Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Isovanhemmat (omat vanhemmat) täysi pettymys
01.12.2017 |
Miten olette päässeet yli pettymyksestä ja loukatuksi tulemisesta, ja ennenkaikkea muutoksen toivomisesta tilanteessa jossa isovanhempia ei tippaakaan kiinnosta lapsenlapset eikä edes se oma aikuinen lapsi? Pitäisikö käydä terapiassa, taustalla on omaa kaltoinkohtelua lapsuudessa.
En nyt halua yksityiskohtaisesti kuvata tilannetta (se johtaa aina siihen että kirjoittaja haukutaan ja syyllistetään), mutta jos yleisellä tasolla kuvailen niin missään ei haluta auttaa, lapsia ei hoideta koskaan, ei haluta kyläillä tai pitää yhteyttä. Pahimpana silti se että todellisen kriisin ja hädän hetkellä ei auteta tai välitetä eikä edes osoiteta kiinnostusta jäikö oma lapsi henkiin sairaalassa vakavassa tilanteessa.
Täyä jatkunut jo 8 vuotta ja järjen tasolla ymmärrän että tilanne ei muutu. On tritetty puhua, kaikki kerrat johtaa siihen että oma lapsi haukutaan.
Vsnhemmat itsekkäitä olleet aina, minä taas kiltti, kuuliainen kympin tyttö. Miksi tämä tuntuu niin pahalta? Mitä voin tunnetasolla tehdä asialle?
Kommentit (298)
Vierailija kirjoitti:
Jospa vaan haistattaisit jo pitkät sun vanhemmille ja alkaisit elämään omaa elämääsi. Lakkaa hakemasta hyväksyntää heiltä. Antaa kurppien olla keskenään. Sinulla on nyt omat lapsesi, toimi heidän kanssaan toisin kuin mitä vanhempasi toimi sun kanssasi.
Joo todellakin toimin toisin omien lasten kanssa, ja aion olla erilainen isovanhempi. Tiedostan järjen tasolla että ohjeesi on oikea. Tunnetaso vasn on eri kuin järki. Olo ilman sukua ja suvun tukea on yksinäinen ja eristäytynyt ja nyt kun pienin lapseni on vauva, jotenkin...turvaton. Vaikea selittää, mutta siis tavallaan sellsnen jäytävä tieto ja pelko siitä että hädän hetkellä on yksin, itse pitää selvitä vaikka voimat loppuisi, apua ei saa vaikka olisi kuoleman hätä. En tiedä saako kukaan tädtä kiinni mitä tarkoitan.
Järki tietää miten toimia, tunnetaso vaan on typerä ja elättää turhaa toivetta muutoksesta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse kysymykseen, en ole päässyt. Vielä. Mutta terapiassa (taas) käsittelemässä asiaa. ...josko NYT pääsisi elämään tosiaan sillä lailla elämää, että on henkisesti orpo, muttei se haittaa. Ts. menettäessään jotain saisin jotain tilalle. Aiemmin en ole saanut. Vain menettänyt. (Ne vanhemmat).
Voit itse olla parempi äiti omille lapsillesi! Ole ylpeä siitä, että vaikeasta tilanteesta huolimatta olet osannut ja jaksanut huolehtia itsestäsi ja lapsistasi. Voit yrittää myös etsiä apua muualta, mutta älä enää odota saavasi apua vanhemmiltasi. Tulet vain pettymään... Jotkut vain ovat itsekkäitä eivätkä sovellu vanhemmiksi tai isovanhemmiksi. Monilla muilla on myös samankaltainen tilanne kuin sinulla. Voimia!
Oman lapsuuden kipukohdat aktivoituivat silloin kun lapseni oli vastaavassa iässä. Niitä sitten vaan työsti mielessään ja sulivathan ne aikanaan pois.
Vanhempasi eivät ansaitse sinua. Hyljeksivät vanhemmat paistukoot h*lvetissä.
Sitten kun pääset asiasta yli, huomaat että pystyt antamaan anteeksi vanhemmillesi. He eivät vaan pystyneet parempaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jospa vaan haistattaisit jo pitkät sun vanhemmille ja alkaisit elämään omaa elämääsi. Lakkaa hakemasta hyväksyntää heiltä. Antaa kurppien olla keskenään. Sinulla on nyt omat lapsesi, toimi heidän kanssaan toisin kuin mitä vanhempasi toimi sun kanssasi.
Tajuatko, ettei tämä sun pillullehaiseva neuvosi auta ketään pääsemään yli yhtikäs mistään? Miten voit luulla niin? Oletko kasvanut tynnyrissä? Huono neuvo, häpeä, kun luulit sitä kelvoksi ja vielä koitit olla ylimielinen ap:lle!
En ole ylimielinen, vaan realistinen. Mulla on sama kokemus. Vanhempia ei kiinnosta, eivätkä he välitä. Muu ei auta kuin tehdä henkinen pesäero heihin. Se sattuu, mutta muuta ei voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin piti sanoa että olisi paljon helpompaa henkisesti että vanhempani olisivat kuolleet eli heitä ei olisi. Nyt kun ovat elossa mutta täydellisen piittaamattomia, niin tuntuu paljon pahemmalta. Ymmärrän hyvin että normaalit ja rakastavat vanhemmat omaava ihminen ei tätä ymmärrä vaan ihmettelee ajatuksenjuoksusni. Mutta jospa joku osaisi vinkata mikä terapia esim auttaisi? Mindfulness, eft, kognitiivinen, ratkaisukeskeinen, psykodraama?
En ole saanut koskaan kurjaan ja tunnelylmään lapsuuteeni apua, ja en nyt tiedä mistä aloittaisin.
Vierailija kirjoitti:
Niin piti sanoa että olisi paljon helpompaa henkisesti että vanhempani olisivat kuolleet eli heitä ei olisi. Nyt kun ovat elossa mutta täydellisen piittaamattomia, niin tuntuu paljon pahemmalta. Ymmärrän hyvin että normaalit ja rakastavat vanhemmat omaava ihminen ei tätä ymmärrä vaan ihmettelee ajatuksenjuoksusni. Mutta jospa joku osaisi vinkata mikä terapia esim auttaisi? Mindfulness, eft, kognitiivinen, ratkaisukeskeinen, psykodraama?
En ole saanut koskaan kurjaan ja tunnelylmään lapsuuteeni apua, ja en nyt tiedä mistä aloittaisin.
Mulle paras terapeutti oli sellainen, joka todella tuntee narsismin ja osaa auttaa narsistisen käytöksen uhria . Vanhempiesi ei tarvitse olla narsisteja, mutta silti muissa terapioissa lähdetään helposti liikkeelle siitä, että sussa on vikaa. Narsismia ymmärtävässä terapiassa vika nähdään sulle pahaa tehneissä ja pahaa aiheuttaneissa. Se auttaa lopulta saamaan tilalle jotain niiden vanhempien sijaan, jotka ovat tuollaisia. Tämä ei ole pillultahaiseva neuvo, vaan oikea ja hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jospa vaan haistattaisit jo pitkät sun vanhemmille ja alkaisit elämään omaa elämääsi. Lakkaa hakemasta hyväksyntää heiltä. Antaa kurppien olla keskenään. Sinulla on nyt omat lapsesi, toimi heidän kanssaan toisin kuin mitä vanhempasi toimi sun kanssasi.
Tajuatko, ettei tämä sun pillullehaiseva neuvosi auta ketään pääsemään yli yhtikäs mistään? Miten voit luulla niin? Oletko kasvanut tynnyrissä? Huono neuvo, häpeä, kun luulit sitä kelvoksi ja vielä koitit olla ylimielinen ap:lle!
En ole ylimielinen, vaan realistinen. Mulla on sama kokemus. Vanhempia ei kiinnosta, eivätkä he välitä. Muu ei auta kuin tehdä henkinen pesäero heihin. Se sattuu, mutta muuta ei voi.
Ei sulla ole sama kokemus, turpa kiinni. Sä et ole jäänyt vaille saamasta jotain muuta menettäessäsi, tai sitten olet harvinaisen tyhmä, ja iloitset menetyksistä, joita ei korvata.
Sp tässä, kyllä minä ymmärrän mitä tuo eka vastaaja ajoi takaa. Olen itse joutunut tekemään samaa, eli itseäni suojellakseni olen vähentänyt yhteydenpitoa enkä enää soittele tai kutsu kylään koska tiedän saavani saavillisen jäävettä sina niskaan. Mutta tuo pitkien haistattaminen on vain pintapuolinen suojelumekanismi mikä ei hoida juurisyytä eli hylkäämiskokemusta ja arvottomuuden tunnetta.
Olen lukenut narsismista ja kaltoinkohtelusta kaikki mahdolliset kirjat ja tutkimukset eli tiedon puute ei ole ongelma,ja senkin tajuan että vanhemmat eivät muutu. Mutta en vasn osaa komentaa itseäni luovuttamaan tai hyväksymään, vaikka komennan/käsken niin mieli ei tottele vaan se tunnekokemus jyllää yhä. Nyt jo kahdeksan vuotta olen yrittänyt, lienee hyvä että tiedostan että en onnistu tässä prosessissa itse :)
Eli sitä pohdin mistä lähteä liikkeelle.
Murrosiässä lapsi katkaisee napanuoran vanhempiinsa.
Kun olet pariutunut, elät omaa elämääsi ja vanhempasi elävät omaansa.
Toki voivat auttaa ja vierailla ja hoitaa lapsiasi.
Mutta eivät ole vastuussa sinun perheestäsi.
Oletko yksinhuoltaja kun heitä niin kaipailet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin piti sanoa että olisi paljon helpompaa henkisesti että vanhempani olisivat kuolleet eli heitä ei olisi. Nyt kun ovat elossa mutta täydellisen piittaamattomia, niin tuntuu paljon pahemmalta. Ymmärrän hyvin että normaalit ja rakastavat vanhemmat omaava ihminen ei tätä ymmärrä vaan ihmettelee ajatuksenjuoksusni. Mutta jospa joku osaisi vinkata mikä terapia esim auttaisi? Mindfulness, eft, kognitiivinen, ratkaisukeskeinen, psykodraama?
En ole saanut koskaan kurjaan ja tunnelylmään lapsuuteeni apua, ja en nyt tiedä mistä aloittaisin.Mulle paras terapeutti oli sellainen, joka todella tuntee narsismin ja osaa auttaa narsistisen käytöksen uhria . Vanhempiesi ei tarvitse olla narsisteja, mutta silti muissa terapioissa lähdetään helposti liikkeelle siitä, että sussa on vikaa. Narsismia ymmärtävässä terapiassa vika nähdään sulle pahaa tehneissä ja pahaa aiheuttaneissa. Se auttaa lopulta saamaan tilalle jotain niiden vanhempien sijaan, jotka ovat tuollaisia. Tämä ei ole pillultahaiseva neuvo, vaan oikea ja hyvä.
Mikä terapiasuuntaus tuo oli, ja miten (millä spekseillä) löysit terapeutin? Saitko käytännön ohjeita vanhempiesi kanssa toimimiseen vai saitko katkaistua suhteen myös tunnetasolla?
Ap
Minä olen kasvanut käytännössä yksin. Ketään ei ole kiinnostanut minun asiani, eikä kukaan ole ollut auttamassa, kun olisin apua kaivannut. Olen siis oppinut, että yksin on pärjättävä, apua ei ole saatavilla. Nyt odotan ensimmäistä lastamme, enkä edes odota kenenkään auttavan hänen hoidossaan. Hänen isovanhempansa saavat olla hänen elämässään, jos niin tahtovat, mutta en ala sitä heiltä vaatimaan, koska tiedän, ettei se auta mitään. Tuleva vaari jo ilmoittikin, ettei pysty tulemaan ainakaan pikaisella aikataululla auttamaan lapsen hoidossa. Ihmettelen suuresti, jos "ehtii" koskaan viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa. Mutta se on hänen valintansa. Mielestäni hän menettää enemmän kuin minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jospa vaan haistattaisit jo pitkät sun vanhemmille ja alkaisit elämään omaa elämääsi. Lakkaa hakemasta hyväksyntää heiltä. Antaa kurppien olla keskenään. Sinulla on nyt omat lapsesi, toimi heidän kanssaan toisin kuin mitä vanhempasi toimi sun kanssasi.
Tajuatko, ettei tämä sun pillullehaiseva neuvosi auta ketään pääsemään yli yhtikäs mistään? Miten voit luulla niin? Oletko kasvanut tynnyrissä? Huono neuvo, häpeä, kun luulit sitä kelvoksi ja vielä koitit olla ylimielinen ap:lle!
En ole ylimielinen, vaan realistinen. Mulla on sama kokemus. Vanhempia ei kiinnosta, eivätkä he välitä. Muu ei auta kuin tehdä henkinen pesäero heihin. Se sattuu, mutta muuta ei voi.
Ei sulla ole sama kokemus, turpa kiinni. Sä et ole jäänyt vaille saamasta jotain muuta menettäessäsi, tai sitten olet harvinaisen tyhmä, ja iloitset menetyksistä, joita ei korvata.
Sp tässä, kyllä minä ymmärrän mitä tuo eka vastaaja ajoi takaa. Olen itse joutunut tekemään samaa, eli itseäni suojellakseni olen vähentänyt yhteydenpitoa enkä enää soittele tai kutsu kylään koska tiedän saavani saavillisen jäävettä sina niskaan. Mutta tuo pitkien haistattaminen on vain pintapuolinen suojelumekanismi mikä ei hoida juurisyytä eli hylkäämiskokemusta ja arvottomuuden tunnetta.
Olen lukenut narsismista ja kaltoinkohtelusta kaikki mahdolliset kirjat ja tutkimukset eli tiedon puute ei ole ongelma,ja senkin tajuan että vanhemmat eivät muutu. Mutta en vasn osaa komentaa itseäni luovuttamaan tai hyväksymään, vaikka komennan/käsken niin mieli ei tottele vaan se tunnekokemus jyllää yhä. Nyt jo kahdeksan vuotta olen yrittänyt, lienee hyvä että tiedostan että en onnistu tässä prosessissa itse :)
Eli sitä pohdin mistä lähteä liikkeelle.
No mulla oli ihan tuota samaa. Miten nää voi olla niin TYHMIÄ, että heistä "kohtelemalla omia lapsiasi hyvin asia ratkeaa"???? Vitun nuijat. Hävettää ihmiskunta. Siellä on monia niin tyhmiä ihmisiä, kuten nämä neuvojat. Nyt käyn terapiassa, narsistin uhria ymmärtävässä, ja se on ainoa, joka on auttanut. Kognitiivista olen käynyt, psykodraamaa, kognitiiviseen eksyin varmaan parikin kertaa, onneksi seuraavat visiitit aika lyhyitä..... kukaan ei ymmärtänyt, missä syy pahoinvointiin. Ei kukaan. Ennen kuin ITSE ymmärsin tämän palstan avustuksella itseasiassa, eli että äidissänihän se luonnehäiriön kautta vika onkin, ei "ihmissuhteessamme"!
Vierailija kirjoitti:
Murrosiässä lapsi katkaisee napanuoran vanhempiinsa.
Kun olet pariutunut, elät omaa elämääsi ja vanhempasi elävät omaansa.
Toki voivat auttaa ja vierailla ja hoitaa lapsiasi.
Mutta eivät ole vastuussa sinun perheestäsi.
Oletko yksinhuoltaja kun heitä niin kaipailet?
En ole yh, ja suurin ongelma ei ole ollenkasn lastenhoitoapu. Vasn hylkääminen, alentuva suhtautuminen, välittämisen puute. Millaiset vanhemmat on sellaiset jotka tietävät lapsensa kanppailevan hengestään sairaalassa mutta eivät viitsi soittaa eivätkä edes jaksa tarkistaa jäikö se oma lapsi henkiin vai ei?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama kokemus kuin ap:lla jo parinkymmenen vuoden ajalta. Olen yksinkertaisesti unohtanut, että tällaiset ihmiset edes elävät. Kuten joku edellä sanoikin, olisi helpompaa kun olisivat kuolleet. Nyt tulee noloja tilanteita kun joku kysyy, että ”mitä sun vanhemmille kuuluu?” En tiedä, eikä kiinnosta. Sitä ei normaalissa perheessä kasvanut ymmärrä.
Aloita siitä, että puhut suoraan vanhemmillesi. Tuskin he haluavat ymmärtää, mutta se on sinulle radikaalimpi herätys lakata toivomasta saavuttamatonta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin piti sanoa että olisi paljon helpompaa henkisesti että vanhempani olisivat kuolleet eli heitä ei olisi. Nyt kun ovat elossa mutta täydellisen piittaamattomia, niin tuntuu paljon pahemmalta. Ymmärrän hyvin että normaalit ja rakastavat vanhemmat omaava ihminen ei tätä ymmärrä vaan ihmettelee ajatuksenjuoksusni. Mutta jospa joku osaisi vinkata mikä terapia esim auttaisi? Mindfulness, eft, kognitiivinen, ratkaisukeskeinen, psykodraama?
En ole saanut koskaan kurjaan ja tunnelylmään lapsuuteeni apua, ja en nyt tiedä mistä aloittaisin.Mulle paras terapeutti oli sellainen, joka todella tuntee narsismin ja osaa auttaa narsistisen käytöksen uhria . Vanhempiesi ei tarvitse olla narsisteja, mutta silti muissa terapioissa lähdetään helposti liikkeelle siitä, että sussa on vikaa. Narsismia ymmärtävässä terapiassa vika nähdään sulle pahaa tehneissä ja pahaa aiheuttaneissa. Se auttaa lopulta saamaan tilalle jotain niiden vanhempien sijaan, jotka ovat tuollaisia. Tämä ei ole pillultahaiseva neuvo, vaan oikea ja hyvä.
Mikä terapiasuuntaus tuo oli, ja miten (millä spekseillä) löysit terapeutin? Saitko käytännön ohjeita vanhempiesi kanssa toimimiseen vai saitko katkaistua suhteen myös tunnetasolla?
Ap
Itse asiassa soitin narsistien uhrien tukeen. Koin, että suunnalla ei ole väliä, oleellisinta on, että terapeutti tuntee ongelman, jonka kanssa painin. Että olen uhri, koska sitä en ollut aiemmin elämässäni koskaan ollut. Menin terapioihin aina paranemaan. Niin menin nytkin, mutta terapeutin ois tajuttava se, etten omista vioistani, vaan vanhemman vikojen tekemista vaurioista. Tätä ei tullut aiemmin vastaan. En ole vielä ehjä, mutta etenen koko ajan. Tunnetason katkaisua ja itseni vahvistamista mun kohdalla nimenomaan haetaan. Tai siis itse haen, ei olla terapeutin kanssa "sovittu" mitään päämäärää, en koe sitä oleelliseksi, vaan päämäärä elää koko ajan. Siis tavallaan paranee koko ajan. Aluksi ajattelin, että jos saisin apua tähän, sitten saatuani alan uskaltaa ajatella, että jos saisin apua tuohon jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Murrosiässä lapsi katkaisee napanuoran vanhempiinsa.
Kun olet pariutunut, elät omaa elämääsi ja vanhempasi elävät omaansa.
Toki voivat auttaa ja vierailla ja hoitaa lapsiasi.
Mutta eivät ole vastuussa sinun perheestäsi.
Oletko yksinhuoltaja kun heitä niin kaipailet?En ole yh, ja suurin ongelma ei ole ollenkasn lastenhoitoapu. Vasn hylkääminen, alentuva suhtautuminen, välittämisen puute. Millaiset vanhemmat on sellaiset jotka tietävät lapsensa kanppailevan hengestään sairaalassa mutta eivät viitsi soittaa eivätkä edes jaksa tarkistaa jäikö se oma lapsi henkiin vai ei?
Esimerkiksi sellaiset vanhemmat,jotka tietävät, että sairaala ei kerro heille puhelimitse mitään, vaan ohjaa soittamaan potilaan puolisolle (tai kenet nyt on ilmoittanut lähiomaisekseen). Enemmän ihmettelen sitä, että ap:n mies ei ole soittanut ap:n vanhemmille ja kertonut, mitä lääkärit ovat sanoneet. Minusta jo tuo kertoo aika lailla siitä, miten ap:n perhe suhtautuu isovanhempiin.
Vierailija kirjoitti:
Murrosiässä lapsi katkaisee napanuoran vanhempiinsa.
Kun olet pariutunut, elät omaa elämääsi ja vanhempasi elävät omaansa.
Toki voivat auttaa ja vierailla ja hoitaa lapsiasi.
Mutta eivät ole vastuussa sinun perheestäsi.
Oletko yksinhuoltaja kun heitä niin kaipailet?
Idiootti, joka ei tajua lapsuuden haavoista mitään.
Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.
Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.
Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.
Alue: Aihe vapaa
Jospa vaan haistattaisit jo pitkät sun vanhemmille ja alkaisit elämään omaa elämääsi. Lakkaa hakemasta hyväksyntää heiltä. Antaa kurppien olla keskenään. Sinulla on nyt omat lapsesi, toimi heidän kanssaan toisin kuin mitä vanhempasi toimi sun kanssasi.