Mikä siinä on, että ihmisten päähän ei mahdu ettei kaikilla ole tukiverkostoa?

Ei olla ikinä oltu miehen kanssa missään kahdestaan paitsi kaupassa.

Äiti joskus katsoi sen ajan kun kävi meillä 2 kertaa vuodessa.

Tädit sanoi heti ettei hoida.

Miehellä ei ollut ketään, asui lastenkodissa.

Meidän tukiverkko oli päiväkoti.

Toisella lapsella kehitysvamma.

Nyt tää terve kuopus on 16 vuotta.

Oma äitini sanoi heti ettei jaksa enää hoitaa. Ikää jo oli. Muuten kyllä nähtiin ja käytiin mummolassa.

Olisimpa aikanaan teidät tavannut, te lapseton pariskunta. Olisitte olleet kuin taivaan lahja.

Mulle on "kaveri"tivannut, että kai sulla nyt tukiverkostot on (esim. sairastaessani), ethän sää nyt yksin pärjää ainakaan! A) jos tämä ihminen olisi ollut ensinnäkin kaverini saati ystäväksi kutsuttava, olisi tämä itse ollut osa sitä tukiverkostoa tai ainakin tarjoutunut sellaiseksi tylyn äimistelynsä sijaan...B) olen aina pärjännyt yksinäni, lapsuudesta lähtien ja hirvittävien asioiden ja ongelmien keskellä, moniongelmaisessa narsku-perheessä syntipukkina ei ole paljon muitakaan vaihtoehtoja.

Ensin hylätään yksin ongelmien keskelle ja sit tullaan vielä kiusaamaan, että missäs sun tukiverkostot on?! Syyllistetään se elämän päähänpotkima yksinään siihen, ettei niitä tukiverkostoja (enää)vaan ole, tai ikinä ollutkaan.Suomalaiset...empatian mestarit.

Tuo on kyllä valitettavan tuttua, että sanotaan että soitat sitten vaan kun tarvitset apua mutta ei kuitenkaan olla valmiita auttamaan yhtään. Olen kolmen lapsen totaaliyksinhuoltaja ja käyn ainoastaan töissä yksin. Lapset on otettava mukaan gynekologille ja hammaslääkäriinkin. Tai valehdeltava töihin että on itse kipeänä ja sinä aikana hoitaa käynnit.

Minun äitini kyllä auttaisi mutta asuu monen sadan kilometrin päässä, samoin kaikki muut sukulaiset. Ystävät eivät auta, ovat niin kiireisiä, minkä kyllä ymmärränkin. Lasten kautta tulleet tutut ovat niin kiinni omissa perheissään ettei heiltäkään voi apuja pyytää. Rahalla saisi mutta siihen ei valitettavasti ole varaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kevät ja kesä oltu kotona lasten kanssa. Ei ole kukaan auttanut. Huolissaan ”ystävät” meidän jaksamisesta, mutta ei silti auteta edes pyydettäessä.

Auttamisen pitäisi olla vastavuoroista. Miten sinä olet auttanut ystäviäsi?

Kyllä! Auttamisen täytyy olla vastavuoroista. Parhaalla ystävällä oli kaksi lasta ennen minua ja autoin jokaviikko heidän hoidossa vaikka tein pitkää työpäivää. Nyt omat lapset pieniä ja ystävän jo teinejä. Ei auta koskaan. Harmittaa kun autoin itse aikanaan vaikka en olisi jaksanut. Olin liian kiltti!

Oletko pyytänyt apua? Jos tulee sun mielestä liian usein "en ehdi/voi silloin"-vastauksia, ota päättäväisempi asenne, mene kalenterin kanssa kaverin luo ja selitä, että tarvitsen sun apua, katsotaan kalenterista ja sovitaan ajankohta. 

Voi kuule! Olen pyytänyt apua selvällä suomella eikä sitä saa. Viimeisen kerran kysyin joulukuussa ja kun ei taaskaan käynyt en enää kysy vaikka mikä olisi.

Vierailija kirjoitti:

Ei olla ikinä oltu miehen kanssa missään kahdestaan paitsi kaupassa.

Äiti joskus katsoi sen ajan kun kävi meillä 2 kertaa vuodessa.

Tädit sanoi heti ettei hoida.

Miehellä ei ollut ketään, asui lastenkodissa.

Meidän tukiverkko oli päiväkoti.

Toisella lapsella kehitysvamma.

Nyt tää terve kuopus on 16 vuotta.

Oma äitini sanoi heti ettei jaksa enää hoitaa. Ikää jo oli. Muuten kyllä nähtiin ja käytiin mummolassa.

Sen tämä aiheutti että en aio hoitaa kenenkään muiden lapsia. En jaksa.

Kuopuksen lapsia hoidan ellen ole liian vanha kun hän lapsia saa.

Nyt 55v. ja kuopus vasta 16 vuotta.

Ihmettelen ettei nykyään enää ole yhteisöllisyyttä. Silloin kymmeniä vuosia sitten kun isoveljeni sai lapsen, minä lapsettomana hoidin mielelläni häntä. Itse asiassa veljenpoikani oli lähes joka viikonloppu joko isoäitinsä tai minun luona.

En omia lapsia koskaan halunnut mutta tykkäsin hoitaa veljenpoikaani ja siitä on jäänyt kivat muistot.

Hän on edelleen kanssani läheinen, mikä on mukavaa koska olen yksinäinen.

Myös itse lapsena olin lähes joka viikonloppu mummolassa tai kummien tai serkkujen luona. Nykyään on joku ihme yksinpärjäämisen kulttuuri Suomessa.

Mitä hyötyä siitä on, vaikka kaikki tajuaisivat, ettei sinulla ole tukiverkkoja. Jos ei ole niin ei ole. Nyt on tajuttu.

Itse olen yh ja jäin kesälomalle. Olin niin väsynyt että nukuin 2 päivää melkein putkeen. Oma äiti laittoi viestin "Pärjäile". Se viesti ei hirveästi lohduta. Ruoanteko lohduttaisi ja se että joku vaikka kuuntelisi puhelimessa kun haluaisin puhua, mutta vanhemmilla on NIIN kiire (ryyppäämään). 

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään kokemusta tukiperhe-toiminnasta? Olemme lapseton pariskunta ja välillä mietitty sitä, että ryhdyttäisiin tukiperheeksi. Ilmeisesti tarvetta on eli moni perhe jää ilman (jos olen oikein ymmärtänyt).

Välttämättä homman ei tarvitsisi olla noin virallista kautta eli lyhyemmätkin pätkät sopisi (muutama tunti siellä täällä, välillä pitemmästi myös), mutta ehdottomasti haluttaisiin ns. tuttu perhe/perheitä. Eli olla osa sitä tukiverkkoa myös.

Tämä korona on tosin sekoittanut pakkaa eli ollaan aikalailla omaehtoisessa karanteenissa, joten perheen pitäisi elää samalla tavalla, mikä on kyllä aika epätodennäköistä, kun pienistä lapsista kyse. Eli ei ehkä tämän hetken juttu, mutta sitten kun tilanne rauhoittuu :) Ollaan muitakin kautta autettu muita, esim. joululahjakeräykset ja Hope ry:lle lahjoitettu vaatetta ja lahjakortteja. Osasta näistä vaan jäänyt ns. paska maku suuhun, kun ei edes vilpitöntä kiitosta ole saanut vastineeksi. Eli eivät sitten ehkä alunperinkään olleet oikeasti avun tarpeessa. Tuolla Hopellakin vaatekassit vaan nykäistiin käsistä oven raosta :D Olisin itse ollut kiinnostunut näkemään tilat myös eli näkemään sitä itse toimintaa. Tämä tosiaan aikaa sitten eli ennen koronaa.

Joo menipäs vähän aiheen ohi, mutta olkoot :)

On kokemusta. Nytkin tukilapsi nukkuu lastenhuoneessa, vaikka aikaa meni nukahtamiseen. Jopa sinkku voi olla jollekin (kuten minä) se arvokas tuki, kerran kuussa lapsi käy viikonlopun. No nyt on loma-ajan poikkeuskäynti viikolla kun se sopi kaikille osapuolille parhaiten. Minä pelailen ja teen lapsen kanssa kaikkea ihan tavallista juttua ja opetan myös ruuanlaittoa. Tällä kertaa sukulaislapset sattui yhtä aikaa vierailulle, mutta ei se menoa haittaa kun kaikki ovat 2v ikäeron sisällä. Mitä minä hyödyn? No, en varsinaisesti mitään mutta viihdyn lapsen seurassa ja on ollut hauska seurata lapsen kasvua ja kehitystä viimeisen kolmen vuoden aikana. Suosittelen lämpimästi, jos teillä kerran on aikaa ja kiinnostusta!

Itse kävin Pelastakaa Lasten kahden viikonlopun (vai oliko se vain lauantai?) kurssin ja kerroin toiveeni millaista lasta voisin olla tukemassa. Näiden toiveiden pohjalta PeLan työntekijä etsi minulle sopivan lapsen, joka tuli ensin äitinsä kanssa käymään ja siitä se lähti. Mukana saa olla niin kauan kuin jaksaa, kunhan sen puolen vuoden saa kaupungin puolelta jatkoksi. Tavataan sosku vuosittain ja mietitään vieläkö on tarvetta / jaksavatko kaikki osapuolet olla mukana. Lapsen äiti on ollut todella kiitollinen näistä vierailuista koska heillä ei ole juuri muuta tukiverkkoa. Koronan aikana vierailut ensin kiellettiin ja sen jälkeen harkitusti saatiin lupa jatkaa, jos kaikki osapuolet olivat valmiita jatkoon. Ei siis ollut pakko, jos esim. itsellä oli riskiryhmäläisiä tukiperheessä. Emme ole muuten tekemisissä vaikka samassa kaupungissa asumme ja olemme melkein samanikäisiä, mutta toki moikkaamme, jos kaupassa kohtaamme eli ihan pikaiseksi hätäavuksi tukiperheestä ei välttämättä ole.

Eivät viitsi. Joissakin perheissä lapset ovat enemmän mummoloissa kuin omassa kotonaan. Pieniäkin lapsia viedään yöhoitoon. Äidit ja isät ramppaavat kahdestaan matkoilla ja juhlimassa. Lastenhoitovastuu on vanhoilla ja sairailla isovanhemmilla. Pienen lapsen perusturvallisuus kärsii, kun lapsi on usein ja pitkiä aikoja erossa vanhemmista. Lapsentahtinen imetys menee pilalle. Lapsen suhde omiin vanhempiin kärsii, kun lapsi pitää isoäitiä äitinään ja isoisää isänään.

Vierailija kirjoitti:

Itseäni kiinnostaisi tietää näiden tukiverkkoja ahkerasti käyttävien näkemys siihen miksi niitä käytetään JATKUVASTI! Ja hyvin kevyin perustein. Ehkä tämä on katkeraa nillitystä, mutta olen aivan ymmälläni kun lapset pitää saada yökylään pari kertaa kuussa ja muutenkin vapaa-ajalla hoitoon kun halutaan parisuhdeaikaa tai muuten olla rennosti. Miksi pidetään itsestään selvyytenä että esim isovanhemmat hoitaa vaikkei hoidolle ole pakottavaa tarvetta? Ja ymmärrän että joskus haluaa ”tuulettumaan” mutta näissä tapauksissa todellinen hoidon tarve (työn/lääkärin/tms takia) ei ole lähes koskaan syynä. Samat aikuiset tyypit tosin teettää muutakin vanhemmillaan. Eikö aikuiset ihmiset viitsi enää itse hoitaa omia lapsiaan/talojaan/asioitaan?

Sellainen ihminen nykyään jolla ei ole turvaverkkoa niin häneltä on lisääntyminen ja lemmikinpito kielletty. Hän oon tuomittu ikuiseen helv ettiin murottamaan yksin kodissaan vailla yhtään mitään. Näin ovat kiusaajat päättäneet. Ja auta armias jos yhtenä päivänä nautit jostain pienestä asiasta niin salama iskee! Se on yksinäisten hylkiöiden kohtalo.

Vierailija kirjoitti:

Lapsiperheistä yhteiskunta on sentään jossain määrin kiinnostunut ja huolissaan.

Toista on yksineläjillä. Meistä ei ole kiinnostunut edes yhteiskunta, vaan todellakin odotetaan ja ihmetellään jos ei ole Jokua auttamassa.

Tämä niin kovasti! Lapsiperheille järjestetään erinlaisia tapahtumia, on ruoka avustuksia, lahjoituksia, sosiaalitoimisto auttaa raha asioissa yms yms

Kukaan ei välitä totaali yksinäisistä, monesti siinä käy niin et totaaliyksinäinen jää täysin syrjään, alkoholismi, huumeet yms sitten "lohduttaa"

Rouva X sai iltatähden, ainoansa.

Hän asuu eri puolella Suomea kuin ainoa siskonsa.

Siskolla on oma perhe, työ ja huolehtii höppänästä äidistä.

Varsin pian lapsen syntymän jälkeen tuli ero.

Miehen vanhemmat ovat alkkiksia,

Rouva X:n vanha ystäväpiiri on hajonnut ympäri maailmaa ja uudet ystävät eivät ole niin läheisiä, että voisi lastenhoitoapua tms. pyytää.

Siinä varmaan tyyppillinen yksinhuoltaha ilman tukiverkkoa

Suvun, perheen ja lapsen isän osalta tilanteeni ei tule muuttumaan, ja olen käytännössä yksin ja irrallaan. Meillä olisi lapsen kanssa mennyt moni asia paremmin, jos olisin saanut tarvitsemaani tukea haavoittavan suhtautumisen ja käytöksen sijaan. Jos joskus löydän vielä (hyvän) miehen, niin se tuntuisi käsittämättömältä onnelta.

Meillä isovanhemmat auttavat mutta asuvat 300 kilometrin päässä, toiset työelämässä toiset yli 70-v joten apua ei ensihätään saa. Kahdella ystävällä itsellä myös pieniä lapsia ja 30 km päässä. Mies yrittäjä joten paljon töissä. Olen tottunut pärjäämään enkä sinänsä valita, kiva olla lasten kanssa! Ainut esim kun itse ja lapset samaan aikaan kipeitä (lapset 2 ja 3) ja mies töissä 24/7 tms.

Joskus vähän pahamieli, tai mitä kateutta tai katkeruutta onkaan, jos leikkipuistossa juttelee itse/kuulee jonkun puhuvan että onneksi isovanhemmat ottivat taas sen yhden lapsen viikonlopuksi että saa huilia tai juttelee isovanhempien kanssa jotka monta kertaa hoitavat lastensa lapsia. Koitan aina ajatella että minä en voi tietää toisten jaksamisesta tai voimavaroista vaikka ulospäin näyttäisikin että luulisi nyt tuon verran jaksavan. Itse olen siis aiemmin ollut pahasti masentunut ja edelleen ahdistuneisuushäiriö. Lapset ns veivät masennuksen ja olen onnellinen mutta kyllä välillä kuormitus tuntuisi vähemmältä jos saisi apua. Mutta näillä mennään, rakastan lapsiani yli kaiken ja tätä aikaa ei koskaan saa takaisin 😊 Ja kuitenkin meillä on ne isovanhemmat vaikka kauempana asuvatkin.

Vierailija kirjoitti:

Ei ainakaan minun päähän mahdu, jos perheellä tai myös yksinelävällä ei ole mitään turvaverkostoja. Ja mieleen tulee heikot sosiaaliset taidot ja ihmissuhteet, sekä aktiivisuuden puute.

Meillä kolme lasta ja molempien vanhemmat ja sisarukset asuvat satojen, jopa tuhansien kilometrien päässä ja on ollut pakko luoda omat turvaverkot eli meillä on 7 muun perheen kanssa hoitorinkiin, josta saamme aina lastenhoito-tai muuta apua, nopealla hälytys ajalla, kun hoitajat muodostuu parista opiskelijasta ja vireästä eläkeläisestä. Palkkakulut vähennämne kotitaloysvähennyksenä ja siksi se ei edes tule kalliiksi. Samoin naapurit auttavat, tietysti vastavuoroisesti.

Kuulostat älyllisesti rajoittuneelta.

Lapseni autismi-diagnoosin jälkeen olen lukenut paljon autismista.

Olen oppinut mm, että autisti

> Ei pysty ymmärtämään tilanteita joita ei itse ole kokenut

> Eu osaa asettua toisen asemaan

> Ei osaa tunnistaa toisten tunteita

> Ei kykene empatiaan

> Ei osaa pyytää apua

> Ei osaa tarjota apua

Pikkuhiljaa on alkanut tuntumaan kuin koko Suomi olisi jollain tavalla autistinen.

Ketään ei auteta, todetaan vaan, että oma vika, itse läksit.

Jokaisen pitäisi pärjätä aina yksin. Siivouspalvelun tai valmiin ruoan ostamistakin halveksutaan edelleen jollain tasolla.

Empatiaa ei ole, eikä toisen asemaan osata asettautua. Olisit valinnut paremmin, ota vastuu elämästäsi, ei yhteiskunta voi kaikesta huolehtia jne jne.

Ei pystytä ymmärtämään tilanteita joissa ei ole itse oltu. "Neuvoja" ja paheksuntaa voidaan silti jakaa oikein pätevänä. Neuvot tuppaavat olemaan sellaisia että syöpään sairastunutta moititaan siitä ettei ottanut valtuutusta syövän varalle. Ja autetaan sijoittamalla lapset lastenkotiin. Jokaisen luulisi ymmärtävän että tällainen "auttaminen" vain pahentaa tilannetta. Jopa autistinen lapseni ymmärtää että sellainen auttaminen on julmaa.

Tuntuu kuin "normaalit" ihmiset täyttäisivät nuo autismikriteetit paremmin kuin autistinen lapseni, jolla riittää empatiaa, ymmärrystä ja auttamishalua niin ihmisille kuin eläimillekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään kokemusta tukiperhe-toiminnasta? Olemme lapseton pariskunta ja välillä mietitty sitä, että ryhdyttäisiin tukiperheeksi. Ilmeisesti tarvetta on eli moni perhe jää ilman (jos olen oikein ymmärtänyt).

Välttämättä homman ei tarvitsisi olla noin virallista kautta eli lyhyemmätkin pätkät sopisi (muutama tunti siellä täällä, välillä pitemmästi myös), mutta ehdottomasti haluttaisiin ns. tuttu perhe/perheitä. Eli olla osa sitä tukiverkkoa myös.

Tämä korona on tosin sekoittanut pakkaa eli ollaan aikalailla omaehtoisessa karanteenissa, joten perheen pitäisi elää samalla tavalla, mikä on kyllä aika epätodennäköistä, kun pienistä lapsista kyse. Eli ei ehkä tämän hetken juttu, mutta sitten kun tilanne rauhoittuu :) Ollaan muitakin kautta autettu muita, esim. joululahjakeräykset ja Hope ry:lle lahjoitettu vaatetta ja lahjakortteja. Osasta näistä vaan jäänyt ns. paska maku suuhun, kun ei edes vilpitöntä kiitosta ole saanut vastineeksi. Eli eivät sitten ehkä alunperinkään olleet oikeasti avun tarpeessa. Tuolla Hopellakin vaatekassit vaan nykäistiin käsistä oven raosta :D Olisin itse ollut kiinnostunut näkemään tilat myös eli näkemään sitä itse toimintaa. Tämä tosiaan aikaa sitten eli ennen koronaa.

Joo menipäs vähän aiheen ohi, mutta olkoot :)

On kokemusta. Nytkin tukilapsi nukkuu lastenhuoneessa, vaikka aikaa meni nukahtamiseen. Jopa sinkku voi olla jollekin (kuten minä) se arvokas tuki, kerran kuussa lapsi käy viikonlopun. No nyt on loma-ajan poikkeuskäynti viikolla kun se sopi kaikille osapuolille parhaiten. Minä pelailen ja teen lapsen kanssa kaikkea ihan tavallista juttua ja opetan myös ruuanlaittoa. Tällä kertaa sukulaislapset sattui yhtä aikaa vierailulle, mutta ei se menoa haittaa kun kaikki ovat 2v ikäeron sisällä. Mitä minä hyödyn? No, en varsinaisesti mitään mutta viihdyn lapsen seurassa ja on ollut hauska seurata lapsen kasvua ja kehitystä viimeisen kolmen vuoden aikana. Suosittelen lämpimästi, jos teillä kerran on aikaa ja kiinnostusta!

Itse kävin Pelastakaa Lasten kahden viikonlopun (vai oliko se vain lauantai?) kurssin ja kerroin toiveeni millaista lasta voisin olla tukemassa. Näiden toiveiden pohjalta PeLan työntekijä etsi minulle sopivan lapsen, joka tuli ensin äitinsä kanssa käymään ja siitä se lähti. Mukana saa olla niin kauan kuin jaksaa, kunhan sen puolen vuoden saa kaupungin puolelta jatkoksi. Tavataan sosku vuosittain ja mietitään vieläkö on tarvetta / jaksavatko kaikki osapuolet olla mukana. Lapsen äiti on ollut todella kiitollinen näistä vierailuista koska heillä ei ole juuri muuta tukiverkkoa. Koronan aikana vierailut ensin kiellettiin ja sen jälkeen harkitusti saatiin lupa jatkaa, jos kaikki osapuolet olivat valmiita jatkoon. Ei siis ollut pakko, jos esim. itsellä oli riskiryhmäläisiä tukiperheessä. Emme ole muuten tekemisissä vaikka samassa kaupungissa asumme ja olemme melkein samanikäisiä, mutta toki moikkaamme, jos kaupassa kohtaamme eli ihan pikaiseksi hätäavuksi tukiperheestä ei välttämättä ole.

Hienoa, että olet tukiperheenä ja vielä sinkkuna. Teet arvokasta työtä.

Meidän tuttavapiirissä ei ole kukaan ääneen ihmetellyt tukiverkottomuuttamme.

Johtuuko lie iästämme. Olen saanut lapsemme 33v ja 36v.

Tarvittaessa olemme käyttäneet kuntosalin lastenhoitoa, maksullisia hoitajia ja MLL:ää. Kerran kummitäti, kerran tuttavaperhe ja pari kertaa vanhempani hoitivat lapsia. Nyt lapset ovat jo senikäisiä, että voivat olla keskenään pari tuntia.

Menoja meillä on perheenä, vanhempi-lapsi kombinaatiolla ja kukin perheenjäsen yksin.

Mielestäni hyvinvoinnin ja jaksamise nkannalta tärkeää on se, että ei tarvitse mennä lasten kanssa kauppaan. Toinen on ollut kauppareissujen aikana lasten kanssa kotona. Myös se että shopailee vaatteita yhden lapsen kanssa kerrallaan helpottaa elämää. Etätyömahdollisuus kerran viikossa - tosin tämä on ollut vasta isojen lasten myötä.