Rehellisesti: jos olisit tiennyt, kuinka raskasta vanhemmuus voi pahimmillaan olla, olisitko hankkinut lapsia?

En.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurkiitos kaikille vastanneille! Mukava lukea välillä tällaista hieman erilaista ja lämminhenkisempää ketjua.

Lämminhenkisempää? Täällähän useat kertovat, etteivät olisi missään nimessä hankkineet lapsia, jos olisivat tienneet, miten rankkaa se on. Moni elää pahassa tilanteessa, jossa ei haluaisi että lapsi on, vaikka se on.

Aika harva tällainen vastaus on omaan silmään osunut.

Olisin hankkinut. Vaikeinta on ollut taloudelliset haasteet, mutta paradoksaalisesti niitä on ollut helpompi toisaalta myös kestää kun on ollut rakas perhe ympärillä. Vanhin lapseni on jo täysi-ikäinen enkä ihan käsitä tuota pelkoa lapsen elämänkulusta. Totta kai itsekin välillä murehdin vaikkapa sitä että löytääkö se koskaan rakkautta tai miten saa töitä kun opiskelee niin epävarmaa alaa, mutta eivät nämä pelot ole saaneet minua kertaakaan katumaan lapsien hankintaa, nämähän ovat aivan tavallisia tunteita jotka tulevat ja sitten ne menevät. Pahoihin ajatuksiin kun ei pidä jäädä vellomaan, se ei tee kellekään hyvää.

Jos äiti liikaa roikkuu peloissa että kohta lapsi rupeaa narkkamaan tai tappaa itsensä, kertoo se siitä että apua ei ole osattu hakea ajoissa tai oikeista paikoista, sekä siitä ettei osaa päästää irti kontrolloivasta äitiydestä jossa kuvitellaan että äiti voisi muka jotenkin päättää lapsen tunne-elämästä tai valinnoista. Yksinkertaisesti: pelkäävä äiti ei luota omaan lapseensa, sillä ei luota itseensä. Näiden ongelmien juuret ovat useimmiten syvällä eivätkä ainakaan katoa sillä että äiti toivoisi ettei olisi koskaan hankkinutkaan lapsia.

Olin vela kolmekymppiseksi asti, sillä olin varma että elämä lapsen kanssa olisi ihan liian rankkaa, sitovaa ja tylsää. Sitten kun ikää tuli lisää en ollutkaan enää niin varma, mietin jäänkö kuitenkin jostain paitsi jos jään lapsettomaksi. 34-vuotiaana, 14 vuoden yhdessäolon jälkeen, päätettiin sitten jättää ehkäisy pois ja katsoa mitä luonto keksii vaikka se tavallaan pelottikin. Tulin pian raskaaksi, ja silloinkin mietin monesti oliko päätös oikea, osaisinko rakastaa lastani, enhän edes pitänyt vauvoista. Mutta kun lapsi syntyi päässä naksahti joku vaihde päälle jonka olemassaolosta en tiennyt mitään. Tuo pieni ihminen on tuonut niin paljon iloa elämääni, että kaikki se valvominen, huoli ja oman ajan puute on ollut sen arvoista. Montaa ihmistä olen elämässäni rakastanut, mutta mitään niin suurta rakkautta en ole kokenut kuin rakkaus omaan lapseen, sitä ei voi sanoin kuvailla.

Ja lyhyesti vastaten: kyllä olisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurkiitos kaikille vastanneille! Mukava lukea välillä tällaista hieman erilaista ja lämminhenkisempää ketjua.

Lämminhenkisempää? Täällähän useat kertovat, etteivät olisi missään nimessä hankkineet lapsia, jos olisivat tienneet, miten rankkaa se on. Moni elää pahassa tilanteessa, jossa ei haluaisi että lapsi on, vaikka se on.

Aika harva tällainen vastaus on omaan silmään osunut.

Lämminhenkinen hieman ihmetteli itsekin että missä ne negatiiviset vastaukset olivat vai onko mun puolikas vesilasi vaan täynnä kun toisella se on tyhjä.

Toki negatiivisia vastauksia alkoi sitten tulla... Ajoitus sattumaa, totta kai. ;)

Mutta vakavasti: suhteessa palstan aiempiin, melko kielteisiin avauksiin tätä ketjua on ollut kiva lukea. Ihmisten ajatuksiin kerrankin helppo samaistua.

Up.

Olisin. Perheen perustaminen oli yksi minun isoista haaveista. Kun olin toteuttanut kaikki muut haaveet(matkustelut, ulkomailla asumiset jne), oli perheen vuoro. Tiedän, että olisin tuntenut oloni tyhjäksi, jos en olisi tehnyt lasta. 

Meille kyllä riitti yksi, joten siitä todellisesta rankkuudesta en ehkä tiedä mitään. On meilläkin silti ollut rankkaa koliikin, synnytyksen jälkeisen masennuksen ja kolmen vuoden unettomuuden ansiosta. Silti en kyllä vaihtaisi perhe-elämää pois, vaikka tietäisin mitä tämä on. 

Kyllä. En ymmärrä miksi pelotellaan niin kauheasti lasten hankkimista. Elämämme paras päätös ja asia ovat ehdottomasti lapset. Aina puhutaan vain, että ei saa enää ikinä nukuttua, mihinkään ei pääse ja elämä on ohi. Mielestäni se on päinvastoin, elämäni vasta alkoi kun sain lapseni 27-vuotiaana. Niin ihmiset kuin vauvakin ovat erilaisia, esim. Jotkut nukkuu heti täydet yöt, jotkut vasta myöhemmin. Jälkikäteen olisin toivonut, että ihmiset olisivat rohkaisseet eikä pelotelleet miten kauheita lapset ovat, koska mikään niistä uhkailuista ei todellakaan toteutunut.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. En ymmärrä miksi pelotellaan niin kauheasti lasten hankkimista. Elämämme paras päätös ja asia ovat ehdottomasti lapset. Aina puhutaan vain, että ei saa enää ikinä nukuttua, mihinkään ei pääse ja elämä on ohi. Mielestäni se on päinvastoin, elämäni vasta alkoi kun sain lapseni 27-vuotiaana. Niin ihmiset kuin vauvakin ovat erilaisia, esim. Jotkut nukkuu heti täydet yöt, jotkut vasta myöhemmin. Jälkikäteen olisin toivonut, että ihmiset olisivat rohkaisseet eikä pelotelleet miten kauheita lapset ovat, koska mikään niistä uhkailuista ei todellakaan toteutunut.

Olen tästä aivan samaa mieltä. Etukäteen ihmiset pelottelivat, että sitten kaikki muuttuu eikä voi enää käydä missään jne. Ei todellakaan kaikki muuttunut, ystävät eivät kadonneet ja lapsen kanssa voi tehdä vaikka mitä, ja tarvittaessa sen saa hoitoon. Koen päinvastoin, että maailmani on laajentunut, vaikka kotona tuleekin tietty oltua enemmän kuin ennen. Uuvuttavista päivistä huolimatta ajattelen, että olisi kannattanut tehdä lapsi jo aikaisemmin.

Onhan se välillä raskasta, mutta aina sen arvoista! Kolmatta odotellaan.

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä nyt on niin raskasta? Neljän äiti

Hyi!

Luultavasti en, tällä hetkellä olen luopunut elämässäni kaikesta. Olen vankina kotona ilman minkäänlaista sosiaalista elämää. Kumpikin lapsista on ollut tosi vaikeita ja raskaita, lisäksi vanhemmalla on puheentuottamisen kanssa ongelmia. Mies käy vain kotona syömässä ja nukkumassa töiden, harrastusten ja kavereiden näkemisen ohella. Itselläni ei ole enää ainuttakaan kaveria ja sukulaisiakaan ei näe kun auto on aina miehen matkassa.

Olisin, yhden. Toinen jäi liikaa meidän aikuisten ongelmien jalkoihin ( lasten välillä ikäeroa 8 vuotta). Sitten ongelmat kulminoituivat, nyt olen yksin päihdenuoren kanssa enkä meinaa jaksaa.

Vierailija kirjoitti:

En. Sain nepsyoireisen. Aikamoista kivireen vetämistä ja työntämistä tämä on ollut kautta linjan. En onneksi hankkinut kuin yhden ja hänkin on kohta aikuinen.

Sama minulla. Toinen on nepsy, toinen ei. Monesti oon miettinyt, että näitä "tavallisia lapsia" menisi vaikka puoli tusinaa, mutta nepsyjä ei meinaa jaksaa ainuttakaan. Pitkän aikaa "kielsin" itsäni edes ajattelemasta näin tästä nepsystä, mutta nyt on menty jo sen rajan yli. Nyt vaan ajattelen että en jaksa ja vituttaa. Ja sanon miehelle ääneenkin ja hän minulle. Enää en viitsi sensuroida tunteita. Olen väsynyt tähän arkeen ja vielä kun tuntuu että vaikka mitä tekisi, niin mikään ei kanna. Huoli on jo siitä, että pärjääkö koskaan työelämässä. Luultavasti ei. 

Joku edellä kirjoitti että oli raskasta kun lapsen kipeän varpaan takia piti valvoa mutta silti on lapsi rakas. Hoh hoh. Kokeile valvoa kymmenen vuotta (no, ei putkeen, mutta joka yö heräät 2-3 kertaa ja laitat lapsen uudestaan nukkumaan) ja kaikki saakelin väännöt päivälläkin. Ja 90% negatiivista palautetta lapsesta myös ympäristöltä. 

No ei vaan. Ehkä olen vaan kateellinen heille, joiden lapsilla ei ole suurempia murheita.