Lue keskustelun säännöt.
Haluaisitko adoptoida lapsen ulkomailta? Miksi tai miksi et?
Jos haluaisit mutta et kuitenkaan tee sitä niin mikä on syynä? (Onko muita syitä kuin rahattomuus, oma sairaus tms.? )
Kommentit (179)
Adoptio ei tosiaankaan ole mikään selviöratkaisu lapsensaantihaluun. Kenelläkään aikuisella ei ole oikeutta saada lapsi, vaan kyse on lapsen oikeudesta saada itselleen mahdollisimman sopivat ja jaksavat vanhemmat (tai yksi vanhempi). Adoptioon tulevia lapsia on paljon vähemmän kuin vanhemmiksi haluavia aikuisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ne traumat kehittyvät lapselle oman elämänhistorian kautta eikä mediakirjoittelun vuoksi. Ensimmäisten elinvuosien kehityshaasteeseen liittyy perusturvallisuuden kokemuksen rakentaminen, ja ero biologisesta äidistä sekä kuukausien - jopa vuosien - hoito lastenkodissa todellakin vaikuttaa kehittyvään lapseen.
Kotimaan adoptoiduilla ei itse asiassa ole sen enempää psyykkistä oireilua kuin biologisilla lapsilla (Turussa tehty tutkimus 1984), sehän on suunnilleen 20% väestöstä joka tapauksessa, joilla on mielenterveyteen liittyvää haavoittuvuutta. Sen sijaan kansainvälisesti adoptoiduilla on ruotsalaisten tutkimusten mukaan kolminkertainen todennäköisyys päätyä itsemurhaan yms. Itse asiassa hankalin ikä tulla adoptoiduksi uuteen perheeseen on 5-10 kk välillä sekä sen jälkeen, kun on täyttänyt kaksi vuotta, näin ainakin jotkut tutkimuksen esittävät, liittynee vauvan erillistymiskehityksen vaiheisiin.
Vierailija kirjoitti:
Kotimaan adoptoiduilla ei itse asiassa ole sen enempää psyykkistä oireilua kuin biologisilla lapsilla (Turussa tehty tutkimus 1984), sehän on suunnilleen 20% väestöstä joka tapauksessa, joilla on mielenterveyteen liittyvää haavoittuvuutta. Sen sijaan kansainvälisesti adoptoiduilla on ruotsalaisten tutkimusten mukaan kolminkertainen todennäköisyys päätyä itsemurhaan yms. Itse asiassa hankalin ikä tulla adoptoiduksi uuteen perheeseen on 5-10 kk välillä sekä sen jälkeen, kun on täyttänyt kaksi vuotta, näin ainakin jotkut tutkimuksen esittävät, liittynee vauvan erillistymiskehityksen vaiheisiin.
Niin. Ruotsalainen tutkimus.
Miten adoptio on hoidettu?
Vuonna 1984 tehty tutkimus on jo vanhentunutta tietoa laadullisesti nykypäivän tutkimusasetelmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En, koska en halua lapsia niin paljon, että olisin valmis käymään läpi adoptioprosessia tai lapsenkasvatusrumbaa. Eri asia jos omia sattuu tulemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoinut kaksi kertaa. Samasta maasta. Toinen on nyt teini-ikäinen ja toinen esiteini. Molemmat tulleet perheeseen alle vuoden ikäisinä vauvoina.
Koen että prosessi oli raskas, mutta palkinto siitä mahtava. En vaihtaisi pois mistään hinnasta.
Enkä koe että meillä olisi mitään ongelmia joita ei olisi sellaisillakaan, joilla on biologisia teini-ikäisiä tai sitä lähestyviä lapsia.
Adoptio oli ainoa vaihtoehto sillä en voi saada omia biologisia lapsia.Lapsettomana eläminen ei ollut vaihtoehto?
Jos voi adoptoida niin miksi valita lapseton elämä? Ilmeisesti kuulut niihin naisiin joiden mukaan naisten täytyy hommata omia lapsia tai olla ilman.
Adoptointi ei ole moraalisesti oikein.
Mistä kuvittelit minun olevan nainen? Olen kylläkin ulkomailta adoptoitu mies, joten omaa kokemusta löytyy.Etkö voi hyväksyä muiden erilaisia mielipiteitä, vai mikä on ongelmasi?
Sinun mielipiteesi miehenä on siis että naisten täytyy itse tehdä lapset tai olla ilman. Oletko elänyt huonossa adoptio perheessä kun koet olevasi moraalisesti väärä valinta? Olisitko mieluummin elänyt "omassa maassa sitä" voithan vielä lähteä sinne.
Adoptiokeskustelussa ongelma on juuri tämä. Yllä joku kirjoittaa todella ilkeästi ihmiselle, joka oletetusti on adoptoitu ja ehkä hänellä on siitä jokin trauma. Keskustelu pyörii aikuisten ympärillä, kellä on oikeus ja mikä on motivaatio adoptoida.
Lapsista puhutaan kun kauppatavarasta. Ja moni jonka mielestä adoptio on tavalla tai toisella väärin ja epäilyttävää, puhuu adoptoiduista pelkkinä ongelmakimppuina. Ja tässä on Suomen ongelma: haasteet tunnistetaan, ne tiedetään, mutta niille ei tehdä mitään. Voin kertoa, ihan Suomessa syntyneenä adoptiolapsena, että saamani kohtelu on välillä ollut ala-arvoista, vaikka en ulkonäöltäni eroa tavallisesta kansalaisesta mitenkään. Lapsena adoptiosuku piti käsivarren mitan päässä, ensimmäisen poikaystävän äiti ei halunnut tavata, koska "ei sen kaltaisista voi koskaan tietää".
Omiin traumoihini en ole saanut apua. Kela ei tunnista minulla mitään ongelmaa, minulla ei ole varaa maksaa terapiaa yksin. Pelastakaa lapset ry ei edes vastannut viestiin aikoinaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoinut kaksi kertaa. Samasta maasta. Toinen on nyt teini-ikäinen ja toinen esiteini. Molemmat tulleet perheeseen alle vuoden ikäisinä vauvoina.
Koen että prosessi oli raskas, mutta palkinto siitä mahtava. En vaihtaisi pois mistään hinnasta.
Enkä koe että meillä olisi mitään ongelmia joita ei olisi sellaisillakaan, joilla on biologisia teini-ikäisiä tai sitä lähestyviä lapsia.
Adoptio oli ainoa vaihtoehto sillä en voi saada omia biologisia lapsia.Lapsettomana eläminen ei ollut vaihtoehto?
Jos voi adoptoida niin miksi valita lapseton elämä? Ilmeisesti kuulut niihin naisiin joiden mukaan naisten täytyy hommata omia lapsia tai olla ilman.
Adoptointi ei ole moraalisesti oikein.
Mistä kuvittelit minun olevan nainen? Olen kylläkin ulkomailta adoptoitu mies, joten omaa kokemusta löytyy.Etkö voi hyväksyä muiden erilaisia mielipiteitä, vai mikä on ongelmasi?
Sinun mielipiteesi miehenä on siis että naisten täytyy itse tehdä lapset tai olla ilman. Oletko elänyt huonossa adoptio perheessä kun koet olevasi moraalisesti väärä valinta? Olisitko mieluummin elänyt "omassa maassa sitä" voithan vielä lähteä sinne.
Adoptiokeskustelussa ongelma on juuri tämä. Yllä joku kirjoittaa todella ilkeästi ihmiselle, joka oletetusti on adoptoitu ja ehkä hänellä on siitä jokin trauma. Keskustelu pyörii aikuisten ympärillä, kellä on oikeus ja mikä on motivaatio adoptoida.
Lapsista puhutaan kun kauppatavarasta. Ja moni jonka mielestä adoptio on tavalla tai toisella väärin ja epäilyttävää, puhuu adoptoiduista pelkkinä ongelmakimppuina. Ja tässä on Suomen ongelma: haasteet tunnistetaan, ne tiedetään, mutta niille ei tehdä mitään. Voin kertoa, ihan Suomessa syntyneenä adoptiolapsena, että saamani kohtelu on välillä ollut ala-arvoista, vaikka en ulkonäöltäni eroa tavallisesta kansalaisesta mitenkään. Lapsena adoptiosuku piti käsivarren mitan päässä, ensimmäisen poikaystävän äiti ei halunnut tavata, koska "ei sen kaltaisista voi koskaan tietää".
Omiin traumoihini en ole saanut apua. Kela ei tunnista minulla mitään ongelmaa, minulla ei ole varaa maksaa terapiaa yksin. Pelastakaa lapset ry ei edes vastannut viestiin aikoinaan.
Ongelma on se että nää keskustelut lähtee aina pyörimään sen ympärillä, että tänne ketjuun ilmestyy tuo yksi sama ja sama ehkä-adoptoitu sappea sylkevä mies ja joku besserwisser joka on mukanähnyt kauheuksia yhdessä tuttavaperheessä.
Nää kaksi alkaa dominoida tätä keskustelua. Jompikumpi luultavasti myös sitten ap...
Mä tiedän, että tää on epäsuosittu mielipide, mutta mua huolestuttaa kansainvälisissa adoptioissa 1) mahdollinen lapsikauppa, ainakin aiemmin joissain maissa kuten Haitissa ja Kolumbiassa lapsia on suoranaisesti ryöstetty vanhemmiltaan, ja vaikka tätä on kitketty niin edelleen joissain paikoissa tapahtuu sellaista, että vanhemmat eivät täysin ymmärrä miten systeemi toimii, esim. vievät lapsensa orpokotiin selvitäkseen hankalasta taloustilanteesta ja luulevat voivansa hakea lapset myöhemmin, mutta lapset onkin annettu adoptioon; 2) se, että lapsi tuodaan aivan toiseen kulttuuriin pois kaikesta tutusta, paikkaan missä hän on mahdollisesti ainoa ei-valkoinen perheessäm päiväkodissa ja koulussa. En ole aivan varma siitä, että adoptioperhe aina kaikissa tapauksissa antaa enemmän kuin mitä lapselta otetaan pois tuossa siirrossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoinut kaksi kertaa. Samasta maasta. Toinen on nyt teini-ikäinen ja toinen esiteini. Molemmat tulleet perheeseen alle vuoden ikäisinä vauvoina.
Koen että prosessi oli raskas, mutta palkinto siitä mahtava. En vaihtaisi pois mistään hinnasta.
Enkä koe että meillä olisi mitään ongelmia joita ei olisi sellaisillakaan, joilla on biologisia teini-ikäisiä tai sitä lähestyviä lapsia.
Adoptio oli ainoa vaihtoehto sillä en voi saada omia biologisia lapsia.Lapsettomana eläminen ei ollut vaihtoehto?
Jos voi adoptoida niin miksi valita lapseton elämä? Ilmeisesti kuulut niihin naisiin joiden mukaan naisten täytyy hommata omia lapsia tai olla ilman.
Adoptointi ei ole moraalisesti oikein.
Mistä kuvittelit minun olevan nainen? Olen kylläkin ulkomailta adoptoitu mies, joten omaa kokemusta löytyy.Etkö voi hyväksyä muiden erilaisia mielipiteitä, vai mikä on ongelmasi?
Sinun mielipiteesi miehenä on siis että naisten täytyy itse tehdä lapset tai olla ilman. Oletko elänyt huonossa adoptio perheessä kun koet olevasi moraalisesti väärä valinta? Olisitko mieluummin elänyt "omassa maassa sitä" voithan vielä lähteä sinne.
Adoptiokeskustelussa ongelma on juuri tämä. Yllä joku kirjoittaa todella ilkeästi ihmiselle, joka oletetusti on adoptoitu ja ehkä hänellä on siitä jokin trauma. Keskustelu pyörii aikuisten ympärillä, kellä on oikeus ja mikä on motivaatio adoptoida.
Lapsista puhutaan kun kauppatavarasta. Ja moni jonka mielestä adoptio on tavalla tai toisella väärin ja epäilyttävää, puhuu adoptoiduista pelkkinä ongelmakimppuina. Ja tässä on Suomen ongelma: haasteet tunnistetaan, ne tiedetään, mutta niille ei tehdä mitään. Voin kertoa, ihan Suomessa syntyneenä adoptiolapsena, että saamani kohtelu on välillä ollut ala-arvoista, vaikka en ulkonäöltäni eroa tavallisesta kansalaisesta mitenkään. Lapsena adoptiosuku piti käsivarren mitan päässä, ensimmäisen poikaystävän äiti ei halunnut tavata, koska "ei sen kaltaisista voi koskaan tietää".
Omiin traumoihini en ole saanut apua. Kela ei tunnista minulla mitään ongelmaa, minulla ei ole varaa maksaa terapiaa yksin. Pelastakaa lapset ry ei edes vastannut viestiin aikoinaan.
Ongelma on se että nää keskustelut lähtee aina pyörimään sen ympärillä, että tänne ketjuun ilmestyy tuo yksi sama ja sama ehkä-adoptoitu sappea sylkevä mies ja joku besserwisser joka on mukanähnyt kauheuksia yhdessä tuttavaperheessä.
Nää kaksi alkaa dominoida tätä keskustelua. Jompikumpi luultavasti myös sitten ap...
Riippumatta siitä, onko tuo yksi keskustelija oikeasti adoptoitu vai ei, niin suurin ongelma adoptiokeskusteluissa on kyllä se, että adoptiovanhempien ja adoptoimishalukkaiden vanhempien ääni on valtavan paljon suurempi kuin adoptoitujen ja syntymävanhempien ääni. Keskustelu todella pyörii adoptiovanhempien näkökulmasta, mihin heillä on oikeus, mitä he haluavat ja tarvitsevat, mitä vaikeuksia heillä on. Tosi kuvaavaa on se, että jenkeissä monet valkoiset adoptiovanhemmat, jotka ovat adoptoineet ruskean lapsen puhuvat kohtaamastaan rasismista omasta näkökulmastaan, miten kamalaa on kun HE ovat nyt joutuneet rasismin kohteeksi :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoinut kaksi kertaa. Samasta maasta. Toinen on nyt teini-ikäinen ja toinen esiteini. Molemmat tulleet perheeseen alle vuoden ikäisinä vauvoina.
Koen että prosessi oli raskas, mutta palkinto siitä mahtava. En vaihtaisi pois mistään hinnasta.
Enkä koe että meillä olisi mitään ongelmia joita ei olisi sellaisillakaan, joilla on biologisia teini-ikäisiä tai sitä lähestyviä lapsia.
Adoptio oli ainoa vaihtoehto sillä en voi saada omia biologisia lapsia.Lapsettomana eläminen ei ollut vaihtoehto?
Jos voi adoptoida niin miksi valita lapseton elämä? Ilmeisesti kuulut niihin naisiin joiden mukaan naisten täytyy hommata omia lapsia tai olla ilman.
Adoptointi ei ole moraalisesti oikein.
Mistä kuvittelit minun olevan nainen? Olen kylläkin ulkomailta adoptoitu mies, joten omaa kokemusta löytyy.Etkö voi hyväksyä muiden erilaisia mielipiteitä, vai mikä on ongelmasi?
Sinun mielipiteesi miehenä on siis että naisten täytyy itse tehdä lapset tai olla ilman. Oletko elänyt huonossa adoptio perheessä kun koet olevasi moraalisesti väärä valinta? Olisitko mieluummin elänyt "omassa maassa sitä" voithan vielä lähteä sinne.
Adoptiokeskustelussa ongelma on juuri tämä. Yllä joku kirjoittaa todella ilkeästi ihmiselle, joka oletetusti on adoptoitu ja ehkä hänellä on siitä jokin trauma. Keskustelu pyörii aikuisten ympärillä, kellä on oikeus ja mikä on motivaatio adoptoida.
Lapsista puhutaan kun kauppatavarasta. Ja moni jonka mielestä adoptio on tavalla tai toisella väärin ja epäilyttävää, puhuu adoptoiduista pelkkinä ongelmakimppuina. Ja tässä on Suomen ongelma: haasteet tunnistetaan, ne tiedetään, mutta niille ei tehdä mitään. Voin kertoa, ihan Suomessa syntyneenä adoptiolapsena, että saamani kohtelu on välillä ollut ala-arvoista, vaikka en ulkonäöltäni eroa tavallisesta kansalaisesta mitenkään. Lapsena adoptiosuku piti käsivarren mitan päässä, ensimmäisen poikaystävän äiti ei halunnut tavata, koska "ei sen kaltaisista voi koskaan tietää".
Omiin traumoihini en ole saanut apua. Kela ei tunnista minulla mitään ongelmaa, minulla ei ole varaa maksaa terapiaa yksin. Pelastakaa lapset ry ei edes vastannut viestiin aikoinaan.
Ongelma on se että nää keskustelut lähtee aina pyörimään sen ympärillä, että tänne ketjuun ilmestyy tuo yksi sama ja sama ehkä-adoptoitu sappea sylkevä mies ja joku besserwisser joka on mukanähnyt kauheuksia yhdessä tuttavaperheessä.
Nää kaksi alkaa dominoida tätä keskustelua. Jompikumpi luultavasti myös sitten ap...
Riippumatta siitä, onko tuo yksi keskustelija oikeasti adoptoitu vai ei, niin suurin ongelma adoptiokeskusteluissa on kyllä se, että adoptiovanhempien ja adoptoimishalukkaiden vanhempien ääni on valtavan paljon suurempi kuin adoptoitujen ja syntymävanhempien ääni. Keskustelu todella pyörii adoptiovanhempien näkökulmasta, mihin heillä on oikeus, mitä he haluavat ja tarvitsevat, mitä vaikeuksia heillä on. Tosi kuvaavaa on se, että jenkeissä monet valkoiset adoptiovanhemmat, jotka ovat adoptoineet ruskean lapsen puhuvat kohtaamastaan rasismista omasta näkökulmastaan, miten kamalaa on kun HE ovat nyt joutuneet rasismin kohteeksi :(
Niin. Kyllä se valkoinen nainen liikkuessaan erivärisen lapen kanssa joutuu ihan henk koht kohtaamaan rasismia.
Tällä tuskin suomeksi kirjoittelee kv adoptoitujen syntymävanhempia? Miksiköhän...
Ja s ettei adoptoituja löydy tänn räyhäämään mien hirveä asia se adoptio heille oli, voi johtua ihan siit ettei se ole sitä ollut.
T. ”Mamupatjaksi” nimielty
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoinut kaksi kertaa. Samasta maasta. Toinen on nyt teini-ikäinen ja toinen esiteini. Molemmat tulleet perheeseen alle vuoden ikäisinä vauvoina.
Koen että prosessi oli raskas, mutta palkinto siitä mahtava. En vaihtaisi pois mistään hinnasta.
Enkä koe että meillä olisi mitään ongelmia joita ei olisi sellaisillakaan, joilla on biologisia teini-ikäisiä tai sitä lähestyviä lapsia.
Adoptio oli ainoa vaihtoehto sillä en voi saada omia biologisia lapsia.Lapsettomana eläminen ei ollut vaihtoehto?
Jos voi adoptoida niin miksi valita lapseton elämä? Ilmeisesti kuulut niihin naisiin joiden mukaan naisten täytyy hommata omia lapsia tai olla ilman.
Adoptointi ei ole moraalisesti oikein.
Mistä kuvittelit minun olevan nainen? Olen kylläkin ulkomailta adoptoitu mies, joten omaa kokemusta löytyy.Etkö voi hyväksyä muiden erilaisia mielipiteitä, vai mikä on ongelmasi?
Sinun mielipiteesi miehenä on siis että naisten täytyy itse tehdä lapset tai olla ilman. Oletko elänyt huonossa adoptio perheessä kun koet olevasi moraalisesti väärä valinta? Olisitko mieluummin elänyt "omassa maassa sitä" voithan vielä lähteä sinne.
Adoptiokeskustelussa ongelma on juuri tämä. Yllä joku kirjoittaa todella ilkeästi ihmiselle, joka oletetusti on adoptoitu ja ehkä hänellä on siitä jokin trauma. Keskustelu pyörii aikuisten ympärillä, kellä on oikeus ja mikä on motivaatio adoptoida.
Lapsista puhutaan kun kauppatavarasta. Ja moni jonka mielestä adoptio on tavalla tai toisella väärin ja epäilyttävää, puhuu adoptoiduista pelkkinä ongelmakimppuina. Ja tässä on Suomen ongelma: haasteet tunnistetaan, ne tiedetään, mutta niille ei tehdä mitään. Voin kertoa, ihan Suomessa syntyneenä adoptiolapsena, että saamani kohtelu on välillä ollut ala-arvoista, vaikka en ulkonäöltäni eroa tavallisesta kansalaisesta mitenkään. Lapsena adoptiosuku piti käsivarren mitan päässä, ensimmäisen poikaystävän äiti ei halunnut tavata, koska "ei sen kaltaisista voi koskaan tietää".
Omiin traumoihini en ole saanut apua. Kela ei tunnista minulla mitään ongelmaa, minulla ei ole varaa maksaa terapiaa yksin. Pelastakaa lapset ry ei edes vastannut viestiin aikoinaan.
Ongelma on se että nää keskustelut lähtee aina pyörimään sen ympärillä, että tänne ketjuun ilmestyy tuo yksi sama ja sama ehkä-adoptoitu sappea sylkevä mies ja joku besserwisser joka on mukanähnyt kauheuksia yhdessä tuttavaperheessä.
Nää kaksi alkaa dominoida tätä keskustelua. Jompikumpi luultavasti myös sitten ap...
Riippumatta siitä, onko tuo yksi keskustelija oikeasti adoptoitu vai ei, niin suurin ongelma adoptiokeskusteluissa on kyllä se, että adoptiovanhempien ja adoptoimishalukkaiden vanhempien ääni on valtavan paljon suurempi kuin adoptoitujen ja syntymävanhempien ääni. Keskustelu todella pyörii adoptiovanhempien näkökulmasta, mihin heillä on oikeus, mitä he haluavat ja tarvitsevat, mitä vaikeuksia heillä on. Tosi kuvaavaa on se, että jenkeissä monet valkoiset adoptiovanhemmat, jotka ovat adoptoineet ruskean lapsen puhuvat kohtaamastaan rasismista omasta näkökulmastaan, miten kamalaa on kun HE ovat nyt joutuneet rasismin kohteeksi :(
Niin. Kyllä se valkoinen nainen liikkuessaan erivärisen lapen kanssa joutuu ihan henk koht kohtaamaan rasismia.
Tällä tuskin suomeksi kirjoittelee kv adoptoitujen syntymävanhempia? Miksiköhän...
Ja s ettei adoptoituja löydy tänn räyhäämään mien hirveä asia se adoptio heille oli, voi johtua ihan siit ettei se ole sitä ollut.
T. ”Mamupatjaksi” nimielty
No varmasti joutuu rasismin kohteeksi, mutta entäs se lapsi sitten? Eiköhän hänen kokemuksensa ole paljon pahempi, ja hän ei ole tilannettaan itse valinnut, kuten a-vanhemmat.
Ei se, että näihin ketjuihin ei tule adoptoituja kirjoittamaan negatiivisista kokemuksistaan tarkoita, että heitä ei olisi. Englanninkielisessä blogimaailmassa on lukemattomia blogeja, joissa adoptoidut (sekä kotimaan että kansainvälisen adoption kautta, sekä heti syntymän jälkeen että myöhemmin adoptoidut) kertovat että ovat kokeneet adoption hyvin negatiivisena, vaikka adoptiovanhemmat olisivat olleet ns. hyviä.
Olen vela. Jos haluaisin lapsen, adoptio Venäjältä kuulostaisi kiinnostavimmalta vaihtoehdolta. Sopivan "samanlainen" kulttuuri, mutta mulla kuitenkin olisi mielenkiintoa tutustua sen lapsen kulttuuriin ja pitää sitä yllä. Mutta Venäjältä ei kait enää adoptoida ulkomaille, koska pelkäävät lasten päätyvän homovanhemmille?
Mutta koska olen niin henkeen & vereen vela, luulenpa, että suhtautuisin adoptiolapseen kuin lemmikkiin. Keksitään kiva nimi ja ostetaan söpöt vaatteet. Se ei ole oikea asenne vanhemmuuteen. Kissa riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En olisi halunnut edes silloin, kun iän puolesta se olisi ollut mahdollistakin. Minusta lapsen on paras kasvaa omassa tutussa kulttuurissaan omalaistensa ihmisten keskellä. Osa adoptioista sujuu varmaankin ongelmitta, mutta monessa tapauksessa ongelmia alkaa syntyä, kun lapsi kasvaa ja alkaa etsiä identiteettiään. Ei ole helppo elää, jos ei tiedä juuristaan mitään, kun siihen riittää sekin, että tietää vain toisen puolen omista juuristaan, vaikka on kasvanut toisen biologisen vanhemmankin kanssa, saati sitten kun vanhemmat edustavat aivan toista kansanryhmää ja kulttuuria. Jos adoptiot olivat aina onnellisia ja helppoja, niin miksi sitten tarvitaan esim. tv-ohjelmia, joissa etsitään juuria? Monet näistä etsijöistä vaikuttavat melkoisen ahdistuneilta.
Vierailija kirjoitti:
En olisi halunnut edes silloin, kun iän puolesta se olisi ollut mahdollistakin. Minusta lapsen on paras kasvaa omassa tutussa kulttuurissaan omalaistensa ihmisten keskellä. Osa adoptioista sujuu varmaankin ongelmitta, mutta monessa tapauksessa ongelmia alkaa syntyä, kun lapsi kasvaa ja alkaa etsiä identiteettiään. Ei ole helppo elää, jos ei tiedä juuristaan mitään, kun siihen riittää sekin, että tietää vain toisen puolen omista juuristaan, vaikka on kasvanut toisen biologisen vanhemmankin kanssa, saati sitten kun vanhemmat edustavat aivan toista kansanryhmää ja kulttuuria. Jos adoptiot olivat aina onnellisia ja helppoja, niin miksi sitten tarvitaan esim. tv-ohjelmia, joissa etsitään juuria? Monet näistä etsijöistä vaikuttavat melkoisen ahdistuneilta.
Adoptiovanhemmat ei ole aiheuttaneet sitä juurettomuutta. Se aina tuppaa unohtumaan. Kaikki adoptioon päätyvät lapset on biologinen perhe, yleensä äiti, päätynyt antamaan pois, monista syistä.
Sillä aikaa, kun maailma paranee niin ettei ketään koskaan hylätä on näistä olemassaolevista lapsista pidettävä huolta. Pysyvä sijaisperhesijoitus tai kotimaan adoptio on ensisijainen mutta kaikille ei löydy perhettä. Kv-adoptioa pidetään parempana kuin lastenkotia. Lastenkotilapset ovat monissa yhteiskunnissa syrjittyjä, koska heillä ei ole suvun tukea ja suojaa. Suomeen ei tule lapsia sellaisista maista, joissa ei voida osoittaa olevan luotettavaa systeemiä lapsikaupan ehkäisyyn.
Jos tällainen epäily nousee, voidaan adoptiot panna katkolle selvityksen ajaksi.
Ilman kumppania taitaa olla hankalaa? Adoptoisin mielelläni pojalle kaverin koska raskauaika oli tukalaa.Mutta taitanee jäädä haaveeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoinut kaksi kertaa. Samasta maasta. Toinen on nyt teini-ikäinen ja toinen esiteini. Molemmat tulleet perheeseen alle vuoden ikäisinä vauvoina.
Koen että prosessi oli raskas, mutta palkinto siitä mahtava. En vaihtaisi pois mistään hinnasta.
Enkä koe että meillä olisi mitään ongelmia joita ei olisi sellaisillakaan, joilla on biologisia teini-ikäisiä tai sitä lähestyviä lapsia.
Adoptio oli ainoa vaihtoehto sillä en voi saada omia biologisia lapsia.Lapsettomana eläminen ei ollut vaihtoehto?
Jos voi adoptoida niin miksi valita lapseton elämä? Ilmeisesti kuulut niihin naisiin joiden mukaan naisten täytyy hommata omia lapsia tai olla ilman.
Adoptointi ei ole moraalisesti oikein.
Mistä kuvittelit minun olevan nainen? Olen kylläkin ulkomailta adoptoitu mies, joten omaa kokemusta löytyy.Etkö voi hyväksyä muiden erilaisia mielipiteitä, vai mikä on ongelmasi?
Sinun mielipiteesi miehenä on siis että naisten täytyy itse tehdä lapset tai olla ilman. Oletko elänyt huonossa adoptio perheessä kun koet olevasi moraalisesti väärä valinta? Olisitko mieluummin elänyt "omassa maassa sitä" voithan vielä lähteä sinne.
Adoptiokeskustelussa ongelma on juuri tämä. Yllä joku kirjoittaa todella ilkeästi ihmiselle, joka oletetusti on adoptoitu ja ehkä hänellä on siitä jokin trauma. Keskustelu pyörii aikuisten ympärillä, kellä on oikeus ja mikä on motivaatio adoptoida.
Lapsista puhutaan kun kauppatavarasta. Ja moni jonka mielestä adoptio on tavalla tai toisella väärin ja epäilyttävää, puhuu adoptoiduista pelkkinä ongelmakimppuina. Ja tässä on Suomen ongelma: haasteet tunnistetaan, ne tiedetään, mutta niille ei tehdä mitään. Voin kertoa, ihan Suomessa syntyneenä adoptiolapsena, että saamani kohtelu on välillä ollut ala-arvoista, vaikka en ulkonäöltäni eroa tavallisesta kansalaisesta mitenkään. Lapsena adoptiosuku piti käsivarren mitan päässä, ensimmäisen poikaystävän äiti ei halunnut tavata, koska "ei sen kaltaisista voi koskaan tietää".
Omiin traumoihini en ole saanut apua. Kela ei tunnista minulla mitään ongelmaa, minulla ei ole varaa maksaa terapiaa yksin. Pelastakaa lapset ry ei edes vastannut viestiin aikoinaan.
Ongelma on se että nää keskustelut lähtee aina pyörimään sen ympärillä, että tänne ketjuun ilmestyy tuo yksi sama ja sama ehkä-adoptoitu sappea sylkevä mies ja joku besserwisser joka on mukanähnyt kauheuksia yhdessä tuttavaperheessä.
Nää kaksi alkaa dominoida tätä keskustelua. Jompikumpi luultavasti myös sitten ap...
Riippumatta siitä, onko tuo yksi keskustelija oikeasti adoptoitu vai ei, niin suurin ongelma adoptiokeskusteluissa on kyllä se, että adoptiovanhempien ja adoptoimishalukkaiden vanhempien ääni on valtavan paljon suurempi kuin adoptoitujen ja syntymävanhempien ääni. Keskustelu todella pyörii adoptiovanhempien näkökulmasta, mihin heillä on oikeus, mitä he haluavat ja tarvitsevat, mitä vaikeuksia heillä on. Tosi kuvaavaa on se, että jenkeissä monet valkoiset adoptiovanhemmat, jotka ovat adoptoineet ruskean lapsen puhuvat kohtaamastaan rasismista omasta näkökulmastaan, miten kamalaa on kun HE ovat nyt joutuneet rasismin kohteeksi :(
Niin. Kyllä se valkoinen nainen liikkuessaan erivärisen lapen kanssa joutuu ihan henk koht kohtaamaan rasismia.
Tällä tuskin suomeksi kirjoittelee kv adoptoitujen syntymävanhempia? Miksiköhän...
Ja s ettei adoptoituja löydy tänn räyhäämään mien hirveä asia se adoptio heille oli, voi johtua ihan siit ettei se ole sitä ollut.
T. ”Mamupatjaksi” nimielty
No varmasti joutuu rasismin kohteeksi, mutta entäs se lapsi sitten? Eiköhän hänen kokemuksensa ole paljon pahempi, ja hän ei ole tilannettaan itse valinnut, kuten a-vanhemmat.
Ei se, että näihin ketjuihin ei tule adoptoituja kirjoittamaan negatiivisista kokemuksistaan tarkoita, että heitä ei olisi. Englanninkielisessä blogimaailmassa on lukemattomia blogeja, joissa adoptoidut (sekä kotimaan että kansainvälisen adoption kautta, sekä heti syntymän jälkeen että myöhemmin adoptoidut) kertovat että ovat kokeneet adoption hyvin negatiivisena, vaikka adoptiovanhemmat olisivat olleet ns. hyviä.
Englanninkielisissä maissa on täysin erilainen adoptiovalmennus ja muu kehys kuin Suomessa.
Et voi tuoda noita yks yhteen Suomeen. Plus että ne nyt aikuiset elää eri maailmassa kuin nykylapset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoinut kaksi kertaa. Samasta maasta. Toinen on nyt teini-ikäinen ja toinen esiteini. Molemmat tulleet perheeseen alle vuoden ikäisinä vauvoina.
Koen että prosessi oli raskas, mutta palkinto siitä mahtava. En vaihtaisi pois mistään hinnasta.
Enkä koe että meillä olisi mitään ongelmia joita ei olisi sellaisillakaan, joilla on biologisia teini-ikäisiä tai sitä lähestyviä lapsia.
Adoptio oli ainoa vaihtoehto sillä en voi saada omia biologisia lapsia.Lapsettomana eläminen ei ollut vaihtoehto?
Jos voi adoptoida niin miksi valita lapseton elämä? Ilmeisesti kuulut niihin naisiin joiden mukaan naisten täytyy hommata omia lapsia tai olla ilman.
Adoptointi ei ole moraalisesti oikein.
Mistä kuvittelit minun olevan nainen? Olen kylläkin ulkomailta adoptoitu mies, joten omaa kokemusta löytyy.Etkö voi hyväksyä muiden erilaisia mielipiteitä, vai mikä on ongelmasi?
Sinun mielipiteesi miehenä on siis että naisten täytyy itse tehdä lapset tai olla ilman. Oletko elänyt huonossa adoptio perheessä kun koet olevasi moraalisesti väärä valinta? Olisitko mieluummin elänyt "omassa maassa sitä" voithan vielä lähteä sinne.
Adoptiokeskustelussa ongelma on juuri tämä. Yllä joku kirjoittaa todella ilkeästi ihmiselle, joka oletetusti on adoptoitu ja ehkä hänellä on siitä jokin trauma. Keskustelu pyörii aikuisten ympärillä, kellä on oikeus ja mikä on motivaatio adoptoida.
Lapsista puhutaan kun kauppatavarasta. Ja moni jonka mielestä adoptio on tavalla tai toisella väärin ja epäilyttävää, puhuu adoptoiduista pelkkinä ongelmakimppuina. Ja tässä on Suomen ongelma: haasteet tunnistetaan, ne tiedetään, mutta niille ei tehdä mitään. Voin kertoa, ihan Suomessa syntyneenä adoptiolapsena, että saamani kohtelu on välillä ollut ala-arvoista, vaikka en ulkonäöltäni eroa tavallisesta kansalaisesta mitenkään. Lapsena adoptiosuku piti käsivarren mitan päässä, ensimmäisen poikaystävän äiti ei halunnut tavata, koska "ei sen kaltaisista voi koskaan tietää".
Omiin traumoihini en ole saanut apua. Kela ei tunnista minulla mitään ongelmaa, minulla ei ole varaa maksaa terapiaa yksin. Pelastakaa lapset ry ei edes vastannut viestiin aikoinaan.
Ongelma on se että nää keskustelut lähtee aina pyörimään sen ympärillä, että tänne ketjuun ilmestyy tuo yksi sama ja sama ehkä-adoptoitu sappea sylkevä mies ja joku besserwisser joka on mukanähnyt kauheuksia yhdessä tuttavaperheessä.
Nää kaksi alkaa dominoida tätä keskustelua. Jompikumpi luultavasti myös sitten ap...
Riippumatta siitä, onko tuo yksi keskustelija oikeasti adoptoitu vai ei, niin suurin ongelma adoptiokeskusteluissa on kyllä se, että adoptiovanhempien ja adoptoimishalukkaiden vanhempien ääni on valtavan paljon suurempi kuin adoptoitujen ja syntymävanhempien ääni. Keskustelu todella pyörii adoptiovanhempien näkökulmasta, mihin heillä on oikeus, mitä he haluavat ja tarvitsevat, mitä vaikeuksia heillä on. Tosi kuvaavaa on se, että jenkeissä monet valkoiset adoptiovanhemmat, jotka ovat adoptoineet ruskean lapsen puhuvat kohtaamastaan rasismista omasta näkökulmastaan, miten kamalaa on kun HE ovat nyt joutuneet rasismin kohteeksi :(
Niin. Kyllä se valkoinen nainen liikkuessaan erivärisen lapen kanssa joutuu ihan henk koht kohtaamaan rasismia.
Tällä tuskin suomeksi kirjoittelee kv adoptoitujen syntymävanhempia? Miksiköhän...
Ja s ettei adoptoituja löydy tänn räyhäämään mien hirveä asia se adoptio heille oli, voi johtua ihan siit ettei se ole sitä ollut.
T. ”Mamupatjaksi” nimielty
No varmasti joutuu rasismin kohteeksi, mutta entäs se lapsi sitten? Eiköhän hänen kokemuksensa ole paljon pahempi, ja hän ei ole tilannettaan itse valinnut, kuten a-vanhemmat.
Ei se, että näihin ketjuihin ei tule adoptoituja kirjoittamaan negatiivisista kokemuksistaan tarkoita, että heitä ei olisi. Englanninkielisessä blogimaailmassa on lukemattomia blogeja, joissa adoptoidut (sekä kotimaan että kansainvälisen adoption kautta, sekä heti syntymän jälkeen että myöhemmin adoptoidut) kertovat että ovat kokeneet adoption hyvin negatiivisena, vaikka adoptiovanhemmat olisivat olleet ns. hyviä.
Englanninkielisissä maissa on täysin erilainen adoptiovalmennus ja muu kehys kuin Suomessa.
Et voi tuoda noita yks yhteen Suomeen. Plus että ne nyt aikuiset elää eri maailmassa kuin nykylapset.
Suomessa ei haluta tunnistaa sitä, että adoptoitu voisi tarvita enemmän tukea kuin joku muu.
Avauduin joskus omasta taustastani ja siitä, miten minua on kohdeltu. Sain aivan jäätävää vittuilua osakseni, mm. kehotuksen tappaa itseni jos ei annettu "uusi mahdollisuus" kelpaa.
On totta, että adoptiovanhemmat eivät ole aiheuttaneet lapsen kiintymyssuhdeongelmia, mutta he voivat osaltaan pahentaa niitä. Ja sen pitäisi myös olla ihan päivän selvä asia, ettei adoptiolapsi ole itse syypää ongelmiinsa. Nyt tässäkin ketjussa puhutaan niin kuin he olisivat astetta huonompia kansalaisia ongelmineen.
En, en pysty rinnastamaan biologisesti vierasta lasta omakseni. En siitäkään huolimatta, että olen kokenut vuosien tahattoman lapsettomuuden.
En. Olen jo liian vanha. Enkä varmaan jaksaisi olla tarpeeksi hyvä äiti lapselle, joka tarvitsee erityisen paljon tukea ja jaksamista vanhemmiltaan, adoptioon liittyy kiintymyssuhdetrauma ja lapsi tulee todennäköisesti kohtaamaan rasismia yms. Muuten varmastikin haluaisin.