Isovanhemmat (omat vanhemmat) täysi pettymys

Alkuperäinen ja muut vastaavaa kokeneet:

Tervetuloa suljetulle keskustelupalstalle keskustelemaan aiheesta jos koette kuuluvanne tähän kohderyhmään:

https://www.vauva.fi/comment/31767940#comment-31767940

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Jos olet sitä mieltä, että vanhempasi ovat paskoja, niin miksi ihmeessä ruikutat jotain sukupolvien ketjua? Et itsekään kykene rakastamaan vanhempiasi, joten miksi oletat, että he jaksavat kuunnella ruikutustasi vuodesta toiseen? Vässät lapsia kuin kani ja märiset, että nyt suku tänne, meillä tarvitaan sukupolvikokemus (joka muuten ei tarkoita samaa kuin kokemus oman suvun eri sukupolvista, vaan saman sukupolven jotain yhteistä kokemusta).

Niin, ajattele, joku jaksaa vielä tuommoisenkin kokemuksen jälkeen rakastaa ja kaivata rakkautta, saada hyvää, mitä ansaitsee, eikä kylmästi katkaise asia ja halua selvitäkseen puhua paskaa vanhemmistaan ihmisinä lopun elämäänsä. Vaan haluaa olla aidosti tasapainossa ja lapsensakin saavan sen.

Ehei, ap haluaa, että vanhemmat toimivat niin kuin hän tahtoo! Kyse ei ole rakkauden kaipaamisesta, vaan halusta käyttää valtaa ja saada vanhemmat ahdistumaan. Todennäköisesti ap on käyttänyt samaa mallia vuosia, joten vanhemmat ovat saaneet tarpeekseen ja etääntyneet tarkoituksella. Ei ap halua olla tasapainossa, hän haluaa näyttää olevansa oikeassa (vaikka olisi väärässä), tärkeintä on saada vanhemmat nöyrtymään ja pyytämään anteeksi jotain, mitä ei edes ole muualla kuin ap:n päässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Murrosiässä lapsi katkaisee napanuoran vanhempiinsa.

Kun olet pariutunut, elät omaa elämääsi ja vanhempasi elävät omaansa.

Toki voivat auttaa ja vierailla ja hoitaa lapsiasi.

Mutta eivät ole vastuussa sinun perheestäsi.

Oletko yksinhuoltaja kun heitä niin kaipailet?

En ole yh, ja suurin ongelma ei ole ollenkasn lastenhoitoapu. Vasn hylkääminen, alentuva suhtautuminen, välittämisen puute. Millaiset vanhemmat on sellaiset jotka tietävät lapsensa kanppailevan hengestään sairaalassa mutta eivät viitsi soittaa eivätkä edes jaksa tarkistaa jäikö se oma lapsi henkiin vai ei?

Esimerkiksi sellaiset vanhemmat,jotka tietävät, että sairaala ei kerro heille puhelimitse mitään, vaan ohjaa soittamaan potilaan puolisolle (tai kenet nyt on ilmoittanut lähiomaisekseen). Enemmän ihmettelen sitä, että ap:n mies ei ole soittanut ap:n vanhemmille ja kertonut, mitä lääkärit ovat sanoneet. Minusta jo tuo kertoo aika lailla siitä, miten ap:n perhe suhtautuu isovanhempiin.

Itselläni samoja kokemuksia kuin aplla, sairaalakeissi mukaan lukien. Itse olin sairas ja yksin kun jouduin sairaalaan. Vanhemmat tiesi. Soitin heille sairaalastakin sitten kun tokenin ja pyysin että tulisivat edes katsomaan. Ei kuulemma ollut tarvetta tulla. Tästä on nyt 10v aikaa. En ole kuullut heistä mitään. Tuo oli itselleni hetki jolloin lakkasin pitämästä yhteyttä. Hetki jolloin tajusin ettei odottaminen, anelu, mikään muuta vanhempiani. Kelpasin heille vain jos he tarvitsivat minua ja tarpeensa esittivät minun ottaessani yhteyttä, ei heistä omatoimisesti kuulunut koskaan mitään.

Aplle en konkreettista neuvoa osaa antaa koska olen itse perheeni perustanut vasta sen jälkeen kun lakkasin pitämästä yhteyttä. Vanhemmat eivät tiedä perheestäni ja olen sitä mieltä että hyvä niin. En halua heitä myrkyttämään lapsiani.

Olen hyväksynyt sen että vanhempani ovat mitä ovat, en heidän tekojaan tai tekemättä jättämisiään mutta sen että asia ei muutu. Alku oli vaikeaa, kaipasin, tarvitsin mutta kun vain pinnistin, enkä ottanut yhteyttä, tilanne helpotti ajallaan. Toki se sattuu vieläkin, varmasti aina. Nyt kun olen itse äiti ja tiedän että menisin vaikka maailman ääriin omien lasteni vuoksi, on niin vaikea ymmärtää miten joku voi olla kuin vanhempani. Mutta minä en voi sille mitään.

Meillä on elämässä ihanat ja osallistuvat isovanhemmat puolisoni puolelta. He auttavat ja tukevat. Siitä on ollut apua. Kuulun vihdoinkin perheeseen jollaista olen toivonut vaikka ei se sama asia tietenkään ole.

Niin ja terapiaakin aikoinaan kokeilin mutta se oli juuri tuota mainittua syyllistävää, lähtökohtana se että vika minussa. Eihän se auttanut, pahensi vain.

Aplle en osaa muuta neuvoa sanoa kuin että yritä antaa vanhempiesi olla, lakkaa yrittämästä. Siitä se lähtee vaikka paljon työstämistä asia vaatiikin. Kipeäämpää asian käsittely on silloin kun elät samalla sen keskellä mitä yrität työstää.

En alistaisi lapsiani tunnekylmien isovanhempien seuraan. Yleisesti ottaen lapselle on hyväksi mitä enemmän rakastavia aikuisia on läsnä. Se tekee kuitenkin yhtälailla suuren särön lapseen kun se jo pienestä pitäen oppii että osa aikuisista onkin täysin tunnekylmiä. Vaikka ap:n vanhemmat onnistuisi hetkittäin esittämään ns. ihan hyviä isovanhempia niin kyllä se varmasti paistaa läpi esim. haavereissa että aitoa lohdutusta ei niiltä saa. Aiheuttaa turvallisuussäröjä myös lapsiin. Ei tuohon muu auta kuin kierteen katkaisu ja mahdollisimman olematon yhteydenpito.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Jos olet sitä mieltä, että vanhempasi ovat paskoja, niin miksi ihmeessä ruikutat jotain sukupolvien ketjua? Et itsekään kykene rakastamaan vanhempiasi, joten miksi oletat, että he jaksavat kuunnella ruikutustasi vuodesta toiseen? Vässät lapsia kuin kani ja märiset, että nyt suku tänne, meillä tarvitaan sukupolvikokemus (joka muuten ei tarkoita samaa kuin kokemus oman suvun eri sukupolvista, vaan saman sukupolven jotain yhteistä kokemusta).

Niin, ajattele, joku jaksaa vielä tuommoisenkin kokemuksen jälkeen rakastaa ja kaivata rakkautta, saada hyvää, mitä ansaitsee, eikä kylmästi katkaise asia ja halua selvitäkseen puhua paskaa vanhemmistaan ihmisinä lopun elämäänsä. Vaan haluaa olla aidosti tasapainossa ja lapsensakin saavan sen.

Kiitos, joku sentään ymmärsi mitä ajan takaa.

Ap

Hienoa! Se kommentti oli mun, pillunhajusta valittaneen (tiedoksi muille, sulle, josta en sano mitään auttavaa!) Mulla on tätä aggressiota aika paljon vielä jäljellä....... mutta siis mulla on noin elämääni kohtaan, kuin sulle kirjoitin. En halua tuonkaan kokemuksen mustentavan mun elämää. Vaikka se on sitä tehnyt. Mutta siitä voi parantua, siihen voi hakea apua, ettei sitäkään mustaa olisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Murrosiässä lapsi katkaisee napanuoran vanhempiinsa.

Kun olet pariutunut, elät omaa elämääsi ja vanhempasi elävät omaansa.

Toki voivat auttaa ja vierailla ja hoitaa lapsiasi.

Mutta eivät ole vastuussa sinun perheestäsi.

Oletko yksinhuoltaja kun heitä niin kaipailet?

En ole yh, ja suurin ongelma ei ole ollenkasn lastenhoitoapu. Vasn hylkääminen, alentuva suhtautuminen, välittämisen puute. Millaiset vanhemmat on sellaiset jotka tietävät lapsensa kanppailevan hengestään sairaalassa mutta eivät viitsi soittaa eivätkä edes jaksa tarkistaa jäikö se oma lapsi henkiin vai ei?

Esimerkiksi sellaiset vanhemmat,jotka tietävät, että sairaala ei kerro heille puhelimitse mitään, vaan ohjaa soittamaan potilaan puolisolle (tai kenet nyt on ilmoittanut lähiomaisekseen). Enemmän ihmettelen sitä, että ap:n mies ei ole soittanut ap:n vanhemmille ja kertonut, mitä lääkärit ovat sanoneet. Minusta jo tuo kertoo aika lailla siitä, miten ap:n perhe suhtautuu isovanhempiin.

Itselläni samoja kokemuksia kuin aplla, sairaalakeissi mukaan lukien. Itse olin sairas ja yksin kun jouduin sairaalaan. Vanhemmat tiesi. Soitin heille sairaalastakin sitten kun tokenin ja pyysin että tulisivat edes katsomaan. Ei kuulemma ollut tarvetta tulla. Tästä on nyt 10v aikaa. En ole kuullut heistä mitään. Tuo oli itselleni hetki jolloin lakkasin pitämästä yhteyttä. Hetki jolloin tajusin ettei odottaminen, anelu, mikään muuta vanhempiani. Kelpasin heille vain jos he tarvitsivat minua ja tarpeensa esittivät minun ottaessani yhteyttä, ei heistä omatoimisesti kuulunut koskaan mitään.

Aplle en konkreettista neuvoa osaa antaa koska olen itse perheeni perustanut vasta sen jälkeen kun lakkasin pitämästä yhteyttä. Vanhemmat eivät tiedä perheestäni ja olen sitä mieltä että hyvä niin. En halua heitä myrkyttämään lapsiani.

Olen hyväksynyt sen että vanhempani ovat mitä ovat, en heidän tekojaan tai tekemättä jättämisiään mutta sen että asia ei muutu. Alku oli vaikeaa, kaipasin, tarvitsin mutta kun vain pinnistin, enkä ottanut yhteyttä, tilanne helpotti ajallaan. Toki se sattuu vieläkin, varmasti aina. Nyt kun olen itse äiti ja tiedän että menisin vaikka maailman ääriin omien lasteni vuoksi, on niin vaikea ymmärtää miten joku voi olla kuin vanhempani. Mutta minä en voi sille mitään.

Meillä on elämässä ihanat ja osallistuvat isovanhemmat puolisoni puolelta. He auttavat ja tukevat. Siitä on ollut apua. Kuulun vihdoinkin perheeseen jollaista olen toivonut vaikka ei se sama asia tietenkään ole.

Niin ja terapiaakin aikoinaan kokeilin mutta se oli juuri tuota mainittua syyllistävää, lähtökohtana se että vika minussa. Eihän se auttanut, pahensi vain.

Aplle en osaa muuta neuvoa sanoa kuin että yritä antaa vanhempiesi olla, lakkaa yrittämästä. Siitä se lähtee vaikka paljon työstämistä asia vaatiikin. Kipeäämpää asian käsittely on silloin kun elät samalla sen keskellä mitä yrität työstää.

Suuret kiitokset tästä viestistä, hyvää vertaistukea ja hyviä toimintamalleja myös. Näköjään ketjuss vain pari kolme sellaista vastaajaa jotka ymmärsivät asian, osa sitten noita jankuttajiajotka keksivät itse tarinaan juonenkäänteitä ja vääntävät syyn aina aloittajan niskaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään terapiaa, vaan totuuden hyväksyminen. Ap, hyväksy, että vanhempasi on sekopäitä, jotka ei halua olla lapsensa kanssa tekemisissä. Katkaise heihin välit ihan kokonaan ja unohda heidät. Sulje kokonaan pois elämästä ja jatka arkeasi aivan kuin heitä ei olisi olemassakaan - älä uhraa ajatustakaan isällesi tai äidillesi.

Ei viestejä isänpäivänä, äitienpäivänä, jouluna, uutena vuotena, ei koskaan. Ihan täysi hiljaisuus.

Siitä se alkaa.

Ei tää auta. Pystytkö hyväksymään sellaisen totuuden? Et. Olet vittupää.

Kyllä pystyn. Isäni katkaisi minuun välit viime joulun jälkeen kun en hyväksynyt hänen pilkkaavan kuollutta kaveriani, joka oli homo. En ole missään tekemisissä isäni kanssa. En ole kuulemma tervetullut heille enää.

Äidilleni lähetän tekstiviestejä äitienpäivänä, syntymäpäivänä ja varmaan nyt jouluna. Muuten he ovat minulle kuin kuolleita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään terapiaa, vaan totuuden hyväksyminen. Ap, hyväksy, että vanhempasi on sekopäitä, jotka ei halua olla lapsensa kanssa tekemisissä. Katkaise heihin välit ihan kokonaan ja unohda heidät. Sulje kokonaan pois elämästä ja jatka arkeasi aivan kuin heitä ei olisi olemassakaan - älä uhraa ajatustakaan isällesi tai äidillesi.

Ei viestejä isänpäivänä, äitienpäivänä, jouluna, uutena vuotena, ei koskaan. Ihan täysi hiljaisuus.

Siitä se alkaa.

Ei tää auta. Pystytkö hyväksymään sellaisen totuuden? Et. Olet vittupää.

Kyllä pystyn. Isäni katkaisi minuun välit viime joulun jälkeen kun en hyväksynyt hänen pilkkaavan kuollutta kaveriani, joka oli homo. En ole missään tekemisissä isäni kanssa. En ole kuulemma tervetullut heille enää.

Äidilleni lähetän tekstiviestejä äitienpäivänä, syntymäpäivänä ja varmaan nyt jouluna. Muuten he ovat minulle kuin kuolleita.

Voi vitun lukutaidoton idiootti. Et edes tajunnut, minkä totuuden hyväksymistä sulta vaadittiin. Lue uudestaan. Lue, mitä tarkoittaa "Ei tää auta".

Onpas täällä aggressiivisia ihmisiä, älkää please tapelko. Kaikki vastaukset ovat pääsääntöisesti hyvää tarkoittavia ja kukin kirjoittaa omasta näkökulmastasn. Osa neuvoista ollut hyviäkin! Kiitos kaikille.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään terapiaa, vaan totuuden hyväksyminen. Ap, hyväksy, että vanhempasi on sekopäitä, jotka ei halua olla lapsensa kanssa tekemisissä. Katkaise heihin välit ihan kokonaan ja unohda heidät. Sulje kokonaan pois elämästä ja jatka arkeasi aivan kuin heitä ei olisi olemassakaan - älä uhraa ajatustakaan isällesi tai äidillesi.

Ei viestejä isänpäivänä, äitienpäivänä, jouluna, uutena vuotena, ei koskaan. Ihan täysi hiljaisuus.

Siitä se alkaa.

Ei tää auta. Pystytkö hyväksymään sellaisen totuuden? Et. Olet vittupää.

Kyllä pystyn. Isäni katkaisi minuun välit viime joulun jälkeen kun en hyväksynyt hänen pilkkaavan kuollutta kaveriani, joka oli homo. En ole missään tekemisissä isäni kanssa. En ole kuulemma tervetullut heille enää.

Äidilleni lähetän tekstiviestejä äitienpäivänä, syntymäpäivänä ja varmaan nyt jouluna. Muuten he ovat minulle kuin kuolleita.

Voi vitun lukutaidoton idiootti. Et edes tajunnut, minkä totuuden hyväksymistä sulta vaadittiin. Lue uudestaan. Lue, mitä tarkoittaa "Ei tää auta".

Heh, haista vittu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Jos olet sitä mieltä, että vanhempasi ovat paskoja, niin miksi ihmeessä ruikutat jotain sukupolvien ketjua? Et itsekään kykene rakastamaan vanhempiasi, joten miksi oletat, että he jaksavat kuunnella ruikutustasi vuodesta toiseen? Vässät lapsia kuin kani ja märiset, että nyt suku tänne, meillä tarvitaan sukupolvikokemus (joka muuten ei tarkoita samaa kuin kokemus oman suvun eri sukupolvista, vaan saman sukupolven jotain yhteistä kokemusta).

Niin, ajattele, joku jaksaa vielä tuommoisenkin kokemuksen jälkeen rakastaa ja kaivata rakkautta, saada hyvää, mitä ansaitsee, eikä kylmästi katkaise asia ja halua selvitäkseen puhua paskaa vanhemmistaan ihmisinä lopun elämäänsä. Vaan haluaa olla aidosti tasapainossa ja lapsensakin saavan sen.

Ehei, ap haluaa, että vanhemmat toimivat niin kuin hän tahtoo! Kyse ei ole rakkauden kaipaamisesta, vaan halusta käyttää valtaa ja saada vanhemmat ahdistumaan. Todennäköisesti ap on käyttänyt samaa mallia vuosia, joten vanhemmat ovat saaneet tarpeekseen ja etääntyneet tarkoituksella. Ei ap halua olla tasapainossa, hän haluaa näyttää olevansa oikeassa (vaikka olisi väärässä), tärkeintä on saada vanhemmat nöyrtymään ja pyytämään anteeksi jotain, mitä ei edes ole muualla kuin ap:n päässä.

Täääääh? Kyse ei ole rakkauden kaipaamisesta? Miten sä voit olla noin kieltävässä tilassa totuuden näkemisestä? Kamalaa. Eihän sulla ole vain lapsia? Vanhemmatko sulle ne heikot pikku raukat on voimakkaan uhmakkaan taaperon edessä? Ja ap on heille ikuisesti se heitä määräilevä tarpeinen vauvako? Ei mitä avuttomuutta vanhemmuudessa sä ylistätkään... sulle vanhemmat eivät siis ole itsenäisiä, omista rajoistaan vastuuta kantavia henkilöitä, vaan heille on ok hylätä lapsi, koska tämä tarvitsee heitä? Huuhhhuh. Anteeksipyynnöstä tässä ketjussa ei ole kukaan muu puhunut sanaakaan, kuin sinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ai. Mä en koe mitään tarvetta kertoa muille, miten mistäkin paranee. Itse asiassa säälittää toi sun "nopeiten paranee". Kuulostaa ihan sille tunnekylmälle luonnehäiriöiselle äidilleni. Mitä sitä mitään itkeä, vaikka isompi poika vei porkkanan, nopemmin pääsee, kun hyväksyy asian. Mä en hyväksy, se iso poika maksaa siitä, että se vei sen. Jos se on kuollut, siitä maksaa se, joka on samaa mieltä, kuin se, josta porkkanan saikin ottaa.

Opettele lukemaan. Olen just sanonut, että tärkeää on suuttuminen, tunteiden läpikäyminen ja vääryyksien sureminen eikä mikään hyväksyminen. Mutta jää vaan omaan narsistiseen paskaas rypemään, jos ei ole uskallusta muuhun.

Vatipääkommentoija ei selvästikään ole hyötynyt vuosien terapioista millään tavalla ja alkanut edes lähestyä normaalia ihmisen käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään terapiaa, vaan totuuden hyväksyminen. Ap, hyväksy, että vanhempasi on sekopäitä, jotka ei halua olla lapsensa kanssa tekemisissä. Katkaise heihin välit ihan kokonaan ja unohda heidät. Sulje kokonaan pois elämästä ja jatka arkeasi aivan kuin heitä ei olisi olemassakaan - älä uhraa ajatustakaan isällesi tai äidillesi.

Ei viestejä isänpäivänä, äitienpäivänä, jouluna, uutena vuotena, ei koskaan. Ihan täysi hiljaisuus.

Siitä se alkaa.

Ei tää auta. Pystytkö hyväksymään sellaisen totuuden? Et. Olet vittupää.

Kyllä pystyn. Isäni katkaisi minuun välit viime joulun jälkeen kun en hyväksynyt hänen pilkkaavan kuollutta kaveriani, joka oli homo. En ole missään tekemisissä isäni kanssa. En ole kuulemma tervetullut heille enää.

Äidilleni lähetän tekstiviestejä äitienpäivänä, syntymäpäivänä ja varmaan nyt jouluna. Muuten he ovat minulle kuin kuolleita.

Voi vitun lukutaidoton idiootti. Et edes tajunnut, minkä totuuden hyväksymistä sulta vaadittiin. Lue uudestaan. Lue, mitä tarkoittaa "Ei tää auta".

Heh, haista vittu.

Haista itsee, et kykene siis itse hyväksymään totuutta, jos se on erilainen, kuin omasi. Silti se vaan on totuus, ettei jokainen voi hyväksyä asioita, joita sä voit, eikä jokaisen kuulukaan. Koska emme ole yksi ja sama ihminen, onneksi, kukaan ei haluaisi olla sinä.

Vierailija kirjoitti:

Vatipääkommentoija ei selvästikään ole hyötynyt vuosien terapioista millään tavalla ja alkanut edes lähestyä normaalia ihmisen käytöstä.

Olenhan, sä et vain tajua, miten paljon sua vihatan.

Mitenkäs tämä lastenlasten näkökulma, eikö jokaisella lapsella ole aina oikeus isovanhempiin ja tarve tuntea sukujuurensa?

Voisitko mennä happihypylle aggressioitasi tuulettamaan sinä alapääntermejä jakeleva kommentoija. Kuulostaa ihan äitihullulle eli kivikissaäidille.

Välien katkaisu on vaikeaa. Lapsesta asti olen halunnut vanhemmiltani rakkautta ja hyväksyntää. Sain turvattoman, väkivallantäyteisen ja alkoholinhuuruisen lapsuuden. Olin todella kiltti ja miellyttämishaluinen. Selvinpäin äiti osasi esittää suht normaalia ihmistä, joten yritin pitää välimme kunnossa. Olen itse sairastunut psyykkisesti. Sain lapsia, jolloin tajusin miten sairasta meininki on äidin puolelta, todella kieroa vallankäyttöä, manipulointia ym. Omia lapsiani käytettiin aseena minua, heidän omaa äitiään vastaan! Aivan uskomatonta. Tulin siihen johtopäätökseen (kolmevuotisen psykoterapian aikana) että tämä paska saa riittää, minä ja lapset ei ansaita tuollaista sairasta ihmistä elämäämme. Tai toki sairas saa olla, mutta jos ei omassa toiminnassaan näe mitään vikaa niin eipä sille mitään voi. Katkaisin välit, en ole katunut päivääkään. Henkisesti se on vaikeaa, kun on haave ja toive rakastavasta äidistä, joka pitää huolta. Se osoittautui myrkyllisimmäksi ihmiseksi elämässäni.

Neuvoni on siis välien jäädyttäminen. Aluksi tuntuu todella pahalta, mutta pikkuhiljaa helpottaa. Lupaan sen! Ansaitset rakkautta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ei ne kehity, kun ne on tapettu. Ei ne kehity itsekseen, ei todellakaan.