Isovanhemmat (omat vanhemmat) täysi pettymys

Vierailija kirjoitti:

Hei AP ja muutkin ketjua lukevat ja tänne vastailevat!

Olen nyt muutaman päivän ajan seurannut tätä keskustelua hyvin uteliaana, mutta taustalla hiljaisena, vaan nyt tuli se hetki kun on pakko kommentoida. Ensimmäiseksi haluan sanoa sen, että minä ymmärrän tuskaasi. Ap, kirjoitit jossain vaiheessa, että normaalin perheen ja kasvatuksen omaavat eivät varmaankaan sinua ymmärrä, mutta minä ymmärrän ja uskon, että moni muukin hyväsydäminen, tunneälykäs ja empaattinen ihminen voi kuvitteellisesti asettua asemaasi vaikkei täysin voikaan samaistua ilman samaa taustaa ja kokemusta. Itse olen hyvästä perheestä, ihan tavallisesta. Uskon silti ymmärtäväni kaikki tunteesi koska lukiessani kirjoituksiasi siirrän itseni sinun paikallesi ja mietin miltä minusta tuollainen tuntuisi ja jo pelkkä ajatteleminen tuntuu pahalta.

Tätä ketjua lukiessa olenkin joutunut kohtaamaan monia häkeltymisen ja pöyristymisen hetkiä joitain vastauksia lukiessani ja uskon että moni muukin tätä ketjua taustalla seuraava on ajatellut samaa kuin minä => osa sinulle vastanneista (mikäli eivät ole trolleja, tosin siinäkin tapauksessa jotain on vialla) ovat jotenkin... hmm... mitenhän tämän sanoisi...? Tunnekylmiä, kokonaisuutta ymmärtämättömiä ja epäolennaisiin yksityiskohtiin takertuvia, jotenkin ehkä kieroon kasvaneita tai itsekin persoonallisuudeltaan häiriintyneitä ihmisiä. Sen vain näin "normaalina" tuntevana ja keskustelutaitoisena ihmisenä huomaa hyvin kun jotkut vastaukset särähtää pahasti tuolta ja pomppaavat silmille ihan uskomattomilla ajatusmaailmoillaan ja usein ovat vihamielisesti (miksi?) kirjoitettuja. Sellaisilta ihmisiltä on turha odottaakaan ymmärrystä ja nuo vastaukset kannattaa siirtää kaikessa outoudessaan suoraan mappi Ö:hön.

Uskon että sinä AP, ja moni muukin taustalla lukeva normaali ihminen tämän tajuaa, mutta halusin sitä vielä painottaa, koska niin ihmeellisiä jotkut töksöt vastaukset tässä ketjussa ovat olleet. Sinä AP puolestaan ja useampi fiksusti ja asiallisesti kommentoinut vaikutat(te) hyviltä ihmisiltä kaikesta pahasta ja ikävästä taustastanne huolimatta. Toivon vilpittömästi kaikkea hyvää sinulle, vaikutat hyvältä ihmiseltä ja on hienoa nähdä ettei tunnekylmä koti ja jollain tapaa kieroutuneet vanhemmat ole pystyneet kaikkia ihmisiä pilaamaan, vaan kaikesta huolimatta on mahdollisuus kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi joka ei siirrä kaikkea kokemaansa tuskaa ja vääryyttä eteenpäin.

<3

Kiitos tästä viestistä, suorastaan palautit uskoni ihmisiin :) hyvin moni rakastavat vanhemmat omaavat ovat kuullessaan tilanteestani joko vähätelleet sitä (”varmaan vaat olet käsittänyt väärin”) tai sitten hyökännyt minua vastaan (”mitä olet tehnyt että pilasit välit vanhrmpiisi?”). Aniharva on pystynyt katsomaan tilannetta analyyttisesti mutta silti empaattisesti niinkuin sunä pystyit. Iso kiitos sinulle!

Huomasin myös nuo alkukantaisen raivon vallassa olevat vastaajat ja sen tarpeen että valmiiksi lyötyä halutan hakata vielä lisää. Osin se kertonee siitä että palstalla olevilla joillain on todella paha olla. Mutta se on myös merkki tärkeämmästäkin asiasta, eli siitä että vittumaiset tylyt ja pahansuovat vanhemmat on täysi TABU. Eli niin kamala asia että sitä vaan ei voi olla olemassa.

Vaikea tabu on helpointa hylätä mieltään kuormittamasta juuri kieltämällä tai vähäksymälkä tai syyttämällä aloittajaa. Tabu on niin ikävä asia että sitä ei haluta uskoa, sillä se voisi teoriassa sattua kenen vaan kohdalle - lapsi ei voi valita vanhempiaan.

Koska asia on tabu (ja siitä kertoessa saa paskaa niskaan ja syyt niskoilleen) niin se pysyykin tabuna. Kaltoinkohdeltu ei kehtaa puhua asiasta leimautumisen pelosta. Kollektiivina teeskennellään että ilmiö ei ole tosi, ”Jokainen rakastaa lastaan”.

Minä haluan purka tabua. Kiitos kaikille asiallisesti kirjoittaneille. Arvostan vastauksianne suuresti ja osasta sain todella hyviä neuvoja.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuten ap mainitsi niin normaalit rakastavat vanhemmat omaavat eivät yhtään tajua ongelmaa. Täälläkin joku ulisi vaativista aikuisista lapsista joita pitää palvella... ei voisi enempää väärin tajuta koko asiaa. Hyvässä perheessä kasvanut ei voi edes teoriassa tajuta mitä tarkoittaa (ja mitä aiheuttaa) sellainen lapsuus jossa kaikki kommunikointi vanhemmilta on haukkumista, arvostelua, nälvimistä ja raivokohtauksia. Kauniita sanoja lapsi ei saa kuulla koskaan. Siis ei kertaakaan elämänsä aikana,

Minä olen nyt 45v ja olen siis yli neljänkymmen vuoden ajan kuullutvsin haukkumista, arvostelua, ihan siis törkeän loukkaavaa ja jopa kunnianloukkauksen rajat ylittävää haukkumista ja halventamista. Ihan olen mallikkaasti elämäni hoitanut enkä vanhempia ole vaivannut. 18v täytettyäni en ole saanut vanhemmiltani myöskään yhtään killinkiä rahaa tai synttäri/joululahjaa. Tämä nyt taustaksi niille jotka ulisevat että ”vaikea lapsi vaatii ja maksattaa”.

Vanhemmat ovat koko tämän ajan vaatineet minulta vaikka mitä. Vastineeksi eivät ole antaneet mitään, esim ikinä eivät ole edes minuuttia vahtineet lapsiani. Vanhemmille olen antanut kuskausapua, mökkitalkooapua, raha-apua, lakiasioiden apua, siivousapua. Vastavuoroisesti ei tule mitään, ei edes jouluksi suklaarasiaa.

Olen jo niin nujerrettu ja kohtalooni alistunut että tätä kurjaa paskaa tämä on varmaan kuolemaan saakka. Tämä vaan siis esimerkkinä että v***umaisia vanhempia suomi on pullollaan. Ei todellakaan ole niinpäin että minä aikuisena lapsena kiukuttelulla ja vastimuksilla aiheuttaisin ilkeän kohtelun niinkuin joku älypää täällä väitti ja perusteli kirjoituksessan.

jos tuo oikeasti on totta ettet edes synttärmuistamista ole ikinä aikuisena saanut, niin toki olen pahoillani puolestasi.

mutta onpahan sulla kuitenkin ollut vanhempiesi kesämökki missä viettää aikaa, eikö? Ja jonne omat lapsesi voi mennä. Ainakin sanot antaneesi mökkitalkoo apua. Itselläni ei ole tuota, eikä ole monella muullakaan köyhällä jonka tunnen. en ala silti ulista siitä. Katson vain kateellisena vierestä kun muut aikuiset kaverini menevät kesällä vanhempiensa mökille uimaan, saunaan, tai muten vaan "mökkitalkoisiin", vaikka kuuluisikin joku valitus tai arvostelu samalla. Eli kyllä sinä siitä jotain olet saanut, Et vain näe niitä joilla ei ole vastaavaa.

"Halukkuminen ja arvostelu" voi olla ihan tervettäkin. Sori mutta emme vain ne asiaa samoin. Vanhemman velvollisuus ON kasvattaa jälkeläistään. Tiedän, joillakin tyyli voi olla paha. Mutta se on mitä se on. Ota opiksesi siitä mistä sinua yritetään oikaista tai anna sen mennä toisesta korvasta ulos.Tai näe se eräänlaisena rakkaudenosoituksena. Tottakai voisi sanoa kauniimminkin, mutta se nyt vaan on näin.

Ihanko oikeasti vertaat kesämökin puuttumista kylmiin henkisesti (ja fyysisesti) lastaan pahoinpiteleviin vanhempiin?

Mietipä vaikka tätä kautta kun et kerran kykene pätkääkään ymmärtämään millaista tuollaisen vanhemman lapsena on elää. Eläisitkö itse yhdessä alkoholisti-miehen kanssa, joka sinua pahoinpitelee, pettää, haukkuu ja alistaa säännöllisesti, jos hänellä olisi kesämökki jossa saisit mustan silmäsi kanssa haukkumista kuunnellen, miestäsi palvellen viettää aikaa pari kertaa vuodessa?

no näköjään sinun äitillesi kelpasi, eikö? Ja sinulle samoin. Et sinä sinne muuten olisi mennyt. No niin, joko olet pannut paperit vetämään ammattikouluun? Vai estääkö paha isä sen vieläkin? Niinpä tietysti. 

Täällä on pahasti mt-ongelmaisia vastaamassa ketjuun. Jos ei ole rakentavaa sanottavaa niin voisiko vaikka olla hiljaa?

Kiitos mahtavasta ketjusta!

Up!

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tästä viestistä, suorastaan palautit uskoni ihmisiin :) hyvin moni rakastavat vanhemmat omaavat ovat kuullessaan tilanteestani joko vähätelleet sitä (”varmaan vaat olet käsittänyt väärin”) tai sitten hyökännyt minua vastaan (”mitä olet tehnyt että pilasit välit vanhrmpiisi?”). Aniharva on pystynyt katsomaan tilannetta analyyttisesti mutta silti empaattisesti niinkuin sunä pystyit. Iso kiitos sinulle!

Mutta se on myös merkki tärkeämmästäkin asiasta, eli siitä että vittumaiset tylyt ja pahansuovat vanhemmat on täysi TABU. Eli niin kamala asia että sitä vaan ei voi olla olemassa.

Minä haluan purka tabua. Kiitos kaikille asiallisesti kirjoittaneille. Arvostan vastauksianne suuresti ja osasta sain todella hyviä neuvoja.

Ap

Olen tuo kirjoittaja kenelle vastauksesi osoitit ja tulin kommentoimaan vielä tätä.

Vaikka tosiaan itse olen ihan tavallisesta, hyvästä perheestä ja omat vanhempani ovat olleet rakastavia enkä ole kokenut samaa kuin sinä, en silti ole tynnyrissä kasvanut. Olen 38v ja muistan jo lapsena, lähinnä ala- ja yläasteikäisenä kummastelleeni joidenkin koulukavereideni perheitä, vanhempia ja kasvatusta. Se, että omat vanhempani rakastivat minua ja pitivät minusta muutenkin huolta kuin vain sen verran minkä velvollisuudekseen kokevat että hengissä pysyy, huomasin ettei kaikilla ole näin.

Kyllä sitä ihan jo pienenä lapsena huomasi että joidenkin vanhemmat ovat outoja. Silloin en tietysti tunnistanut kuin alkoholismin, mutta vanhempana tajusi muutkin poikkeavuudet mitä joidenkin perheissä oli. Väkivaltaiset vanhemmat, persoonallisuushäiriöiset, mt-ongelmaiset jne. Kyllä niitä oli joillain epäonnekkailla lapsilla ja silmänsä olisi saanut sulkea jotta tältä olisi välttynyt. Sen nimittäin huomasi jos erehtyi joillain käymään sen yhden kerran kylässä, lapsenakin tajusi ettei nyt ole kaikki ihan okei.

Muistan mm. paritkin alkkisvanhemmat ketkä pitivät lapsiaan täysin heitteillä (oli ala-asteella erään luokkakaverini vanhemmat), yhden äiti oli ns. hoarder tms ja elivät niin paskassa ettei asuntoon päässyt kuin kujia pitkin (oli ihan rakastava mutta muuten mt-ongelmainen ja vaikutti kyllä kyseisen tytön lapsuuteen), erään vaimoaan ja lapsiaan hakkaavan isän (luokkakaverini äidillä usein silmä mustana jos jossain näki ja tämä tyttö itki paniikissa jos unohti kirjan kouluun tms, hakattiin kotona kunnolla remmillä ja kerran olin paikalla kun isänsä sai raivokohtauksen ja jahtasi tytön pikkuveliä pihalla jonkun kepin kanssa ja repi hiuksista sisään ja karjui kuin mielipuoli) ym. Kyllä näitä on vaikka omat läheiset ystäväni olivatkin suht samanlaisista hyvistä lähtökohdista kuin itse, riitti että katsoi ympärilleen.

Muistan myös että joidenkin vanhemmat olivat sillä tavalla outoja että tuntuivat vittuilevan lapsilleen koko ajan ja vaikuttivat "ilkeiltä" ainakin mun lapsensilmissä. Hämmästelin tosi paljon haukkumista, huorittelua ym mitä jotkut sanoivat lapsilleen kun meidän kotona ei tuollaista ollut. Se oli todella hämmentävää... Ei näitä nyt pilvin pimein ollut, mutta sanotaanko että jos meidän luokalla oli parhaimmillaan 40 oppilasta silloin 85-92 vuosina, niin kyllä noista noin 5 lapsella oli jotenkin koti-asiat vinksallaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jospa vaan haistattaisit jo pitkät sun vanhemmille ja alkaisit elämään omaa elämääsi. Lakkaa hakemasta hyväksyntää heiltä. Antaa kurppien olla keskenään. Sinulla on nyt omat lapsesi, toimi heidän kanssaan toisin kuin mitä vanhempasi toimi sun kanssasi.

Joo todellakin toimin toisin omien lasten kanssa, ja aion olla erilainen isovanhempi. Tiedostan järjen tasolla että ohjeesi on oikea. Tunnetaso vasn on eri kuin järki. Olo ilman sukua ja suvun tukea on yksinäinen ja eristäytynyt ja nyt kun pienin lapseni on vauva, jotenkin...turvaton. Vaikea selittää, mutta siis tavallaan sellsnen jäytävä tieto ja pelko siitä että hädän hetkellä on yksin, itse pitää selvitä vaikka voimat loppuisi, apua ei saa vaikka olisi kuoleman hätä. En tiedä saako kukaan tädtä kiinni mitä tarkoitan.

Järki tietää miten toimia, tunnetaso vaan on typerä ja elättää turhaa toivetta muutoksesta.

Ap

Luulen saavani kiinni. Omalla isälläni oli alkoholiongelma ja vaikka kerta toisensa jälkeen petyin katteettomiin lupauksiin ja järjellä ymmärsin ettei se lopeta, niin sydän aina toivoi ja uskoi ja särkyi uudestaan ja uudestaan. Onko vanhemmillasi jotain isoja ongelmia vai mistä tuollainen tunnekylmyys voisi johtua? Toivottavasti he vielä heräävät. Voimia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei AP ja muutkin ketjua lukevat ja tänne vastailevat!

Olen nyt muutaman päivän ajan seurannut tätä keskustelua hyvin uteliaana, mutta taustalla hiljaisena, vaan nyt tuli se hetki kun on pakko kommentoida. Ensimmäiseksi haluan sanoa sen, että minä ymmärrän tuskaasi. Ap, kirjoitit jossain vaiheessa, että normaalin perheen ja kasvatuksen omaavat eivät varmaankaan sinua ymmärrä, mutta minä ymmärrän ja uskon, että moni muukin hyväsydäminen, tunneälykäs ja empaattinen ihminen voi kuvitteellisesti asettua asemaasi vaikkei täysin voikaan samaistua ilman samaa taustaa ja kokemusta. Itse olen hyvästä perheestä, ihan tavallisesta. Uskon silti ymmärtäväni kaikki tunteesi koska lukiessani kirjoituksiasi siirrän itseni sinun paikallesi ja mietin miltä minusta tuollainen tuntuisi ja jo pelkkä ajatteleminen tuntuu pahalta.

Tätä ketjua lukiessa olenkin joutunut kohtaamaan monia häkeltymisen ja pöyristymisen hetkiä joitain vastauksia lukiessani ja uskon että moni muukin tätä ketjua taustalla seuraava on ajatellut samaa kuin minä => osa sinulle vastanneista (mikäli eivät ole trolleja, tosin siinäkin tapauksessa jotain on vialla) ovat jotenkin... hmm... mitenhän tämän sanoisi...? Tunnekylmiä, kokonaisuutta ymmärtämättömiä ja epäolennaisiin yksityiskohtiin takertuvia, jotenkin ehkä kieroon kasvaneita tai itsekin persoonallisuudeltaan häiriintyneitä ihmisiä. Sen vain näin "normaalina" tuntevana ja keskustelutaitoisena ihmisenä huomaa hyvin kun jotkut vastaukset särähtää pahasti tuolta ja pomppaavat silmille ihan uskomattomilla ajatusmaailmoillaan ja usein ovat vihamielisesti (miksi?) kirjoitettuja. Sellaisilta ihmisiltä on turha odottaakaan ymmärrystä ja nuo vastaukset kannattaa siirtää kaikessa outoudessaan suoraan mappi Ö:hön.

Uskon että sinä AP, ja moni muukin taustalla lukeva normaali ihminen tämän tajuaa, mutta halusin sitä vielä painottaa, koska niin ihmeellisiä jotkut töksöt vastaukset tässä ketjussa ovat olleet. Sinä AP puolestaan ja useampi fiksusti ja asiallisesti kommentoinut vaikutat(te) hyviltä ihmisiltä kaikesta pahasta ja ikävästä taustastanne huolimatta. Toivon vilpittömästi kaikkea hyvää sinulle, vaikutat hyvältä ihmiseltä ja on hienoa nähdä ettei tunnekylmä koti ja jollain tapaa kieroutuneet vanhemmat ole pystyneet kaikkia ihmisiä pilaamaan, vaan kaikesta huolimatta on mahdollisuus kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi joka ei siirrä kaikkea kokemaansa tuskaa ja vääryyttä eteenpäin.

<3

Kiitos tästä viestistä, suorastaan palautit uskoni ihmisiin :) hyvin moni rakastavat vanhemmat omaavat ovat kuullessaan tilanteestani joko vähätelleet sitä (”varmaan vaat olet käsittänyt väärin”) tai sitten hyökännyt minua vastaan (”mitä olet tehnyt että pilasit välit vanhrmpiisi?”). Aniharva on pystynyt katsomaan tilannetta analyyttisesti mutta silti empaattisesti niinkuin sunä pystyit. Iso kiitos sinulle!

Huomasin myös nuo alkukantaisen raivon vallassa olevat vastaajat ja sen tarpeen että valmiiksi lyötyä halutan hakata vielä lisää. Osin se kertonee siitä että palstalla olevilla joillain on todella paha olla. Mutta se on myös merkki tärkeämmästäkin asiasta, eli siitä että vittumaiset tylyt ja pahansuovat vanhemmat on täysi TABU. Eli niin kamala asia että sitä vaan ei voi olla olemassa.

Vaikea tabu on helpointa hylätä mieltään kuormittamasta juuri kieltämällä tai vähäksymälkä tai syyttämällä aloittajaa. Tabu on niin ikävä asia että sitä ei haluta uskoa, sillä se voisi teoriassa sattua kenen vaan kohdalle - lapsi ei voi valita vanhempiaan.

Koska asia on tabu (ja siitä kertoessa saa paskaa niskaan ja syyt niskoilleen) niin se pysyykin tabuna. Kaltoinkohdeltu ei kehtaa puhua asiasta leimautumisen pelosta. Kollektiivina teeskennellään että ilmiö ei ole tosi, ”Jokainen rakastaa lastaan”.

Minä haluan purka tabua. Kiitos kaikille asiallisesti kirjoittaneille. Arvostan vastauksianne suuresti ja osasta sain todella hyviä neuvoja.

Ap

Pikemminkin aggressio siitä, millaisia jälkiä tylyt vanhemmat aiheuttavat on tabu. En ymmärrä närkästymistäsi alkukantaisesta raivosta.

Minusta alkukantainen raivo on aivan ihanaa <3

Vierailija kirjoitti:

Minusta alkukantainen raivo on aivan ihanaa <3

Varsinkin siis omani. Ei mua ainakaan pelota kenenkään alkukantainen raivo tekstinä ruudulla.

Ja siis mielestäni en raivonnut alkukantaisesti aloittajaa kohtaan, en tosin tiedä, minkä numerojen viestejä tarkoitat, mä raivoan sellaisia vastaan, jotka edustavat tylyjä vanhempia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jospa vaan haistattaisit jo pitkät sun vanhemmille ja alkaisit elämään omaa elämääsi. Lakkaa hakemasta hyväksyntää heiltä. Antaa kurppien olla keskenään. Sinulla on nyt omat lapsesi, toimi heidän kanssaan toisin kuin mitä vanhempasi toimi sun kanssasi.

Joo todellakin toimin toisin omien lasten kanssa, ja aion olla erilainen isovanhempi. Tiedostan järjen tasolla että ohjeesi on oikea. Tunnetaso vasn on eri kuin järki. Olo ilman sukua ja suvun tukea on yksinäinen ja eristäytynyt ja nyt kun pienin lapseni on vauva, jotenkin...turvaton. Vaikea selittää, mutta siis tavallaan sellsnen jäytävä tieto ja pelko siitä että hädän hetkellä on yksin, itse pitää selvitä vaikka voimat loppuisi, apua ei saa vaikka olisi kuoleman hätä. En tiedä saako kukaan tädtä kiinni mitä tarkoitan.

Järki tietää miten toimia, tunnetaso vaan on typerä ja elättää turhaa toivetta muutoksesta.

Ap

Ovatko lapsen isän vanhemmat enemmän mukana lapsen elämässä? Onko sinulla läheisiä ystäviä jotka ovat elämässäsi? Miksi tuki pitäisi aina tulla omilta vanhemmilta? Entä muut sukulaiset?

Sinuna lopettaisin harhakuvitelmat omista vanhemmistasi, aivan selvää on että asia ei tule ikinä muuttumaan. Keskity sen sijaan ihmisiin elämässäsi joihin voit luottaa ja tukeutua. Muista kuitenkin että kenenkään muun tehtävä tai velvollisuus ei ole ikinä hoitaa lastasi, he tekevät sen omasta halustaan. Jos tämä ei onnistu itsenäisesti niin voisi olla hyvä käydä terapiassa.

Sinun tilanteessasi panisin välit poikki vanhempiin välittömästi ja lopullisesti. Älä pidä yhteyrtä, älä vastaa puhelimeen, älä tapaa heitä enää koskaan. Unohda heidät. Hoida itsesi kuntoon ja keskity sitten omaan elämääsi. Sinulla ei ole yhtään mitään velvollisuuksia vanhempiasi kohtaan, kun he ovat kohdelleet sinua huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jospa vaan haistattaisit jo pitkät sun vanhemmille ja alkaisit elämään omaa elämääsi. Lakkaa hakemasta hyväksyntää heiltä. Antaa kurppien olla keskenään. Sinulla on nyt omat lapsesi, toimi heidän kanssaan toisin kuin mitä vanhempasi toimi sun kanssasi.

Joo todellakin toimin toisin omien lasten kanssa, ja aion olla erilainen isovanhempi. Tiedostan järjen tasolla että ohjeesi on oikea. Tunnetaso vasn on eri kuin järki. Olo ilman sukua ja suvun tukea on yksinäinen ja eristäytynyt ja nyt kun pienin lapseni on vauva, jotenkin...turvaton. Vaikea selittää, mutta siis tavallaan sellsnen jäytävä tieto ja pelko siitä että hädän hetkellä on yksin, itse pitää selvitä vaikka voimat loppuisi, apua ei saa vaikka olisi kuoleman hätä. En tiedä saako kukaan tädtä kiinni mitä tarkoitan.

Järki tietää miten toimia, tunnetaso vaan on typerä ja elättää turhaa toivetta muutoksesta.

Ap

Ovatko lapsen isän vanhemmat enemmän mukana lapsen elämässä? Onko sinulla läheisiä ystäviä jotka ovat elämässäsi? Miksi tuki pitäisi aina tulla omilta vanhemmilta? Entä muut sukulaiset?

Sinuna lopettaisin harhakuvitelmat omista vanhemmistasi, aivan selvää on että asia ei tule ikinä muuttumaan. Keskity sen sijaan ihmisiin elämässäsi joihin voit luottaa ja tukeutua. Muista kuitenkin että kenenkään muun tehtävä tai velvollisuus ei ole ikinä hoitaa lastasi, he tekevät sen omasta halustaan. Jos tämä ei onnistu itsenäisesti niin voisi olla hyvä käydä terapiassa.

Hei, haluaisin vielä korjata sen väärinkäsityksen että ensisijaisesti haluaisin (hulluilta) vanhemmiltani hoitoapua. Siitä ei ole kyse, minulla on kyllä rahaa palkata hoitaja ja en edes uskaltaisi jättää lapsiani ilman valvontaa tylytettäväksi ”mummolaan”.

Pointti on se koko ketjussa, että en vaan tahdonvoimalla pääse eroon illuusiosta ja haavekuvasta, että saisin välittävät ja lapsistani kiinnostuneet isovanhemmat.

Tottahan hitossa tiedän että vanhemmista ei tuollaisia tule vaikka voissa paistaisi tai hyvä haltiatar heiluttaisi taikasauvaansa. Järjen tasolla onkin helppo päästää irti. Mutta tunnetasolla ei olekaan, edellen rakkaudeton lapsi sydämessään toivoo ja odottaa että joku muuttuisi. Ja tietenkään ei siis muutu - ja suru ja pettymys jatkuu. Koko ajan on sellainen lapsuudessa vallinnut tunnetila - nöyryytetty olo ja pala kurkussa. Vanhemmat osaavat kyykyttää minua ilman yhteydenpitoakin, kun se halventaminen on jo koodattu vuosikymmenten aikana aivoihin.

En oletakaan hyvän perheen lapsien ymmärtävän tätä ajatuskuviota, siksi usein tuleekin näitä hyvää tarkoittavia neuvoja että unohda ja elä elämääsi. Tunnetason traumat eivät ikävä kyllä käskemällä unohdu, ja tuollainen pelon ja nöyryytyksen täyttämä lapsuus muuttaa aivoja ihan fysiologisesti sekä muuttaa myös hermoston toimintaa (on ihan koko ajan stressi ja ylivalppaus päällä).

Mutta kiitokset tosiaan auttaneille, sain hyvä vinkit terapiasuuntauksesta, kirjallisuudesta ja asian itsekseen työstämisestä. Ajattelin ottaa yksityiseltä puolelta jonkun lyhyehkön terapiajakson näin alkuun, julkinen puoli on kotikunnassani valitettavasti erittäin huono (eikä tuskin edes ottaisi minua asiakkaaksi kun on niitä ”oikeitakin” ongelmia joillain).

Hyvää joulun odotusta kaikille!

Ap

Kiitos samoin sinulle!

Hei, luulen ymmärtäväni tunteesi täysin.

Omat vanhempani erosivat, kun olin pieni. Isää näin ja näen edelleen harvoin. Hän ei koskaan kysy, mitä minulle kuuluu, puhuu vain omista asioistaan. Kun joskus pienenä ja aikuisenakin olen yrittänyt ottaa huoliani ja ongelmiani puheeksi, mitätöi hän ne samantien hymyillen ja vaihtaa korostetun nopeasti puheenaihetta, ettei vaan mitään ikävää tarvitsisi käsitellä. ”Kaikennäköiset jutut voi tuntua isoilta murheilta, mutta ne menee ohi.” Lohdullista, kun minulta päättyi monen vuoden suhde, johon sisältyi sairasta kontrollointia ja mustasukkaisuutta. Hän näkee lapsiani harvakseltaan, hoitaakin, mutta sama asenne, että itkuja ja kiukkuja ei sallita näkyy. Jos vaikka lapsi alkaa itkeä, hän ihan kuin vetää hymynaamarin päälle ja tuijottaa tyhjyyteen tai kävelee pois. Isäni on katkaissut välit yhteen sisarukseeni, joka ei suostunut lakaisemaan ongelmia maton alle. Jotenkin minua jäytää pelko, että tämä ehdollinen rakkaus myös minuun voi loppua, ja yritän yhä neljääkymmentä lähestyessä mielistellä häntä.

Äitini on aina ollut on-off masentuja. Kun hänellä on terve jakso, hän on herttainen, avulias ja tahtoo hoitaa lapsenlapsiaan. Hyvin hoitaakin ja tästä olen äärimmäisen kiitollinen. Sitten tulee taas jopa vuoden masennusjakso, jonka aikana hän ei haluaisi nähdä tai vastata edes puhelimeen, eikä häntä kiinnosta kuulumisemme ja hän käyttäytyy torjuvasti ja jopa törkeästi minua kohtaan. Ennen lapsia kyläilin hänen luonaan kun töiltä pystyin masennusjaksojen aikana, tein ruuat ja maanittelin lenkille ym. Kun odotin esikoistani, hän masentui ja mm valitti, että odotukseni laukaisi hänen masennuksensa. Sanoi suoraan, että ei huvita tulla katsomaan vauvaa. Kuvan kuulemma saisin lähettää, jos itse tahtoisin. Tuli kuitenkin sukulaisemme pakottamana ristiäisiin, jossa törkeästi haukkui kaiken vauvan nimestä alkaen. Vauvavuosi oli rankka; vaativa vauva, valvoin paljon, miehellä työmatkoja. Äitini ei suostunut kuuntelemaan, olihan hänellä niin paljon rankempaa. Olin katkera. Olin aina kuvitellut, että koska minä olin tukenut äitiä, kun hänellä oli vaikeaa, tukisi hänkin minua vastaavassa tilanteessa. Näin ei ollutkaan ja se oli hirveä oivallus, että kumpikaan vanhemmistani ei tue minua, kun minulla on rankkaa. Että heitä ei edes kiinnosta kuulla siitä sanaakaan, minun ongelmiani ei ole olemassa.

Onneksi ihana anoppi riensi apuun. Olen ikuisesti kiitollinen hänen suuresta sydämestään, ja häntä tahdon auttaa, kun hänen voimansa uupuvat.

Omalla kohdalla on auttanut katkeruuteni tunnustaminen, vanhempien puuteiden hyväksyminen, itku ja anteeksianto. Otan myös ilon hetket riemulla vastaan. En odota koskaan mitään vanhemmilta, sillä siinä joutuu vaan pettymään.

En ole koskaan saanut vanhemmiltani lastenhoitoapua. Edes hätätilanteessa. Luuri lyöty korvaan. Vauvan kanssa aikoinaan menin heille kylään. Isä tuli eteeni sorkkimaan sormella ja sanoi että Meinaatko tänne pesää tehdä. Ennen lasta menin käymään yksin ja siellä asuva veli sanoi Mitä tuo täällä tekee. Nyt vanhoina äiti suoraan sanonut minulle Lastenlasten asiat ei häntä kiinnosta. Lopettivat meillä vierailut vuosi sitten. Nyt ovat ilmoittaneet etteivät ota vieraita vastaan. Eli ei ole sinne menemistä. En tiedä mitä kuuluu ja miten voivat. Eivät soittele. Eli aivan kuin olisivat kuolleet. Ollaan ei toivottuja lapsia.

up

.