Isovanhemmat (omat vanhemmat) täysi pettymys

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että jos vain kohauttaa olkiaan, että vanhempi hylkäsi, niin onko sinä jo minäkuva vaurioitunut? Mulle ei ainakaan todellakaan ollut se ja sama se, miksi ja miten on mahdollista, että mut hylättiin.

Juuri tämä, minunkin on vaikea hyväksyä vanhempieni ”päätöstä” (joskaan en tiedä miten tietoinen päätös se nyt oli, koska alkoihan se jo lapsuudessani) hylätä omalapsi ja lapsenlapset. En ikinä voisi tehdä omille lapsille samaa! Omat lapseni ovat niin rakkaita että antaisin heille mitä vaan, auttaisin kaikin tavoin, en ikinä jättäisi yksin kamppailemaan vaikeuksissa. Tätä vasten on täysin käsittämätöntä miten omat vanhemmat saattoivat toimia minua kohtan näin. Varsinkin kun olin mitä kiltein lapsi joka yritti olla vanhemmilleen iloksi ja ylpeydeksi ja olla kaikessa reipas ja kiltti.

Ap

Sinun pitäisi ymmärtää ja sisäistää, että kyse ei ole OLLENKAAN sinusta. Et sinä olisi voinut lapsena parantaa persoonallisuushäiriöisiä aikuisia ihmisiä! Kukaan aikuinenkaan ei siihen kykene, miten sitten pieni lapsi. Kyse on vain ja ainoastaan sinun vanhempiesi vioista ja vaurioista, sinä vain satuit syntymään siihen sairaaseen perheeseen. Jokaikinen muukin lapsi olisi saanut saman kohtelun.

Sitäpaitsi - veikkaan, että vanhempasi eivät oikeasti edes tunne SINUA. Eiväthän he ole koskaan osanneet tutustua edes omiin lapsiinsa, koska ovat itse niin kieroon kasvaneita. Eivät lapset ole heille olleet omia persooniaan, eivät he tunne lapsiaan. Kuinka voisi tietoisesti hylätä jonkun, jota ei ollenkaan tunne? Kuinka olisit voinut vaikuttaa asiaan, kun he eivät koskaan ole halunneet/osanneet edes tutustua sinuun? Voit ajatella että vanhempasi eivät ole koskaan edes nähneet todellista sinua - he katsovat maailmaa vääristyneiden lasien läpi, jossa sinäkin olet heille pelkkä esine. He näkevät esineestä vain kuoren, edes ymmärtämättä että se esine on oikea ihminen ja persoona. Ja kun he hylkäävät tuon esineen, he suovat sinun persoonallesi yhtä paljon ajatusta kuin normaalin tunne-elämän omaava ihminen heittäessään pois rikkimenneen tehosekoittimen. Hylkääminen ei millään lailla ole johtunut sinusta, koska "sinua" ei ole heille ikinä ollut edes olemassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Murrosiässä lapsi katkaisee napanuoran vanhempiinsa.

Kun olet pariutunut, elät omaa elämääsi ja vanhempasi elävät omaansa.

Toki voivat auttaa ja vierailla ja hoitaa lapsiasi.

Mutta eivät ole vastuussa sinun perheestäsi.

Oletko yksinhuoltaja kun heitä niin kaipailet?

En ole yh, ja suurin ongelma ei ole ollenkasn lastenhoitoapu. Vasn hylkääminen, alentuva suhtautuminen, välittämisen puute. Millaiset vanhemmat on sellaiset jotka tietävät lapsensa kanppailevan hengestään sairaalassa mutta eivät viitsi soittaa eivätkä edes jaksa tarkistaa jäikö se oma lapsi henkiin vai ei?

Voit valita kaksi vaihtoehtoa. Pilaat elämäsi miettimällä syitä heidän käytökseen ja yrittämällä muuttaa heitä. Tai sitten alat elää omaa elämääsi ja hyväksyt, että sinulla oli paskavanhemmat.

Minä en ole jäänyt pahemmin pohtimaan syitä omien vanhempieni tekoihin. Aloin elää omaa elämää omalla tavallani. Miksi tuhlaisin lyhyen elämäni murehtimalla asiaa, mille en voi mitään.

AP:lle, ei äitihullulle joka möykkää ketjussa: ilman muuta on loukkaavaa kun omat vanhemmat eivät välitä. Itse olen sinut asian kanssa, eivät he parempaan kykene. heillä on itsellään lapsena ollut vielä kehnommat olot kuin minulla lapsena. Omien haavojensa vuoksi kykenevät vain keskittymään itseensä, ja onneksi heillä on toisensa. Tämän olen hyväksynyt ja hankkinut omaan elämääni rakkaita ihmisiä jotka välittävät ja huolehtivat minusta ja joista minä välitän ja huolehdin. Jos kykenen olemaan yhtään parempi äiti omille lapsilleni kuin hän oli minulle olen onnellinen. Menneisyyttä ei voi muuttaa mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Jos liikaa vain märehtii sinä menneisyyttä jää tulevaisuuden mahdollisuudet parempaan saavuttamatta. Näin ajattelen ja näin olen elänyt, ja olen nykyään huomattavasti onnellisempi kuin lapsena, ja omat lapseni tuntuvat pitävän perhettämme tasapainoisena ja turvallisena paikkana, isovanhempien puuttumisesta huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että jos vain kohauttaa olkiaan, että vanhempi hylkäsi, niin onko sinä jo minäkuva vaurioitunut? Mulle ei ainakaan todellakaan ollut se ja sama se, miksi ja miten on mahdollista, että mut hylättiin.

Juuri tämä, minunkin on vaikea hyväksyä vanhempieni ”päätöstä” (joskaan en tiedä miten tietoinen päätös se nyt oli, koska alkoihan se jo lapsuudessani) hylätä omalapsi ja lapsenlapset. En ikinä voisi tehdä omille lapsille samaa! Omat lapseni ovat niin rakkaita että antaisin heille mitä vaan, auttaisin kaikin tavoin, en ikinä jättäisi yksin kamppailemaan vaikeuksissa. Tätä vasten on täysin käsittämätöntä miten omat vanhemmat saattoivat toimia minua kohtan näin. Varsinkin kun olin mitä kiltein lapsi joka yritti olla vanhemmilleen iloksi ja ylpeydeksi ja olla kaikessa reipas ja kiltti.

Ap

Sinun pitäisi ymmärtää ja sisäistää, että kyse ei ole OLLENKAAN sinusta. Et sinä olisi voinut lapsena parantaa persoonallisuushäiriöisiä aikuisia ihmisiä! Kukaan aikuinenkaan ei siihen kykene, miten sitten pieni lapsi. Kyse on vain ja ainoastaan sinun vanhempiesi vioista ja vaurioista, sinä vain satuit syntymään siihen sairaaseen perheeseen. Jokaikinen muukin lapsi olisi saanut saman kohtelun.

Sitäpaitsi - veikkaan, että vanhempasi eivät oikeasti edes tunne SINUA. Eiväthän he ole koskaan osanneet tutustua edes omiin lapsiinsa, koska ovat itse niin kieroon kasvaneita. Eivät lapset ole heille olleet omia persooniaan, eivät he tunne lapsiaan. Kuinka voisi tietoisesti hylätä jonkun, jota ei ollenkaan tunne? Kuinka olisit voinut vaikuttaa asiaan, kun he eivät koskaan ole halunneet/osanneet edes tutustua sinuun? Voit ajatella että vanhempasi eivät ole koskaan edes nähneet todellista sinua - he katsovat maailmaa vääristyneiden lasien läpi, jossa sinäkin olet heille pelkkä esine. He näkevät esineestä vain kuoren, edes ymmärtämättä että se esine on oikea ihminen ja persoona. Ja kun he hylkäävät tuon esineen, he suovat sinun persoonallesi yhtä paljon ajatusta kuin normaalin tunne-elämän omaava ihminen heittäessään pois rikkimenneen tehosekoittimen. Hylkääminen ei millään lailla ole johtunut sinusta, koska "sinua" ei ole heille ikinä ollut edes olemassa. 

Todella hyvä vastaus. Pillahdin itkuun, kosketti ja kouraisi syvältä. Kiitos hienosta vastauksestasi! Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että jos vain kohauttaa olkiaan, että vanhempi hylkäsi, niin onko sinä jo minäkuva vaurioitunut? Mulle ei ainakaan todellakaan ollut se ja sama se, miksi ja miten on mahdollista, että mut hylättiin.

Juuri tämä, minunkin on vaikea hyväksyä vanhempieni ”päätöstä” (joskaan en tiedä miten tietoinen päätös se nyt oli, koska alkoihan se jo lapsuudessani) hylätä omalapsi ja lapsenlapset. En ikinä voisi tehdä omille lapsille samaa! Omat lapseni ovat niin rakkaita että antaisin heille mitä vaan, auttaisin kaikin tavoin, en ikinä jättäisi yksin kamppailemaan vaikeuksissa. Tätä vasten on täysin käsittämätöntä miten omat vanhemmat saattoivat toimia minua kohtan näin. Varsinkin kun olin mitä kiltein lapsi joka yritti olla vanhemmilleen iloksi ja ylpeydeksi ja olla kaikessa reipas ja kiltti.

Ap

Sinun pitäisi ymmärtää ja sisäistää, että kyse ei ole OLLENKAAN sinusta. Et sinä olisi voinut lapsena parantaa persoonallisuushäiriöisiä aikuisia ihmisiä! Kukaan aikuinenkaan ei siihen kykene, miten sitten pieni lapsi. Kyse on vain ja ainoastaan sinun vanhempiesi vioista ja vaurioista, sinä vain satuit syntymään siihen sairaaseen perheeseen. Jokaikinen muukin lapsi olisi saanut saman kohtelun.

Sitäpaitsi - veikkaan, että vanhempasi eivät oikeasti edes tunne SINUA. Eiväthän he ole koskaan osanneet tutustua edes omiin lapsiinsa, koska ovat itse niin kieroon kasvaneita. Eivät lapset ole heille olleet omia persooniaan, eivät he tunne lapsiaan. Kuinka voisi tietoisesti hylätä jonkun, jota ei ollenkaan tunne? Kuinka olisit voinut vaikuttaa asiaan, kun he eivät koskaan ole halunneet/osanneet edes tutustua sinuun? Voit ajatella että vanhempasi eivät ole koskaan edes nähneet todellista sinua - he katsovat maailmaa vääristyneiden lasien läpi, jossa sinäkin olet heille pelkkä esine. He näkevät esineestä vain kuoren, edes ymmärtämättä että se esine on oikea ihminen ja persoona. Ja kun he hylkäävät tuon esineen, he suovat sinun persoonallesi yhtä paljon ajatusta kuin normaalin tunne-elämän omaava ihminen heittäessään pois rikkimenneen tehosekoittimen. Hylkääminen ei millään lailla ole johtunut sinusta, koska "sinua" ei ole heille ikinä ollut edes olemassa. 

Osui ja upposi. Omien vuosikausien pohdiskelujen tuloksena tajusin saman. Kiitos kirkastavasta kommentista. -en ole ap, enkä äitihullu.

Vierailija kirjoitti:

Miten olette päässeet yli pettymyksestä ja loukatuksi tulemisesta, ja ennenkaikkea muutoksen toivomisesta tilanteessa jossa isovanhempia ei tippaakaan kiinnosta lapsenlapset eikä edes se oma aikuinen lapsi? Pitäisikö käydä terapiassa, taustalla on omaa kaltoinkohtelua lapsuudessa.

En nyt halua yksityiskohtaisesti kuvata tilannetta (se johtaa aina siihen että kirjoittaja haukutaan ja syyllistetään), mutta jos yleisellä tasolla kuvailen niin missään ei haluta auttaa, lapsia ei hoideta koskaan, ei haluta kyläillä tai pitää yhteyttä. Pahimpana silti se että todellisen kriisin ja hädän hetkellä ei auteta tai välitetä eikä edes osoiteta kiinnostusta jäikö oma lapsi henkiin sairaalassa vakavassa tilanteessa.

Täyä jatkunut jo 8 vuotta ja järjen tasolla ymmärrän että tilanne ei muutu. On tritetty puhua, kaikki kerrat johtaa siihen että oma lapsi haukutaan.

Vsnhemmat itsekkäitä olleet aina, minä taas kiltti, kuuliainen kympin tyttö. Miksi tämä tuntuu niin pahalta? Mitä voin tunnetasolla tehdä asialle?

Aikuisen ON kyettävä hoitamaan itse itsensä.

Minä ainakin rupesin matkailemaan kun lapset lähti kotoa enkä ollut Suomessa vuosikausiin kuin kääntymässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että jos vain kohauttaa olkiaan, että vanhempi hylkäsi, niin onko sinä jo minäkuva vaurioitunut? Mulle ei ainakaan todellakaan ollut se ja sama se, miksi ja miten on mahdollista, että mut hylättiin.

Juuri tämä, minunkin on vaikea hyväksyä vanhempieni ”päätöstä” (joskaan en tiedä miten tietoinen päätös se nyt oli, koska alkoihan se jo lapsuudessani) hylätä omalapsi ja lapsenlapset. En ikinä voisi tehdä omille lapsille samaa! Omat lapseni ovat niin rakkaita että antaisin heille mitä vaan, auttaisin kaikin tavoin, en ikinä jättäisi yksin kamppailemaan vaikeuksissa. Tätä vasten on täysin käsittämätöntä miten omat vanhemmat saattoivat toimia minua kohtan näin. Varsinkin kun olin mitä kiltein lapsi joka yritti olla vanhemmilleen iloksi ja ylpeydeksi ja olla kaikessa reipas ja kiltti.

Ap

Sinun pitäisi ymmärtää ja sisäistää, että kyse ei ole OLLENKAAN sinusta. Et sinä olisi voinut lapsena parantaa persoonallisuushäiriöisiä aikuisia ihmisiä! Kukaan aikuinenkaan ei siihen kykene, miten sitten pieni lapsi. Kyse on vain ja ainoastaan sinun vanhempiesi vioista ja vaurioista, sinä vain satuit syntymään siihen sairaaseen perheeseen. Jokaikinen muukin lapsi olisi saanut saman kohtelun.

Sitäpaitsi - veikkaan, että vanhempasi eivät oikeasti edes tunne SINUA. Eiväthän he ole koskaan osanneet tutustua edes omiin lapsiinsa, koska ovat itse niin kieroon kasvaneita. Eivät lapset ole heille olleet omia persooniaan, eivät he tunne lapsiaan. Kuinka voisi tietoisesti hylätä jonkun, jota ei ollenkaan tunne? Kuinka olisit voinut vaikuttaa asiaan, kun he eivät koskaan ole halunneet/osanneet edes tutustua sinuun? Voit ajatella että vanhempasi eivät ole koskaan edes nähneet todellista sinua - he katsovat maailmaa vääristyneiden lasien läpi, jossa sinäkin olet heille pelkkä esine. He näkevät esineestä vain kuoren, edes ymmärtämättä että se esine on oikea ihminen ja persoona. Ja kun he hylkäävät tuon esineen, he suovat sinun persoonallesi yhtä paljon ajatusta kuin normaalin tunne-elämän omaava ihminen heittäessään pois rikkimenneen tehosekoittimen. Hylkääminen ei millään lailla ole johtunut sinusta, koska "sinua" ei ole heille ikinä ollut edes olemassa. 

Todella hyvä vastaus. Pillahdin itkuun, kosketti ja kouraisi syvältä. Kiitos hienosta vastauksestasi! Ap

<3

Olen itse samanlaisten vanhempien lapsi, ja tämä "ajatusmalli", vaikka onkin todella rankka, on auttanut minua paljon. Vaikka vanhempani näkevät vain sen itse luomansa kuoren minusta, minun ei tarvitse jäädä sen kuoren sisälle. Jätin kuoren heille, astuin siitä ulos ja elän omaa elämääni. Kaikki heidän kritiikkinsä ja hylkäämisensä kohdistuu siihen kuoreen, ei minun omaan persoonaani (koska sitä ei ole heille olemassakaan). Vaikka en ole vanhemmilleni olemassa omana itsenäni, voin olla olemassa itselleni juuri sellaisena kuin oikeasti olen. Niin sinäkin, pienin askelin :). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jospa vaan haistattaisit jo pitkät sun vanhemmille ja alkaisit elämään omaa elämääsi. Lakkaa hakemasta hyväksyntää heiltä. Antaa kurppien olla keskenään. Sinulla on nyt omat lapsesi, toimi heidän kanssaan toisin kuin mitä vanhempasi toimi sun kanssasi.

Joo todellakin toimin toisin omien lasten kanssa, ja aion olla erilainen isovanhempi. Tiedostan järjen tasolla että ohjeesi on oikea. Tunnetaso vasn on eri kuin järki. Olo ilman sukua ja suvun tukea on yksinäinen ja eristäytynyt ja nyt kun pienin lapseni on vauva, jotenkin...turvaton. Vaikea selittää, mutta siis tavallaan sellsnen jäytävä tieto ja pelko siitä että hädän hetkellä on yksin, itse pitää selvitä vaikka voimat loppuisi, apua ei saa vaikka olisi kuoleman hätä. En tiedä saako kukaan tädtä kiinni mitä tarkoitan.

Järki tietää miten toimia, tunnetaso vaan on typerä ja elättää turhaa toivetta muutoksesta.

Ap

Kasva aikuiseksi

Vierailija kirjoitti:

Murrosiässä lapsi katkaisee napanuoran vanhempiinsa.

Kun olet pariutunut, elät omaa elämääsi ja vanhempasi elävät omaansa.

Toki voivat auttaa ja vierailla ja hoitaa lapsiasi.

Mutta eivät ole vastuussa sinun perheestäsi.

Oletko yksinhuoltaja kun heitä niin kaipailet?

Tämä!

Ei ole normaalia että aikuinen ihminen kaipaa vanhempia koko ajan elämäänsä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jospa vaan haistattaisit jo pitkät sun vanhemmille ja alkaisit elämään omaa elämääsi. Lakkaa hakemasta hyväksyntää heiltä. Antaa kurppien olla keskenään. Sinulla on nyt omat lapsesi, toimi heidän kanssaan toisin kuin mitä vanhempasi toimi sun kanssasi.

Joo todellakin toimin toisin omien lasten kanssa, ja aion olla erilainen isovanhempi. Tiedostan järjen tasolla että ohjeesi on oikea. Tunnetaso vasn on eri kuin järki. Olo ilman sukua ja suvun tukea on yksinäinen ja eristäytynyt ja nyt kun pienin lapseni on vauva, jotenkin...turvaton. Vaikea selittää, mutta siis tavallaan sellsnen jäytävä tieto ja pelko siitä että hädän hetkellä on yksin, itse pitää selvitä vaikka voimat loppuisi, apua ei saa vaikka olisi kuoleman hätä. En tiedä saako kukaan tädtä kiinni mitä tarkoitan.

Järki tietää miten toimia, tunnetaso vaan on typerä ja elättää turhaa toivetta muutoksesta.

Ap

Kasva aikuiseksi

Ap vaikuttaa varsin aikuiselta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Murrosiässä lapsi katkaisee napanuoran vanhempiinsa.

Kun olet pariutunut, elät omaa elämääsi ja vanhempasi elävät omaansa.

Toki voivat auttaa ja vierailla ja hoitaa lapsiasi.

Mutta eivät ole vastuussa sinun perheestäsi.

Oletko yksinhuoltaja kun heitä niin kaipailet?

En ole yh, ja suurin ongelma ei ole ollenkasn lastenhoitoapu. Vasn hylkääminen, alentuva suhtautuminen, välittämisen puute. Millaiset vanhemmat on sellaiset jotka tietävät lapsensa kanppailevan hengestään sairaalassa mutta eivät viitsi soittaa eivätkä edes jaksa tarkistaa jäikö se oma lapsi henkiin vai ei?

Esimerkiksi sellaiset vanhemmat,jotka tietävät, että sairaala ei kerro heille puhelimitse mitään, vaan ohjaa soittamaan potilaan puolisolle (tai kenet nyt on ilmoittanut lähiomaisekseen). Enemmän ihmettelen sitä, että ap:n mies ei ole soittanut ap:n vanhemmille ja kertonut, mitä lääkärit ovat sanoneet. Minusta jo tuo kertoo aika lailla siitä, miten ap:n perhe suhtautuu isovanhempiin.

Itselläni samoja kokemuksia kuin aplla, sairaalakeissi mukaan lukien. Itse olin sairas ja yksin kun jouduin sairaalaan. Vanhemmat tiesi. Soitin heille sairaalastakin sitten kun tokenin ja pyysin että tulisivat edes katsomaan. Ei kuulemma ollut tarvetta tulla. Tästä on nyt 10v aikaa. En ole kuullut heistä mitään. Tuo oli itselleni hetki jolloin lakkasin pitämästä yhteyttä. Hetki jolloin tajusin ettei odottaminen, anelu, mikään muuta vanhempiani. Kelpasin heille vain jos he tarvitsivat minua ja tarpeensa esittivät minun ottaessani yhteyttä, ei heistä omatoimisesti kuulunut koskaan mitään.

Aplle en konkreettista neuvoa osaa antaa koska olen itse perheeni perustanut vasta sen jälkeen kun lakkasin pitämästä yhteyttä. Vanhemmat eivät tiedä perheestäni ja olen sitä mieltä että hyvä niin. En halua heitä myrkyttämään lapsiani.

Olen hyväksynyt sen että vanhempani ovat mitä ovat, en heidän tekojaan tai tekemättä jättämisiään mutta sen että asia ei muutu. Alku oli vaikeaa, kaipasin, tarvitsin mutta kun vain pinnistin, enkä ottanut yhteyttä, tilanne helpotti ajallaan. Toki se sattuu vieläkin, varmasti aina. Nyt kun olen itse äiti ja tiedän että menisin vaikka maailman ääriin omien lasteni vuoksi, on niin vaikea ymmärtää miten joku voi olla kuin vanhempani. Mutta minä en voi sille mitään.

Meillä on elämässä ihanat ja osallistuvat isovanhemmat puolisoni puolelta. He auttavat ja tukevat. Siitä on ollut apua. Kuulun vihdoinkin perheeseen jollaista olen toivonut vaikka ei se sama asia tietenkään ole.

Niin ja terapiaakin aikoinaan kokeilin mutta se oli juuri tuota mainittua syyllistävää, lähtökohtana se että vika minussa. Eihän se auttanut, pahensi vain.

Aplle en osaa muuta neuvoa sanoa kuin että yritä antaa vanhempiesi olla, lakkaa yrittämästä. Siitä se lähtee vaikka paljon työstämistä asia vaatiikin. Kipeäämpää asian käsittely on silloin kun elät samalla sen keskellä mitä yrität työstää.

Aikuisen ihmisen PITÄÄ pärjätä yksin. Muuten ei todellakaan lapsiakaan pidä hankkia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jospa vaan haistattaisit jo pitkät sun vanhemmille ja alkaisit elämään omaa elämääsi. Lakkaa hakemasta hyväksyntää heiltä. Antaa kurppien olla keskenään. Sinulla on nyt omat lapsesi, toimi heidän kanssaan toisin kuin mitä vanhempasi toimi sun kanssasi.

Joo todellakin toimin toisin omien lasten kanssa, ja aion olla erilainen isovanhempi. Tiedostan järjen tasolla että ohjeesi on oikea. Tunnetaso vasn on eri kuin järki. Olo ilman sukua ja suvun tukea on yksinäinen ja eristäytynyt ja nyt kun pienin lapseni on vauva, jotenkin...turvaton. Vaikea selittää, mutta siis tavallaan sellsnen jäytävä tieto ja pelko siitä että hädän hetkellä on yksin, itse pitää selvitä vaikka voimat loppuisi, apua ei saa vaikka olisi kuoleman hätä. En tiedä saako kukaan tädtä kiinni mitä tarkoitan.

Järki tietää miten toimia, tunnetaso vaan on typerä ja elättää turhaa toivetta muutoksesta.

Ap

Kasva aikuiseksi

Ap vaikuttaa varsin aikuiselta.

Aikuinen ihminen Ei itke kun äiti ei rakasta. Aikuinen ihminen Ei valita siitä kun on yksin suuressa maailmassa.

Ap tässä vielä, lämmin kiitos kaikille vastauksista, yritän nyt parhaani mukaan ’kasvaa aikuiseksi’, ja sainkin joistain vastauksista valtavasti ajateltavaa ja uusia vapauttavia näkökulmia asiaan. Lämmintä joulun odotusta kaikille ja iso halaus (asiallisesti) vastanneille!

Vierailija kirjoitti:

Onpas täällä aggressiivisia ihmisiä, älkää please tapelko. Kaikki vastaukset ovat pääsääntöisesti hyvää tarkoittavia ja kukin kirjoittaa omasta näkökulmastasn. Osa neuvoista ollut hyviäkin! Kiitos kaikille.

Ap

Yritä olla välittämättä noista aggressiivisista kommenteista.

Mun kokemukset on hyvin vähäisiä suhun verrattuna, ja vanhempani ovat periaatteessa kiinnostuneita lapsistani, hoitavat joskus (hyvin) ja tiedän, että auttaisivat hätätilanteessa, mistä olen hyvin kiitollinen. Mutta lapsuuteni oli monella tapaa turvaton (mm. alkoholisti isäpuoli ) ja äitini kielsi silloin ja kieltää edelleen, että meillä olisi ollut mitään ongelmia. Hän on myös aina pitänyt meitä kaikkia lapsia ns. liian herkkinä ja opettanut meille, että kielteisiä tunteita ei ole olemassakaan, vaan pitää teeskennellä, että niitä ei ole. Hän ei ole koskaan kuunnellut mitä oikeasti yritän kertoa, vaan alkaa heti puhua omaa tulkintaansa päälle ja kieltää kokemukseni.

(en siis koskaan valita mistään, mitä hän teki kun olin lapsi vaan esimerkki: "muahan kiusattiin koulussa aika pahasti, ja oon huomannut, että se vaikuttaa vieläkin siihen, miten mä suhtaudun ihmisiin" Äiti (välittömästi): "No mutta tuollaistahan tapahtuu kaikille!" end of story)

Isäni on kiltti mutta äärimmäisen itsekeskeinen ja raskas ihminen.

Mä koen, että mulla ei ole emotionaalista yhteyttä/aitoa suhdetta kumpaankaan ja se sattui jossain vaiheessa aika lailla. Mutta olen oppinut hyväksymään asian. Se on parempi kuin että yrittäisi uskotella itselleen, että ollaan yhtä onnellista perhettä. Olemme kohteliaissa väleissä ja voimme nauraa ja jutella yhdessä, mutta henkisesti pidän heidät "ulkopuolella". Ja se tuntuu hyvältä. Minulla on onnekseni ihmisiä, joiden kanssa minulla sitten taas on aito, täydelliseen luottamukseen perustuva suhde. Ja Suomessa onneksi myös yhteiskunta auttaa hätätilanteessa. Mutta nää on vaikeita asioita, koska vanhemman ja lapsen suhde on ainoa, joka perustuu tai kuuluisi perustua täydelliseen ehdottomaan rakkauteen ja sitä on vaikea korvata millään muulla suhteella.

Toivon sulle paljon voimia. Terapia voi tosiaan auttaa, mä olen kuullut hyvää ns. kognitiivis-analyyttisesta terapiasuuntauksesta, mutta suuntauksella ei ehkä ole niin paljon väliä kuin terapeutilla itsellään. Se mikä mua on myös auttanut on, että yritän ikään kuin olla itselleni se, mitä vanhemmat eivät voi olla, eli yritän nähdä sen "vaille jääneen itseni" sisälläni ja hoivata sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Murrosiässä lapsi katkaisee napanuoran vanhempiinsa.

Kun olet pariutunut, elät omaa elämääsi ja vanhempasi elävät omaansa.

Toki voivat auttaa ja vierailla ja hoitaa lapsiasi.

Mutta eivät ole vastuussa sinun perheestäsi.

Oletko yksinhuoltaja kun heitä niin kaipailet?

Tämä!

Ei ole normaalia että aikuinen ihminen kaipaa vanhempia koko ajan elämäänsä

Jos vanhemmat eivät koskaan ole antaneet lapselle sitä hoivaa mitä hän on tarvinnut, niin on ihan normaalia kaivata sellaista hoivaa loppuikänsä.

Vierailija kirjoitti:

Mitenkäs tämä lastenlasten näkökulma, eikö jokaisella lapsella ole aina oikeus isovanhempiin ja tarve tuntea sukujuurensa?

Kyllä, silloin jos tuosta oikeudesta ja juurtensa tuntemisesta seuraa heille jotain hyvää. Eiväthän vanhemmat perää lastensa oikeutta isovanhempiin silloinkaan, jos isovanhemmat ovat narkomaaneja, alkoholisteja, väkivaltaisia tai pedofiilejä. Noissa tapauksissa pidetään itsestäänselvänä, ettei isovanhempien tule kuulua lastenlastensa elämään. Minusta ap voisi työstää ajatuksiaan ajattelemalla, että hänenkään vanhempansa eivät ole kelvollisia isovanhemmiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jospa vaan haistattaisit jo pitkät sun vanhemmille ja alkaisit elämään omaa elämääsi. Lakkaa hakemasta hyväksyntää heiltä. Antaa kurppien olla keskenään. Sinulla on nyt omat lapsesi, toimi heidän kanssaan toisin kuin mitä vanhempasi toimi sun kanssasi.

Joo todellakin toimin toisin omien lasten kanssa, ja aion olla erilainen isovanhempi. Tiedostan järjen tasolla että ohjeesi on oikea. Tunnetaso vasn on eri kuin järki. Olo ilman sukua ja suvun tukea on yksinäinen ja eristäytynyt ja nyt kun pienin lapseni on vauva, jotenkin...turvaton. Vaikea selittää, mutta siis tavallaan sellsnen jäytävä tieto ja pelko siitä että hädän hetkellä on yksin, itse pitää selvitä vaikka voimat loppuisi, apua ei saa vaikka olisi kuoleman hätä. En tiedä saako kukaan tädtä kiinni mitä tarkoitan.

Järki tietää miten toimia, tunnetaso vaan on typerä ja elättää turhaa toivetta muutoksesta.

Ap

Kasva aikuiseksi

Ap vaikuttaa varsin aikuiselta.

Aikuinen ihminen Ei itke kun äiti ei rakasta. Aikuinen ihminen Ei valita siitä kun on yksin suuressa maailmassa.

Ja aikuinen äiti ei itke, kun on yksin jossakin hoitolaitoksessa ja kukaan ei käy.

AP, minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Meillä sisareni kanssa on ollut samankaltainen lapsuus, ei aivan yhtä paha, mutta kuitenkin ymmärsin jo varhain, että en ole tietyllä tavalla olemassakaan vanhemmilleni. Siis minuna, oikeana ihmisenä. Ymmärsin myös, että he eivät muutu. Siihen aikaan kuitenkin kunnollisilla ihmisillä, jotka menestyvät maailmassa, piti olla perhe ja lapsia, joten niin oli sitten minunkin vanhemmillani.

Isäni kuoli, kun olin nuori, 12 vuotias ja äiti otti uuden miehen alle vuoden isän kuolemasta, mies muutti heti meille. Sen jälkeen lakkasin olemasta edes kulissinomainen tuote äitini elämässä. Koko elämä pyöri miehen ympärillä yhä pahenevien alkoholiongelmien myötä. Siis molemmat ryyppäsivät, ei vain mies. En jaksa tässä muuta selostaa kuin sen, että useita vuosia elämässäni mietin vain pois kotoa pois pääsyä.

Nyt aikuisena meillä on sisareni kanssa hyvin erilainen tapa käsitellä tätä. Siihen vaikuttaa varmaan se, että hänellä on lapsia, minulla todellakaan ei ole. Hän on yrittänyt pitää yllä sukupolvien ketjua, perhejouluja, lasten syntymäpäiviä, jne. Olivat aika mielenkiintoisia niin kauan, kun äidin mies eli. Kun mies kuoli, sisar siirtyi hänen huoltajakseen, pitää huolen kaikesta ja mamma jatkaa samaa itsekästä menoaan. Tiedän sisareni olevan minulle vihainen, kun en juuri osallistu (vain silloin kun on pakko = sisar ei pääse, on esim matkoilla). Minä olen käytännössä katkaissut siis välit, näen äitiä vain, kun sisareni jotain järjestää, minne molemmat on kutsuttu. Mamma marisee, miksen koskaan käy ja kauankos sinä nyt olet täällä ja kerkiätkös sinä käymään. Vastaan jotain ylimalkaista ja seuraavan kerran nähdään siskon luona puolen vuoden päästä. Tämän puolen vuoden aikana en häntä mieti.

Nyt hän on yksinäinen, kuulemma, ja rehellisesti sanottuna, kyllä se pistää rintaan. Kyllä se tuntuu pahalta. Mutta sitten mieleni mustuu taas, kun muistan, kuinka monta päivää, iltaa ja yötä itse vietin varhaisteininä isossa talossa ypöyksin, kun "aikuisilla" oli omat menonsa. Sisar oli jo muuttanut kotoa, meillä on sen verran ikäeroa. Saatoin olla kotona yksin parikin viikkoa. Äitini ei muista syntymäpäivääni, se sattui tässä tänä vuonna niin, että oli tapaaminen siellä siskon luona. Mielenkiinnolla odottelin, sanooko mamma, että synttäriä sullekin. Ei tullut  hänelle mieleen.

Eli siis: sisareni taktiikka on, että hän edelleen yrittää korjata jotain. Sanoin hänelle, että mielestäni hän rakentaa samankaltaista kulissia kuin vanhemmat aikanaan, enkä usko, että se on välttämättä hänen lapsilleen paras juttu. Riitahan siitä tuli, mutta onneksi me voimme myös riidellä ilman, että välit menee. Olemme jonkinlaisessa sopimuksessa, että molemmat käsittelevät tätä asiaa omalla tavallaan, itselleen luontaisesti. Kai mulla sitten on kovempi luonto - tai vttumaisemmat kokemukset, koska hänhän oli jo kotoa muuttanut - koska näin tämä menee. Toisaalta siskolla on nyt ollut erilaisia masennuksen tapaisia oireita ja kummallista "koko ajan paha mieli", mistä minä en todellakaan kärsi. Niin että väitän, että veronsa tuo ottaa ja olen yrittänyt hänelle sanoa juuri että 1) et ole kenellekään mitään velkaa, 2) yrittämällä ja toivomalla ei muutu sen enempää menneisyys kuin nykyisyyskään tämän ihmisen kanssa. Niin että jos todella, todella, voit vaan antaa mammulin olla sellainen kuin on ja jatkaa hänen kanssaan tiivistä yhteiseloa siltä pohjalta, ok. Muuten ottaisin etäisyyttä.

Tulipas pitkä vuodatus, anteeksi siitä, mutta niin iski sieluun ja luonteeseen tämän yhden "aikuinen pärjää ja minä ainakin matkustelen ja älkää valittako". Niin älkää, sitten siellä viimeisellä elämän loppusuorallakaan.

Hei Ap,

Halusin vain kertoa, että täälläkin on yksi kohtalotoveri.. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, tarinasi voisi olla sanasta sanaan itseni kirjoittama. Minua narsistiset vanhemmat pitivät otteessaan aina naimisiinmenoon ja esikoisen syntymään saakka. Olin liian sinisilmäinen, mm. velkaannuin pahoin. Äitini kerjäsikin lisää rahaa heti esikoisen vaikean synnytyksen jälkeen, kun vasta heräilin lääketokkurassa. Lapsen synnyttyä riuhtaisin itseni tästä irti, seurauksena oli kiristystä, uhkailua itsemurhilla, jos en anna rahaa, rankkaa syyllistämistä ja kuukausien mykkäkoulua. Nytkään eivät ole vuoteen vastanneet, jos kysyn kuulumisia (en tiedä miksi niin teen..) Lapseni ovat nähneet viimeksi vauva-ikäisinä, ristiäisiin tai synttäreille eivät ole tulleet. Eivät muista millään tavalla vaan ovat täysin kääntäneet selkänsä.

Itsekin vielä vuosien jälkeen mietin, että mahtaisikohan asian käsittelystä olla hyötyä, sillä tämän kaltainen asiaa vaikuttaa väistämättä jollain tasolla. Harmi, etten taida saada sinuun mitenkään yhteyttä, keskusteleminen sellaisen kanssa, joka todella ymmärtää tämän kivun ja surun, olisi varmasti terapeuttista. Vertaistuki. Minulla ainakaan ei ole lähipiirissäni ketään, joka olisi vastaavaa kokenut.

Suuren suuri, lämmin halaus sinulle. Tiedän miltä susta tuntuu ja olen pahoillani - kenenkään ei sitä pitäisi kokea.

Kyllä joskus olisi hyvä laittaa nämä jääkalikka vanhemmat vastaamaan teoistaan. Se on väärin että viattomat lapset kärsivät läpi elämänsä, joutuvat maksamaan itse tuhansien eurojen terapiat, käymään läpi haavojaan ja suruaan kaiken aikaa. Ja mitä tekevät ilkeät vanhemmat? Jatkavat tylyttämistään niinkuin mitään ei olisi tapahtunut, kiistävät kaiken, eivät ota vastuuta teoistaan, eivät varsinkaan pyydä anteeksi tai muuta toimintaansa. Eikö kukaan näe tässä mitään epäreiluutta? Rikoksen/kaltoinkohtelun tekijä pääsee kuin koira veräjästä!

Minä taas ihmettelen, miten sokeasti vanhemmat luottavat lapsensa isovanhempien hoitoon, jopa 70v. isovanhemmille, kun synnytetään yhä vanhempana, vaikka isovanhempien reagointi ja toimintakyky on merkittävästi alentunut iän myötä.

Jopa vauvaikäiset lykätään isovanhemmille hoitoon, mutta samaan aikaan ollaan huolissaan esim. vanhuksen liikenneriskeistä ja jo laki vaatii määräaikaiset lääkärintarkastukset ajo-oikeuden säilyttämiseksi, vaikka usein reagointiaika liikenteessä on suurempi, kuin pienten lasten kanssa, eikä autoilua juuri haittaa nivelkivut tai voimien heikkeneminen, toisin kuin lastenhoidosta.

Tehkää lapset nuorena, silloin myös isovanhemmat jaksavat. Mun mummi oli 40v. kun synnyin ja taas lasteni isovanhemmat ovat lähes 70v. siinä jaksamisessa ja reagointikyvyssä on suuri ero.

Meillä kolme lasta, eikä isovanhemmat ole koskaan hoitaneet lapsia ja meillä on todella lämpimät ja läheiset välit molempiin isovanhempien.

Vierailija kirjoitti:

Minä taas ihmettelen, miten sokeasti vanhemmat luottavat lapsensa isovanhempien hoitoon, jopa 70v. isovanhemmille, kun synnytetään yhä vanhempana, vaikka isovanhempien reagointi ja toimintakyky on merkittävästi alentunut iän myötä.

Jopa vauvaikäiset lykätään isovanhemmille hoitoon, mutta samaan aikaan ollaan huolissaan esim. vanhuksen liikenneriskeistä ja jo laki vaatii määräaikaiset lääkärintarkastukset ajo-oikeuden säilyttämiseksi, vaikka usein reagointiaika liikenteessä on suurempi, kuin pienten lasten kanssa, eikä autoilua juuri haittaa nivelkivut tai voimien heikkeneminen, toisin kuin lastenhoidosta.

Tehkää lapset nuorena, silloin myös isovanhemmat jaksavat. Mun mummi oli 40v. kun synnyin ja taas lasteni isovanhemmat ovat lähes 70v. siinä jaksamisessa ja reagointikyvyssä on suuri ero.

Meillä kolme lasta, eikä isovanhemmat ole koskaan hoitaneet lapsia ja meillä on todella lämpimät ja läheiset välit molempiin isovanhempien.

No nyt oli hieman outo vastaus tähän ketjuun? Hyvä toki että joillain ne rakastavat vanhemmat, tässä ketjussa kun monella ei ole.