Onko jonkun parisuhde elpynyt todella rankan ja epäreilun vauvavuoden jälkeen?

On se mahdollista että mies on masentunut, toisilla kai vauvan syntyminen aktivoi vanhoja huonoja muistoja. Minusta tuo "tissutteleminen" kuulostaa myös todella pahalta, hänellä on siis ainakin ollut ihan oikea alkoholiongelma - sitä ei kannata vähätellä! Se ei sinänsä kyllä paranna teidän parisuhteen ennustetta että mies on masentunut (eikä esim "itsekäs"), ei ketään masentunuttakaan voi parantaa jos tämä itse ei hoitoa halua. Joillakin hyvin harvoilla (muutamalla prosentilla ehkä) ero toimii herättäjänä ja alkavat sitten hoitaa asioitaan. Mutta sen varaan ei kannata laskea. Tietysti sinun omaa oloasi saattaa helpottaa jos ymmärrät että toinen on "masentunut" tai muuten keskenkasvuinen. Tai sitten ei ole - ehkä kyseessä on sittenkin vain perinteinen sikamies.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Olen pyytänyt apua kaikkialta, mistä olen osannut sitä hakea. Neuvolassa kerroin järjettömästä väsymyksestä, mutta siellä vain todettiin sen kuuluvan asiaan. Hain nukahtamislääkkeet lääkäriltä lapsen ollessa kaksikuinen, kun en ollut nukkunut viikkokausiin lähes ollenkaan. Pyysin apua myös neljäkuukautisneuvolassa, missä tehtiin voimavaralysely. Kerroin olevani aivan loppu ja että parisuhde vetelee viimeisiään. Mies oli mukana. Nuori terkkari ei oikein osannut sanoa siihen mitään muuta, kuin että yrittäkää jakaa hommat tasapuolisemmin. Voitte arvata, miten paljon se auttoi. Käytiin myös lääkärillä refluksin takia, siitä oli jonkin verran apua.

Lapsen ollessa puolivuotias sain kuulla perheneuvolan olemassaolosta ja soitin sinne. Reilua kuukautta myöhemmin sieltä tuli työntekijä, joka teki meidän kanssamme työnjaon. Sitäkään mies ei kunnolla noudattanut, vaikka oli mustaa valkoisella, kun häntä väsytti. Perheohjaaja kehotti hakeutumaan pariterapiaan, ja siellä käydään nyt. Ihan pientä vauvaa en ole viitsinyt antaa edes isovanhemmille yöksi hoitoon, ja se unenpuute tässä on koko ajan ollut pahin ongelma. Muuten vanhempani ovat kyllä käyneet välillä auttelemassa, miehen vanhemmat taas ovat tulleet kahvittelemaan useamman kerran viikossa luoksemme vastustuksestani huolimatta, apua heiltä ei ole irronnut ennen erilleen muuttoa. En todellakaan tiedä, mitä muuta olisin vielä voinut tehdä.

Onko molempien vanhemmat vielä kokoaikaisesti työelämässä? Olisiko sieltä joku voinut tulla teille asumaan vaikka muutamaksi yöksi välillä tai viikoksi tai pidemmäksi aikaa? Entäs sisarukset, olisiko sieltä saanut apua?

Niin kurjaa ettei Suomessa ole edes perheen kesken tätä auttamiskulttuuria, jokainen vauvan saava perhe tarvitsisi niin paljon apua kuin vain irtoaa. Monessa muussa maassa on tapana että usein mummot tulevat auttamaan lapsenlapsen hoidossa, joskus jopa tunkeiluksi asti.

Meillä oikeasti pitäisi rohkeammin pyytää sitä apua kun tilanne alkaa muuttua mahdottomaksi.

Minun isäni jäi sairaseläkkeelle samoihin aikoihin lapsen syntymän kanssa, mutta hän oli silloin niin huonossa kunnossa, ettei voinut ihan hirveästi auttaa. Muut isovanhemmat ovat vielä työelämässä. Miehen vanhemmat tosiaan ovat kyllä ravanneet meillä riesaksi asti, mutta heitä on aina pitänyt viihdyttää, joten se on tosiaan ollut enemmän riesa kuin apu. He eivät uskaltaneet olla hetkeäkään yksin lapsen kanssa moneen kuukauteen, nykyään sentään jo.

Eli heillä oli halua ja aikaa auttaa, he eivät vaan osanneet. Sinun olisi vaan pitänyt rohkeasti avata suu ja sanoa että tarvitsemme apua kun on niin raskasta vauvan kanssa. Olisit varmasti osannut näyttää heille miten viihdyttää vauvaa tunnin tai kaksi, niin olisit käynyt rauhassa vaikka suihkussa ja saunassa ja vetänyt päikkärit.

Sitä avoimmuutta tarvitaan! Rohkeutta sanoa että nyt tarvitaan apua, et pysty nyt viihdyttämään kun tarvitset että joku huolehtisi susta hetken. Mä aidosti uskon että hekin olisivat auttaneet.

No, miehen vanhemmat suuttuivat esimerkiksi siitä, että en jaksanut laskettuna aikana lähteäkään heidän luokseen, ja siitä, että olimme lähdössä muualle heidän tullessa yllätysvisiitille, että en todellakaan usko heidän apuunsa. Kumpikaan ei uskaltanut edes nostaa lasta syliinsä moneen viikkoon, vaan odottivat minun tekevän sen kivuista huolimatta.

Ja te todennäköisesti näyttelitte pärjäävää lapsiperhettä, jotka elävät auvoista vauvavuottaan ilman ongelmia. Olisit kokeillut rehellisyyttä, sanonut että nyt me ei voida tulla koska vauva on valvonut koko yön ja sinä haiset pahalle kun et ole käynyt kahteen päivään suihkussa, mies on kännissä autotallissa ja keittiö on täynnä homeisia tiskejä ja kodinhoitohuoneesta ei pääse ulos yli pyykkivuoren,  sä et uskalla istua kun tiedät että nukahdat samantien ja hermo on niin kireällä että räjähdät kaikesta.

Ihana kuvaus :D Se onkin ehkä ainoa asia, jonka olisin voinut tehdä toisin. Esitin liian pitkään ulospäin, että meillä on kaikki hyvin, koska ajattelin, että kyllä mies vielä havahtuu ja alkaa ottaa vastuuta. Tosin en vieläkään kertoisi miehen vanhemmille, heidän apuunsa en luottaisi edelleenkään. Heidän luonaan ei tosiaan kauheasti tarvinnut käydä, kun he ajelivat avuliaasti meille lähes päivittäin kielloista huolimatta. Jossain vaiheessa he pitivät kolmen viikon mykkäkoulun miehelle, koska tämä kehtasi pyytää, että meille ei tupsahdettaisi oven taakse, vaan soitettaisiin etukäteen.

Omilla vanhemmillani taas oli kädet täynnä isäni sairastelujen vuoksi, muuten olisinkin pyytänyt sieltä apuja jo aiemmin. He ovat kyllä autelleet meitä isäni tultua parempaan kuntoon.

Miksi oot niin katkera miehen vanhemmille?

Sun viesteistä huokuu se että sun omat vanhemmat on ihania ja miehen vanhemmat aivan hirveitä.

Mitä tässä on taustalla?

Se, että miehen vanhemmat päättivät, että on hyvä idea käydä kahvittelemassa vauvaperheessä monta kertaa viikossa varoittamatta silloin, kun itsestä siltä tuntuu. Heille sanottiin asiasta monta kertaa, mutta heistä oli kohtuuton pyyntö edes soittaa ennen ovesta sisään paukkaamista. Ja he eivät tosiaan tarjonneet apuaan vauvan kanssa, vaan odottivat, että heitä viihdytetään. Miehen isä kyllä autteli taloon liittyvien juttujen kanssa.

Omat vanhempani kävivät meillä vain ja ainoastaan kutsuttuina ja silloinkin lähes aina nimenomaan auttamassa vauvan kanssa.

Kaiken pitää mennä sinun päätösten mukaan

Kyllä, minähän tässä yksin olen sanellut asioita. Yhdessä sovittiin, että lapsenhoito kuuluu molemmille, mutta minä halusinkin yhtäkkiä valvoa kaikki yöt ja suorastaan ajoin miehen autotalliin touhuilemaan sen sijaan, että olisin itse saanut edes joskus hengähdystauon.

Minun puolestani mies olisi saanut käydä vanhemmillaan vaikka kuusi kertaa päivässä, mutta kyllä omassa kodissa pitää saada olla omaa rauhaa. Mies tosin oli itsekin sitä mieltä, että vanhempien jatkuva meillä ravaaminen on häiritsevää. Kummankaan meidän mielipidettä ei kuitenkaa kuunneltu, vaan meille tultiin väkisin ja pidettiin mykkäkoulua, jos kehdattiin olla poissa kotoa.

Ette te selviä. Johtuu siitä että sinä sanelet kaikki ehdot.

Olet vaikean kuuloinen

Vierailija kirjoitti:

On se mahdollista että mies on masentunut, toisilla kai vauvan syntyminen aktivoi vanhoja huonoja muistoja. Minusta tuo "tissutteleminen" kuulostaa myös todella pahalta, hänellä on siis ainakin ollut ihan oikea alkoholiongelma - sitä ei kannata vähätellä! Se ei sinänsä kyllä paranna teidän parisuhteen ennustetta että mies on masentunut (eikä esim "itsekäs"), ei ketään masentunuttakaan voi parantaa jos tämä itse ei hoitoa halua. Joillakin hyvin harvoilla (muutamalla prosentilla ehkä) ero toimii herättäjänä ja alkavat sitten hoitaa asioitaan. Mutta sen varaan ei kannata laskea. Tietysti sinun omaa oloasi saattaa helpottaa jos ymmärrät että toinen on "masentunut" tai muuten keskenkasvuinen. Tai sitten ei ole - ehkä kyseessä on sittenkin vain perinteinen sikamies.

Olen jossain määrin edelleen sitä mieltä, että mies on masentunut, mutta mies ei sitä myönnä, niin minkä sille mahtaa. Miehen isä on ilmeisesti ollut melko kova juomaan miehen lapsuudessa, mikä selittäisi äkillisen muutoksen lapsen syntymän myötä.

Vierailija kirjoitti:

Ette te selviä. Johtuu siitä että sinä sanelet kaikki ehdot.

Olet vaikean kuuloinen

Mitähän ehtoja minä mielestäsi olen sanellut?

Te saitte erillään. Et sinä siitä saa mitään tietoa teidän työnjaosta. Sinä päätät. Mies on jossain testissä.

Kaikille helpompaa ja reilumpaa laittaa ero vireille.

Miehellä ei ole kanssasi hääppöistä

Vierailija kirjoitti:

Ette te selviä. Johtuu siitä että sinä sanelet kaikki ehdot.

Olet vaikean kuuloinen

Painu sinä mörrimöykky takaisin koloosi, kun et osaa muuta kuin haastaa riitaa.

Vierailija kirjoitti:

Te saitte erillään. Et sinä siitä saa mitään tietoa teidän työnjaosta. Sinä päätät. Mies on jossain testissä.

Kaikille helpompaa ja reilumpaa laittaa ero vireille.

Miehellä ei ole kanssasi hääppöistä

Voihan mieskin laittaa eron vireille, jos hän kärsii ap:n kanssa. Vai eikö hän viitsi tehdä sen vertaa?

Jos mies on muuten hyvä, niin miksi ihmeessä ette jatkaisi yhdessä? Vauva-aika on lyhyt, ei sen perusteella todellakaan pidä hyvää parisuhdetta kaataa. Ja suhteen saatte kyllä kuntoon jos vaan on viitseliäisyyttä yrittää, jos ei ole niin sitten se on ihan oma vika.

Vierailija kirjoitti:

Te saitte erillään. Et sinä siitä saa mitään tietoa teidän työnjaosta. Sinä päätät. Mies on jossain testissä.

Kaikille helpompaa ja reilumpaa laittaa ero vireille.

Miehellä ei ole kanssasi hääppöistä

Kyllähän tästä näkee, onko mies taas töiden jälkeen niin väsynyt, ettei jaksa laittaa tikkua ristiin lapsen eteen. Tähän asti mies on sanellut täysin yksin sen, paljonko hän vaivautuu lapsenhoitoon osallistumaan, niin kai minä saan päättää edes siitä, miten pitkään jaksan pomppia toisen pillin tahtiin.

Se mieskö ei sitten saanut autotallissa mitään hyödyllistä aikaiseksi? Juopotteli vaan?

Vierailija kirjoitti:

Jos mies on muuten hyvä, niin miksi ihmeessä ette jatkaisi yhdessä? Vauva-aika on lyhyt, ei sen perusteella todellakaan pidä hyvää parisuhdetta kaataa. Ja suhteen saatte kyllä kuntoon jos vaan on viitseliäisyyttä yrittää, jos ei ole niin sitten se on ihan oma vika.

Täällä on aika hyvin jo lueteltukin niitä syitä, miksi ero alkaa tuntua houkuttelevalta. Ensinnäkin joudun luultavasti aina hoitamaan kaikki ikävät asiat, kun mies päättää yksin, minkä verran hän haluaa ja jaksaa tehdä.

Toisekseen minulla ei ole juurikaan enää luottoa siihen, että saisin miehestä ikinä tukea tai apua missään ikävämmässä tilanteessa, kun edes tässä yhdessä valitussa hän ei viitsinyt hoitaa osuuttaan.

Kolmanneksi minun on vaikea kunnioittaa ihmistä, joka on valmis jättämään (olevinaan) rakkaan ihmisen pulaan itsekkyytensä vuoksi. Lisäksi on vaikea uskoa, että mies välittäisi minusta, kun häntä ei yhtään kiinnosta minun hyvinvointini. Näistä syistä mietityttää, että voiko tästä enää tulla parisuhdetta, vaikka arki pian alkaisikin helpottaa yöheräilyjen puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Se mieskö ei sitten saanut autotallissa mitään hyödyllistä aikaiseksi? Juopotteli vaan?

No eipä juuri. Välillä toki teki jotain hyödyllistäkin, mutta useimmiten ei. Mies myönsikin minulle valehdelleensa paljon, kun jäi kiinni juomisesta ja päätti lopettaa sen. En siis tajunnut moneen kuukauteen juomisen olevan se todellinen syy, miksi mies hakeutuu jatkuvasti autotalliin, vaan ihmettelin, että mikä siellä on niin paljon tärkeämpää kuin oma perhe.

Meillä vastaava epäreiluus myrkytti suhteen terapiasta huolimatta. Ero tuli minun aloitteestani lapsen ollessa 4. En ole katunut päivääkään. Nykyisessä liitossa työt eivät jakaannu tasan miehen sairauden vuoksi, mutta se ei ole ongelma, toisin kuin entisen puolison itsekkyys ja laiskuus juuri silloin, kun olisin eniten tarvinnut apua.

Näin pitkä ketju, eikä yksikään mies ole tullut vielä ulisemaan, miten naiset laittavat 80 % eroista vireille. Ohoh.

Vierailija kirjoitti:

Näin pitkä ketju, eikä yksikään mies ole tullut vielä ulisemaan, miten naiset laittavat 80 % eroista vireille. Ohoh.

Joo, yllättävän asiallisena pysynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Ai, kerro hiukan minkälaisen kuvan pääongelmista sinä sitten sait?

Ap kertoi kuitenkin miehen olleen hyvä puoliso ennen lasta, on ollut huomaavainen ja tehnyt osansa kaikista kotitöistä. Sitten tuli lapsi ja tilanne oli puoli vuotta aivan kamala, johtuen lapsen tuomista elämänmuutoksista, refluksista, väsymyksestä.

Siinä se ongelma juurikin oli, voimat loppui raskaaseen vauva-arkeen ja nyt vanhemmat vihaavat, halveksuvat toisiaan ja ovat katkeroituneet.

Jos olisivat pyytäneet apua ennen kuin kaikki luisui alamäkeen, olisi tilanne ollut vielä pelastettavissa. PYYTÄKÄÄ sitä apua ajoissa.

Sain kuvan, että pääongelma oli miehen vähäinen osallistuminen erityisesti vauvavuonna ja myös nykyään, sekä se, että ap ei koe pääsevänsä yli tähän liittyvästä epäreiluuden kokemuksesta.

Ts. jos mies olisi hoitanut vauvavuoden valvomisista edes osan, ja tehnyt enemmän kotitöitä, tai edes myöntänyt epäreilun käytöksensä ja yrittänyt parantaa sitä, niin suhde olisi paljon paremmalla tolalla.

Sitäpaitsi ap ja miehensähän käyvät jo pariterapiassa ja lapsi oli käsittääkseni vielä alle 2-vuotias, eli suht aikaisin ovat hakeneet apua, mutta terapiasta ei vaikuta olevan apua, koska mies ei suostu ymmärtämään ap:n kokemuksia ja tunteita, tai ainakin ap kokee niin.

Kaikesta tästä minä sain sen kuvan, että vauva-arjen raskaus ei ollut perimmäinen syy ongelmiin, vaan miehen epäreilu käytös ja piittaamaton suhtautuminen vauva-arkeen ja ap:n kokemuksiin.

Kun sinä olet kuolleenväsynyt, loppu ja kaikkesi antanut ja vihaat arkeasi, osaatko olla reilu ja huomioiva?

Ei heitellä kiviä lasitaloissa.

Mä en usko että ap:n mies yht'äkkiä vaan muuttui hirviöksi, ihan selittämättä. Todennäköisesti pää ei vaan kestänyt sitä järkyttävää ensimmäistä puolta vuotta, jota ap:kin kuvaili "kidutukseksi". Siinä se ongelma on. Perhe olisi tarvinnut apua siinä ensimmäisen 6kk aikana, todennäköisesti molemmat ovat olleet aivan loppu sinä aikana.

Kuten ap kertoo yllä, hän on hakenut apua kaikista mahdollisista instansseista siitä lähtien kun vauva oli alle 2kk.

Ei ole tarkoitus syyllistää ap:ta vaan yrittää murtaa tätä vahingollista kulttuuria!

Sinä kuvasit sen täydellisesti, "hän on hakenut apua kaikista mahdollisista instansseista..."

Mutta missä on perhe? Suku? Ystävät? Sisarukset?

Instanssit eivät ikinä voi korvata noita.

Ja toivon aidosti ap:lle kaikkea hyvää, toivottavasti saatte korjattua parisuhteenne. Mutta tämä kulttuuri jossa apua ei uskalleta pyytää tai ottaa vastaan, on muutettava. Meidän on pakko välittää enemmän perheistämme.

Ihan aluksi se mies (=lapsen isä) olisi kenties voinut tehdä edes jotain muuta kuin muuttaa autotalliin asumaan ja nukkua täydet yöunet joka yö...

Se on yksi selviytymismekanismi kun asioita ei saada puhuttua, eikä apua tilanteen muuttamiseksi. Se lähti pakoon. Mutta jos yritetään katsoa toiselta kantiltakin asiaa, oli varmaan itsekin väsynyt töistä tullessaan ja kotona odottaa vaimo joka on kireä kuin viulunkieli ja sekopäinen kaiken sen valvomisen jälkeen. Ei siellä varmaan avosylin olla toivottamassa ukkoa kotiin töistä. Ruvetaanko niitä riitoja sitten selvittämään niilä 2h yöunien pehmittämillä aivoilla? Tulee tosi hyvä tulos.

Siinä vaiheessa se apu juuri olisi ollut tarpeen. Heillä plisi pitänyt olla hetki aikaa levätä ja keskustella asiat selviksi. Eihän siitä seuraa mitään hyvää kun tilanne vain eskaloituu ja sitten on väsymystä ja katkeruutta niin että pää meinaa räjähtää.

Sulla on ärsyttävä besserwisser-tyyli. Mitä apua luulet yhteiskunnan antavan yövalvomisiin? Entä appivanhempien? Ei kukaan vaan tule toisten kotiin hyssyttelemään vauvaa yökausiksi, kyllä avainasemassa on vanhempien keskinäinen tuki ja tasapuolisuus.

On. Isovanhempieni. Mummi jäi kotiin alle vuoden ikäisen ja kolmivuotiaan lapsen kanssa vaarin lähdettyä rintamalle. Synnytti kolmannen lapsen nuorimman ollessa vuoden ikäinen. Ruokaa piti saada pöytään, sato kasvattaa ja korjata, lapset, talo ja asiat hoitaa, mies rintamalla ja samassa taloudessa lasten lisäksi 2 muuta ruokittavaa, joista toinen oli niin sairas, ettei voinut mitään auttaa ja kuolikin (syöpään) pian kolmannen lapsen synnyttyä. Sanoisin, että mummilleni se kolmannen lapsen vauvavuosi oli todella rankka ja epäreilu, eikä se vaarillenikaan helppoa ollut. Mutta, he rakastivat toisiaan syvästi ja selvisivät sekä hengissä että yhdessä.

Tämä ei tuo sulle mitään lohtua, kunhan vaan kerroin tuon tarinan. Se on niin, että joko se rakkaus kantaa tai ei kanna ja kantaessaan sen kanssa mennään mistä tahansa yli jos molemmat ovat samalla missiolla. Jos taas vaan toinen on, niin se toinen katkeroituu. Ei sellaisesta tule mitään. Molempien pitäisi löytää takaisin sille yhteiselle polulle ja mennä keskiviivaa pitkin, mutta sen tahdon löytäminen ei ole aina helppoa. Tsemppiä sulle, kävi miten kävi :)

Meillä on kaksi pientä lasta ja mies on todellakin hoitanut oman osuutensa. Miehesi kuulostaa ihan kamalalta. En usko että tilanteesi tuosta kohenee... Parempi miehiä löytyy ihan varmasti!

Vierailija kirjoitti:

Sulle kävi se perinteinen, johon moni asiaa kokematon ei usko, eli mies muuttui itsekkääksi lapsen syntymän jälkeen. Itse sinnittelin vielä useamman vuoden ja tein toisenkin lapsen mieheni kanssa. Meilläkin mies oli hoitovapaalla, mutta silloinkin minä hoidin yöheräämiset ja olin lapseen sidottu koko töistä vapaan ajan. Eli annoin aina uuden ja uuden mahdollisuuden.

Lapsia en kadu, mutta mies oli virhevalinta.

Minulla myös samanlainen mies. Ennen lasta ei ollut mitään merkkejä itsekkäästä käytöksestä. Mies harrastaa edelleenkin kolmena iltana viikossa, eikä hoida lasta yöllä. Lapsi nyt 1-vuotias. Haluaisin toista lasta paljon, mutta en vaan jaksa tällaista elämää. Toisaalta en halua, että 1-vuotiaalla olisi kaksi kotia. Vaikeaa...