Mikä siinä on, että ihmisten päähän ei mahdu ettei kaikilla ole tukiverkostoa?

Kellään muulla ei ole mitään velvollisuutta hoitaa toisten lapsia. En suoraan sanoen ymmärrä itkemistä, kun on täysin oma valinta ne lapset tehdä. Vaikka olisikin niitä tukiverkkoja, niin silti kellään ei ole velvollisuutta hoitaa niitä sun lapsia.

Nykyään pitäisi silti saada omaa aikaa, parisuhdeiltoja ja tyttöjen reissuja: oletuksena, että joku toinen hoitaa sun lapsia.

Ne on niitä elämän valintoja: kun teet lapsen, se menee aina etusijalle. Ei ole kenenkään muun velvollisuus "antaa" sulle omaa aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Kevät ja kesä oltu kotona lasten kanssa. Ei ole kukaan auttanut. Huolissaan ”ystävät” meidän jaksamisesta, mutta ei silti auteta edes pyydettäessä.

Auttamisen pitäisi olla vastavuoroista. Miten sinä olet auttanut ystäviäsi?

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi, vanha keskustelu...

Olen tässä menneenä (korona) keväänä herännyt siihen, kuinka helppoa elämää muut perheelliset viettää. Meilläkin oli joskus isovanhemmat apuna, mutta erinäisten sattumusten takia on jouduttu selviytymään ja selviydytty lastemme kanssa ihan kaksin, siis minä ja mieheni. Ei ehkä ihan täysin pistein, mutta jotenkin. Ei olla koskaan valitettu, väsyneitä on oltu ja ollaan, mutta arkea on pyöritelty sellaisiin asemiin että on pärjätty ja selvitty ja elämä on enimmäkseen kuitenkin hyvää. Ei olla murehdittu "kohtaloamme" eikä kummemmin kadehdittu muita. Tämä on ollut meidän normaali, jossa ei edes ole ollut aikaa valitella.

En tiedä mikä nyt on, mutta olen yhtäkkiä aivan maassa. Kai se on ollut tuo ihmisten viikkokausia kestänyt valitus, kun yhtäkkiä kaikilla ei ollutkaan isovanhemmat käytettävissä jokaiseen pikku risaukseen, vaan joutuivat selviytymään itse, ja nyt tämä hehkutus, kun on palattu normaaliin, ja taas mummit ja vaarit hoivaavat lapsenlapsia ja vanhemmat pääsee ottamaan takaisin kaiken menetetyn parisuhdeajan, oman ajan, harrastukset, työmenot ym. Olen miettinyt, kuinka helvetillisen paljon enemmän joudutaan tekemään perheemme eteen töitä verrattuna moniin tuttaviin ja vaikka omiin sisaruksiini. Meidän elämä on tätä samaa "korona-aikaa" nyt ja ennen.

Edelleenkään en valita, että kokisin perheeni taakkana, pärjätään ihan hyvin, mutta kun mietin kuinka paljon helpommalla muut kaiken saa, niin kyllä tämä nyt vetää vähän apeaksi. Ja kuinka väsyneitä oikeasti ollaankaan...

Ja mikä siinä muuten on, että nämä tukiverkolliset, joilla on kaikki maailman apu käytettävissä, tuntuvat valittavan kaikkein herkimmin kiirettä, väsymystä, lasten rasittavuutta ym arjen epäkohtia? Näillä arki tuntuu olevan ihan erityisen raskasta. Miten se voi edes olla mahdollista? Ei kai voi yleistää, mutta usein näin. Ihan huvikseni laskin, että yhden tuttavaperheen lapset ovat olleet koulujen kesälomien alettua kaksi viikkoa kotona, muun ajan isovanhemmilla (sekä äidin että isän puolen) ja parin muun sukulaisen luona. Tämän perheen vanhemmat ovat yhdet väsyneimmistä mitä tiedän. Pisteenä iin päälle eräs tapaamani LAPSETON entinen työkaverini totesi, ettei millään pärjäisi ilman vanhempiaan. Siinä katseltiin hänen äitinsä pesemiä ikkunoita ja mattoja ja isänsä leikkaamaa nurmikkoa ja syötiin mustikkapiirakkaa johon oli saanut vanhemmiltaan marjat. Oli kuin puukkoa olisi väännetty haavassa.

Miten te muut tukiverkottomat jaksatte nyt? Miten palaudutte näistä poikkeusoloista?

Itse olen katsonut parhaaksi ottaa etäisyyttä tukiverkollisiin. Ei vaan jaksa kuunnella niitä juttuja. En myöskään sitä päivittelyä että miten voit selviytyä. Itse olen totaali yh ja isovanhempia ei tätä nykyä ole, ovat jo kuolleet tai muuten poissa meidän elämästä. Korona vain aiheutti sen että kavereita tuli nähtyä harvemmin. Onneksi lapseni kasvavat, ei ole enää alle 10 v lasta ja uusi mies minulla sentään on mutta hänenkin vanhemmat on kuolleet. Ei ole enää mummolaa lapsille eikä muutenkaan apua. Voimia sinulle joka nostit tämän ketjun!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kevät ja kesä oltu kotona lasten kanssa. Ei ole kukaan auttanut. Huolissaan ”ystävät” meidän jaksamisesta, mutta ei silti auteta edes pyydettäessä.

 

Auttamisen pitäisi olla vastavuoroista. Miten sinä olet auttanut ystäviäsi?

Kyllä! Auttamisen täytyy olla vastavuoroista. Parhaalla ystävällä oli kaksi lasta ennen minua ja autoin jokaviikko heidän hoidossa vaikka tein pitkää työpäivää. Nyt omat lapset pieniä ja ystävän jo teinejä. Ei auta koskaan. Harmittaa kun autoin itse aikanaan vaikka en olisi jaksanut. Olin liian kiltti!

Vierailija kirjoitti:

Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään

Ensimmäinen vastaus aloitukseen on jo niin typerä, että pakko heti kommentoida. Tukiverkostoa tarvitsee muutkin kuin lapselliset, voitko kuvitella. Esim. aikuinen ihminen, joka muuttaa työn perässä vieraalle paikkakunnalle, eikä tunne sieltä ketään. Jalka tai käsi menee poikki tai tulee joku muu sairaus. On aivan hiton hankalaa, kun kun ei ole ketään auttammassa.

Itse olen lapseton, mutta mulla on eläimiä, joiden hoidon kanssa olen törmännyt tuohon. Olen tietysti ollut itsekäs, kun olen hommannut eläimiä helpottamaan yksinäisyyttäni, kun niitä ihmiskontakteja ei ole eli oma vikani samoin kuin niillä, jotka lapsia hankkivat ilman, että on jokainen mahdollinen skenaario mietitty etukäteen ja varmistettu jotenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään

Ensimmäinen vastaus aloitukseen on jo niin typerä, että pakko heti kommentoida. Tukiverkostoa tarvitsee muutkin kuin lapselliset, voitko kuvitella. Esim. aikuinen ihminen, joka muuttaa työn perässä vieraalle paikkakunnalle, eikä tunne sieltä ketään. Jalka tai käsi menee poikki tai tulee joku muu sairaus. On aivan hiton hankalaa, kun kun ei ole ketään auttammassa.

Itse olen lapseton, mutta mulla on eläimiä, joiden hoidon kanssa olen törmännyt tuohon. Olen tietysti ollut itsekäs, kun olen hommannut eläimiä helpottamaan yksinäisyyttäni, kun niitä ihmiskontakteja ei ole eli oma vikani samoin kuin niillä, jotka lapsia hankkivat ilman, että on jokainen mahdollinen skenaario mietitty etukäteen ja varmistettu jotenkin.

Jep. Tämä se minuakin pelottaa, onneksi koronan aikana lähistön isoihin kauppoihin tuli ostoskassipalvelu, toivottavasti se jää pysyväksi. Ja onneksi terveyskeskus on toistaiseksi ryömimisetäisyydellä.  Ainoa elossa oleva sukulaiseni on äiti joka on 75-vuotias ja hoitamaton mt-ongelmainen, todella kaamea ihminen johon oli pakko katkaista välit jo 10v sitten. Tuttavia on aika paljonkin, mutta ei  läheisiä ystäviä eikä kumppania. Ja tottakai kaikki on omaa syytäni, sillä minulla on asperger eli huonot sosiaaliset taidot eli tutustuminen uusiin ihmisiin on hirveän vaikeaa, ja jos olen rasittunut niin sosiaalisten kontaktien ylläpito on se mikä tipahtaa ensimmäisenä kun ei vaan jaksa eikä pysty.  Töissä ym. olen kyllä pidetty, koitan olla huomaavainen enkä mikään töksäyttelijä, mutta niin kuin näköjään muillakin kiltteyteen panostaminen on johtanut hyväksikäytetyksi tulemiseen josta ei ole poikinut mitään vastavuoroisuutta vaan vain loukkaantumista kun en ole jossain vaiheessa enää jaksanut palvella.

Vierailija kirjoitti:

Ongelma ei koske pelkästään lastenvahtimisapua, vaan ulottuu kaikkialle elämään. Esimerkiksi pienituloisen/työttömän muutto on ilman tukiverkostoa on lähes mahdotonta. Jos joudut lähtemään muualle opiskelemaan/töihin tai vaikka muuttamaan remontin alta pois, se ei olekaan enää ihan yksinkertaista. Kelalta saatava muuttokorvaus kattaa ehkä muuttoauton, josta ei paljoa ole iloa ajokortittomalle. Siinä sitten mietit miten ja mihin saat omaisuutesi siirtettyä. Vaikka lähtisit ilman huonekaluja niin jonnekkin ne olisi raahattava, aina huonekalut yms ei ole edes sellaisia, että sen joku huolisi ilmaisiksi, saati maksusta.

Juuri tämä. Olet kaiken kanssa aivan täysin yksin. Siinä yksi syy, miksi lasta en ole hankkinut.

Minulla on kaksi lasta nyt jo isoja jotka olen kasvattanut täysin yksin täysin ilman minkään valtakunnan tukiverkkoja.

Vanhemmiltani en ole saanut koskaan mitään tukea, päin vastoin jo nuorena tehtiin selväksi että jos jotain kakaroita hankit niin tänne niitä on turha sitten työntää. enkä työntänyt. Minulla on kuusi vanhempaa siarusta joiden kenenkään lapsia vanhempani eivät koskaan ole hoitaneet ja kaikki lapsenlapset jääneet isovanhemmille vähemmän ja enemmän vieraiksi. Oma nuorempani pelkäsi mummiaan eikä suostunut puhumaan eikä edes istumaan alas hänen läsnäollessaan. Lapsiani suojellakseni pidin välimatkaa heihin.

Kuten arvata saattaa, oma lapsuus oli kaikkea muuta kuin turvallista ja siksi opinkin jo hyvin pienenä huolehtimaan itse itsestäni. Minusta kasvoi omillaan toimeen tuleva enkä edes osaa ottaa apua vastaan jos sitä tarjottaisiin. Ei kyllä ole tarjottukaan. 

Olen itse nuorin sisaruksista, ja jäin jotenkin syrjään vanhemmista sisaruksista, heidän touhuistaan ja leikeistään. Olemme vieraantuneet aina vain enemmän aikuistuttuessamme. 

Isovanhempia ei ollut kummaltakaan puolelta, äitini karkotti oman sisarensa eli tätini ja samoin isän sisaret pois ja sulki ulos elämästään ja samalla kielsi isää heitä tapaamasta. Muistan että tykkäsin kovin Maija-tädistä kun olin vielä pieni ja tätiäni joskus näin. Hän tuntui turvalliselle päinvastoin kuin oma äiti.

Rikkinäisenä ja epävarmana nuorena naisena menin sitten naimisiin miehen kanssa joka oli tunnekylmä ja torjuva, kuin oma äitini! Hän ei koskaan ottanut lapsia syliin, ei juuri puhunutkaan heille. Kun erosimme, minä hain eron, lasten ollessa vielä pieniä, hän katkaisi välinsä kokonaan lapsiin ja tietysti minuun häipyi. Ja itse asiassa se oli todella hyvä asia! Jäimme kolmestaan, ja saimme järjestää elämämme paremmalle tolalle. Kävin ja käyn töissä, lapset olivat päiväkodissa ja koulussa, meillä oli  ja on turvallista ja hyvä ja läheinen suhde ja oma koti jossa saimme ja saamme olla   ja elää siellä.

Ei ole turvaverkkoa, ei ole edes läheisiä ystäviä. Lasten ollessa pieniä keskitin voimani ja prioriteettini lapsiin, nyt en enää edes kaipaa ketään. Tiedän että pärjään,. Todella pahoista paikoista ollaan yli menty ja elämä on ollut silti hyvää ja onnellista pienessä perheessämme.

Nyt lapsilla on menonsa ja kaverinsa ja opiskelunsa, Heistä on kasvanut ihania toiset huomioon ottavia empaattisia ja fiksuja. Täysin ilman ulkopuolista turvaverkkoja.

Olen ajatellut että ihminen menee vaikka läpi kiven silmän kun on pakko. Tuskallista ja kipeää voi olla, mutta läpi menee! Olen oppinut olemaan pelkäämättä kipua ja tuskaakaan, vaikeudet on voitettaviksi ja ihmisellä on uskomaton kyky selviytyä kun on pakko.

Toki olisi ollut helpompaa jos olisi ollut kehen tukeutua edes välillä mutta kun ei ollut. Juuri vähän aikaa sitten muistelimme nuoremman kanssa elämäämme ja lämmitti niin sydäntä kun hän sanoi että se oli kivaa aikaa! Usein  saan myös kuulla olevani maailman paras äiti, ja varmasti olenkin, heille.

Elämä voi olla aika armotonta ja kovaa, mutta kun on lapset huolehdittavana sitä pärjää ja menee vaan. Kenellekään ei ole luvattu ruusutarhaa eikä purppurapilveä, vaikka ei se pahitteeksi olisi ollut jos olisi hieman helpommallakin päässyt. Mutta hyvä näin. Meillä on kaikki hyvin ja meillä on vahva ja rakastava side ja lapset varustettu vahvoilla eväillä elämää varten. Tunnen kuitenkin tehneeni hyvän työn ja voin sallia itseni olla hieman ylpeäkin.

Vierailija kirjoitti:

Ei ainakaan minun päähän mahdu, jos perheellä tai myös yksinelävällä ei ole mitään turvaverkostoja. Ja mieleen tulee heikot sosiaaliset taidot ja ihmissuhteet, sekä aktiivisuuden puute.

Meillä kolme lasta ja molempien vanhemmat ja sisarukset asuvat satojen, jopa tuhansien kilometrien päässä ja on ollut pakko luoda omat turvaverkot eli meillä on 7 muun perheen kanssa hoitorinkiin, josta saamme aina lastenhoito-tai muuta apua, nopealla hälytys ajalla, kun hoitajat muodostuu parista opiskelijasta ja vireästä eläkeläisestä. Palkkakulut vähennämne kotitaloysvähennyksenä ja siksi se ei edes tule kalliiksi. Samoin naapurit auttavat, tietysti vastavuoroisesti.

Naapuriapu toimii myös meillä naapurien kesken, oli kysymys lasten silmällä pitämisestä tai työkalujen, peräkärryn tmv. lainaamisesta.

Ihmiset, jotka kroonisesti rutkuttavat tukiverkkojen puutteesta, eivät tee mitään muuttaakseen asiaintilaa. Paitsi alapeukuttavat täällä. en tajua, miksi ylle kirjoittanutkin on saanut satoja alapeukkuja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ainakaan minun päähän mahdu, jos perheellä tai myös yksinelävällä ei ole mitään turvaverkostoja. Ja mieleen tulee heikot sosiaaliset taidot ja ihmissuhteet, sekä aktiivisuuden puute.

Meillä kolme lasta ja molempien vanhemmat ja sisarukset asuvat satojen, jopa tuhansien kilometrien päässä ja on ollut pakko luoda omat turvaverkot eli meillä on 7 muun perheen kanssa hoitorinkiin, josta saamme aina lastenhoito-tai muuta apua, nopealla hälytys ajalla, kun hoitajat muodostuu parista opiskelijasta ja vireästä eläkeläisestä. Palkkakulut vähennämne kotitaloysvähennyksenä ja siksi se ei edes tule kalliiksi. Samoin naapurit auttavat, tietysti vastavuoroisesti.

Naapuriapu toimii myös meillä naapurien kesken, oli kysymys lasten silmällä pitämisestä tai työkalujen, peräkärryn tmv. lainaamisesta.

Ihmiset, jotka kroonisesti rutkuttavat tukiverkkojen puutteesta, eivät tee mitään muuttaakseen asiaintilaa. Paitsi alapeukuttavat täällä. en tajua, miksi ylle kirjoittanutkin on saanut satoja alapeukkuja. 

Ei se vaan aina siinä naapurustossakaan toimi.

Me kyllästyttiin olemaan päiväkerho, kun omat lapset ei koskaan päässeet naapureihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kevät ja kesä oltu kotona lasten kanssa. Ei ole kukaan auttanut. Huolissaan ”ystävät” meidän jaksamisesta, mutta ei silti auteta edes pyydettäessä.

Auttamisen pitäisi olla vastavuoroista. Miten sinä olet auttanut ystäviäsi?

Kyllä! Auttamisen täytyy olla vastavuoroista. Parhaalla ystävällä oli kaksi lasta ennen minua ja autoin jokaviikko heidän hoidossa vaikka tein pitkää työpäivää. Nyt omat lapset pieniä ja ystävän jo teinejä. Ei auta koskaan. Harmittaa kun autoin itse aikanaan vaikka en olisi jaksanut. Olin liian kiltti!

Oletko pyytänyt apua? Jos tulee sun mielestä liian usein "en ehdi/voi silloin"-vastauksia, ota päättäväisempi asenne, mene kalenterin kanssa kaverin luo ja selitä, että tarvitsen sun apua, katsotaan kalenterista ja sovitaan ajankohta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ainakaan minun päähän mahdu, jos perheellä tai myös yksinelävällä ei ole mitään turvaverkostoja. Ja mieleen tulee heikot sosiaaliset taidot ja ihmissuhteet, sekä aktiivisuuden puute.

Meillä kolme lasta ja molempien vanhemmat ja sisarukset asuvat satojen, jopa tuhansien kilometrien päässä ja on ollut pakko luoda omat turvaverkot eli meillä on 7 muun perheen kanssa hoitorinkiin, josta saamme aina lastenhoito-tai muuta apua, nopealla hälytys ajalla, kun hoitajat muodostuu parista opiskelijasta ja vireästä eläkeläisestä. Palkkakulut vähennämne kotitaloysvähennyksenä ja siksi se ei edes tule kalliiksi. Samoin naapurit auttavat, tietysti vastavuoroisesti.

Naapuriapu toimii myös meillä naapurien kesken, oli kysymys lasten silmällä pitämisestä tai työkalujen, peräkärryn tmv. lainaamisesta.

Ihmiset, jotka kroonisesti rutkuttavat tukiverkkojen puutteesta, eivät tee mitään muuttaakseen asiaintilaa. Paitsi alapeukuttavat täällä. en tajua, miksi ylle kirjoittanutkin on saanut satoja alapeukkuja. 

Ei se vaan aina siinä naapurustossakaan toimi.

Me kyllästyttiin olemaan päiväkerho, kun omat lapset ei koskaan päässeet naapureihin.

No puhuitteko naapurien kanssa siitä? 

Korona-aika on koetellut mielenterveyttä meilläkin. Olen totaali-yh, ei kumppania, ei oikein kavereitakaan. Yksi 8v lapsi josta olen vastuussa 25/8. Toisaalta kiva että on jo tommonen isompi, toisaalta siinä on myös omat haasteensa. Eniten ahdistaa se jatkuva vastuu. Ollaan oltu käytännössä kiinni toisissamme koko tän 8v, ja vaikka oltaisiin jossain muualla kuin kotona, lapsi on silti minun vastuullani. En pääse oikein minnekään yksin, no nykyisin sentään psykalle tai muulle lääkärikäynnille, ennen muksu kulki mukana niilläkin. Mutta esim. juhlimaan tai terassille iltaa istumaan. Ainoa, joka voisi ottaa lapsen yökylään, on oma siskoni, mikä olis muuten ihan jees mutta sisko on myös ainoa jonka kanssa voisin sinne juhlimaan lähteä. En yksin oikeen haluaisi kun en ole ikinä käynyt.

Lapsikin suree kun ei ole läheisiä. Toinen mummi asuu kivenheiton päässä meiltä mutta on epäluotettava alkoholisti, lapsi joutuu joka kerta pettymään sen seurassa kun mummi ei edes juttele hänen kanssaan. Toinen taas asuu kaukana ja on myös alkon käyttäjä, osaa tosin nykyään olla juomatta jos lapsenlapsia vierailulla. Vaareista toista ei kiinnosta pätkän vertaa edes oman lapsensa asiat, ja toisella sen verran mt-ongelmia että parempi pysyä kaukana. Exäni, lapsen etävanhempi asuu myös kaukana, eikä ikinä esim. soita lapselle, joskus harvoin pistää whatsapp-viestiä. Minun kanssani on kyllä päivittäin puheissa (tai siis viesteissä) ja toimin sitten viestinviejänä muksun ja exän välillä.

Aikuisten ihmisten kaipuu on lapsella kova, ja mielellään ja vähän pakostakin tuppautuu mukaan jos menen tapaamaan omia, suht uusia kavereitani joita onnistuin edellisestä työpaikasta saamaan. Vähän hitaita katseita kyllä antavat kun ilmestyn tapaamisiin kersa käsipuolessa. Saa nähdä kauanko ovat kavereita ollenkaan.

Onneksi lapsella on sentään laaja oma kaveripiiri. Itselläni ei ollut penskana sitäkään :/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ainakaan minun päähän mahdu, jos perheellä tai myös yksinelävällä ei ole mitään turvaverkostoja. Ja mieleen tulee heikot sosiaaliset taidot ja ihmissuhteet, sekä aktiivisuuden puute.

Meillä kolme lasta ja molempien vanhemmat ja sisarukset asuvat satojen, jopa tuhansien kilometrien päässä ja on ollut pakko luoda omat turvaverkot eli meillä on 7 muun perheen kanssa hoitorinkiin, josta saamme aina lastenhoito-tai muuta apua, nopealla hälytys ajalla, kun hoitajat muodostuu parista opiskelijasta ja vireästä eläkeläisestä. Palkkakulut vähennämne kotitaloysvähennyksenä ja siksi se ei edes tule kalliiksi. Samoin naapurit auttavat, tietysti vastavuoroisesti.

Naapuriapu toimii myös meillä naapurien kesken, oli kysymys lasten silmällä pitämisestä tai työkalujen, peräkärryn tmv. lainaamisesta.

Ihmiset, jotka kroonisesti rutkuttavat tukiverkkojen puutteesta, eivät tee mitään muuttaakseen asiaintilaa. Paitsi alapeukuttavat täällä. en tajua, miksi ylle kirjoittanutkin on saanut satoja alapeukkuja. 

Ei se vaan aina siinä naapurustossakaan toimi.

Me kyllästyttiin olemaan päiväkerho, kun omat lapset ei koskaan päässeet naapureihin.

No puhuitteko naapurien kanssa siitä? 

Ahaa. Eli aina saat käännettyä sen minun viakseni?

Naurettavaa.

Meillä mm yhden naapuron tyttö oli jopa aamuseiskalta oven takana, jouduimme soittelemaan että edes yöksi hakevat pois jne.

Ja sen kerran kun ko perhe otti naapurien lapsia kylään, erikseen sanoi että meidän lapset ei voi tulla.

Tämmösen kanssako sitten neuvottelet jotain pelisääntöjä?

Vierailija kirjoitti:

Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään

Lasten tekemisen oikeus on myös tukiverkottomalla. Te tukiverkolliset olette helvetin omahyväisiä ja ylemmyydentuntoisia pissapäitä. Ikäänkuin tukiverkko tekee muka”paremman ihmisen”.

Se tukiverkko saattaa sullakin yht’äkkiä hävitä. Näitä tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi, vanha keskustelu...

Olen tässä menneenä (korona) keväänä herännyt siihen, kuinka helppoa elämää muut perheelliset viettää. Meilläkin oli joskus isovanhemmat apuna, mutta erinäisten sattumusten takia on jouduttu selviytymään ja selviydytty lastemme kanssa ihan kaksin, siis minä ja mieheni. Ei ehkä ihan täysin pistein, mutta jotenkin. Ei olla koskaan valitettu, väsyneitä on oltu ja ollaan, mutta arkea on pyöritelty sellaisiin asemiin että on pärjätty ja selvitty ja elämä on enimmäkseen kuitenkin hyvää. Ei olla murehdittu "kohtaloamme" eikä kummemmin kadehdittu muita. Tämä on ollut meidän normaali, jossa ei edes ole ollut aikaa valitella.

En tiedä mikä nyt on, mutta olen yhtäkkiä aivan maassa. Kai se on ollut tuo ihmisten viikkokausia kestänyt valitus, kun yhtäkkiä kaikilla ei ollutkaan isovanhemmat käytettävissä jokaiseen pikku risaukseen, vaan joutuivat selviytymään itse, ja nyt tämä hehkutus, kun on palattu normaaliin, ja taas mummit ja vaarit hoivaavat lapsenlapsia ja vanhemmat pääsee ottamaan takaisin kaiken menetetyn parisuhdeajan, oman ajan, harrastukset, työmenot ym. Olen miettinyt, kuinka helvetillisen paljon enemmän joudutaan tekemään perheemme eteen töitä verrattuna moniin tuttaviin ja vaikka omiin sisaruksiini. Meidän elämä on tätä samaa "korona-aikaa" nyt ja ennen.

Edelleenkään en valita, että kokisin perheeni taakkana, pärjätään ihan hyvin, mutta kun mietin kuinka paljon helpommalla muut kaiken saa, niin kyllä tämä nyt vetää vähän apeaksi. Ja kuinka väsyneitä oikeasti ollaankaan...

Ja mikä siinä muuten on, että nämä tukiverkolliset, joilla on kaikki maailman apu käytettävissä, tuntuvat valittavan kaikkein herkimmin kiirettä, väsymystä, lasten rasittavuutta ym arjen epäkohtia? Näillä arki tuntuu olevan ihan erityisen raskasta. Miten se voi edes olla mahdollista? Ei kai voi yleistää, mutta usein näin. Ihan huvikseni laskin, että yhden tuttavaperheen lapset ovat olleet koulujen kesälomien alettua kaksi viikkoa kotona, muun ajan isovanhemmilla (sekä äidin että isän puolen) ja parin muun sukulaisen luona. Tämän perheen vanhemmat ovat yhdet väsyneimmistä mitä tiedän. Pisteenä iin päälle eräs tapaamani LAPSETON entinen työkaverini totesi, ettei millään pärjäisi ilman vanhempiaan. Siinä katseltiin hänen äitinsä pesemiä ikkunoita ja mattoja ja isänsä leikkaamaa nurmikkoa ja syötiin mustikkapiirakkaa johon oli saanut vanhemmiltaan marjat. Oli kuin puukkoa olisi väännetty haavassa.

Miten te muut tukiverkottomat jaksatte nyt? Miten palaudutte näistä poikkeusoloista?

Itse olen katsonut parhaaksi ottaa etäisyyttä tukiverkollisiin. Ei vaan jaksa kuunnella niitä juttuja. En myöskään sitä päivittelyä että miten voit selviytyä. Itse olen totaali yh ja isovanhempia ei tätä nykyä ole, ovat jo kuolleet tai muuten poissa meidän elämästä. Korona vain aiheutti sen että kavereita tuli nähtyä harvemmin. Onneksi lapseni kasvavat, ei ole enää alle 10 v lasta ja uusi mies minulla sentään on mutta hänenkin vanhemmat on kuolleet. Ei ole enää mummolaa lapsille eikä muutenkaan apua. Voimia sinulle joka nostit tämän ketjun!

Mulla sama, en ole tukiverkollisten kanssa kun se satuttaa niin paljon. Kun ne hehkuttaa miten lapset on kuukauden mummolassa ja saa kuulauden parisuhdeaikaa, miten mummot järjestää synttärit ja ristiäiset, leipoo ja siivoaa, ukit leikkaa nurmikot ja luo lumet jne

Me ollaan totaalisen tukiverkottomia. Kahdet huonot isovanhemmat on, toisella puolen juopot, mun puolella väkivaltaiset ja isä agressiivinen narsisti. Kumpienkaan kanssa ei ole välejä, heistä johtuen ja heidän valintana, itse olisin kyllä halunnut pitää isovanhemmat elämässämme.

Emme ole saaneet 14 vuoteen yhtään kertaa parisuhdeaikaa. Palkatut hoitajat täällä niin huinoja (mll teinejä) etten uskalla pieniä taaperoita jättää niille, ja esikoinen ei ole riittävän vanha sekään hoitamaan edes hetkeä.

Lapset piti ottaa mukaan pankkiin lainaneuvotteluihin, autokauppaan, raksapaöavereihin, työmaakatselmuksiin... siis kaikkialle sellaiseen missä molempien aikuisten on oltava samanaikaisesti läsnä.

Ja ON YRITETTY ihan stressiin asti rakentaa tukiverkkoa, tarjota itse apua ja hoitaa toisten lapsia, jotta joskus saisi vastavuoroapua, yritetty vaikka mitä. Enää en jaksa.

Tyydyn tilanteeseen enkä edes valita enää, mutta hyvän tukiverkon omaavien kitinää en jaksa yhtään! Siis sitä että ”kauhee pettymys kun ei päästäkään 2 viikon kuhertelulomalle etelään kun isovanhemmat suostukin hoitamaan vaan viikon!”

Mitä ihmettä kahden vanhemman perheessä valitetaan tukiverkottomuutta? Asioita hoitamassa ja vastuunkantoa vuorottelemassa kaksi ihmistä. Ei pitäisi uuvuttaa. Kokeile olla vastuussa yksin. Silloin tarvitsee apua perheen ulkopuolelta.

Olen pohtinut paljonkin tätä tukiverkon puutetta. Useimmat niistä, jotka aikanaan muodostivat tukiverkkoni, ovat nyt kiviaidan toisella puolella. Terveyskeskuksessa tarkastettiin henkilö- ja yhteystietoja. Kun kysyttiin yhteyshenkilöä, niin sanoin, ettei sellaista enää ole. Siitähän se jankkaus alkoi, että kyllä kai sinulla on joku läheinen. Ei ole. Lähiomainen taitaa olla sosiaaliviranomaninen. No jätettiin sitten aukko henkilötietolomakkeeseen. Kun kerroin tämän serkulleni, ehdotti hän, että antaisin hänen nimensä. Kyllähän se käy, mutta aika hankala sekin on, kun asumme monen sadan kilometrin päässä toisistamme eikä yhteys ole kovinkaan tiivis.

Kun tämä korona alkoi jyllätä täällä Suomessa ja kansalaisille, erityisesti riskiryhmille luettiin madonluvut ja määräys pysytellä neljän seinän sisällä ja pyytää apua läheisiltä, alkoi taas kerran suututtaa. Nuo nuoret tyttöset (=ministerit) olettivat ilman muuta, että kaikilla ihmisillä on iso joukko tukiverkostoa ympärillään. Vähän aikaa todella ahdisti, mutta sitten päätin, että helkkari vieköön, minähän jatkan elämääni samoin kuin siihen astikin. Jos tauti on tarttuakseen, niin sitten podetaan. Mutta terveisinä vaan päättäjille, että asioita ei pidä pitää itsestäänselvyyksinä. En kuvittelekaan olevani maan ainut kaikki lähiomaisensa jo haudannut ihminen. 

Tuli kyyneleet silmiin kun tätä ketjua luin! Tiedän, ettei olla ainoita, mutta en minäkään pudä meteliä osattomuudestani, joten se tuntuu siltä että kaikilla muilla on tukiverkot ja meillä ei.

Ja kyllä niitä on yritetty luoda! Mutta miten sen teet, jos olet esimerkiksi asuinalueen äideistä koostuvan sekalaisen ryhmän ainoa, jolla ei ole arjen apua? Ei ne muut tarvitse sitä vastavuoroisuutta, kun heillä on jo omat vanhemmat, kummit ja omat isovanhemmatkin elämässään mukana. Minä oikeasti yritin monta vuotta luoda itselleni kaveripiiriä jossa tehtäisiin yhdessä, erikseen ja toisia tukien. Ja arvatkaa mitä? Jäin ulkopuolelle koska en päässyt illanistujaisiin yms. koska ei ole niitä tukiverkkoja!! Siinä sitten itkin toisella puolella maailmaa työmatkalla olevalle miehelle videopuhelussa että muut siellä viettää iltaa ja itse olen ainoa joka ei päässyt paikalle.

Niin sitä hiljalleen tippui pois. Samaan rytinään sattui monta muutakin vastoinkäymistä, ja minä väsyin. Kuuntelin, miten yhden lapsen äiti petti puolisoaan, ja valitti miten ei kestä lastaan kun lapsi oli vasta seuraavana päivänä lähdössä isovanhemmille. Ja tämä lapsi oli kaksi kertaa kuussa hoidossa pitkän viikonlopun, ja minä kuuntelin itku kurkussa vauva sylissä toisen tyytymättömyyttä elämäänsä, parisuhteeseensa ja kaikkeen. Kun hän sitten erosi, sai muilta ystäviltään muuttoapua, ja vanhemmiltaan auton kun ei sellaista omistanut itse.

Itsekin olen miettinyt että olisivat saakeli kiitollisia avusta ja tuesta jota saavat, mutta ei. Minulle oli hyvä valittaa elämäänsä ja sitten mennä saman päivän iltana juhlimaan muiden kanssa. Kyllä, olen katkera. Ja olen tehnyt periaatepäätöksen, että en auta enkä kuuntele ketään enää koskaan, paitsi omia lapsiani.

Vierailija kirjoitti:

Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään

Että jätetään lapset tekemättä sen takia, ettei itsellä ollut vanhempia tms.`?

Kyllä on taas typerintä mitä olen kuullut.