Rehellisesti: jos olisit tiennyt, kuinka raskasta vanhemmuus voi pahimmillaan olla, olisitko hankkinut lapsia?

Kyllä. Ei tämä ole raskasta, kun ei ole erityislapsia, perhe kasassa, rahaa ja terveyttä. Eri asia jos joku palasista puuttuisi. Tietenkin väsyttää välillä, mutta mikäpä tässä maailmassa ei väsyttäisi. Pitää vaan höllätä muista jutuista sitten, kodin ei tarvi koko ajan olla tiptop - lelut voi jäädä illalla maahan jos ennemmin tekee mieli nukkumaan, voi syödä eineksiä - jos vaihtoehto olisi että kukaan ei söisi mitään. Ulkonäönkään ei tartte olla niin justiinsa, vaikka pidänkin kovin meikkaamisesta ja laittautumisesta, ehkä sekin on minulle hetki itselleni. Kaveritapaamisista voi joutua karsimaan, mutta kun kukaan muukaan ei pysty aina treffailemaan niin tapaamisista tulee entistä tärkeämpiä ja on myös tullut opittua ettei ole enää pakko jatkaa kuormittavia kaveruussuhteita, vaan jatkaa kaveruutta vain niiden kanssa jotka eivät saa oloasi koko ajan tukalaksi. En siis puhu siitä, etteikö kaverilla saisi olla vaikeaa vaan sellaisista ihmisistä jotka kehuvat koko ajan itseään ja haukkuvat ovelasti sinua samassa.

Jos tietäisin sen mitä nyt tiedän, en olisi hankkinut lapsia. En tosin siksi että vanhemmuus on niin raskasta, vaan siksi että en lapsieni takia voi tappaa itseäni. Elämä on ollut jo vuosia jokapäiväistä kärsimystä ja haluaisin hartaasti lopettaa sen, mutta en saata lapsilleni aiheuttaa enempää tuskaa.

#EkleguLightBox {display:none; background:#fff; opacity:1; position:fixed; top:10%; left:5%; width:290px; height:60px; z-index:1000; border:2px solid #000;margin: 0px; padding:10px; padding-top:5px;}#EkleguLightBox > dl {margin: 0px; padding:0px;}#EkleguLightBox > dl > dt {margin: 0px; padding:0px; padding-top:5px; font-family:'Times New Roman',serif; font-size:14px; color:black; line-height: 1.0; font-weight: bold; text-decoration: none; background: transparent;}#EkleguLightBox > dl > dd {margin: 0px; padding:0px; padding-top:2px; font-family:'Times New Roman',serif; font-size:14px; color:black; line-height: 1.0; font-weight: normal; text-decoration: none; background: transparent;}

Olisin, oikeastaan mulla olikin aavistus mitä se on koska mulla on pikkusisaruksia. Mielestäni vanhemmuuden raskautta liioitellaan liiaksi, se raskas vaihe on kuitenkin vain korkeintaan kuukausia kutakin lasta kohden ja muutama vuosi perheen elämässä. Apuakin on saatavissa ja ostettavissa. Sen sijaan sitä ei koskaan tuoda esiin että miten nopeasti se väsymys tulee ja miten totaalista se voi olla. Siinä totaalitipahdusvaiheessa voi tulla sitten paniikki ettei selviä, etenkin jos ei ole tukiverkostoja. Kannattaa ennakolta miettiä ja selvittää mistä kautta saa apua.

Olisin.

Raskaimmillaan lasten kanssa on ollut pikkukakkosen syntymän jälkeen. Isompi lapsi oli 2,5v kun pikkusisko syntyi ja heräsi joka yö 5-7 kertaa 3v saakka. Silti kävin töissä normaalin äitiysloman jälkeen eikä miehestä ollut öisin apua (kun sä kuitenkin olet jo valmiiksi hereillä). Tuosta on nyt 34v enkä vieläkään pysty nukkumaan öisin vaan heräilen ja valvon, yhtäjaksoinen uni on 2-4h/yö.

7v myöhemmin syntyi 3. lapsi ja siitä 12v vielä iltatähti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun esikoiseni on vasta 1,5-vuotta ja seuraava syntyy kuukauden sisään. Minusta rasittavinta on ollut raskaudet. Vaikka olikin koliikkia ja vaativa vauva niin kaikki on ehdottomasti ollut sen arvoista. Mutta aika alussa vielä, palataan asiaan parin kymmenen vuoden päästä niin kerron miten meni.

Eikö pelota minkälaista on kun on kaksi eri kehitysvaiheessa olevaa vaippapyllyä? Uskotko että parisuhde kestää seuraavat pari vuotta? Eikö esikoista tule sääli kun hän joutuu noin pienenä isoksi sisarukseksi?

Kiitos huolenpidosta sinä tuntematon. Meillä on käynyt hirmuinen tuuri ja tämä esikoinen on oikein reipas ja syö nätisti itse ja touhuaa muutenkin, eikä kyllä jatkuvasti kakkaa niin se ei ole ongelma. Jos nyt joku jännittää niin se että tuo ensimmäinen ei ole juuri ikinä nukkunut päiväunia kun korkeintaan 1h-2h useammassa osassa ja oli myös koliikkia niin jos seuraava on samanlainen niin toki se hieman hankaloittaa, mutta ei siihenkään maailma kaadu.

Parisuhteemme on oikein hyvä kiitos kysymästä. En epäile hetkeäkään, mies nytkin on ollut se joka kotona ollessaan enemmän touhuaa pojan kanssa kun en juuri ole tältä raskaudelta pystynyt. Ei siis säälitä myöskään esikoinen koska meitä on kaksi aikuista niin hänelle liikenee oikein paljon edelleen rakkautta ja huomiota, eikä me hänelle vielä vastuuta vauvanhoidosta anneta joten varmasti selviää isoveljenä.

Ja koska nyt vaivauduit meistä huolestumaan, niin kerron vielä että olemme molemmat perheistä joissa meillä on ollut sisarukseen pieni ikäero ja olemme olleet siitä iloisia, joten tämä päätös tuli ihan luonnostaan ja onneksi onnistuikin. Odotamme vauvaa innolla.

En hankkisi. Eikä nyt ole kysymys siitä, että pienen vauvan tai lapsen hoitaminen on raskasta, vaan on kysymys paljon vakavimmista asioista. Rakastin sitä aikaa, jolloin lapseni oli vauva. Tuli nukuttua huonosti, mutta se oli silti ihanaa aikaa. Rakastin myös aikaa, jolloin lapseni oli vielä lapsi. Se oli ihanaa aikaa. Mitä isommaksi lapsi alkoi varttua, sitä suuremmaksi kasvoi huoli hänestä. Lapsuuden leikit jäivät, ja alkoivat elämän oikeat huolet. Tänä päivänä lapsi on siis jo aikuinen. Hän syntyi pahan laman aikoihin. Ajattelin tuolloin, että kyllä,lama on sitten ohi, kun hän kasvaa isoksi. Tilanne on kuitenkin bain pahentunut. Nyt saa vierestä katsoa, kun koulussa aina hyvin menestynyt, korkeasti koulutettu nuori ei löydä työtä, ja masentuu. Työtä kun ei vain yksinkertaisesti riitä kaikille. En olisi tehnyt lasta tähän maailmaan ollenkaan, jos olisin tiennyt, millainen tulevaisuus häntä odottaa. Suomessa syntyvyys on vähentynyt, ja taitaa olla nyt pohjalukemissa, enkä ihmettele yhtään.

Olisin kyllä. Rankkaa oli tosin vain suuritarpeisen esikoisen kanssa. Kuopus on superhelppo lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Totta helkkarissa olisin. Vaikka viime yö meni valvoessa lapsen kipeän varpaan takia, on hän rakkain.

Eilen kaupassa olin ihan hermokimppu lapsilleni, mutta se olin minä jolla oli huono päivä.

Mies tekee pitkää päivää ja olen välillä yksinäinen, mutta silti lapseni ovat ansainneet parasta. He ovat kaikkein rakkaimpia ja tärkeimpiä. Valtavan suloisia ja ihania. Pikkuihmisiä.

ilolla lukee tällaista tekstiä. Lapset on kuin naamatatuointi, niiden hankkimisesta pitäisi olla 95% varma, 5% on aina riskivaraa.

Kolmen nyt jo aikuisen lapsen kokemuksella: ilman muuta olisin, ja ehkä sen neljännenkin lapsen,  jota vähän mietittiin. 

Suurkiitos kaikille vastanneille! Mukava lukea välillä tällaista hieman erilaista ja lämminhenkisempää ketjua.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys otsikossa.

Kyllä, ja enemmän ja aikaisemmin. Vähän kuin kysyisit, että jos olisin tiennyt miten rankkaa opiskelu ammattiini olisi, ryhtyisinkö uudelleen? Tottakai, oli vaivan arvoista.

En. Mulla on 1. Enkä aina jaksa ymmärtää miks joku tekis enemmän :D :D ku näkee mitä se on...

Mutta rakastan kuitenkin lastani ja elämä on jo aika mukavaa koululaisen kanssa.

En todellakaan olisi. Pikku paska ei nuku koskaan. Pelkkää huutoa ja kitinää 24/7

Vaikea sanoa. Lapsi tuli vähän yllärinä, joten ajattelen sen niin että kaikella on tarkoitus.

Helpompaahan se elämä ilman lasta oli mutta myös ilman lasta olisi jäänyt niin paljosta paitsi.

Kyllä. Sairautta ja kuolemaa kokenut lapsen kautta, mutta jokainen lapsi on lahja, heidät saadaan ja täysin ateisti olen.

Kyllä, vaikka vauva aika oli rankkaa ja taperoaika uhmaiällä oli vielä rankempaa, niin nyt tiedän että se menee ohi. Aivan ihana koululainen ja teini, en kadu.

Kyllä olisin tehnyt molemmat kaksi ja sen jälkeen sterilisaation ihan niin kuin nytkin.

Ainoa mitä olisin tehnyt toisin olisi ollut se, että olisin joko ottanut eri miehen tai sitten asettunut talolainoineni lähemmäs omaa perhettäni.

Miehessäni ei vikaa - mutta sukunsa on ihan hanurista. Anoppi ja appi elävät 10km säteellä, mutta juopottelivat mieheni lapsuuden. Ei siis olla tekemisissä. Minulla onkin ihan valtava mummokateus. En kaipaa sitä, että saisi käydä baarissa ja lapset yökylään. Kaipasin etenkin nuoremman ollessa vauva sitä, että olisi joki silloin nelivuotiaan esikoisen kanssa käynyt vaikka silloin tällöin kauniina kesänä jäätelöllä tai leikkipuistossa. Olisi vaikka joskus (kerran kahdessa kuussa) joku katsonut lapsia sen aikaa, että olisin saanut siivota rauhassa tai käydä yksin kaupassa. Mieshän oli paljon silloin töissä ja vaikka on aina lapsensa siinä missä minä hoitanutkin on tämä tukiverkkojen totaalinen puute ollut meille isoin ongelma usein.

Nyt elämä kahden (pian 4v ja 8v) kanssa on jo oikein mukavaa. Harvoin tulee enää sellaisia niin totaalisia uupumuksen ja kaaoksen hetkiä, kun tuntuu että voisi keksiä aikakoneen ja perua kaiken.

Sterilisaatioon päädyin parin vuoden harkinnan jälkeen; mietin pystyinkö kuvittelemaan olevani äiti kolmelle, alkavani kaikki taas alusta (vauvat ei koskaan ole olleet mun juttu, vauva-aika oli pakollinen paha) ja kumpaako tulisin enemmän katumaan; sitä että teki kolmannen vai jätti tekemättä.

Vastaus oli joka kerta selkeä ja sterilisaatio on ollut yksi parhaista päätöksistä ikinä; hyvästi mielenvaihtelut, hormonaalinen ehkäisy ja sen tehosta huolehtiminen, turvotus jne.

Minulla on pari +35-40 pariskuntaa, jotka ovat suoraan kysyneet, että mitä mieltä minä olen; kannattaako lapsia hankkia. Nämä pariskunnat ovat sellaisia, joita yhdistää toisille oman ajan antaminen, yhdessä matkustelu ja muutenkin kaikki on kunnossa ilman lasta. Kaikille olen vastannut, että ei kannata jos ei kummallakin ole selkeää halua lapsen hankintaan ja jollei kumpikin ole valmis asettamaan sen lapsen etenkin ensimmäisinä elinvuosina KAIKEN edelle. Se menee unien, matkojen, parisuhteen, töiden, elämän, omien tarpeiden jne. edelle.

Olisin varmasti ollut ihan yhtä onnellinen - ellen jopa onnellisempi - ilman lapsiani. Se vain olisi ollut niin erilaista onnellisuutta. Se olisi muodostunut esim. ulkomaanmatkojen ja muiden kokemusten kautta. Kun nyt onni muodostuu lapsen kehittymisestä ja ei niin hohdokkaista asioista. Esimerkiksi siitä, kun isompi lapsi toivoo treffejä ja laatuaikaa äitinsä kanssa tai pienempi suhauttaa vahingossa s-kirjaimen tai oppii uuden taidon.

Ei lapset todellakaan ole mikään naisesta parempaa jalostava maaginen voima. Itse en ainakaan ole sen parempi ihminen kuin ennen lapsiakaan, päin vastoin. Käämi palaa, sotkut ärsyttää ja syyllisyys painaa (mm. koti-työ-lapset yhteensovitus dilemma, johon pitäisi se parisuhdekin johonkin ahtaa).

Vierailija kirjoitti:

Suurkiitos kaikille vastanneille! Mukava lukea välillä tällaista hieman erilaista ja lämminhenkisempää ketjua.

Lämminhenkisempää? Täällähän useat kertovat, etteivät olisi missään nimessä hankkineet lapsia, jos olisivat tienneet, miten rankkaa se on. Moni elää pahassa tilanteessa, jossa ei haluaisi että lapsi on, vaikka se on.

Me kokeiltiin perhe-elämää toimimalla tukiperheenä. 3 vuotta sitä lystiä, niin ei ole tarvinnut lisääntymistä enää ajatellakaan. Onnellinen dinkkuna 😉

En olisi hankkinut. Vauva-ajan ja peruskouluajan valvomiset ja sairastelut kyllä kestää. Mutta sitten kun tulee ne epämääräiset kaverit, päihteet, mielenterveysongelmat, syrjäytyminen ym. Ja kun tämä nyky-yhteiskunta ei anna sitä apua ja on kaikenlaiset salassapitovelvollisuudet, ettei vanhemmille kerrota, että mikä nuorta vaivaa ja mitä sille osaisi kotona tehdä. En tosiaan olisi hankkinut.