Mikä siinä on, että ihmisten päähän ei mahdu ettei kaikilla ole tukiverkostoa?

Mä oon myös ihan reilusti ja häpeämättä katkera. En valuta sitä tietenkään toisten niskaan, mutta olen paskoille itsekkäille vanhemmilleni katkera siitä miten huonosti ja julmasti kohtelivat ja miten jättivät nuorena selviämään yksin (vanhemmilla oli periaate että jokainen lapsi heitetään kotoa kun täyttää 18, missään eivät auta, rahaa eivät anna mukaan, eivät auta asunnon hankkimisessa tai muutossa, mukaan saa ottaa van repullisen vaatteita), ja ennenkaikkea miten uskomattoman piittaamattomia ovat isovanhempina. En suostu häpeämään sitä että olen katkera vaan kunnioitan sitä tunnetta. Mitään apua, tukea, välittämistä tai edes huomiota tai yhteydempitoa en ole saanut yli 20 vuoteen.

Tukiverkon luominen muista kuin sukulaisista ja vanhoista hyvistä ystävistä vaatii kyllä sellaista hyväksikäyttäjäluonnetta, jota kaikilla ei ole. Tyyppi on juuri sitä sorttia, joka pyytää palvelusta, mutta jolle ei sitten itselle koskaan sovi auttaa. Tämä ihmistyyppi on tullut monissa keskusteluissa esiin, oli sitten kyseessä mökille kutsumatta tulevat, hääjärjestelyt ja ystävien hyväksikäyttö,  ilmaisten ammattipalvelujen pyytäminen, auton jatkuva lainaaminen  yms. yms.   

.

En kerta kaikkiaan voi ymmärtää näitä katkeria vuodattajia. Ei mikään ole itsestään selvää ja kaikilla automaatisesti oikeus kaikkeen haluamaansa!

Meillä ei ole tukiverkkoa ja se oli alusta asti selvää. Lapset (2 kpl) on hoidettu täysin itse. Pari kertaa ollaan turvauduttu maksulliseen mml:n hoitajaan kun on ollut ns. pakkorako. Itse kuitenkin näen että ollaan etuoikeutettuja kun meillä on ihanat lapset ja perhe. Tämä on meidän oma valinta. Olisimme voineet jättää lapset tekemättä ja elää lapsetonta elämää. Ei kenelläkään muulla ole velvollisuutta hoitaa meidän lapsia eikä se auta olla katkera niille joilla tukiverkko on. Joskus olen surullinen lastemme puolesta kun heillä on pieni läheisten joukko, mutta toivottavasti sitten sitäkin tiiviimmin.

Vierailija kirjoitti:

Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään

Tukiverkko voi olla silloin kun lappsia suunnitellaan, ja vielä silloin kun niitä syntyy, mutta esim. ne omat ja puolison vanhemmat ikääntyvät. Jotkut jopa kehtaavat kuolla silloin kun lastenlapset ovat pieniä. Sisarukset muuttavat toisille paikkakunnille, kaverit perustavat omia perheitään, eivätkä jouda enää auttamaan...

Monella tukiverkko ns. pettää. Aika yleistä on se, että kaverit ja sukulaiset lupaavat että autetaan kyllä sitten. "Saanhan tulla sitten hoitamaan teidän vauvaa?"

Ja sitten kun tulee se tilanne, että apua tarvitaan, nämä lupaajat toteavat, ettei ole aikaa.

Tai oletat, että se isosisko, jonka lapsia kävit hoitamassa lähes joka viikonloppu, ihan ilmaiseksi, tulee nyt vastavuoroisesti auttamaan, kun sinulla on lapsi. Ei tule. Häntä ei voisi vähempää kiinnostaa se, kuinka sinä oman lapsesi kanssa pärjäät tai olet pärjäämättä.

Vierailija kirjoitti:

Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään

En ymmärrä tätä mustavalkoista ajattelutyyliä. Ihminen voi olla luonteeltaan positiivinen ja ajatella kaiken järjestyvän. Eikä se sitten menekään niin. Elämä on. Ymmärrystä on usein turha hakea kyllä, valitettavasti. Ihmiset haluavat lähinnä kehuskella sillä, miten hyvin heillä itsellään on asiat.

Eikös rahalla saa aina hoitoapua tms.? Ei kai tukiverkoston puute korreloi rahan puutteeseen? 

Vierailija kirjoitti:

Eikös rahalla saa aina hoitoapua tms.? Ei kai tukiverkoston puute korreloi rahan puutteeseen? 

Hyvä idea mutta kaikilla ei tietenkään ole varaa.

Ihmisillä nyt vaan tuppaa olemaan vaikea kuvitella, että jollain muulla on erilainen elämä kuin heillä itsellään.

Paras tukiverkko perheenäidille on AIKUISEKSI KASVANUT puoliso, joka osaa hoitaa lapsia kuin äiti, ruokkia, pestä, ulkoilla, lukea, leikkiä, hoitaa läksyjen valvonta, pestä pyykit yms. 

Parisuhdelomia saa maksetulla avullakin, mutta enpä olisi valmis lapsiani jättämään muiden huoleksi useiksi päiviksi tai viikkokausiksi. 

Ne, joille kouluttautuminen ja työ on tärkeää, koska jokaisenhan pitää itsensä ja perheensä elättää, eivät voi jäädä ikuisiksi ajoiksi jäädä roikkumaan äitinsä helmoihin ja vaatia apua aina, kun huvittaa. Monet mummot ja ukit tapaavat mielellään lapsenlapsiaan, mutta 24/7 hoitovastuuta eivät mielellään ottaisi, kun eivät jaksa juosta vilkkaiden lasten perässä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään yhtään häiritse se, miten kuvio on muuttunut? Tarkoitan sitä että esim omat vanhempani saivat aivan rajattomasti apua ja tukea, mutta itse eivät anna sitä periaatteestakaan yhtään kellekään, ei omille lapsilleenkaan. En ole saanut vanhemmiltani kertaakaan henkistä tukea, taloudellista tukea killinkiäkään, sekuntiakaan lastenhoitoapua, muuttoapua tai muuta. Minä kyllä olen joutunut auttamaan vanempia muutoissa, talkoissa ja kirjanpidossa saamatta mitään vastavuoroista apua.

Kun vanhempani olivat nuoripari 70-luvun alussa, niin äitini isä maksoi heille asunnon käsirahan (lahja, ei laina), antoi lahjsksi rantatontin mökkiä varten, rakennutti sen mökin lahjaksi, antoi lastenhoitoapua useita kertoja viikossa. Vsnhempien sisarukset talkoili, hoiti lapsia, auttoi muutot ja remonti. Tuo oli siis silloin ihan normisettiä.

Sitten 90-luvulla joku muuttui, ja ei pelkästään meidän suvussa vaan koko yhteiskunnassa. Avunanto ja tukeminen loppui kuin veitsellä leikaten, ja nämä paljon apua saaneet kuten omat itsekkäät vanhempani, alkoivat hokea että kukin hoitakoon omat ongelmansa, jokainen pärjätjöön omillaan, kukin hoitakoon omat kakaransa, apua on sitten turha pyytää, me ei sitten aiota auttaa yhtään missään. Jne.

Meniköhän nyt ihan reilusti tämä homma!?

Oma lähisukuni on eri sukupolvia eli limittäin tuon kertomasi kanssa. Vanhempani muuttivat aikoinaan maalta kaupunkiin ja isovanhempani asuivat satojen kilometrien päässä. Lisäksi he olivat hyvin köyhiä, joten vanhempani eivät saaneet heiltä taloudellistakaan apua. Minä ja sisarukseni olemme syntyneet 1960-luvun taitteessa ja omat lapsemme 1980-luvun puolivälin jälkeen, jolloin vanhempani olivat vielä aktiivisesti työelämässä. Mekään emme siis saaneet vanhemmilta rajattomasti tukea ja apua, tosin meidän lastemme syntyessä työelämään tulikin muutoksia mm lapsen sairauden vuoksi sai jäädä kotiin ja työehtosopimuksesta riippuen siltä ajalta maksettiin vielä palkkakin. Ei siis ollut edes tarvetta, että isovanhemmat olisivat ottaneet omista töistään palkatonta vapaata voidakseen hoitaa sairastuneita lapsenlapsiaan, koska me vanhemmat pystyimme tekemään sen ihan itsekin. Eikä ollut edes palkatonta. Isovanhemmat tosin halusivat välillä viettää aikaansa lastenlastensa kanssa, joten kaiketi se voidaan katsoa avuksi, kun lapset ovat menneet mummin ja ukin kanssa Linnanmäelle, Korkeasaareen jne tai halusivat muuten vaan ottaa lapsenlapsiaan yökylään. Nyt meidän lapsemme ovat lapsiperheellisiä ja ihan yhtä lailla minä ja sisarukseni haluamme olla näiden pienten kanssa kuin aikoinaan omat vanhempamme meidän lastemme kanssa. Tuollaista "en halua olla teidän kanssanne enää tekemisissä" -kulttuuria ei siis meidän sukupolvillamme ole ollut eikä ole nytkään. 

Itsekkäiksi väitetyt suuret ikäluokat mahdollistivat omalle sukupolvelleni monia asioita, joita heillä itsellään ei ollut. Juurikin nuo työsopimukset, subjektiivisen päivähoidon, iltapäiväkerhot yms. Tuon sukupolven tavoitteena oli siirtää omaisten vastuuta yhteiskunnalle ja niinpä kehitettiin sosiaali- ja terveydenhuollon puolelle monia palveluita, joita aiemmin ei ollut. Vanhustenhuoltoa kehitettiin siihen suuntaan, etteivät mummot ja papat jää omaisten niskoille vaan on kotisairaanhoidot ja kotipalvelut, vanhainkodit jne. Yhteiskunta tarjosi kansalaiselle tukiverkostot ja sen vuoksi omaisten ei enää tarvinnut toimia tukiverkostona. Nyt tilanne on tietenkin toinen, kun hyvinvointivaltiota ajetaan alas ja yhteiskunta vähentää, heikentää tai kokonaan lakkauttaa sellaisia palveluita, jotka aiemmin toimivat tarpeellisena apuna niin lapsiperheille kuin vanhuksillekin. Yhteiskunta siirtää vastuuta takaisin yksilöille ja omaisille. 

Valitettavasti vastuun siirto yhteikunnalle ei ollut kestävä ratkaisu. Mutta saivatpa he hoidatettua omat lapsensa ja vanhempansa yhteiskunnan piikkiin.

Lastenhoidon osalta eivät saaneet. Suurten ikäluokkien lapset ovat suurimmaksi osaksi syntyneet vuosina 1970-1980. Kotihoidontukea alettiin maksaa vasta vuonna 1985 ja aluksi sitäkin vain siihen asti, kun lapsi oli 1 v 10 kk ikäinen. Vasta paria vuotta myöhemmin kotihoidontukea alettiin maksaa 3-vuotiaaksi asti. Subjektiivinen päivähoito-oikeuskin tuli vasta 1990-luvun taitteessa ja se tuli koskemaan kaikkia alle kouikäisiä lapsia vasta vuonna 1996. Näistä uudistuksista pääsivät nauttimaan vain sellaiset suurten ikäluokkien vanhemmat, jotka tekivät vielä myöhään iltatähden. 1970-luvulla syntyneiden lasten vanhempia nämä edut eivät koskeneet lainkaan. 

Mistäs siinä sitten on kysymys, kun monet 70-luvun vauvat vietiin jo 2 kk iässä hoitoon, että äiti pääsi vapautumaan töihin itseään toteuttamaan, rinnat maidosta valuen? Oli hoitaja sitten yksityinen tai yhteiskunta, ei niitä vauvoja itse hoidettu vaan muille ne sysättiin.

Onko kenelläkään kokemusta tukiperhe-toiminnasta? Olemme lapseton pariskunta ja välillä mietitty sitä, että ryhdyttäisiin tukiperheeksi. Ilmeisesti tarvetta on eli moni perhe jää ilman (jos olen oikein ymmärtänyt).

Välttämättä homman ei tarvitsisi olla noin virallista kautta eli lyhyemmätkin pätkät sopisi (muutama tunti siellä täällä, välillä pitemmästi myös), mutta ehdottomasti haluttaisiin ns. tuttu perhe/perheitä. Eli olla osa sitä tukiverkkoa myös.

Tämä korona on tosin sekoittanut pakkaa eli ollaan aikalailla omaehtoisessa karanteenissa, joten perheen pitäisi elää samalla tavalla, mikä on kyllä aika epätodennäköistä, kun pienistä lapsista kyse. Eli ei ehkä tämän hetken juttu, mutta sitten kun tilanne rauhoittuu :) Ollaan muitakin kautta autettu muita, esim. joululahjakeräykset ja Hope ry:lle lahjoitettu vaatetta ja lahjakortteja. Osasta näistä vaan jäänyt ns. paska maku suuhun, kun ei edes vilpitöntä kiitosta ole saanut vastineeksi. Eli eivät sitten ehkä alunperinkään olleet oikeasti avun tarpeessa. Tuolla Hopellakin vaatekassit vaan nykäistiin käsistä oven raosta :D Olisin itse ollut kiinnostunut näkemään tilat myös eli näkemään sitä itse toimintaa. Tämä tosiaan aikaa sitten eli ennen koronaa.

Joo menipäs vähän aiheen ohi, mutta olkoot :)

Me löydettiin tuttavan kautta ihana, reipas 17-vuotias tyttö, joka 7-8 e tuntipalkalla on välillä käynyt hoitamassa meillä alakoululaisia lapsia. On päästy kahdestaan esim. keikoille. Vahva suositus tällaisen aarteen etsimiselle tuttavien, somen tai vaikka ihan kaupan ilmoitustaulun kautta.

Meillä ei ole tukiverkkoja. Omat vanhemmat ovat kuolleet, appivanhemmat ovat elossa. En pidä appivanhempien tavasta hoitaa ja kohdella lapsia. Anoppi ja appi mm. hyväksyvät kuritusväkivallan, joten en anna appivanhemmille lapsia hoitoon. Meillä ei siis ole mitään apua isovanhemmista, omista ja puolison sisaruksista tai muistakaan sukulaisista. Kummankaan sukulaiset eivät asu samalla paikkakunnalla tai edes samassa maakunnassa. Koskaan ei saada mistään lastenhoitoapua, kodinhoitoapua tai apua pihatöihin tai remontteihin. Lapset eivät ole olleet koskaan hoidossa missään. Silti hyvin pärjätään, vaikka tukiverkkoja ei ole!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ainakaan minun päähän mahdu, jos perheellä tai myös yksinelävällä ei ole mitään turvaverkostoja. Ja mieleen tulee heikot sosiaaliset taidot ja ihmissuhteet, sekä aktiivisuuden puute.

Meillä kolme lasta ja molempien vanhemmat ja sisarukset asuvat satojen, jopa tuhansien kilometrien päässä ja on ollut pakko luoda omat turvaverkot eli meillä on 7 muun perheen kanssa hoitorinkiin, josta saamme aina lastenhoito-tai muuta apua, nopealla hälytys ajalla, kun hoitajat muodostuu parista opiskelijasta ja vireästä eläkeläisestä. Palkkakulut vähennämne kotitaloysvähennyksenä ja siksi se ei edes tule kalliiksi. Samoin naapurit auttavat, tietysti vastavuoroisesti.

Naapuriapu toimii myös meillä naapurien kesken, oli kysymys lasten silmällä pitämisestä tai työkalujen, peräkärryn tmv. lainaamisesta.

Ihmiset, jotka kroonisesti rutkuttavat tukiverkkojen puutteesta, eivät tee mitään muuttaakseen asiaintilaa. Paitsi alapeukuttavat täällä. en tajua, miksi ylle kirjoittanutkin on saanut satoja alapeukkuja. 

Ei se vaan aina siinä naapurustossakaan toimi.

Me kyllästyttiin olemaan päiväkerho, kun omat lapset ei koskaan päässeet naapureihin.

No puhuitteko naapurien kanssa siitä? 

Ahaa. Eli aina saat käännettyä sen minun viakseni?

Naurettavaa.

Meillä mm yhden naapuron tyttö oli jopa aamuseiskalta oven takana, jouduimme soittelemaan että edes yöksi hakevat pois jne.

Ja sen kerran kun ko perhe otti naapurien lapsia kylään, erikseen sanoi että meidän lapset ei voi tulla.

Tämmösen kanssako sitten neuvottelet jotain pelisääntöjä?

Kyllä, silloin kun on aihetta. 

Pitää kyetä saamaan suu auki ja puhumaan silloin, kun on epäselvyyksiä pelisäännöistä.  Et siis kysynyt "silloin yhden kerran" naapurilta, miksi teidän lapset eivät voi tulla?  ettekä keskustelleet aaamuvarhaisen vierailijan vanhempien kanssa, milloin voi tulla vieraisille ja milloin pitää mennä kotiin, ja syödäänkö naapurissa vai kotona jne? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kyllä jotenkin vaikeaa kuvitella, että olisi perheitä, joilla ei ole minkäänlaisia tukiverkkoa tms. Mutta aika paljon näitä kait on. Mulla on äiti :)

Niin. Minun vanhemmat ei enää ole elossa eikä miehen isä, miehen äiti on vanhainkodissa. Miehellä ei ole sisaruksia, minulla on veli mutta hän asuu ulkomailla ja hänellä on kaksi pientä lasta siellä, joissa on kiinni. Eipä ole tukiverkkoja meillä.

No ainakin teillä on toisenne. Joillakin ei ole edes sitä.

Tukiverkosto. Siis päiväkodin tädit voi hoitaa lapsia ilmaiseksi, ja kaikki muutkin.

Mutta kun tarvitset putkimiestä, ei kukaan oleta että sisaruksesi auttaisi muutaman tunnin vaikka sellainen onkin ammatiltaan? Sanotaan vaan että etsi vaan joku vieras (luotettava putkimies).

Ja vaikka kuinka olisit häntä ruokkinut ja vienyt huonosta lapsuudenperheestä viikonlopuiksi?

Ja itse kamppailet kaataen sankosta vettä vessanpönttöön?? Vit++ että ootte tekopyhiä.

Miehen kommentti tukiverkkoon. Itse kasvatin aikanaan lapseni eron jälkeen yksin, äiti ei halunnut ottaa lastaan luoksensa ollenkaan. Kaverit olivat nuorempia, osa muutti muualle, lapseni kanssa muutettiin, vanhempani asuivat aivan liian kaukana jne. Ei minkäänlaista tukiverkkoa. Ja ne vuodet kyllä muistan, kun ei kukaan halunnut tulla lapsenvahdiksi edes pariksi tuntia, että olisin päässyt normaali asioita hoitamaan, joihinka lasta vaikea ottaa mukaan. No lapsi kulkikin sitten ihan joka kohdassa mukana. Treffeilläkin.

Aamulla lapsi ylös, vie päikkyyn, aja pikavauhtia töihin, takaisin. Teet ruoat, keksit tekemistä, peset pyykit.. Vuodesta toiseen, ilman minkäänlaista tukiverkkoa. Mutta laitoin lapseni edun kaiken muun edelle.

Eli miehillä se on monesti hankalampaa ilman niitä tukiverkkoja olla.

Tsemppiä teille!

Vierailija kirjoitti:

On kyllä jotenkin vaikeaa kuvitella, että olisi perheitä, joilla ei ole minkäänlaisia tukiverkkoa tms. Mutta aika paljon näitä kait on. Mulla on äiti :)

Kuka sitten jos sun äiti menehtyisi?

Itseäni kiinnostaisi tietää näiden tukiverkkoja ahkerasti käyttävien näkemys siihen miksi niitä käytetään JATKUVASTI! Ja hyvin kevyin perustein. Ehkä tämä on katkeraa nillitystä, mutta olen aivan ymmälläni kun lapset pitää saada yökylään pari kertaa kuussa ja muutenkin vapaa-ajalla hoitoon kun halutaan parisuhdeaikaa tai muuten olla rennosti. Miksi pidetään itsestään selvyytenä että esim isovanhemmat hoitaa vaikkei hoidolle ole pakottavaa tarvetta? Ja ymmärrän että joskus haluaa ”tuulettumaan” mutta näissä tapauksissa todellinen hoidon tarve (työn/lääkärin/tms takia) ei ole lähes koskaan syynä. Samat aikuiset tyypit tosin teettää muutakin vanhemmillaan. Eikö aikuiset ihmiset viitsi enää itse hoitaa omia lapsiaan/talojaan/asioitaan?