Lue keskustelun säännöt.
Haluaisitko adoptoida lapsen ulkomailta? Miksi tai miksi et?
Jos haluaisit mutta et kuitenkaan tee sitä niin mikä on syynä? (Onko muita syitä kuin rahattomuus, oma sairaus tms.? )
Kommentit (179)
Haluaisin. Mun selkä ei kestä raskautta ja joudun luultavasti sairaslomalle/sairaalaan kun selkä pettää, mutta ei mahda mitään. Mies vaatii, että lapsi on joko biologinen tai ei ollenkaan ja vähintään yksi sisarus on pakollinen, joten eipä mulla oo paljon vaihtoehtoja kuin toivoa parasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi voi, ihan kuin biologisilla lapsilla ei olisi ongelmia😂😂😂
Ei kukaan ole väittänyt että omat biologiset lapset olisivat täysin ongelmattomia, mutta on se kuitenkin niin että veri on vettä sakeampaa.
Jos veri on vettä sakeampaa miksi Suomessakin jotkut äidit hylkäävät lapsensa tai pahoinpitelivät/tappavat?
Jos biologia tuo mukanaan tuon "suuren rakkauden" miksi esim. Oulussa äiti tappoi viisi vauvaansa?
Eikä tuo synnyttäminen takaa että lapsi vanhempiensa rakastaisi
Halutaanko tuolla "veri on vettä sakeampaa" - kommentilla ihan suoraan loukata adoptoituja ihmisiä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No tämä pohdituttaa. Lapsena mulle oli itsestäänselvää että adoptoin, omat/biologiset lapset eivät kiinnostaneet niin paljoa. Sittemmin meni tietysti ihan eri tavalla eli en työllistynyt niin hyvin kuin olisin toivonut, piti opiskella lisää, elin pitempään pienituloisena, sitten tuli sairaus jonka takia piti tehdä lapset äkkiä tai ne jäisivät kokonaan tekemättä. Nyt sitten mietin että miten on mentäisiinkö vielä adoptiojonoon. Ristiriitaisia tunteita. Toki se rahanmeno mietityttää, mutta eniten painaa se että pystyisinkö oikeasti oikeuttamaan sen että tuon lapsen ihan muualta tänne vain koska haluan. Periaatteessa hienompaa olisi auttaa häntä siellä omassa kotimaassaan, että voisi elää oman äitinsä kanssa. Kun on tajunnut millainen sidos omaan lapseen muodostuu niin hyvin vaikea ajatus että veisin toiselta sellaisen pois. Vaikeita juttuja, ei taida ihan heti tämä ratketa. Toki sekin että osaisinko olla vanhempi kovin traumatisoituneelle erityistarvelapselle. Ei, en tosiaan tiedä mitä tehdä. Onneksi ehtii vielä 3-5 vuotta harkita ennen kuin täytyisi alkaa jonottamaan.
Hyvää pohdintaa. Sinä kuulostat sellaiselta, jossa olisi potentiaalia hyväksi (adoptio)vanhemmaksi. Ikävä kyllä kaikki eivät sellaisia ole, ja adoptiolapsen saaminen on joillekin muille enemmänkin pakkomielle ja lapsettomuuden aiheuttaman trauman itsehoitoa.
Oho, kiitos. Onneksi ei ole vielä kova kiire asiaa päättää, vaan jos nyt kaikki menisi jatkossa toiveiden mukaan niin ehtisin olla työssä kauemmin ja kerryttää vähän varallisuutta ja miettiä asiaa vielä läpi. Sijaisvanhemmuuskin on kyllä ollut mielessä - kun omat ovat vähän isompia, niin voisi hakea ainakin valmennukseen. Sen onnistuminen vaan riippuu siitä paljonko jää voimavaroja - nyt kun olen ne omat lapset tehnyt niin ensisijainen velvollisuuteni on olla hyvä vanhempi heille, ja turvata heille sitä kautta mahdollisimman tasapainoinen alku ja hyvä elämä. Jos tähän tulisi vielä parikin lasta lisää pyörimään, ja heillä olisikin vakavampia ongelmia, niin jalkoihinhan ne "helpommat" siinä jäävät.
Eräs tuttu aikuinen kouluajoilta adoptoi lapsensa Venäjältä. Kertoi kysyttäessä, että koska asuivat pienellä paikkakunnalla niin ei halunnut että lapset erottuisivat ulkonäöllisesti siitä, millaisia perheen biologiset lapset olisivat olleet. Kyllä, Suomi aika rasistisena maana on saanut myös miettimään että kuinka paljon ongelmia lapselle tulisi ihan erinäköisenä elämisestä. Siitäkin olisi raskasta ottaa vastuuta.
- Tuo aiemmin kirjoittanut/ en katsonut numeroa...
Minkäikäinen olet?
Meinaan että pelkkään adoptiojonoon päästäkseen voi joutua jonottamaan kaksi vuotta ja prosessi voi kestää 7-10 vuotta...
Olen 33v. Tiedän, että pisimmillään kestää noin kauan, mutta tuttavapiirin adoptiolapset ovat saapuneet 2-5 vuoden sisällä. Joten olen sen mukaan laskenut mahdollista ehtimistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No tämä pohdituttaa. Lapsena mulle oli itsestäänselvää että adoptoin, omat/biologiset lapset eivät kiinnostaneet niin paljoa. Sittemmin meni tietysti ihan eri tavalla eli en työllistynyt niin hyvin kuin olisin toivonut, piti opiskella lisää, elin pitempään pienituloisena, sitten tuli sairaus jonka takia piti tehdä lapset äkkiä tai ne jäisivät kokonaan tekemättä. Nyt sitten mietin että miten on mentäisiinkö vielä adoptiojonoon. Ristiriitaisia tunteita. Toki se rahanmeno mietityttää, mutta eniten painaa se että pystyisinkö oikeasti oikeuttamaan sen että tuon lapsen ihan muualta tänne vain koska haluan. Periaatteessa hienompaa olisi auttaa häntä siellä omassa kotimaassaan, että voisi elää oman äitinsä kanssa. Kun on tajunnut millainen sidos omaan lapseen muodostuu niin hyvin vaikea ajatus että veisin toiselta sellaisen pois. Vaikeita juttuja, ei taida ihan heti tämä ratketa. Toki sekin että osaisinko olla vanhempi kovin traumatisoituneelle erityistarvelapselle. Ei, en tosiaan tiedä mitä tehdä. Onneksi ehtii vielä 3-5 vuotta harkita ennen kuin täytyisi alkaa jonottamaan.
Hyvää pohdintaa. Sinä kuulostat sellaiselta, jossa olisi potentiaalia hyväksi (adoptio)vanhemmaksi. Ikävä kyllä kaikki eivät sellaisia ole, ja adoptiolapsen saaminen on joillekin muille enemmänkin pakkomielle ja lapsettomuuden aiheuttaman trauman itsehoitoa.
Oho, kiitos. Onneksi ei ole vielä kova kiire asiaa päättää, vaan jos nyt kaikki menisi jatkossa toiveiden mukaan niin ehtisin olla työssä kauemmin ja kerryttää vähän varallisuutta ja miettiä asiaa vielä läpi. Sijaisvanhemmuuskin on kyllä ollut mielessä - kun omat ovat vähän isompia, niin voisi hakea ainakin valmennukseen. Sen onnistuminen vaan riippuu siitä paljonko jää voimavaroja - nyt kun olen ne omat lapset tehnyt niin ensisijainen velvollisuuteni on olla hyvä vanhempi heille, ja turvata heille sitä kautta mahdollisimman tasapainoinen alku ja hyvä elämä. Jos tähän tulisi vielä parikin lasta lisää pyörimään, ja heillä olisikin vakavampia ongelmia, niin jalkoihinhan ne "helpommat" siinä jäävät.
Eräs tuttu aikuinen kouluajoilta adoptoi lapsensa Venäjältä. Kertoi kysyttäessä, että koska asuivat pienellä paikkakunnalla niin ei halunnut että lapset erottuisivat ulkonäöllisesti siitä, millaisia perheen biologiset lapset olisivat olleet. Kyllä, Suomi aika rasistisena maana on saanut myös miettimään että kuinka paljon ongelmia lapselle tulisi ihan erinäköisenä elämisestä. Siitäkin olisi raskasta ottaa vastuuta.
- Tuo aiemmin kirjoittanut/ en katsonut numeroa...
Minkäikäinen olet?
Meinaan että pelkkään adoptiojonoon päästäkseen voi joutua jonottamaan kaksi vuotta ja prosessi voi kestää 7-10 vuotta...
Olen 33v. Tiedän, että pisimmillään kestää noin kauan, mutta tuttavapiirin adoptiolapset ovat saapuneet 2-5 vuoden sisällä. Joten olen sen mukaan laskenut mahdollista ehtimistä.
Väärin laskettu.
Sitäpaitsi nykyään monilla mailla on yläikärajat, jotka voi olla jopa 35. Plus että ylipäätään maat joista jo lapsia hankkineet voivat adoptoida ovat harvassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä helvetti se on se tässä ketjussa jatkuvasti viljeltävä "oma kulttuuri"? Puhutteko teidän omasta kulttuuristanne? Minun kulttuuriin ei ainakaan tuollainen tunnevammainen rotuoppilässytys kuulu millään tavalla.
Teidän lapsia varmaan käy jouluisin Nuutipukki pelottelemassa , ennen kuin puetaan kansallisasut päälle, istutaan pöydän ääreen syömään klimppisoppaa ja soittamaan kanteletta. Mahtaa olla pelottava elämä, kun kuvittelee maailman syntyneen närhenmunasta ja taivaan olevan pastasiivilää muistuttava reikäinen kupoli, sillä sitä on aito suomalainen kulttuuri.
Tarkastellaas vähän tätä nykysuomalaista elämänmenoa vähän: musiikki ja viihde Yhdysvalloista, vaatteet ja elektroniikka Kiinasta, uskonto Lähi- idästä, puhekieli sekoitus suomalais- ugrilaista ja germaanisia lainasanoja, kasvikset Espanjasta ja reseptit ympäri maailmaa, pikaruoka Lähi- idästä ja Italiasta. Istutaan kiinalaisilla koneilla lukemassa yhdysvalloissa keksityn internet- protokollan mahdollistamana englanniksi koodattua sivua. Te, jotka kuvittelette, että Suomessa olisi teidän elinaikananne ollut jotain yhtenäistä "suomalaista" kulttuuria, olette pahasti harhaisia.
Ainoa syy, miksi en adoptoisi Suomeen lasta on te henkisesti vammautuneet järvisuomalaiset,jotka kuvittelette, ettei elämässänne olisi minkäänlaisia ongelmia, jos saisitte vailla paheksuntaa edelleen rutsata serkkujenne kanssa hamaan tappiin asti. Siksi muutin itsekin pois. Mahtaahan sitä tarvita tuollaisen harhaisen kuvitelman yhtenäiskulttuurista, kun ulkomaailmasta ei tiedetä hevon helvettiä, koska ei koskaan olla uskallettu sitä peräpirtin ovea raottaa, edes ruotsinristeilyn verran.
Sääliksi käy niitä lapsia, jotka joutuvat tuollaisten elämänkouluaiaten kanssa samaa ilmaa hengittämään. Ja ennen kuin sieltä tulee se "pysykin poissa", niin ei mitään huolta. Kehotuksesi ei voisi kiinnostaa vähempää vaikka yrittäisin ja takas en aijo palata kuin edesmenneiden vanhempieni talolle kotikylälleni nauramaan teille liuottimien surkastamien aivojenne tuottamalle valheelliselle ylemmyydentunteelle rodustanne, sekä synnyinmaastanne.
Veri ei ole vettä sakeampaa. Vanhemmuus tulee ihan muista asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurin osa kv adoptoiduista tulee maista, joiden ns kulttuuria on helppo ylläpitää täälläkin. Kiinaa, espanjaa, venäjää voi opiskella kouluissa a-kielenä. Täällä juhlitaan kiinalainen uusi vuosi jne. Ja Kiinaan on suorat lennot...
Onko ulkomailta adoptoiduilla lapsilla siis vettä suonissaan? Uskomatonta! Tämähän muuttaa kaiken!
Jos sinä et voi kiintyä kuin ihmisiin sekä asioihin jotka olet puristanut haaroistasi, niin varmaan voi helpottaa elämääsi kuvitella sen olevan jokin yleismaailmallinen normi. Kaikki eivät kuitenkaan ole niin narsisteja, että kaikkeen kiintymykseen on lähtökohtana kysymys: "onko tämä peräisin sisältäni?"
Jotkut haluavat vain tarjota lapselle turvallisen ja rakastavan ympäristön kasvaa ja olla, sillä jokainen lapsi sellaisen ansaitsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voin kertoa pienen salaisuuden: kulttuuri ei ole mikään monoliitti, joka kestää muuttumattomana aikaa ja iskostuu lapsena ennen kuin opitaan kävelemään. Kulttuuri on sosiaalinen konstruktio jonka havainnointi ja toteutustapa on 100% yksilökeskeistä. Siitä on ihan turhaa kohkata, mikäli kyseessä alle vuoden tai kahden ikäisen lapsen adoptio.
Toki syntymämaassa voi vierailla yms., mutta ehkä parempi selittää lapselle, ettei 2010- luvulla olla enää jonkun lääniherran alamaisia, vaan globaalin tavaran ja ihmisten liikenteen aikakaudella, on suomalaisella passilla varustetulla länsimaalaisella ovet auki kaikkialle. Kiitos henkisestä kääpiökasvuisuudesta kärsivien mouhottajien, kielten opiskeluun on toki hyvä panostaa, koska kuka jaksaa rämpiä loskassa ja paskassa 8kk vuodesta, kun ympärillä on vielä pilvin pimein sellaisia lobotomiakandidaatteka kuin tässäkin ketjussa provosoivia moraalittomia ja tunneköyhiä epattoja, sekä alkoholisteja. Enemmän kieliä hallussa = enemmän vaihtoehtoja mihin lähteä aikuisiällä muistelemaan millaisia v*tun juntteja sielä lähtömaassa olikaan.
Haluaisin kyllä adoptoida, mutta ole jo liian vanha.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin kyllä adoptoida, mutta ole jo liian vanha.
Voisitko alkaa sijaisvanhemmaksi? On kovasti pulaa halukkaista.
Olen jo adoptoinut 2, niin en enää enemmästä välitä. Nämä kaksi on rakkaimmat maailmassa, mutta töitä teettävät riittävästi vaikka ovatkin jo teinejä. Tällä kokemuksella pelkäisin myös sitä että uudella lapsella olisi liian vaikeita ongelmia. Omissanikin huomaa adoption vaikutukset selvästi vaikka ei mitään erityisen vaikeaa taustaa ole kummallakaan. Itsenäistyminen on kuitenkin hirveän haastavaa jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajatuksena näyttäisin sille vihreää valoa. Hommasta on vaan tehty liian työläs prosessi, ei jaksa lähteä. Samalla vaivalla teen yhden oman lisää. Valitettavasti.
Jos adoptoisin ulkomailta, antaisin kuitenkin täysin suomalaisen nimen ja kasvattaisin omien lasten mukana täysin suomalaisena lapsena.
Olen jo joskus nuorena miettinyt, että miksi pitää tehdä lisää lapsia kun maailmassa on niin monta lasta, jotka tarttisivat vanhemmat. Nykyisin haluaisin adoptoida, koska minulla on perinnöllinen sairaus enkä haluaisi siirtää sitä enää lapsilleni. Juurikin tämän sairauden vuoksi en voi koskaan saada adoptiolasta.
Ajattelisin, että kulttuurinen identiteetti välittyy ihan ulkonäön perusteella, sillä kyllähän meidän fysiikka ja ulkonäkö vaikuttavat paljon identiteettiin. Kulttuurisilla juurilla ei tarkoiteta jotain kiinalaisia uudenvuodenkulkueita tai kurkkulaulua, vaan sitä, mitä peilissä näkyy joka päivä. Tunnen useita adoptoituja, ihan kotimaankin adoptoituja, joille on ollut tärkeää oman biologisen lapsen syntymän myötä saada edes yksi sellainen sukulainen, jonka kanssa voi tunnistaa yhdennäköisyyttä. Ja siis tämä on tärkeää, vaikka välit adoptioperheessä olisivat hyvät ja ne omat vanhemmat tärkeitä ja rakkaita. Kumminkin adoptoituna ei ole voinut nähdä omia piirteitään vanhemmissa ja se mistä omat piirteet ovat kotoisin on tuntematonta. En tiedä yhtään ihmistä, jolle oma fyysinen olemus olisi aidosti samantekevää. Samuuden ja tuttuuden löytäminen toisesta on eheyttävä kokemus. En ole missään nimessä adoptioita vastaan, mutta on hyvä ymmärtää, että siihen liittyy hyvin monenlaisia asioita, tunteita jne. mitä ei ehkä biologisten vanhempiensa ja sukunsa kanssa eläneille tule mieleen ja joihin on vaikea samaistua, mutta jotka tuottavat adoptoidulle ja tämän perheelleen omat haasteensa ja ne asiat pitää jollain tapaa käsitellä.
Vierailija kirjoitti:
Ajattelisin, että kulttuurinen identiteetti välittyy ihan ulkonäön perusteella, sillä kyllähän meidän fysiikka ja ulkonäkö vaikuttavat paljon identiteettiin. Kulttuurisilla juurilla ei tarkoiteta jotain kiinalaisia uudenvuodenkulkueita tai kurkkulaulua, vaan sitä, mitä peilissä näkyy joka päivä. Tunnen useita adoptoituja, ihan kotimaankin adoptoituja, joille on ollut tärkeää oman biologisen lapsen syntymän myötä saada edes yksi sellainen sukulainen, jonka kanssa voi tunnistaa yhdennäköisyyttä. Ja siis tämä on tärkeää, vaikka välit adoptioperheessä olisivat hyvät ja ne omat vanhemmat tärkeitä ja rakkaita. Kumminkin adoptoituna ei ole voinut nähdä omia piirteitään vanhemmissa ja se mistä omat piirteet ovat kotoisin on tuntematonta. En tiedä yhtään ihmistä, jolle oma fyysinen olemus olisi aidosti samantekevää. Samuuden ja tuttuuden löytäminen toisesta on eheyttävä kokemus. En ole missään nimessä adoptioita vastaan, mutta on hyvä ymmärtää, että siihen liittyy hyvin monenlaisia asioita, tunteita jne. mitä ei ehkä biologisten vanhempiensa ja sukunsa kanssa eläneille tule mieleen ja joihin on vaikea samaistua, mutta jotka tuottavat adoptoidulle ja tämän perheelleen omat haasteensa ja ne asiat pitää jollain tapaa käsitellä.
Höpöhöpö
Ei ulkonäkö ja se sisus välttämättä ole ”synkassa”. Jestas.
Kyllä aasialaisen näköinen voi olla ”suomalainen” tai suomalaisen näköinen ”amerikkalainen”.
Minäkin näytän hollantilaiselta, mutta olen suomenruotsalainen...
Vierailija kirjoitti:
Ajattelisin, että kulttuurinen identiteetti välittyy ihan ulkonäön perusteella, sillä kyllähän meidän fysiikka ja ulkonäkö vaikuttavat paljon identiteettiin. Kulttuurisilla juurilla ei tarkoiteta jotain kiinalaisia uudenvuodenkulkueita tai kurkkulaulua, vaan sitä, mitä peilissä näkyy joka päivä. Tunnen useita adoptoituja, ihan kotimaankin adoptoituja, joille on ollut tärkeää oman biologisen lapsen syntymän myötä saada edes yksi sellainen sukulainen, jonka kanssa voi tunnistaa yhdennäköisyyttä. Ja siis tämä on tärkeää, vaikka välit adoptioperheessä olisivat hyvät ja ne omat vanhemmat tärkeitä ja rakkaita. Kumminkin adoptoituna ei ole voinut nähdä omia piirteitään vanhemmissa ja se mistä omat piirteet ovat kotoisin on tuntematonta. En tiedä yhtään ihmistä, jolle oma fyysinen olemus olisi aidosti samantekevää. Samuuden ja tuttuuden löytäminen toisesta on eheyttävä kokemus. En ole missään nimessä adoptioita vastaan, mutta on hyvä ymmärtää, että siihen liittyy hyvin monenlaisia asioita, tunteita jne. mitä ei ehkä biologisten vanhempiensa ja sukunsa kanssa eläneille tule mieleen ja joihin on vaikea samaistua, mutta jotka tuottavat adoptoidulle ja tämän perheelleen omat haasteensa ja ne asiat pitää jollain tapaa käsitellä.
Tämä on todellista rasismia oikein puhtaimmillaan.
Kylläpä täällä on nyt ollut vauhdissa adoptiovastaiset ja montakohan adoptioperhettä oikeasti tuntevat. Itse olen adoptioäiti ja tunnen kymmeniä perheitä joilla muutamia poikkeuksia lukuunottamatta on mennyt oikein hyvin. Lapset on tasapainoisia ja sopeutuneet täysin perheisiin aivan alusta lähtien. Omani sain vuosia sitten syliini pitkän odotuksen jälkeen. Aivan samoin kuin raskaana oleva useimmiten kiintyy vauvaan jo ennen syntymää, samoin oli itsellä aina kuin vain epätoivoisen odotuksen keskellä uskalsi unelmoida, myös "side"lapseen vuosia ennen lapsitietoa. Kun sai tietää nimen ja kuvan niin vihdoin tiesi ketä odottaa ja oli tuskaa odottaa viimeiset kuukaudet hakumatkaa. Kun sain hänet syliini rakkaus lapseen oikein tulvi ylitseni. Tiesin heti rakastavani häntä niin valtavasti kuin ikinä voi ketään rakastaa.