koska on tunne, että pystyisi parempaan ja ansaitsee parempaa. Tässä on helposti riski, että jää kurkottelemaan kuuta ja katajaan kapsahtaa.

Luulin että minusta tulee urakeskeinen, lapseton sinkkunainen joka istuu iltaisin cocktaileilla ystävien kanssa ja puhuu miehistä ja töistä.

Minulla on kyllä hyvä työpaikka ja korkea koulutus, mutta meninkin naimisiin 25-vuotiaana diplomi-insinöörin kanssa ja meillä on kaksi lasta. Olenkin aika perhekeskeinen ja suljen läppärin tasan kello 16, illat vietän perheen kanssa ja harrastuksissa. Tämä näkyy palkassa ja urakehityksessä.

Enimmäkseen ole kuitenkin tyytyväinen että asiat menivät näin, eivätkä niin kuin ajattelin. Eniten harmittaa silloin kun joudun jäämään kotiin lasten flunssan takia ja sähköpostiin tulee ilmoitus työkaverin ylennyksestä. Tämä on kuitenkin oma valintani ja en oikeasti ole kateellinen menestyville ystävilleni jotka menevät töiden jälkeen tyhjään kotiin.

Kaikissa. Aivan kaikissa.

Jos joku olisi kertonut minulle kaksikymmentä vuotta sitten mikä tulevaisuuteni tulisi olemaan, olisin nauranut päin naamaa. Tai jos joku olisi kyennyt todistamaan, että tulevaisuuteni olisi se mitä nyt elän, olisin ampunut luodin kallooni siltä seisomalta. Valitettavasti en tätä nykyistä tilannettani pystynyt ennakoimaan ja nyt pelkuruudestani johtuen elän joka päiväistä elämääni kouluja käymättömänä, pitkäaikaistyöttömänä, kroonisen yksinäisenä, jatkuvasti sairaana ja kokemattomana.

En tiedä, ehkä tarkemmin katsoen merkit tällaiseen tulevaisuuteen olisi voinut nähdä jo aikaisemmassa vaiheessa. Silloin olisi vielä ollut aikaa korjata ja hakea ehkä apua. Nyt kun katselee elämäänsä taaksepäin on se täynnä pelkkiä vääriä valintoja ja epäonnistumisia. Nuoremmalla iällä ei yksittäinen harha-askel tuntunut niin pahalta, mutta valitettavasti kaikki lopulta kasaantuu muodostaen ihmisen eteen kiipeämättömän vuorijonon.

Itse olen eniten pettynyt siihen, että menin naimisiin miehen kanssa, joka ei koskaan ole aidosti minua rakastanut. Asian oikea laita paljastui vasta naimisiinmenon ja lasten syntymien jälkeen. En tiedä mitä pitää tehdä. Olen ahdistunut ja masentunut. Kuitenkin haluan ehjän perheen lapsille. Itse olin umpirakastunut ja se ohjasi kaikkia toimiani ja päätöksiäni, millään muulla ei ollut väliä. Niin rakastunut, etten nähnyt totuutta. En voi käsittää, että päädyin valitsemaan kaikista miehistä sokeana tämän. Kyllä, minulla oli paljon valinnanvaraa nuorena ja miehiä oli jonossa. Enää ei tietenkään ole, olen jo keski-ikäinen ja tuskan riuduttama varjo entisestäni.

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa tuo ap:n esimerkki on hyvin yleinen. Älykkäät ihmiset voivat luulla, että se älykkyys riittää ja kantaa pitkälle. Kuitenkin älykäs ja koulussa hyvin menestynyt voi saada itsensä ihan yhtä hyvin tai ehkä helpomminkin pinteeseen, josta on vaikea päästä pois.

Pari älykkään ihmisen elämää vaikeuttavaa ongelmaa:

- vaikeampi löytää ystäviä ja kumppaneita - sosiaaliset verkostot ovat yhä tärkeämpiä nykyään, ja yleensä juuri niitä asioita, jotka tuovat onnellisuutta ja tekevät elämästä elämisen arvoista. Katastrofin, kuten sairauden tai työttömyyden sattuessa se turvaverkko nostaisi tehokkaasti. Jos ihmisistä suurin osa on keskivertoja ja itse älyllisesti yläpuolella, samantasoiset ystävät ja kumppanit on oikeasti kiven alla, ellei pääse onnistuneesti piireihin, joihin heitä on luonnollisesti kerääntynyt.

- vitkastelu ja vaikeus tehdä päätöksiä, kun osaa katsoa asioita monelta puolelta. Jää helposti jumiin, kun pitäisi vaan tehdä ratkaisu ja porskuttaa tyytyväisenä eteenpäin.

- vaikeus tyytyä keskinkertaiseen elämään, koska on tunne, että pystyisi parempaan ja ansaitsee parempaa. Tässä on helposti riski, että jää kurkottelemaan kuuta ja katajaan kapsahtaa.

Hieno analyysi ja kaikki kohdat pitää mulla paikkansa. Ap

Olisin halunnut työllistyä ulkomaille pysyvästi, löytää puolison ennen kolmikymppisiä ja adoptoida lapsia. Harmittaa kun tuntuu että taidot menneet hukkaan.

Vierailija kirjoitti:

Sairastin vaikeaa masennusta yli kymmenen vuotta, teininä olin varma etten eläisi yli 20-vuotiaaksi ja yritin itsemurhaa kun olin 16 jonka jälkeen vietin kuukauden suljetulla. Olin syrjäytynyt, kiusattu, yksinäinen, mahdottoman ujo ja kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta.

Nykyään 26-vuotiaana olen vilpittömästi onnellinen ja tasapainoinen, minulla on paljon läheisiä ystäviä ja laaja kaveripiiri, ja seurustelen aivan uskomattoman ihanan miehen kanssa.

Kiitos tästä. Olen itse sairastanut masennusta kahdeksan vuotta ja mietin aina välillä, onko kukaan koko maailmassa toipunut jos on ollut näin pitkään sairas. Mutta ehkä minullakin on siis toivoa.

Vierailija kirjoitti:

Kuvittelin joskus 17-vuotiaana, että olen jo 25-vuotiaana naimisissa silloisen poikakaveLukittuSuosittuEn pääse perjantaina lakon takia töihin, työnantaja ei maksa palkkaa, laillista?rin/avopuolison kanssa ja lapsiakin saisimme. Yhteiselämä kestäisi ja olisimme onnellisia elämämme loppuun asti. Toisin kävi; ero tuli 4 vuoden yhteiselon jälkeen. 

Jatkoin yksin ja muutin toiselle paikkakunnalle. Tapasin uuden miehen. Muutettiin yhteen. Sekään suhde ei kestänyt 2,5 vuotta pidempään miehen alkoholiongelman kanssa. Sairastui ensimmäisen kerran masennukseen . Kävin hetken terapiassa ja toivuin. Tapasin kolmannen miehen. En meinannut lämmetä hänelle millään, mutta kun toinen sinnikäästi lämmitteli ja oli jo korviaan myöten ihastunut, niin lopulta minäkin.  Ei kestänyt sekään suhde vuotta pidempään. Mies paljastui narsistiksi. Koin suhteessa pahaa henkistä väkivaltaa. Sairastuin pahaan masennukseen. 

Nykytilanne: Miehetön, suhteeton, lapseton... :D Ikää 35. Tulevaisuus: Varmaan ikisinkkuus. 

😂😂😂😂 Päivän ekat hörönaurut😂 Siis ton lakko jutun takia. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastin vaikeaa masennusta yli kymmenen vuotta, teininä olin varma etten eläisi yli 20-vuotiaaksi ja yritin itsemurhaa kun olin 16 jonka jälkeen vietin kuukauden suljetulla. Olin syrjäytynyt, kiusattu, yksinäinen, mahdottoman ujo ja kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta.

Nykyään 26-vuotiaana olen vilpittömästi onnellinen ja tasapainoinen, minulla on paljon läheisiä ystäviä ja laaja kaveripiiri, ja seurustelen aivan uskomattoman ihanan miehen kanssa.

Kiitos tästä. Olen itse sairastanut masennusta kahdeksan vuotta ja mietin aina välillä, onko kukaan koko maailmassa toipunut jos on ollut näin pitkään sairas. Mutta ehkä minullakin on siis toivoa.

Ja jatkan, että en todellakaan kuvitellut että olen nelikymppisenä tässä tilanteessa: työkyvytön masennuksen takia kahdeksatta vuotta, vakuutusyhtiö päätti yhtäkkiä että olenkin työkykyinen ilman mitään järjellistä syytä ja kituutan työmarkkinatuella sen aikaa kun valitusprosessi etenee eri oikeusasteissa -toista kierrosta jo valitetaan... Mieheni käytännössä elättää minua.

Tässä vaiheessa minun piti olla KHT-tilintarkastaja grafiitinharmaassa jakkupuvussa ja korkokengissä, tietysti ikuisesti hoikkana ja timminä. Olenkin ylipainoinen mielenterveyspotilas Lidlin verkkareissa. Jopa ennen niin täydellinen ihoni on muuttunut Rosaceapaiseiden pesäksi.

Työllistyminen. Opiskelin 2 ammattia ja toisen ammatin töihin en työllistynyt ikinä. Toisen ammatin töihin työllistyin 4-5 kertaa, mutta vain pätkätöihin muutaman kuukausien työsuhteisiin. Yhtäkkiä huomasin olevani yli 30-vuotias ja ei vieläkään mitään lupausta vakituisesta työsuhteesta. 

Nykyään olen siivoojaa, ilman alan koulutusta. Ollut jo 2 vuotta. Enpä olisi uskonut, että siivoojaksi päädyn :( 

Masentavaa luettavaa,tulee mieleen miten paska oma elämä on.

Olen töissä mikä ei kiinnosta yhtään,itse asiassa olen pilannut terveyteni töitä tekemällä,selkä,työtapaturmassa käsi.

Parisuhde on perseestä,asuntolainaakaan en ole saanut maksettua,akan osuus arjen hoitamiseen on sohvalla makaaminen,lapsikin on alkanut tuntua rasitteelta,joudun tekemään kahta työtä että rahat riittää muuhunkin kuin peruselämiseen.

Olen kyllä niin väsynyt ettei kukaan usko,eikä ketään edes kiinnosta,joskus olen miettinyt mitä tapahtuisi jos vain katoaisin?

Töissä pomo repisi perseen kun kukaan ei saa mitään tehtyä,akka tuskin huomaisi,lapsi voisi ihmetellä mutta unohtaisi nopeasti,kotona sanoo nytkin,että iskä sä voitkin mennä jo talliin.

Autot on vanhoja romuja,uusiin ei ole mitenkään mahdollisuutta.

Elämä on kyllä pelkkää paskaa.

Isäni oli alkoholisti ja lapsuuteni pelottava. Sain raittiin ja kunnollisen miehen. En olisi uskonut sellaisia olevankaan. Elämäni meni paljon paremmin kuin edes osasin toivoa.

Minulla päinvastainen yllättävä kokemus. Parisuhteet tipahtelevat taivaasta. Miehet ovat olleet sitoutumishaluisia.

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa tuo ap:n esimerkki on hyvin yleinen. Älykkäät ihmiset voivat luulla, että se älykkyys riittää ja kantaa pitkälle. Kuitenkin älykäs ja koulussa hyvin menestynyt voi saada itsensä ihan yhtä hyvin tai ehkä helpomminkin pinteeseen, josta on vaikea päästä pois.

Pari älykkään ihmisen elämää vaikeuttavaa ongelmaa:

- vaikeampi löytää ystäviä ja kumppaneita - sosiaaliset verkostot ovat yhä tärkeämpiä nykyään, ja yleensä juuri niitä asioita, jotka tuovat onnellisuutta ja tekevät elämästä elämisen arvoista. Katastrofin, kuten sairauden tai työttömyyden sattuessa se turvaverkko nostaisi tehokkaasti. Jos ihmisistä suurin osa on keskivertoja ja itse älyllisesti yläpuolella, samantasoiset ystävät ja kumppanit on oikeasti kiven alla, ellei pääse onnistuneesti piireihin, joihin heitä on luonnollisesti kerääntynyt.

- vitkastelu ja vaikeus tehdä päätöksiä, kun osaa katsoa asioita monelta puolelta. Jää helposti jumiin, kun pitäisi vaan tehdä ratkaisu ja porskuttaa tyytyväisenä eteenpäin.

- vaikeus tyytyä keskinkertaiseen elämään, koska on tunne, että pystyisi parempaan ja ansaitsee parempaa. Tässä on helposti riski, että jää kurkottelemaan kuuta ja katajaan kapsahtaa.

Suutuin.

En hyväksy tätä paskaa, juuri tällaisen takia hävettäisi aivan helvetisti ikinä sanoa olevani älykäs. Ärsyttää nämä lahjakkaat lapset jotka selviää parikymppiseksi asti jokaisestä älyllisestä haasteesta heittämällä. Sitten ensimmäisen kerran kun pitäisi oikeasti ratkaista ongelma, luovuttavat heti ja perustelevat tämän itselleen sillä, miten maailmaan on niin vaikea sopeutua kun on vaan liian hieno enkeli tämän pallon pintaa kuluttamaan. Nuo on kaikki viime kädessä aivan naurettavan pieniä ja helposti ratkaistavia "ongelmia", jos sitä älyä käyttää. Jokaisessa on kyse omasta asenneviasta. Jos ei omia asenteitaan pysty korjaamaan, mikä älykäs sä sitten muka olet.

Jos susta tavikset ovat alapuolellasi etkä kelpuuta heitä ystäviksesi, tämä on merkki kusipäisyydestä, ei älystä.

Jos et pysty tunnistamaan ja hallitsemaan taipumustasi ylianalysointiin, et vaan ole kovin fiksu, anteeksi nyt vaan, tai sinulla on pakko-oireinen häiriö tai masennus, mene hoitoon.

Jos kuvittelet ansaitsevasi jotain hienoa, suurta menestystä ja statusta minkä saavuttamiseen sinulla ei ole edellytyksiä, olet häiriintynyt ihminen ja itsetuntosi ja identiteettisi perustuu kokonaan illuusiolle erityisyydestä. Tämä voi olla joko aikuistumisen puutetta tai sitten mielenterveysongelma.

Jollet kykene nauttimaan normaalista elämästä, se on todella surullista, mutta ei johdu älystäsi. Sen sijaan voit hyödyntää älyäsi asian muuttamiseksi.

Oikeastaan koko elämä ei mennyt niinkuin olisi pitänyt. Paska perhe, paska lapsuud ja nuoruus. Vuosien oireilu, itsetuhoisuus, syömishäiriö, vakava masennus ja ahdistuneisuus (vuosia myöhemmin tajusin nämä kaikki PTSD:n oireiksi). Minun pitäisi olla persoonallisuushäiriöinen juoppo/narkkari/vankilassa tai muuta vastaavaa. En ole sitäkään. Normaalissa tai edes vähän normaalimmassa perheessä olisin saanut käytettyä luovaa ja älyllistä kapasiteettiani paremmin ja olisin varmasti yliopistossa. No, en ole sielläkään. Traumatausta vaikuttaa liikaa jaksamiseen ja ajan hallintaan. Mutta en ole syrjäytynytkään. Opiskelen ja käyn töissä, sain hyvän parisuhteen vaikka tilastollisesti pitäisi olla jonkun sekopään kanssa suhteessa. Onneksi en. Ja nykyään olen jopa aika onnellinen. Monenlaista olisi pitänyt tapahtua, mutta jotenkin onnistuin luovimaan parhaimman ja pahimman skenaarion välistä. Saan hyödynnettyä kokemuksiani työssäni ja olen todella hyvä siinä mitä teen. Sen kurjan lapsuuden ansiosta. Ristiriitaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa tuo ap:n esimerkki on hyvin yleinen. Älykkäät ihmiset voivat luulla, että se älykkyys riittää ja kantaa pitkälle. Kuitenkin älykäs ja koulussa hyvin menestynyt voi saada itsensä ihan yhtä hyvin tai ehkä helpomminkin pinteeseen, josta on vaikea päästä pois.

Pari älykkään ihmisen elämää vaikeuttavaa ongelmaa:

- vaikeampi löytää ystäviä ja kumppaneita - sosiaaliset verkostot ovat yhä tärkeämpiä nykyään, ja yleensä juuri niitä asioita, jotka tuovat onnellisuutta ja tekevät elämästä elämisen arvoista. Katastrofin, kuten sairauden tai työttömyyden sattuessa se turvaverkko nostaisi tehokkaasti. Jos ihmisistä suurin osa on keskivertoja ja itse älyllisesti yläpuolella, samantasoiset ystävät ja kumppanit on oikeasti kiven alla, ellei pääse onnistuneesti piireihin, joihin heitä on luonnollisesti kerääntynyt.

- vitkastelu ja vaikeus tehdä päätöksiä, kun osaa katsoa asioita monelta puolelta. Jää helposti jumiin, kun pitäisi vaan tehdä ratkaisu ja porskuttaa tyytyväisenä eteenpäin.

- vaikeus tyytyä keskinkertaiseen elämään, koska on tunne, että pystyisi parempaan ja ansaitsee parempaa. Tässä on helposti riski, että jää kurkottelemaan kuuta ja katajaan kapsahtaa.

Suutuin.

En hyväksy tätä paskaa, juuri tällaisen takia hävettäisi aivan helvetisti ikinä sanoa olevani älykäs. Ärsyttää nämä lahjakkaat lapset jotka selviää parikymppiseksi asti jokaisestä älyllisestä haasteesta heittämällä. Sitten ensimmäisen kerran kun pitäisi oikeasti ratkaista ongelma, luovuttavat heti ja perustelevat tämän itselleen sillä, miten maailmaan on niin vaikea sopeutua kun on vaan liian hieno enkeli tämän pallon pintaa kuluttamaan. Nuo on kaikki viime kädessä aivan naurettavan pieniä ja helposti ratkaistavia "ongelmia", jos sitä älyä käyttää. Jokaisessa on kyse omasta asenneviasta. Jos ei omia asenteitaan pysty korjaamaan, mikä älykäs sä sitten muka olet.

Jos susta tavikset ovat alapuolellasi etkä kelpuuta heitä ystäviksesi, tämä on merkki kusipäisyydestä, ei älystä.

Jos et pysty tunnistamaan ja hallitsemaan taipumustasi ylianalysointiin, et vaan ole kovin fiksu, anteeksi nyt vaan, tai sinulla on pakko-oireinen häiriö tai masennus, mene hoitoon.

Jos kuvittelet ansaitsevasi jotain hienoa, suurta menestystä ja statusta minkä saavuttamiseen sinulla ei ole edellytyksiä, olet häiriintynyt ihminen ja itsetuntosi ja identiteettisi perustuu kokonaan illuusiolle erityisyydestä. Tämä voi olla joko aikuistumisen puutetta tai sitten mielenterveysongelma.

Jollet kykene nauttimaan normaalista elämästä, se on todella surullista, mutta ei johdu älystäsi. Sen sijaan voit hyödyntää älyäsi asian muuttamiseksi.

Tuo vastaus kertookin kaiken vastaajan älykkyydestä.

On ihan oikeasti todella vaikea elää yhteiskunnassa, jossa 99,9 % ihmisistä on omaan tasoon nähden älyllisesti kehitysvammaisia.