Lue keskustelun säännöt.
Haluaisitko adoptoida lapsen ulkomailta? Miksi tai miksi et?
Jos haluaisit mutta et kuitenkaan tee sitä niin mikä on syynä? (Onko muita syitä kuin rahattomuus, oma sairaus tms.? )
Kommentit (179)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoinut kaksi kertaa. Samasta maasta. Toinen on nyt teini-ikäinen ja toinen esiteini. Molemmat tulleet perheeseen alle vuoden ikäisinä vauvoina.
Koen että prosessi oli raskas, mutta palkinto siitä mahtava. En vaihtaisi pois mistään hinnasta.
Enkä koe että meillä olisi mitään ongelmia joita ei olisi sellaisillakaan, joilla on biologisia teini-ikäisiä tai sitä lähestyviä lapsia.
Adoptio oli ainoa vaihtoehto sillä en voi saada omia biologisia lapsia.Lapsettomana eläminen ei ollut vaihtoehto?
Jos voi adoptoida niin miksi valita lapseton elämä? Ilmeisesti kuulut niihin naisiin joiden mukaan naisten täytyy hommata omia lapsia tai olla ilman.
Adoptointi ei ole moraalisesti oikein.
Mistä kuvittelit minun olevan nainen? Olen kylläkin ulkomailta adoptoitu mies, joten omaa kokemusta löytyy.Etkö voi hyväksyä muiden erilaisia mielipiteitä, vai mikä on ongelmasi?
Sinun mielipiteesi miehenä on siis että naisten täytyy itse tehdä lapset tai olla ilman. Oletko elänyt huonossa adoptio perheessä kun koet olevasi moraalisesti väärä valinta? Olisitko mieluummin elänyt "omassa maassa sitä" voithan vielä lähteä sinne.
Adoptiokeskustelussa ongelma on juuri tämä. Yllä joku kirjoittaa todella ilkeästi ihmiselle, joka oletetusti on adoptoitu ja ehkä hänellä on siitä jokin trauma. Keskustelu pyörii aikuisten ympärillä, kellä on oikeus ja mikä on motivaatio adoptoida.
Lapsista puhutaan kun kauppatavarasta. Ja moni jonka mielestä adoptio on tavalla tai toisella väärin ja epäilyttävää, puhuu adoptoiduista pelkkinä ongelmakimppuina. Ja tässä on Suomen ongelma: haasteet tunnistetaan, ne tiedetään, mutta niille ei tehdä mitään. Voin kertoa, ihan Suomessa syntyneenä adoptiolapsena, että saamani kohtelu on välillä ollut ala-arvoista, vaikka en ulkonäöltäni eroa tavallisesta kansalaisesta mitenkään. Lapsena adoptiosuku piti käsivarren mitan päässä, ensimmäisen poikaystävän äiti ei halunnut tavata, koska "ei sen kaltaisista voi koskaan tietää".
Omiin traumoihini en ole saanut apua. Kela ei tunnista minulla mitään ongelmaa, minulla ei ole varaa maksaa terapiaa yksin. Pelastakaa lapset ry ei edes vastannut viestiin aikoinaan.
Ongelma on se että nää keskustelut lähtee aina pyörimään sen ympärillä, että tänne ketjuun ilmestyy tuo yksi sama ja sama ehkä-adoptoitu sappea sylkevä mies ja joku besserwisser joka on mukanähnyt kauheuksia yhdessä tuttavaperheessä.
Nää kaksi alkaa dominoida tätä keskustelua. Jompikumpi luultavasti myös sitten ap...
Riippumatta siitä, onko tuo yksi keskustelija oikeasti adoptoitu vai ei, niin suurin ongelma adoptiokeskusteluissa on kyllä se, että adoptiovanhempien ja adoptoimishalukkaiden vanhempien ääni on valtavan paljon suurempi kuin adoptoitujen ja syntymävanhempien ääni. Keskustelu todella pyörii adoptiovanhempien näkökulmasta, mihin heillä on oikeus, mitä he haluavat ja tarvitsevat, mitä vaikeuksia heillä on. Tosi kuvaavaa on se, että jenkeissä monet valkoiset adoptiovanhemmat, jotka ovat adoptoineet ruskean lapsen puhuvat kohtaamastaan rasismista omasta näkökulmastaan, miten kamalaa on kun HE ovat nyt joutuneet rasismin kohteeksi :(
Niin. Kyllä se valkoinen nainen liikkuessaan erivärisen lapen kanssa joutuu ihan henk koht kohtaamaan rasismia.
Tällä tuskin suomeksi kirjoittelee kv adoptoitujen syntymävanhempia? Miksiköhän...
Ja s ettei adoptoituja löydy tänn räyhäämään mien hirveä asia se adoptio heille oli, voi johtua ihan siit ettei se ole sitä ollut.
T. ”Mamupatjaksi” nimielty
No varmasti joutuu rasismin kohteeksi, mutta entäs se lapsi sitten? Eiköhän hänen kokemuksensa ole paljon pahempi, ja hän ei ole tilannettaan itse valinnut, kuten a-vanhemmat.
Ei se, että näihin ketjuihin ei tule adoptoituja kirjoittamaan negatiivisista kokemuksistaan tarkoita, että heitä ei olisi. Englanninkielisessä blogimaailmassa on lukemattomia blogeja, joissa adoptoidut (sekä kotimaan että kansainvälisen adoption kautta, sekä heti syntymän jälkeen että myöhemmin adoptoidut) kertovat että ovat kokeneet adoption hyvin negatiivisena, vaikka adoptiovanhemmat olisivat olleet ns. hyviä.
Englanninkielisissä maissa on täysin erilainen adoptiovalmennus ja muu kehys kuin Suomessa.
Et voi tuoda noita yks yhteen Suomeen. Plus että ne nyt aikuiset elää eri maailmassa kuin nykylapset.
Suomessa ei haluta tunnistaa sitä, että adoptoitu voisi tarvita enemmän tukea kuin joku muu.
Avauduin joskus omasta taustastani ja siitä, miten minua on kohdeltu. Sain aivan jäätävää vittuilua osakseni, mm. kehotuksen tappaa itseni jos ei annettu "uusi mahdollisuus" kelpaa.
On totta, että adoptiovanhemmat eivät ole aiheuttaneet lapsen kiintymyssuhdeongelmia, mutta he voivat osaltaan pahentaa niitä. Ja sen pitäisi myös olla ihan päivän selvä asia, ettei adoptiolapsi ole itse syypää ongelmiinsa. Nyt tässäkin ketjussa puhutaan niin kuin he olisivat astetta huonompia kansalaisia ongelmineen.
Ei täällä niin lue.
Ja kyllä se adoptoitukin voi asioitaan kämmätä. Ei kaikki johdu adoptiosta.
Juuri tämä asenne! Kun puhutaan adoptioista, puhutaan ihan oikeista lapsista. Ihmisistä, jotka eivät valinneet tulla adoptoiduiksi. Me emme ole kauppatavaraa, emmekä "damage goods", emmekä me ole kenenkään lapsettoman oman lapsen korvikkeita. Me olemme ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoinut kaksi kertaa. Samasta maasta. Toinen on nyt teini-ikäinen ja toinen esiteini. Molemmat tulleet perheeseen alle vuoden ikäisinä vauvoina.
Koen että prosessi oli raskas, mutta palkinto siitä mahtava. En vaihtaisi pois mistään hinnasta.
Enkä koe että meillä olisi mitään ongelmia joita ei olisi sellaisillakaan, joilla on biologisia teini-ikäisiä tai sitä lähestyviä lapsia.
Adoptio oli ainoa vaihtoehto sillä en voi saada omia biologisia lapsia.Lapsettomana eläminen ei ollut vaihtoehto?
Jos voi adoptoida niin miksi valita lapseton elämä? Ilmeisesti kuulut niihin naisiin joiden mukaan naisten täytyy hommata omia lapsia tai olla ilman.
Adoptointi ei ole moraalisesti oikein.
Mistä kuvittelit minun olevan nainen? Olen kylläkin ulkomailta adoptoitu mies, joten omaa kokemusta löytyy.Etkö voi hyväksyä muiden erilaisia mielipiteitä, vai mikä on ongelmasi?
Sinun mielipiteesi miehenä on siis että naisten täytyy itse tehdä lapset tai olla ilman. Oletko elänyt huonossa adoptio perheessä kun koet olevasi moraalisesti väärä valinta? Olisitko mieluummin elänyt "omassa maassa sitä" voithan vielä lähteä sinne.
Adoptiokeskustelussa ongelma on juuri tämä. Yllä joku kirjoittaa todella ilkeästi ihmiselle, joka oletetusti on adoptoitu ja ehkä hänellä on siitä jokin trauma. Keskustelu pyörii aikuisten ympärillä, kellä on oikeus ja mikä on motivaatio adoptoida.
Lapsista puhutaan kun kauppatavarasta. Ja moni jonka mielestä adoptio on tavalla tai toisella väärin ja epäilyttävää, puhuu adoptoiduista pelkkinä ongelmakimppuina. Ja tässä on Suomen ongelma: haasteet tunnistetaan, ne tiedetään, mutta niille ei tehdä mitään. Voin kertoa, ihan Suomessa syntyneenä adoptiolapsena, että saamani kohtelu on välillä ollut ala-arvoista, vaikka en ulkonäöltäni eroa tavallisesta kansalaisesta mitenkään. Lapsena adoptiosuku piti käsivarren mitan päässä, ensimmäisen poikaystävän äiti ei halunnut tavata, koska "ei sen kaltaisista voi koskaan tietää".
Omiin traumoihini en ole saanut apua. Kela ei tunnista minulla mitään ongelmaa, minulla ei ole varaa maksaa terapiaa yksin. Pelastakaa lapset ry ei edes vastannut viestiin aikoinaan.
Ongelma on se että nää keskustelut lähtee aina pyörimään sen ympärillä, että tänne ketjuun ilmestyy tuo yksi sama ja sama ehkä-adoptoitu sappea sylkevä mies ja joku besserwisser joka on mukanähnyt kauheuksia yhdessä tuttavaperheessä.
Nää kaksi alkaa dominoida tätä keskustelua. Jompikumpi luultavasti myös sitten ap...
Riippumatta siitä, onko tuo yksi keskustelija oikeasti adoptoitu vai ei, niin suurin ongelma adoptiokeskusteluissa on kyllä se, että adoptiovanhempien ja adoptoimishalukkaiden vanhempien ääni on valtavan paljon suurempi kuin adoptoitujen ja syntymävanhempien ääni. Keskustelu todella pyörii adoptiovanhempien näkökulmasta, mihin heillä on oikeus, mitä he haluavat ja tarvitsevat, mitä vaikeuksia heillä on. Tosi kuvaavaa on se, että jenkeissä monet valkoiset adoptiovanhemmat, jotka ovat adoptoineet ruskean lapsen puhuvat kohtaamastaan rasismista omasta näkökulmastaan, miten kamalaa on kun HE ovat nyt joutuneet rasismin kohteeksi :(
Niin. Kyllä se valkoinen nainen liikkuessaan erivärisen lapen kanssa joutuu ihan henk koht kohtaamaan rasismia.
Tällä tuskin suomeksi kirjoittelee kv adoptoitujen syntymävanhempia? Miksiköhän...
Ja s ettei adoptoituja löydy tänn räyhäämään mien hirveä asia se adoptio heille oli, voi johtua ihan siit ettei se ole sitä ollut.
T. ”Mamupatjaksi” nimielty
No varmasti joutuu rasismin kohteeksi, mutta entäs se lapsi sitten? Eiköhän hänen kokemuksensa ole paljon pahempi, ja hän ei ole tilannettaan itse valinnut, kuten a-vanhemmat.
Ei se, että näihin ketjuihin ei tule adoptoituja kirjoittamaan negatiivisista kokemuksistaan tarkoita, että heitä ei olisi. Englanninkielisessä blogimaailmassa on lukemattomia blogeja, joissa adoptoidut (sekä kotimaan että kansainvälisen adoption kautta, sekä heti syntymän jälkeen että myöhemmin adoptoidut) kertovat että ovat kokeneet adoption hyvin negatiivisena, vaikka adoptiovanhemmat olisivat olleet ns. hyviä.
Englanninkielisissä maissa on täysin erilainen adoptiovalmennus ja muu kehys kuin Suomessa.
Et voi tuoda noita yks yhteen Suomeen. Plus että ne nyt aikuiset elää eri maailmassa kuin nykylapset.
Suomessa ei haluta tunnistaa sitä, että adoptoitu voisi tarvita enemmän tukea kuin joku muu.
Avauduin joskus omasta taustastani ja siitä, miten minua on kohdeltu. Sain aivan jäätävää vittuilua osakseni, mm. kehotuksen tappaa itseni jos ei annettu "uusi mahdollisuus" kelpaa.
On totta, että adoptiovanhemmat eivät ole aiheuttaneet lapsen kiintymyssuhdeongelmia, mutta he voivat osaltaan pahentaa niitä. Ja sen pitäisi myös olla ihan päivän selvä asia, ettei adoptiolapsi ole itse syypää ongelmiinsa. Nyt tässäkin ketjussa puhutaan niin kuin he olisivat astetta huonompia kansalaisia ongelmineen.
Ei täällä niin lue.
Ja kyllä se adoptoitukin voi asioitaan kämmätä. Ei kaikki johdu adoptiosta.
Juuri tämä asenne! Kun puhutaan adoptioista, puhutaan ihan oikeista lapsista. Ihmisistä, jotka eivät valinneet tulla adoptoiduiksi. Me emme ole kauppatavaraa, emmekä "damage goods", emmekä me ole kenenkään lapsettoman oman lapsen korvikkeita. Me olemme ihmisiä.
Mikä asenne? Et edes lue mitä kirjoitetaan, vaan keuhkoat kuin joku aivopesty jihadisti.
Sinä olet oikea ihminen. Kyllä. Ota siis vastuu itse siitä elämästäsi, äläkä jauha paskaa. Grow up!
En halua minkäänlaisia lapsia. Piste!
Haluaisin adoptoida mutta koska minulla on mielenterveysongelmia niin se ei ole mahdollista. Ehkä hyvä niin.
1. Masennusta sairastanut ei voi adoptoida.
2. Jos ei ole omia lapsia, ei voi välttämättä adoptoida.
3. Jos ei kuulu kirkkoon, ei välttämättä voi adoptoida.
4. Yksin on vaikea adoptoida.
5. Olen pienituloinen.
6. Laiton adoptiokin on prosessi, jossa minulle jo myönnetty lapsi voidaan Suomen oikeuden päätöksellä lähettää takaisin kotimaahan, vaikkei hän tuntisi muita kuin minut.
7. Joissain tapauksissa on ollut jopa 9 vuoden odotusaika.
8. Joissain tapauksissa pitää muuttaa sinne ulkomaille vuodeksi, että pystyy kunnolla tutustumaan lapseen.
9. Jos on omia lapsia, ne eivät saa olla liian nuoria eivätkä vanhoja.
10. Itse pitää olla alle 45-vuotias.
11. Suomessa on mielestäni vain yksi adoptiota hoitava taho. Esim Norjassa niitä on 17. Monopoliasema.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
1. Masennusta sairastanut ei voi adoptoida.
2. Jos ei ole omia lapsia, ei voi välttämättä adoptoida.
3. Jos ei kuulu kirkkoon, ei välttämättä voi adoptoida.
4. Yksin on vaikea adoptoida.
5. Olen pienituloinen.
6. Laiton adoptiokin on prosessi, jossa minulle jo myönnetty lapsi voidaan Suomen oikeuden päätöksellä lähettää takaisin kotimaahan, vaikkei hän tuntisi muita kuin minut.
7. Joissain tapauksissa on ollut jopa 9 vuoden odotusaika.
8. Joissain tapauksissa pitää muuttaa sinne ulkomaille vuodeksi, että pystyy kunnolla tutustumaan lapseen.
9. Jos on omia lapsia, ne eivät saa olla liian nuoria eivätkä vanhoja.
10. Itse pitää olla alle 45-vuotias.
11. Suomessa on mielestäni vain yksi adoptiota hoitava taho. Esim Norjassa niitä on 17. Monopoliasema.
On niitä sentäs kaksi.
Voisin adoptoida, koska mua inhottaa ajatus raskaana olemisesta ja synnyttämisestä. Mulla ei myöskään ole minkäänlaista tarvetta jatkaa omaa geeniperimääni eteenpäin.
Ja mieluummin auttaisin jo olemassa olevaa lasta adoptoimalla hänet kuin vaan lisäämällä maapallon väkilukua.
Ainut vaan, että moni kuvittelee, että adoptioon päätyvät ovat niitä, jotka väen vängällä haluavat lapsen, ja koska eivät kykene biologisia lapsia saamaan, niin adoptoivat. Itse en hirveästi edes halua lapsia, joten inhottais kun joku sitten pitäis mua jonain pullantuoksusena äitinä, joka elää vain lapsilleen.
Mun ei kylläkään kannata hankkia lasta, koska jos hankkisin, tekisin sen vain itsekkäistä syistä. Voisin näyttää maailmalle, että "katsokaa, mulla on lapsia, olen siis kypsä ja vastuullinen aikuinen!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttavaperheelle kävi niin, että eivät voineet pitää adoptiolasta. Lapsella oli niin hurja varhaislapsuus ulkomaisessa lastenkodissa, että hänen kanssa ei pärjätty sijaiskodeissakaan.
En uskonut ennenkuin näin itse.
Adoptiolapsi pitäisi saada vauvana, ennenkuin on hurjissa olosuhteissa psyyke murrettu ja lapsen mielenterveys tuhottu.
Voidaan lähteä siitä, että adoptioon annetulla lapsella lähtökohdat kehitykselle ovat riskialttiit. Haavoittuvuustekijöitä on useita ja syyt miksi lapsia annetaan adoptioon ovat aina raskaita. Mitään onnellisia tarinoita ja hyvinvointia ei taustalta löydy. Adoptio on todennäköisesti paras vaihtoehto tilantessa, missä ei ole parempiakaan ratkaisuja. Osa adoptiosta "onnistuu" oikein hyvin, osa taas "huonommin" (viittaa kiintymyssuhteen muotoutumiseen ja perheen kykyyn käsitellä adoption tuomat erityishaasteet). Olisiko lapsilla on ollut sen parempi tulevaisuus lastenkodissakaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässäkin keskustelussa toistuu väite, että lapsen pitää vain olla onnellinen adoptiosta, oli perhe millainen vain. Tällainen kiitollisuudenvelka-ajattelu on varma tapa epäonnistuneeseen adoptioon.
Kukaan lapsi ei valitse syntyä maailmaan eikä vanhempiaan. Adoptoitu ei ole kenellekään velkaa kuten ei biologinen lapsikaan.
Ainakin aiemmin, nyt jo aikuisikään ehtineillä adoptoitujen lasten vanhemmilla, on useillakin ollut mielenterveydellisiä ongelmia sekä kykenemättömyyttä riittävän hyvään vanhemmuuteen. Adoptiolapsi tarvitsee vanhemmat, jotka pystyvät tukemaan identiteetin kehityksessä ja joiden kanssa lapselle voi muodostua hyvä perusluottamus ja turvallisuudentunne. Osa vanhemmista on kuitenkin ollut tunnetaidoiltaan vajavaisia, ja lapsen on pikemminkin pitänyt tukea heitä vanhemuudessa ja biologisen lapsettomuuden tuottamien häpeän yms. tunteiden kestämisessä, vaikka se ei ole lapsen tehtävä. Vaikka nykyään adoptiovanhemmat valitaan tarkemmalla seulalla, yhä edelleen adoptioluvan saa vanhempia, jotka pitäisi karsiutua pois adoptiovalmennuksessa. Osassa kunnissa adoptio-osaaminen (kotimaan adoptioiden hoidossa) on aika vähäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, suurin osa ihmisistä, joita adoptio ei henk koht kosketa kuvittelee, että heti vaan kun lapsi saa adoptiovanhemmat, asiat ovat lapsen näkökulmasta kunnossa ja kaikki on hyvin. Ihan kuin aiemmalla historialla ja sillä, että lapsella on kuitenkin ne kahdet vanhemmat, ei vaikuttaisi vahvasti lapsen kokemusmaailmaan ja identiteettiin. Niin lapsena kuin läpi elämänhistorian, adoptio nousee esiin pitkin elämänkaarta erilaisissa siirtymätilanteissa ja menetyksissä, esim. hyvin vahvasti silloin, kun saa omia lapsia.
Tunnen parikin ulkomailta adoptoinutta naista. Toisella on vaikeita mielenterveysongelmia ja muitakin vakavia terveysongelmia. En tajua, miten sai luvan adoptoida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin keskustelussa toistuu väite, että lapsen pitää vain olla onnellinen adoptiosta, oli perhe millainen vain. Tällainen kiitollisuudenvelka-ajattelu on varma tapa epäonnistuneeseen adoptioon.
Kukaan lapsi ei valitse syntyä maailmaan eikä vanhempiaan. Adoptoitu ei ole kenellekään velkaa kuten ei biologinen lapsikaan.
Voisitko vaikka nostaa esille nuo kohdat missä tuo väite toistuu? Kun en itse löydä niitä mistään
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En haluaisi adoptoida. Minusta näille lapsille on parempi elää synnyinmaassaan, adoptio ei tee heitä välttämättä yhtään onnellisemmiksi vaikka saisi elää rikkaammin.
Minä haluaisin, että sinä kiertäisit maailman orpokoteja, ja kertoisit kaikille omaa kotia kaipaaville lapsille, että heidän on parempi olla siellä missä ovat.
Kyllä, ja hyvin oman onnensa varassa on se nuori, joka jättää sen slummin orpokodin taakseen. Kuinka onnekkaita he lienevät, onnellisia voivat olla, mutta aika näköalaton tulevaisuus kadulla.
Vierailija kirjoitti:
On nähty tarpeeksi ongelmatapauksia. "Nigrun kanssa piti sitten lapsi hankkia?", venäläisistä, aasialaisista jne samaa. Koulukiusaamista ja syrjintää osan kantasuomalaisten toimesta. Et ole suomalainen, vaikka olisi kansalainen tai identiteelliään. Lapsi kärsii aikuisenakin, ettei häntä hyväksytä kaikkialla osana yhteiskuntaa, missä on kasvanut. Olet ikuisesti ulkopuolinen. Myös omassa kotimaassa. Ei mistään kotoisin niin sanotusti.
Lisäksi terrorismin myötä ihmiset ovat entistä epäluuloisempia, jos et ole sinisilmäinen pellavapää.
Ja nämä ongelmatko johtuvat lapsen etnisestä taustasta, eivätkä ollenkaan kantaväestön asenteista? Ja sinusta ratkaisu on se, että pysytellään täällä omassa pienessä piirissämme, eikä päästetä tänne mitään väärän värisiä?
Olethan tietoinen, että monet saamelaiset (Suomen alkuperäiskansa) ovat tummempia ja kasvonpiirteiltään aasialaisempia kuin suomalaiset? Onko sinulla mitään käsitystä siitä, miten saamelaisia on syrjitty ja jopa vainottu? Ihanko vakavalla naamalla tulet sanomaan, että "jos et ole sinisilmäinen pellavapää", et ole suomalainen? Tai että sinisilmäisyys tai pellavapäisyys on vähemmistössä Suomen geenipoolissa, koska suurin osa geeniperimämmästämme (siinäpä hieno sana tavattavaksi!) on itäeurooppalaista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En haluaisi adoptoida. Minusta näille lapsille on parempi elää synnyinmaassaan, adoptio ei tee heitä välttämättä yhtään onnellisemmiksi vaikka saisi elää rikkaammin.
Minä haluaisin, että sinä kiertäisit maailman orpokoteja, ja kertoisit kaikille omaa kotia kaipaaville lapsille, että heidän on parempi olla siellä missä ovat.
Kaikista mieluiten he haluaisivat olla vanhempiensa tai sukulaistensa kanssa, tai adoptoituna omaan maahan sellaiseen perheeseen, joka pystyisi heistä huolehtimaan.
Älä kuvittele, että raha olisi ratkaisu kaikkeen tai toisi onnea. Se ei tee myöskään kenestäkään hyvää vanhempaa.
Kyllä lähtömaassa käydään läpi adoptiolapsen sukulaiset, haluaako ja pystyykö sukulaiset huolehtimaan lapsesta. Sehän kuuluu kv-adoption prosessiin. Jos ei omasta maasta löydy adoptioperhettä , lapsi tulee kv-adoptioon.
Vierailija kirjoitti:
En olisi halunnut edes silloin, kun iän puolesta se olisi ollut mahdollistakin. Minusta lapsen on paras kasvaa omassa tutussa kulttuurissaan omalaistensa ihmisten keskellä. Osa adoptioista sujuu varmaankin ongelmitta, mutta monessa tapauksessa ongelmia alkaa syntyä, kun lapsi kasvaa ja alkaa etsiä identiteettiään. Ei ole helppo elää, jos ei tiedä juuristaan mitään, kun siihen riittää sekin, että tietää vain toisen puolen omista juuristaan, vaikka on kasvanut toisen biologisen vanhemmankin kanssa, saati sitten kun vanhemmat edustavat aivan toista kansanryhmää ja kulttuuria. Jos adoptiot olivat aina onnellisia ja helppoja, niin miksi sitten tarvitaan esim. tv-ohjelmia, joissa etsitään juuria? Monet näistä etsijöistä vaikuttavat melkoisen ahdistuneilta.
Eihän adoptio koskaan ole mutkaton, siksihän adoptioperheitä tutkitaan ja seurataan monta vuotta adoption jälkeenkin.
Mutta ei se orpolapsen elämä köyhissä maissa ole myöskään ruusuilla tanssimista. Koulutus jää usein hyvin vähäiseksi, kun kannustava perhe puuttuu. Rikollisuus ja päihteet ovat sitä arkea, mitä lastenkodissa varttuneen nuoren tulevaisuus tarjoaa.
Onneksi Suomessa (ainakin Helsingissä) erivärinen lapsi koululuokassa ei aiheuta enää mitään väristyksiä.
Rasistista huutelua harrastavat eniten ne humalikot, jotka jo keskellä päivää ovat hyvässä kaasussa. No onneksi luonnon valinta karsinee nämä nyt nopeasti, kun saatiin tuo uusi alkoholilaki.
Vierailija kirjoitti:
Voisin adoptoida kunhan lapsi olisi valkoinen, mitään neekerikakaroita en alkaisi hyysäämään
Sano noin, niin et koskaan pääse mihinkään adoptiojonoon. Karsiudut pois jo porstuassa :D
Ei täällä niin lue.
Ja kyllä se adoptoitukin voi asioitaan kämmätä. Ei kaikki johdu adoptiosta.