Mikä siinä on, että ihmisten päähän ei mahdu ettei kaikilla ole tukiverkostoa?

Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään

On kyllä jotenkin vaikeaa kuvitella, että olisi perheitä, joilla ei ole minkäänlaisia tukiverkkoa tms. Mutta aika paljon näitä kait on. Mulla on äiti :)

Vierailija kirjoitti:

Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään

Ja liittyi aloitukseen miten?

Vierailija kirjoitti:

On kyllä jotenkin vaikeaa kuvitella, että olisi perheitä, joilla ei ole minkäänlaisia tukiverkkoa tms. Mutta aika paljon näitä kait on. Mulla on äiti :)

Niin. Minun vanhemmat ei enää ole elossa eikä miehen isä, miehen äiti on vanhainkodissa. Miehellä ei ole sisaruksia, minulla on veli mutta hän asuu ulkomailla ja hänellä on kaksi pientä lasta siellä, joissa on kiinni. Eipä ole tukiverkkoja meillä.

Ne kellä verkko on, pitää sitä itsestäänselvyytenä niinkuin ilma jota hengittää. Minäkin olen tukiverkoton. Molemmilla on näennäisesti vanhemmat: ovat elossa, muttaheitä ei tippaakaan kiinnosta lastensa asiat (perhe, lapsenlapset) eivätkä auta ikinä. Eivät edes hädässä tai vakavassa tilanteessa, ilmoittivat kyllä tämän jo raskausaikana, että ”eivätsitten aio auttaa tai hoidella”. Sisaruksia 1kpl, ei apua sieltäkään, ja ylipäätään suku 200km päässä.

Meillä ei ole naapuriapuakaan kun työn perässä vuosi sitten muutettiin länsisuomeen.

Ei ole yhtään ketään joka hädässä auttaisi. On turvston olo.

Ja kyllä, olen yrityänyt verkottua ja tehdä hoitovaihtareita. Lopputulos: hoidan yhden naapurin lapsia jolla on hyvä tukiverkko, mutta hän ei hoida vastineeksi minun lapsiani, eli minä olen lisätukiverkko sellaiselle jolla ON jo tukiverkko.

Mutta, tukiverkon omaavat osaavat apua vaatia, vaikka tukiverkottomaltakin :)

Vierailija kirjoitti:

Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään

Lapsien teon oikeus ei ole vain tukiverkollisilla. Kun teet tukiverkottomana lapsia niin heillä on sitten aikanaan tukiverkko ja ehkä itselläkin.

T. Totaalitukiverkoton

Vierailija kirjoitti:

Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään

Tukiverkkoa vartenko se lapsi tehdään?

Ihmettelen usein samaa. Suomi on tunnetusti "yksinäisten maa", täällä on vaikka kuinka paljon syrjäytyneitä ja hyljeksittyjä ja unohdettuja ja yksin eläviä yms. "Social outcasts". Se nyt on ollut selvää jo sata vuotta (Suomi Sata, jee!). Mutta silti, moni suomalainen ei millään ymmärrä sitä että jollakulla (esim minulla) ei ole yhtään ystävää, ei kaveria, ei minkäänlaisia välejä sukulaisiin, ei ketään joka auttaisi muuttokuorman kantamisessa, ei seuraa kävelylenkille, ei mitään muuta mahdollisuutta juttelemiseen kuin se että juttelee itsekseen...

Meillä ei ole tukiverkkoa, se on ollut meille selvää alusta asti. No, jos oikein hengen hädästä olisi kyse ja oikeasti kamalasta pakkotilanteesta, uskon siskoni tulevan apuun. Tavallisessa arjessa ei kuitenkaan tulisi mieleenkään häntä häiritä ja rasittaa esim. lapsenhoitopyynnöillä.

Meidän tukiverkkomme on päiväkoti. Jos pomo soittaa, että tulenko poikkeuksellisesti illalla töihin, ja mieheni saattuu olemaan iltavuorossa, minä sanon tyynesti, että päiväkoti on valitettavasti mennyt silloin jo kiinni. Se siitä. Sama juttu lapsen sairastuessa. Se olen minä taikka mies, joka lasta jää kotiin hoitamaan. Ei ole mummoja ja pappoja, jotka apuun tulisivat. Mielestäni ei tarvitsekaan tulla.

Me jaksamme tämän yhden lapsen kanssa hyvin. Viittä lasta meille ei tule, eikä edes kahta. Siihen minä en riitä.

Työn perässä muuttaessa tukiverkkojen hankkiminen ja ylläpitäminen on vaikeaa. Me muutettiin työn perässä uudelle paikkakunnalle 3 viikkoa ennen kaksosten syntymää. Eipä siinä ehtinyt tukiverkkoa hankkia. Siinä oltiin muutama vuosi, kunnes taas muutettiin työn perässä.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen usein samaa. Suomi on tunnetusti "yksinäisten maa", täällä on vaikka kuinka paljon syrjäytyneitä ja hyljeksittyjä ja unohdettuja ja yksin eläviä yms. "Social outcasts". Se nyt on ollut selvää jo sata vuotta (Suomi Sata, jee!). Mutta silti, moni suomalainen ei millään ymmärrä sitä että jollakulla (esim minulla) ei ole yhtään ystävää, ei kaveria, ei minkäänlaisia välejä sukulaisiin, ei ketään joka auttaisi muuttokuorman kantamisessa, ei seuraa kävelylenkille, ei mitään muuta mahdollisuutta juttelemiseen kuin se että juttelee itsekseen...

Ei Suomi ole tässä mikään poikkeus. Ihan joka maassa on syrjäytyneitä, hyljeksittyjä, perheettömiä, erakoita, vieroksuttavia kylähulluja ja ties mitä.

Meinasin kerran alkaa itkeä ääneen ja kovaa, kun kävin tällaisen keskustelun leikkipuiston laitamilla:

Eräs Äiti: Ai siis sanoitko sä että sun mies on nyt jossain työmatkalla?

Minä: Kyllä, on Aasiassa kolme viikkoa. 

Puolituttu: Soititko sinne siivousfirmaan?

Minä: soitin, kiitos vinkistä! Siivooja tulee huomenna meille. 

Eräs Äiti: On se helppoa kun on rahaa. *naurua* Meillä onneks mutsi tulee pesemään ikkunat ja auttamaan "Siirin" kanssa. Ei pystyis maksamaan tuollaisesta. 

Oma tilanteeni oli tuolloin se, että lapsia oli kaksi ja kolmas ehkäisystä huolimatta tulossa. Miehen vanhemmat työelämässä ja heillä muitakin lapsenlapsia kuin meidän kaksi. Oma äiti laitoksessa, isä elää jossain vaimonsa ja tämän lasten kanssa. Sisaruksilta turha pyytää apua, heillä omat elämänsä. Minä olisin tuolloin antanut aika paljon, että olisi ollut se ilmainen äiti, joka pyyteettä tulee ja auttaa arjessa.

Minulla ei edelleenkään ole ketään. Tälläkin hetkellä mies huomenna toisessa kaupungissa, minulla olisi koulua mutta esikoinen onkin kipeä. Ei ole ketään, kelle soittaa että voitko tulla vahtimaan että pääsen tenttiin? Joko etsin maksullisen auttajan tai en mene tenttiin. Luultavasti vaihtoehto 2, koska olen niin poikki enkä jaksa etsiä ketään näin lyhyellä varoitusajalla. 

Vierailija kirjoitti:

Ne kellä verkko on, pitää sitä itsestäänselvyytenä niinkuin ilma jota hengittää. Minäkin olen tukiverkoton. Molemmilla on näennäisesti vanhemmat: ovat elossa, muttaheitä ei tippaakaan kiinnosta lastensa asiat (perhe, lapsenlapset) eivätkä auta ikinä. Eivät edes hädässä tai vakavassa tilanteessa, ilmoittivat kyllä tämän jo raskausaikana, että ”eivätsitten aio auttaa tai hoidella”. Sisaruksia 1kpl, ei apua sieltäkään, ja ylipäätään suku 200km päässä.

Meillä ei ole naapuriapuakaan kun työn perässä vuosi sitten muutettiin länsisuomeen.

Ei ole yhtään ketään joka hädässä auttaisi. On turvston olo.

Ja kyllä, olen yrityänyt verkottua ja tehdä hoitovaihtareita. Lopputulos: hoidan yhden naapurin lapsia jolla on hyvä tukiverkko, mutta hän ei hoida vastineeksi minun lapsiani, eli minä olen lisätukiverkko sellaiselle jolla ON jo tukiverkko.

Mutta, tukiverkon omaavat osaavat apua vaatia, vaikka tukiverkottomaltakin :)

Tuttua. Itselläni piti olla, mutta se osoittautui sittemmin vain puheeksi. Nyt vuosia myöhemmin, ei ole enää edes sitä puhettakaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään

Et sitten ole tajunnut, että se tukiverkko saattaa kuolla ympäriltä pois esim syöpään tai onnettomuudessa. Sen jälkeen, kun on lisäännytty.

En osannut ennustaa, että minun kolmen hengen tukiverkko kuolee ennenaikaisesti. 

Ei ainakaan minun päähän mahdu, jos perheellä tai myös yksinelävällä ei ole mitään turvaverkostoja. Ja mieleen tulee heikot sosiaaliset taidot ja ihmissuhteet, sekä aktiivisuuden puute.

Meillä kolme lasta ja molempien vanhemmat ja sisarukset asuvat satojen, jopa tuhansien kilometrien päässä ja on ollut pakko luoda omat turvaverkot eli meillä on 7 muun perheen kanssa hoitorinkiin, josta saamme aina lastenhoito-tai muuta apua, nopealla hälytys ajalla, kun hoitajat muodostuu parista opiskelijasta ja vireästä eläkeläisestä. Palkkakulut vähennämne kotitaloysvähennyksenä ja siksi se ei edes tule kalliiksi. Samoin naapurit auttavat, tietysti vastavuoroisesti.

Olen kahden ihmisen mielestä heidän tukiverkko. Olen lapseton, joten he molemmat kuvittelevat, että voivat koska vain pyytää minua lastenhoitajaksi ja että tulen paikalle aina pelastamaan tilanteen, jos heillä on yllättäviä ylitöitä tms.

Olen kuitenkin autoton, ja nämä asuvat Espoossa, minä Vantaalla, julkisilla menee reilu tunti suuntaansa. Teen pitkiä työpäiviä vaativassa työssä ja olen työuupunut ja masentunut, töiden jälkeen käyn terapiassa. En jaksa edes harrastaa, hyvä kun aamuisin pääsen sängystä ylös. Ei minusta ole kenenkään tukiverkoksi. Silti minulle suututaan, kun en pysty sellainen olemaan. Koskaan en ole luvannut olla vaan masennukseni ja pitkät työpäiväni on näiden ihmisten tiedossa kyllä. Heiltä ei minulle ole ikinä apua tullut, kun heillähän on lapset, niin eivät he ehdi. Kuulemma.

Ah, hoitorinki. Yritin täällä Hämeessä sellaista, ja ensin oli moni innokkaana mukana. Että mahtavaa, tällaista on tarvittu! Mutta jonkun olisi pitänyt olla se eka, joka päästää toisen äidin kampaajalle/lääkäriin/työhaastatteluun/joululahjaostoksille. Hetken aikaa huhuilin ja yritin pitää keskustelua yllä, kysyin jopa että jos me oltaisiin ensimmäisiä ketkä toista autetaan. 

Ei se lähtenyt lentoon. Ehkä vika oli minussa, ehkä niillä muilla kuitenkin oli ne omat tukiverkkonsa, edes jonkunlaiset. Ihan vieraiden kanssa en itse sellaiseen lähtisi. Ja siihen menee aikaa kun tutustuu uusiin ihmisiin. Ehtii lapset kasvaa ja akuutti tarve jäädä. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ainakaan minun päähän mahdu, jos perheellä tai myös yksinelävällä ei ole mitään turvaverkostoja. Ja mieleen tulee heikot sosiaaliset taidot ja ihmissuhteet, sekä aktiivisuuden puute.

Meillä kolme lasta ja molempien vanhemmat ja sisarukset asuvat satojen, jopa tuhansien kilometrien päässä ja on ollut pakko luoda omat turvaverkot eli meillä on 7 muun perheen kanssa hoitorinkiin, josta saamme aina lastenhoito-tai muuta apua, nopealla hälytys ajalla, kun hoitajat muodostuu parista opiskelijasta ja vireästä eläkeläisestä. Palkkakulut vähennämne kotitaloysvähennyksenä ja siksi se ei edes tule kalliiksi. Samoin naapurit auttavat, tietysti vastavuoroisesti.

Pystytkö ymmärtämään, että vaikka olisi hyvin paljon ystäviä, niin ei välttämättä ole yhtään tukiverkostoa? Ystävät eivät välttämättä suostu auttamaan konkreettisissa arjen asioissa ikinä. Vaikka he olisivat kuinka läheisiä. Ihmisillä on ainakin täällä pk-seudulla kiireinen oma elämä, paljon harrastuksia jotka täyttävät päivät jne. Lapsettomat eivät suostu hoitamaan toisten lapsia ja lapselliset taas on kiinni omissa lapsissa ja heidän harrastuskuljetuksissa ym ym.

Vierailija kirjoitti:

Työn perässä muuttaessa tukiverkkojen hankkiminen ja ylläpitäminen on vaikeaa. Me muutettiin työn perässä uudelle paikkakunnalle 3 viikkoa ennen kaksosten syntymää. Eipä siinä ehtinyt tukiverkkoa hankkia. Siinä oltiin muutama vuosi, kunnes taas muutettiin työn perässä.

Sama täällä! Ollaan muutettu nyt kolme kertaa 10v sisään (eli aikana kun on ollut lapsia) ja kerta kerran jälkeen mennyt vaikeammaksi edes naapuritukiverkoston luominen. Nyt viimeisellä kertaa sekään ei onnistu. Ystäviä ei ole paikkakunnalla yhtään ja on juureton ajelehtiva olo.

Kummankaan suvut ja vanhemmat ei pidä mitään yhteyttä, eivät siis halua soitella tai nähdä lapsenlapsia ollenkaan. Soitellaan ehkä kerran vuodessa ja nähdään kerta kolmeen vuoteen. Meidän kahta nuorinta lasta ei ole appikset edes nähneet... kummatkasn isovanhemmat ei ole tulleet yksiinkään ristiäisiin.

Tätä se on monella, suku kylmää ja torjuvaa. Hyvän perheen lapset ei tajua tätä kun elävät täysin kuplassa. Kuplan illuusio on se että kaikilla on rakastavat ja välittävät ja avuliaat vanhemmat. Newsflash: ei ole. Ja syy ei ole todellakaan sen lapsen (tämä niille hyväosaisille jotka kohta rääkyy että katso peiliin syy on siellä). Tietäisittepä millainen lapsuus minulla on ollut :(

Jaah, eipä alkoholisti-isovanhemmista oikein tukiverkoksi ole... Omia lapsia pitää pikemminkin suojella heiltä.