Onko jonkun parisuhde elpynyt todella rankan ja epäreilun vauvavuoden jälkeen?

Voisitko lähteä viikonlopuksi vaikka kylpylään nukkumaan ja rentoutumaan? Pari kunnolla nukuttua yötä sinulle ja pari vastuullista yötä miehelle ei tekisi pahaa.

Tee niin, että sanot miehellesi, että hoidat lapsen kokonaan tulevana viikonloppuna niin mies voi kerätä voimia seuraavaa viikonloppua varten kun sinä olet reissussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Ai, kerro hiukan minkälaisen kuvan pääongelmista sinä sitten sait?

Ap kertoi kuitenkin miehen olleen hyvä puoliso ennen lasta, on ollut huomaavainen ja tehnyt osansa kaikista kotitöistä. Sitten tuli lapsi ja tilanne oli puoli vuotta aivan kamala, johtuen lapsen tuomista elämänmuutoksista, refluksista, väsymyksestä.

Siinä se ongelma juurikin oli, voimat loppui raskaaseen vauva-arkeen ja nyt vanhemmat vihaavat, halveksuvat toisiaan ja ovat katkeroituneet.

Jos olisivat pyytäneet apua ennen kuin kaikki luisui alamäkeen, olisi tilanne ollut vielä pelastettavissa. PYYTÄKÄÄ sitä apua ajoissa.

Sain kuvan, että pääongelma oli miehen vähäinen osallistuminen erityisesti vauvavuonna ja myös nykyään, sekä se, että ap ei koe pääsevänsä yli tähän liittyvästä epäreiluuden kokemuksesta.

Ts. jos mies olisi hoitanut vauvavuoden valvomisista edes osan, ja tehnyt enemmän kotitöitä, tai edes myöntänyt epäreilun käytöksensä ja yrittänyt parantaa sitä, niin suhde olisi paljon paremmalla tolalla.

Sitäpaitsi ap ja miehensähän käyvät jo pariterapiassa ja lapsi oli käsittääkseni vielä alle 2-vuotias, eli suht aikaisin ovat hakeneet apua, mutta terapiasta ei vaikuta olevan apua, koska mies ei suostu ymmärtämään ap:n kokemuksia ja tunteita, tai ainakin ap kokee niin.

Kaikesta tästä minä sain sen kuvan, että vauva-arjen raskaus ei ollut perimmäinen syy ongelmiin, vaan miehen epäreilu käytös ja piittaamaton suhtautuminen vauva-arkeen ja ap:n kokemuksiin.

Kun sinä olet kuolleenväsynyt, loppu ja kaikkesi antanut ja vihaat arkeasi, osaatko olla reilu ja huomioiva?

Ei heitellä kiviä lasitaloissa.

Mä en usko että ap:n mies yht'äkkiä vaan muuttui hirviöksi, ihan selittämättä. Todennäköisesti pää ei vaan kestänyt sitä järkyttävää ensimmäistä puolta vuotta, jota ap:kin kuvaili "kidutukseksi". Siinä se ongelma on. Perhe olisi tarvinnut apua siinä ensimmäisen 6kk aikana, todennäköisesti molemmat ovat olleet aivan loppu sinä aikana.

Voi olla, että se reiluus ja huomioivuus on minunkin osaltani jossain kohdin loppunut, kun en ole kuukausiin nukkunut. Mies kuitenkin irtisanoutui vastuusta heti sairaalasta kotiutumisen jälkeen ja alkoi viettää useita tunteja päivässä autotallissa, vaikka olin sektion jälkeen niin kipeä, etten pystynyt edes nostamaan lasta. Hän myös meni heti alusta alkaen eri huoneeseen nukkumaan ja oli vihainen, kun herätin hänet nostamaan lapsen yöllä syömään. Kyllä siinä alkaisi ymmärrys yhdeltä jos toiseltakin loppua, kun toinen jättää täysin pulaan kaikista yhteisistä sopimuksista huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Ai, kerro hiukan minkälaisen kuvan pääongelmista sinä sitten sait?

Ap kertoi kuitenkin miehen olleen hyvä puoliso ennen lasta, on ollut huomaavainen ja tehnyt osansa kaikista kotitöistä. Sitten tuli lapsi ja tilanne oli puoli vuotta aivan kamala, johtuen lapsen tuomista elämänmuutoksista, refluksista, väsymyksestä.

Siinä se ongelma juurikin oli, voimat loppui raskaaseen vauva-arkeen ja nyt vanhemmat vihaavat, halveksuvat toisiaan ja ovat katkeroituneet.

Jos olisivat pyytäneet apua ennen kuin kaikki luisui alamäkeen, olisi tilanne ollut vielä pelastettavissa. PYYTÄKÄÄ sitä apua ajoissa.

Sain kuvan, että pääongelma oli miehen vähäinen osallistuminen erityisesti vauvavuonna ja myös nykyään, sekä se, että ap ei koe pääsevänsä yli tähän liittyvästä epäreiluuden kokemuksesta.

Ts. jos mies olisi hoitanut vauvavuoden valvomisista edes osan, ja tehnyt enemmän kotitöitä, tai edes myöntänyt epäreilun käytöksensä ja yrittänyt parantaa sitä, niin suhde olisi paljon paremmalla tolalla.

Sitäpaitsi ap ja miehensähän käyvät jo pariterapiassa ja lapsi oli käsittääkseni vielä alle 2-vuotias, eli suht aikaisin ovat hakeneet apua, mutta terapiasta ei vaikuta olevan apua, koska mies ei suostu ymmärtämään ap:n kokemuksia ja tunteita, tai ainakin ap kokee niin.

Kaikesta tästä minä sain sen kuvan, että vauva-arjen raskaus ei ollut perimmäinen syy ongelmiin, vaan miehen epäreilu käytös ja piittaamaton suhtautuminen vauva-arkeen ja ap:n kokemuksiin.

Kun sinä olet kuolleenväsynyt, loppu ja kaikkesi antanut ja vihaat arkeasi, osaatko olla reilu ja huomioiva?

Ei heitellä kiviä lasitaloissa.

Mä en usko että ap:n mies yht'äkkiä vaan muuttui hirviöksi, ihan selittämättä. Todennäköisesti pää ei vaan kestänyt sitä järkyttävää ensimmäistä puolta vuotta, jota ap:kin kuvaili "kidutukseksi". Siinä se ongelma on. Perhe olisi tarvinnut apua siinä ensimmäisen 6kk aikana, todennäköisesti molemmat ovat olleet aivan loppu sinä aikana.

Kuten ap kertoo yllä, hän on hakenut apua kaikista mahdollisista instansseista siitä lähtien kun vauva oli alle 2kk.

Ei ole tarkoitus syyllistää ap:ta vaan yrittää murtaa tätä vahingollista kulttuuria!

Sinä kuvasit sen täydellisesti, "hän on hakenut apua kaikista mahdollisista instansseista..."

Mutta missä on perhe? Suku? Ystävät? Sisarukset?

Instanssit eivät ikinä voi korvata noita.

Ja toivon aidosti ap:lle kaikkea hyvää, toivottavasti saatte korjattua parisuhteenne. Mutta tämä kulttuuri jossa apua ei uskalleta pyytää tai ottaa vastaan, on muutettava. Meidän on pakko välittää enemmän perheistämme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Ai, kerro hiukan minkälaisen kuvan pääongelmista sinä sitten sait?

Ap kertoi kuitenkin miehen olleen hyvä puoliso ennen lasta, on ollut huomaavainen ja tehnyt osansa kaikista kotitöistä. Sitten tuli lapsi ja tilanne oli puoli vuotta aivan kamala, johtuen lapsen tuomista elämänmuutoksista, refluksista, väsymyksestä.

Siinä se ongelma juurikin oli, voimat loppui raskaaseen vauva-arkeen ja nyt vanhemmat vihaavat, halveksuvat toisiaan ja ovat katkeroituneet.

Jos olisivat pyytäneet apua ennen kuin kaikki luisui alamäkeen, olisi tilanne ollut vielä pelastettavissa. PYYTÄKÄÄ sitä apua ajoissa.

Sain kuvan, että pääongelma oli miehen vähäinen osallistuminen erityisesti vauvavuonna ja myös nykyään, sekä se, että ap ei koe pääsevänsä yli tähän liittyvästä epäreiluuden kokemuksesta.

Ts. jos mies olisi hoitanut vauvavuoden valvomisista edes osan, ja tehnyt enemmän kotitöitä, tai edes myöntänyt epäreilun käytöksensä ja yrittänyt parantaa sitä, niin suhde olisi paljon paremmalla tolalla.

Sitäpaitsi ap ja miehensähän käyvät jo pariterapiassa ja lapsi oli käsittääkseni vielä alle 2-vuotias, eli suht aikaisin ovat hakeneet apua, mutta terapiasta ei vaikuta olevan apua, koska mies ei suostu ymmärtämään ap:n kokemuksia ja tunteita, tai ainakin ap kokee niin.

Kaikesta tästä minä sain sen kuvan, että vauva-arjen raskaus ei ollut perimmäinen syy ongelmiin, vaan miehen epäreilu käytös ja piittaamaton suhtautuminen vauva-arkeen ja ap:n kokemuksiin.

Kun sinä olet kuolleenväsynyt, loppu ja kaikkesi antanut ja vihaat arkeasi, osaatko olla reilu ja huomioiva?

Ei heitellä kiviä lasitaloissa.

Mä en usko että ap:n mies yht'äkkiä vaan muuttui hirviöksi, ihan selittämättä. Todennäköisesti pää ei vaan kestänyt sitä järkyttävää ensimmäistä puolta vuotta, jota ap:kin kuvaili "kidutukseksi". Siinä se ongelma on. Perhe olisi tarvinnut apua siinä ensimmäisen 6kk aikana, todennäköisesti molemmat ovat olleet aivan loppu sinä aikana.

Meillä oli ehkä näiden tietojen valossa objektiivisesti vielä karmeampi vauvavuosi esikoisen kanssa kuin ap:lla (anteeksi ap, typerää vertailla, mutta for the sake of argument). Vauva heräsi kirkuen 5-15 kertaa yössä, joista kerroista ehkä 1-2 tyyntyi syöttämällä, loput kerrat vain kirkui kunnes heijasimme hänet uneen. Koimme molemmat jatkuvan valvomisen kidutukseksi. Pyysimme apua neuvolasta mutta mitään ei ollut tarjolla. Mutta suhteemme säilyi hyvänä, koska kumpikaan ei jättänyt yöheräämisiä toisen harteille. Ei tullut edes mieleenkään kummallekaan, just siksi, että edes se 50% öistä valvominen oli niin hirveää - miten ihmeessä olisi voinut antaa rakastamansa ihmisen kestää sitä 100% ajasta?

Pointtini on siis, että vauva-arjen raskaus sinänsä ei tuhoa hyvää suhdetta, jossa molemmat ovat vastuuntuntoisia ja riittävän epäitsekkäitä ihmisiä.

Meillä ei epätasapuolinen suhde päättynyt hyvin:

Me sovittiin että hoidetaan tasapuolisesti niin paljon kuin mahdollista, etenkin jos vauva on kova heräilemään öisin. No olihan se ja minä olin se joka valvoi joka ikinen yö. Vaikka vauva olisi herännyt kun minä jo nukuin ja mies oli hereillä niin hän tuli kiltisti herättämään minut että vauva itkee. Ei voinut edes tuoda viereen vaikka oli jo jalkeilla ja minä vielä puoliunessa. Kävi myös bilettämässä silloin kun halusi, minua syyllistettiin oman ajan haluamisesta (jota en todellakaan pyytänyt usein, kerran kaksi vuodessa). Lapsen ollessa 2,5v päätimme vaihtaa rooleja, minä menen töihin ja mies jää kotiin. Mies edelleen edellytti että minä nousen lapsen kanssa öisin (lapsi on aina ollut huono nukkuja) ja aamulla hän saa nukkua pidempään kun hän kuitenkin hoitaa lasta koko päivän ja minä olen töissä. Vuoden päästä siitä olin niin poikki etten enää yksinkertaisesti kestänyt. Mies ei lupauksista ja yrityksistä huolimatta muuttunut joten lähdin pois. Nyt lapsi on 5, nukkuu vähän paremmin ja minulla on uusi puoliso joka nousee yöllä lapsen kanssa jos minulla on ollut erityisen rankka päivä tai hän herää ensin. En ole katunut päivääkään sitä että lähdin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Olen pyytänyt apua kaikkialta, mistä olen osannut sitä hakea. Neuvolassa kerroin järjettömästä väsymyksestä, mutta siellä vain todettiin sen kuuluvan asiaan. Hain nukahtamislääkkeet lääkäriltä lapsen ollessa kaksikuinen, kun en ollut nukkunut viikkokausiin lähes ollenkaan. Pyysin apua myös neljäkuukautisneuvolassa, missä tehtiin voimavaralysely. Kerroin olevani aivan loppu ja että parisuhde vetelee viimeisiään. Mies oli mukana. Nuori terkkari ei oikein osannut sanoa siihen mitään muuta, kuin että yrittäkää jakaa hommat tasapuolisemmin. Voitte arvata, miten paljon se auttoi. Käytiin myös lääkärillä refluksin takia, siitä oli jonkin verran apua.

Lapsen ollessa puolivuotias sain kuulla perheneuvolan olemassaolosta ja soitin sinne. Reilua kuukautta myöhemmin sieltä tuli työntekijä, joka teki meidän kanssamme työnjaon. Sitäkään mies ei kunnolla noudattanut, vaikka oli mustaa valkoisella, kun häntä väsytti. Perheohjaaja kehotti hakeutumaan pariterapiaan, ja siellä käydään nyt. Ihan pientä vauvaa en ole viitsinyt antaa edes isovanhemmille yöksi hoitoon, ja se unenpuute tässä on koko ajan ollut pahin ongelma. Muuten vanhempani ovat kyllä käyneet välillä auttelemassa, miehen vanhemmat taas ovat tulleet kahvittelemaan useamman kerran viikossa luoksemme vastustuksestani huolimatta, apua heiltä ei ole irronnut ennen erilleen muuttoa. En todellakaan tiedä, mitä muuta olisin vielä voinut tehdä.

Onko molempien vanhemmat vielä kokoaikaisesti työelämässä? Olisiko sieltä joku voinut tulla teille asumaan vaikka muutamaksi yöksi välillä tai viikoksi tai pidemmäksi aikaa? Entäs sisarukset, olisiko sieltä saanut apua?

Niin kurjaa ettei Suomessa ole edes perheen kesken tätä auttamiskulttuuria, jokainen vauvan saava perhe tarvitsisi niin paljon apua kuin vain irtoaa. Monessa muussa maassa on tapana että usein mummot tulevat auttamaan lapsenlapsen hoidossa, joskus jopa tunkeiluksi asti.

Meillä oikeasti pitäisi rohkeammin pyytää sitä apua kun tilanne alkaa muuttua mahdottomaksi.

Minun isäni jäi sairaseläkkeelle samoihin aikoihin lapsen syntymän kanssa, mutta hän oli silloin niin huonossa kunnossa, ettei voinut ihan hirveästi auttaa. Muut isovanhemmat ovat vielä työelämässä. Miehen vanhemmat tosiaan ovat kyllä ravanneet meillä riesaksi asti, mutta heitä on aina pitänyt viihdyttää, joten se on tosiaan ollut enemmän riesa kuin apu. He eivät uskaltaneet olla hetkeäkään yksin lapsen kanssa moneen kuukauteen, nykyään sentään jo.

Eli heillä oli halua ja aikaa auttaa, he eivät vaan osanneet. Sinun olisi vaan pitänyt rohkeasti avata suu ja sanoa että tarvitsemme apua kun on niin raskasta vauvan kanssa. Olisit varmasti osannut näyttää heille miten viihdyttää vauvaa tunnin tai kaksi, niin olisit käynyt rauhassa vaikka suihkussa ja saunassa ja vetänyt päikkärit.

Sitä avoimmuutta tarvitaan! Rohkeutta sanoa että nyt tarvitaan apua, et pysty nyt viihdyttämään kun tarvitset että joku huolehtisi susta hetken. Mä aidosti uskon että hekin olisivat auttaneet.

No, miehen vanhemmat suuttuivat esimerkiksi siitä, että en jaksanut laskettuna aikana lähteäkään heidän luokseen, ja siitä, että olimme lähdössä muualle heidän tullessa yllätysvisiitille, että en todellakaan usko heidän apuunsa. Kumpikaan ei uskaltanut edes nostaa lasta syliinsä moneen viikkoon, vaan odottivat minun tekevän sen kivuista huolimatta.

Säälittää tällaset kotiorjanaiset jotka vielä puolustelee miestään joka on täysi vapaamatkustaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Ai, kerro hiukan minkälaisen kuvan pääongelmista sinä sitten sait?

Ap kertoi kuitenkin miehen olleen hyvä puoliso ennen lasta, on ollut huomaavainen ja tehnyt osansa kaikista kotitöistä. Sitten tuli lapsi ja tilanne oli puoli vuotta aivan kamala, johtuen lapsen tuomista elämänmuutoksista, refluksista, väsymyksestä.

Siinä se ongelma juurikin oli, voimat loppui raskaaseen vauva-arkeen ja nyt vanhemmat vihaavat, halveksuvat toisiaan ja ovat katkeroituneet.

Jos olisivat pyytäneet apua ennen kuin kaikki luisui alamäkeen, olisi tilanne ollut vielä pelastettavissa. PYYTÄKÄÄ sitä apua ajoissa.

Sain kuvan, että pääongelma oli miehen vähäinen osallistuminen erityisesti vauvavuonna ja myös nykyään, sekä se, että ap ei koe pääsevänsä yli tähän liittyvästä epäreiluuden kokemuksesta.

Ts. jos mies olisi hoitanut vauvavuoden valvomisista edes osan, ja tehnyt enemmän kotitöitä, tai edes myöntänyt epäreilun käytöksensä ja yrittänyt parantaa sitä, niin suhde olisi paljon paremmalla tolalla.

Sitäpaitsi ap ja miehensähän käyvät jo pariterapiassa ja lapsi oli käsittääkseni vielä alle 2-vuotias, eli suht aikaisin ovat hakeneet apua, mutta terapiasta ei vaikuta olevan apua, koska mies ei suostu ymmärtämään ap:n kokemuksia ja tunteita, tai ainakin ap kokee niin.

Kaikesta tästä minä sain sen kuvan, että vauva-arjen raskaus ei ollut perimmäinen syy ongelmiin, vaan miehen epäreilu käytös ja piittaamaton suhtautuminen vauva-arkeen ja ap:n kokemuksiin.

Kun sinä olet kuolleenväsynyt, loppu ja kaikkesi antanut ja vihaat arkeasi, osaatko olla reilu ja huomioiva?

Ei heitellä kiviä lasitaloissa.

Mä en usko että ap:n mies yht'äkkiä vaan muuttui hirviöksi, ihan selittämättä. Todennäköisesti pää ei vaan kestänyt sitä järkyttävää ensimmäistä puolta vuotta, jota ap:kin kuvaili "kidutukseksi". Siinä se ongelma on. Perhe olisi tarvinnut apua siinä ensimmäisen 6kk aikana, todennäköisesti molemmat ovat olleet aivan loppu sinä aikana.

Kuten ap kertoo yllä, hän on hakenut apua kaikista mahdollisista instansseista siitä lähtien kun vauva oli alle 2kk.

Ei ole tarkoitus syyllistää ap:ta vaan yrittää murtaa tätä vahingollista kulttuuria!

Sinä kuvasit sen täydellisesti, "hän on hakenut apua kaikista mahdollisista instansseista..."

Mutta missä on perhe? Suku? Ystävät? Sisarukset?

Instanssit eivät ikinä voi korvata noita.

Ja toivon aidosti ap:lle kaikkea hyvää, toivottavasti saatte korjattua parisuhteenne. Mutta tämä kulttuuri jossa apua ei uskalleta pyytää tai ottaa vastaan, on muutettava. Meidän on pakko välittää enemmän perheistämme.

Ihan aluksi se mies (=lapsen isä) olisi kenties voinut tehdä edes jotain muuta kuin muuttaa autotalliin asumaan ja nukkua täydet yöunet joka yö...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Ai, kerro hiukan minkälaisen kuvan pääongelmista sinä sitten sait?

Ap kertoi kuitenkin miehen olleen hyvä puoliso ennen lasta, on ollut huomaavainen ja tehnyt osansa kaikista kotitöistä. Sitten tuli lapsi ja tilanne oli puoli vuotta aivan kamala, johtuen lapsen tuomista elämänmuutoksista, refluksista, väsymyksestä.

Siinä se ongelma juurikin oli, voimat loppui raskaaseen vauva-arkeen ja nyt vanhemmat vihaavat, halveksuvat toisiaan ja ovat katkeroituneet.

Jos olisivat pyytäneet apua ennen kuin kaikki luisui alamäkeen, olisi tilanne ollut vielä pelastettavissa. PYYTÄKÄÄ sitä apua ajoissa.

Sain kuvan, että pääongelma oli miehen vähäinen osallistuminen erityisesti vauvavuonna ja myös nykyään, sekä se, että ap ei koe pääsevänsä yli tähän liittyvästä epäreiluuden kokemuksesta.

Ts. jos mies olisi hoitanut vauvavuoden valvomisista edes osan, ja tehnyt enemmän kotitöitä, tai edes myöntänyt epäreilun käytöksensä ja yrittänyt parantaa sitä, niin suhde olisi paljon paremmalla tolalla.

Sitäpaitsi ap ja miehensähän käyvät jo pariterapiassa ja lapsi oli käsittääkseni vielä alle 2-vuotias, eli suht aikaisin ovat hakeneet apua, mutta terapiasta ei vaikuta olevan apua, koska mies ei suostu ymmärtämään ap:n kokemuksia ja tunteita, tai ainakin ap kokee niin.

Kaikesta tästä minä sain sen kuvan, että vauva-arjen raskaus ei ollut perimmäinen syy ongelmiin, vaan miehen epäreilu käytös ja piittaamaton suhtautuminen vauva-arkeen ja ap:n kokemuksiin.

Kun sinä olet kuolleenväsynyt, loppu ja kaikkesi antanut ja vihaat arkeasi, osaatko olla reilu ja huomioiva?

Ei heitellä kiviä lasitaloissa.

Mä en usko että ap:n mies yht'äkkiä vaan muuttui hirviöksi, ihan selittämättä. Todennäköisesti pää ei vaan kestänyt sitä järkyttävää ensimmäistä puolta vuotta, jota ap:kin kuvaili "kidutukseksi". Siinä se ongelma on. Perhe olisi tarvinnut apua siinä ensimmäisen 6kk aikana, todennäköisesti molemmat ovat olleet aivan loppu sinä aikana.

Meillä oli ehkä näiden tietojen valossa objektiivisesti vielä karmeampi vauvavuosi esikoisen kanssa kuin ap:lla (anteeksi ap, typerää vertailla, mutta for the sake of argument). Vauva heräsi kirkuen 5-15 kertaa yössä, joista kerroista ehkä 1-2 tyyntyi syöttämällä, loput kerrat vain kirkui kunnes heijasimme hänet uneen. Koimme molemmat jatkuvan valvomisen kidutukseksi. Pyysimme apua neuvolasta mutta mitään ei ollut tarjolla. Mutta suhteemme säilyi hyvänä, koska kumpikaan ei jättänyt yöheräämisiä toisen harteille. Ei tullut edes mieleenkään kummallekaan, just siksi, että edes se 50% öistä valvominen oli niin hirveää - miten ihmeessä olisi voinut antaa rakastamansa ihmisen kestää sitä 100% ajasta?

Pointtini on siis, että vauva-arjen raskaus sinänsä ei tuhoa hyvää suhdetta, jossa molemmat ovat vastuuntuntoisia ja riittävän epäitsekkäitä ihmisiä.

Meilläkään lapsi ei tyyntynyt rinnalle läheskään aina, vaan häntä piti kanniskella ja röyhtäytellä, lisäksi vaippa piti nousta vaihtamaan aina keskellä yötä, sillä muuten lapsi heräsi kakkavaipan tuomaan ikävään oloon. Sen jälkeen olikin hankala nukahtaa, kun oli rauhoitellut vauvaa puolesta tunnista tuntiin.

Tuota olen myös miettinyt, että voiko mies välittää minusta pätkääkään, kun hänelle oli niin helppo jättää minut kerta toisensa jälkeen yksin selviämään, vaikka pyysin apua. Kerrankin oksentelin yöllä ja hoidin lapsen syötöt siitä huolimatta. Mies heräsi oksenteluihin, mutta silti hän jatkoi aamulla rauhassa uniaan, kun minä nousin valvotun yön jälkeen hoitamaan lasta. Ja minä siis pyysin miestä nousemaan, mutta kun häntä väsytti ihan vähintään yhtä paljon. En olisi ikinä itse voinut tehdä samoin hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Olen pyytänyt apua kaikkialta, mistä olen osannut sitä hakea. Neuvolassa kerroin järjettömästä väsymyksestä, mutta siellä vain todettiin sen kuuluvan asiaan. Hain nukahtamislääkkeet lääkäriltä lapsen ollessa kaksikuinen, kun en ollut nukkunut viikkokausiin lähes ollenkaan. Pyysin apua myös neljäkuukautisneuvolassa, missä tehtiin voimavaralysely. Kerroin olevani aivan loppu ja että parisuhde vetelee viimeisiään. Mies oli mukana. Nuori terkkari ei oikein osannut sanoa siihen mitään muuta, kuin että yrittäkää jakaa hommat tasapuolisemmin. Voitte arvata, miten paljon se auttoi. Käytiin myös lääkärillä refluksin takia, siitä oli jonkin verran apua.

Lapsen ollessa puolivuotias sain kuulla perheneuvolan olemassaolosta ja soitin sinne. Reilua kuukautta myöhemmin sieltä tuli työntekijä, joka teki meidän kanssamme työnjaon. Sitäkään mies ei kunnolla noudattanut, vaikka oli mustaa valkoisella, kun häntä väsytti. Perheohjaaja kehotti hakeutumaan pariterapiaan, ja siellä käydään nyt. Ihan pientä vauvaa en ole viitsinyt antaa edes isovanhemmille yöksi hoitoon, ja se unenpuute tässä on koko ajan ollut pahin ongelma. Muuten vanhempani ovat kyllä käyneet välillä auttelemassa, miehen vanhemmat taas ovat tulleet kahvittelemaan useamman kerran viikossa luoksemme vastustuksestani huolimatta, apua heiltä ei ole irronnut ennen erilleen muuttoa. En todellakaan tiedä, mitä muuta olisin vielä voinut tehdä.

Onko molempien vanhemmat vielä kokoaikaisesti työelämässä? Olisiko sieltä joku voinut tulla teille asumaan vaikka muutamaksi yöksi välillä tai viikoksi tai pidemmäksi aikaa? Entäs sisarukset, olisiko sieltä saanut apua?

Niin kurjaa ettei Suomessa ole edes perheen kesken tätä auttamiskulttuuria, jokainen vauvan saava perhe tarvitsisi niin paljon apua kuin vain irtoaa. Monessa muussa maassa on tapana että usein mummot tulevat auttamaan lapsenlapsen hoidossa, joskus jopa tunkeiluksi asti.

Meillä oikeasti pitäisi rohkeammin pyytää sitä apua kun tilanne alkaa muuttua mahdottomaksi.

Minun isäni jäi sairaseläkkeelle samoihin aikoihin lapsen syntymän kanssa, mutta hän oli silloin niin huonossa kunnossa, ettei voinut ihan hirveästi auttaa. Muut isovanhemmat ovat vielä työelämässä. Miehen vanhemmat tosiaan ovat kyllä ravanneet meillä riesaksi asti, mutta heitä on aina pitänyt viihdyttää, joten se on tosiaan ollut enemmän riesa kuin apu. He eivät uskaltaneet olla hetkeäkään yksin lapsen kanssa moneen kuukauteen, nykyään sentään jo.

Eli heillä oli halua ja aikaa auttaa, he eivät vaan osanneet. Sinun olisi vaan pitänyt rohkeasti avata suu ja sanoa että tarvitsemme apua kun on niin raskasta vauvan kanssa. Olisit varmasti osannut näyttää heille miten viihdyttää vauvaa tunnin tai kaksi, niin olisit käynyt rauhassa vaikka suihkussa ja saunassa ja vetänyt päikkärit.

Sitä avoimmuutta tarvitaan! Rohkeutta sanoa että nyt tarvitaan apua, et pysty nyt viihdyttämään kun tarvitset että joku huolehtisi susta hetken. Mä aidosti uskon että hekin olisivat auttaneet.

No, miehen vanhemmat suuttuivat esimerkiksi siitä, että en jaksanut laskettuna aikana lähteäkään heidän luokseen, ja siitä, että olimme lähdössä muualle heidän tullessa yllätysvisiitille, että en todellakaan usko heidän apuunsa. Kumpikaan ei uskaltanut edes nostaa lasta syliinsä moneen viikkoon, vaan odottivat minun tekevän sen kivuista huolimatta.

Ja te todennäköisesti näyttelitte pärjäävää lapsiperhettä, jotka elävät auvoista vauvavuottaan ilman ongelmia. Olisit kokeillut rehellisyyttä, sanonut että nyt me ei voida tulla koska vauva on valvonut koko yön ja sinä haiset pahalle kun et ole käynyt kahteen päivään suihkussa, mies on kännissä autotallissa ja keittiö on täynnä homeisia tiskejä ja kodinhoitohuoneesta ei pääse ulos yli pyykkivuoren,  sä et uskalla istua kun tiedät että nukahdat samantien ja hermo on niin kireällä että räjähdät kaikesta.

Niin miksi sen suvun vastuulla on hoitaa isän hommat? Jos isä nyt olisi ensin hoitanut oman osuutensa!

Miksi moni on sitä mieltä että isän ei tarvitse osallistua vauva-arkeen mutta suvun ja yhteiskunnan pitää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Ai, kerro hiukan minkälaisen kuvan pääongelmista sinä sitten sait?

Ap kertoi kuitenkin miehen olleen hyvä puoliso ennen lasta, on ollut huomaavainen ja tehnyt osansa kaikista kotitöistä. Sitten tuli lapsi ja tilanne oli puoli vuotta aivan kamala, johtuen lapsen tuomista elämänmuutoksista, refluksista, väsymyksestä.

Siinä se ongelma juurikin oli, voimat loppui raskaaseen vauva-arkeen ja nyt vanhemmat vihaavat, halveksuvat toisiaan ja ovat katkeroituneet.

Jos olisivat pyytäneet apua ennen kuin kaikki luisui alamäkeen, olisi tilanne ollut vielä pelastettavissa. PYYTÄKÄÄ sitä apua ajoissa.

Sain kuvan, että pääongelma oli miehen vähäinen osallistuminen erityisesti vauvavuonna ja myös nykyään, sekä se, että ap ei koe pääsevänsä yli tähän liittyvästä epäreiluuden kokemuksesta.

Ts. jos mies olisi hoitanut vauvavuoden valvomisista edes osan, ja tehnyt enemmän kotitöitä, tai edes myöntänyt epäreilun käytöksensä ja yrittänyt parantaa sitä, niin suhde olisi paljon paremmalla tolalla.

Sitäpaitsi ap ja miehensähän käyvät jo pariterapiassa ja lapsi oli käsittääkseni vielä alle 2-vuotias, eli suht aikaisin ovat hakeneet apua, mutta terapiasta ei vaikuta olevan apua, koska mies ei suostu ymmärtämään ap:n kokemuksia ja tunteita, tai ainakin ap kokee niin.

Kaikesta tästä minä sain sen kuvan, että vauva-arjen raskaus ei ollut perimmäinen syy ongelmiin, vaan miehen epäreilu käytös ja piittaamaton suhtautuminen vauva-arkeen ja ap:n kokemuksiin.

Kun sinä olet kuolleenväsynyt, loppu ja kaikkesi antanut ja vihaat arkeasi, osaatko olla reilu ja huomioiva?

Ei heitellä kiviä lasitaloissa.

Mä en usko että ap:n mies yht'äkkiä vaan muuttui hirviöksi, ihan selittämättä. Todennäköisesti pää ei vaan kestänyt sitä järkyttävää ensimmäistä puolta vuotta, jota ap:kin kuvaili "kidutukseksi". Siinä se ongelma on. Perhe olisi tarvinnut apua siinä ensimmäisen 6kk aikana, todennäköisesti molemmat ovat olleet aivan loppu sinä aikana.

Kuten ap kertoo yllä, hän on hakenut apua kaikista mahdollisista instansseista siitä lähtien kun vauva oli alle 2kk.

Ei ole tarkoitus syyllistää ap:ta vaan yrittää murtaa tätä vahingollista kulttuuria!

Sinä kuvasit sen täydellisesti, "hän on hakenut apua kaikista mahdollisista instansseista..."

Mutta missä on perhe? Suku? Ystävät? Sisarukset?

Instanssit eivät ikinä voi korvata noita.

Ja toivon aidosti ap:lle kaikkea hyvää, toivottavasti saatte korjattua parisuhteenne. Mutta tämä kulttuuri jossa apua ei uskalleta pyytää tai ottaa vastaan, on muutettava. Meidän on pakko välittää enemmän perheistämme.

Ihan aluksi se mies (=lapsen isä) olisi kenties voinut tehdä edes jotain muuta kuin muuttaa autotalliin asumaan ja nukkua täydet yöunet joka yö...

Se on yksi selviytymismekanismi kun asioita ei saada puhuttua, eikä apua tilanteen muuttamiseksi. Se lähti pakoon. Mutta jos yritetään katsoa toiselta kantiltakin asiaa, oli varmaan itsekin väsynyt töistä tullessaan ja kotona odottaa vaimo joka on kireä kuin viulunkieli ja sekopäinen kaiken sen valvomisen jälkeen. Ei siellä varmaan avosylin olla toivottamassa ukkoa kotiin töistä. Ruvetaanko niitä riitoja sitten selvittämään niilä 2h yöunien pehmittämillä aivoilla? Tulee tosi hyvä tulos.

Siinä vaiheessa se apu juuri olisi ollut tarpeen. Heillä plisi pitänyt olla hetki aikaa levätä ja keskustella asiat selviksi. Eihän siitä seuraa mitään hyvää kun tilanne vain eskaloituu ja sitten on väsymystä ja katkeruutta niin että pää meinaa räjähtää.

Mä olen hoitanut lähes kaiken lapsiin liittyvän orjallisesti 14 vuotta putkeen. Tänä syksynä tuli kirjaimellisesti mitta täyteen, romahdin nuorimmaisen ekaluokkalaisen kouluongelmista ja sanoin suorat sanat kaikille osapuolille, opettaja ja rehtori mukaanlukien, kukaan ei säästynyt. Mies otti ohjat, hoitaa nyt nuorimmaisen asiat koulun kanssa kiitettävästi ja yllättäen hoitaa myös muiden lasten asioita ja tekee ruokaa ja ripustaa pyykkejä. Hieno homma, kyllä teilläkin ongelmia ja väsymystä tulee riittämään myös miehelle. Teini-ikäisen ongelmat ovat jo aivan eri sfäärissä vauvavuoteen verrattuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Olen pyytänyt apua kaikkialta, mistä olen osannut sitä hakea. Neuvolassa kerroin järjettömästä väsymyksestä, mutta siellä vain todettiin sen kuuluvan asiaan. Hain nukahtamislääkkeet lääkäriltä lapsen ollessa kaksikuinen, kun en ollut nukkunut viikkokausiin lähes ollenkaan. Pyysin apua myös neljäkuukautisneuvolassa, missä tehtiin voimavaralysely. Kerroin olevani aivan loppu ja että parisuhde vetelee viimeisiään. Mies oli mukana. Nuori terkkari ei oikein osannut sanoa siihen mitään muuta, kuin että yrittäkää jakaa hommat tasapuolisemmin. Voitte arvata, miten paljon se auttoi. Käytiin myös lääkärillä refluksin takia, siitä oli jonkin verran apua.

Lapsen ollessa puolivuotias sain kuulla perheneuvolan olemassaolosta ja soitin sinne. Reilua kuukautta myöhemmin sieltä tuli työntekijä, joka teki meidän kanssamme työnjaon. Sitäkään mies ei kunnolla noudattanut, vaikka oli mustaa valkoisella, kun häntä väsytti. Perheohjaaja kehotti hakeutumaan pariterapiaan, ja siellä käydään nyt. Ihan pientä vauvaa en ole viitsinyt antaa edes isovanhemmille yöksi hoitoon, ja se unenpuute tässä on koko ajan ollut pahin ongelma. Muuten vanhempani ovat kyllä käyneet välillä auttelemassa, miehen vanhemmat taas ovat tulleet kahvittelemaan useamman kerran viikossa luoksemme vastustuksestani huolimatta, apua heiltä ei ole irronnut ennen erilleen muuttoa. En todellakaan tiedä, mitä muuta olisin vielä voinut tehdä.

Onko molempien vanhemmat vielä kokoaikaisesti työelämässä? Olisiko sieltä joku voinut tulla teille asumaan vaikka muutamaksi yöksi välillä tai viikoksi tai pidemmäksi aikaa? Entäs sisarukset, olisiko sieltä saanut apua?

Niin kurjaa ettei Suomessa ole edes perheen kesken tätä auttamiskulttuuria, jokainen vauvan saava perhe tarvitsisi niin paljon apua kuin vain irtoaa. Monessa muussa maassa on tapana että usein mummot tulevat auttamaan lapsenlapsen hoidossa, joskus jopa tunkeiluksi asti.

Meillä oikeasti pitäisi rohkeammin pyytää sitä apua kun tilanne alkaa muuttua mahdottomaksi.

Minun isäni jäi sairaseläkkeelle samoihin aikoihin lapsen syntymän kanssa, mutta hän oli silloin niin huonossa kunnossa, ettei voinut ihan hirveästi auttaa. Muut isovanhemmat ovat vielä työelämässä. Miehen vanhemmat tosiaan ovat kyllä ravanneet meillä riesaksi asti, mutta heitä on aina pitänyt viihdyttää, joten se on tosiaan ollut enemmän riesa kuin apu. He eivät uskaltaneet olla hetkeäkään yksin lapsen kanssa moneen kuukauteen, nykyään sentään jo.

Eli heillä oli halua ja aikaa auttaa, he eivät vaan osanneet. Sinun olisi vaan pitänyt rohkeasti avata suu ja sanoa että tarvitsemme apua kun on niin raskasta vauvan kanssa. Olisit varmasti osannut näyttää heille miten viihdyttää vauvaa tunnin tai kaksi, niin olisit käynyt rauhassa vaikka suihkussa ja saunassa ja vetänyt päikkärit.

Sitä avoimmuutta tarvitaan! Rohkeutta sanoa että nyt tarvitaan apua, et pysty nyt viihdyttämään kun tarvitset että joku huolehtisi susta hetken. Mä aidosti uskon että hekin olisivat auttaneet.

No, miehen vanhemmat suuttuivat esimerkiksi siitä, että en jaksanut laskettuna aikana lähteäkään heidän luokseen, ja siitä, että olimme lähdössä muualle heidän tullessa yllätysvisiitille, että en todellakaan usko heidän apuunsa. Kumpikaan ei uskaltanut edes nostaa lasta syliinsä moneen viikkoon, vaan odottivat minun tekevän sen kivuista huolimatta.

Ja te todennäköisesti näyttelitte pärjäävää lapsiperhettä, jotka elävät auvoista vauvavuottaan ilman ongelmia. Olisit kokeillut rehellisyyttä, sanonut että nyt me ei voida tulla koska vauva on valvonut koko yön ja sinä haiset pahalle kun et ole käynyt kahteen päivään suihkussa, mies on kännissä autotallissa ja keittiö on täynnä homeisia tiskejä ja kodinhoitohuoneesta ei pääse ulos yli pyykkivuoren,  sä et uskalla istua kun tiedät että nukahdat samantien ja hermo on niin kireällä että räjähdät kaikesta.

Ihana kuvaus :D Se onkin ehkä ainoa asia, jonka olisin voinut tehdä toisin. Esitin liian pitkään ulospäin, että meillä on kaikki hyvin, koska ajattelin, että kyllä mies vielä havahtuu ja alkaa ottaa vastuuta. Tosin en vieläkään kertoisi miehen vanhemmille, heidän apuunsa en luottaisi edelleenkään. Heidän luonaan ei tosiaan kauheasti tarvinnut käydä, kun he ajelivat avuliaasti meille lähes päivittäin kielloista huolimatta. Jossain vaiheessa he pitivät kolmen viikon mykkäkoulun miehelle, koska tämä kehtasi pyytää, että meille ei tupsahdettaisi oven taakse, vaan soitettaisiin etukäteen.

Omilla vanhemmillani taas oli kädet täynnä isäni sairastelujen vuoksi, muuten olisinkin pyytänyt sieltä apuja jo aiemmin. He ovat kyllä autelleet meitä isäni tultua parempaan kuntoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Olen pyytänyt apua kaikkialta, mistä olen osannut sitä hakea. Neuvolassa kerroin järjettömästä väsymyksestä, mutta siellä vain todettiin sen kuuluvan asiaan. Hain nukahtamislääkkeet lääkäriltä lapsen ollessa kaksikuinen, kun en ollut nukkunut viikkokausiin lähes ollenkaan. Pyysin apua myös neljäkuukautisneuvolassa, missä tehtiin voimavaralysely. Kerroin olevani aivan loppu ja että parisuhde vetelee viimeisiään. Mies oli mukana. Nuori terkkari ei oikein osannut sanoa siihen mitään muuta, kuin että yrittäkää jakaa hommat tasapuolisemmin. Voitte arvata, miten paljon se auttoi. Käytiin myös lääkärillä refluksin takia, siitä oli jonkin verran apua.

Lapsen ollessa puolivuotias sain kuulla perheneuvolan olemassaolosta ja soitin sinne. Reilua kuukautta myöhemmin sieltä tuli työntekijä, joka teki meidän kanssamme työnjaon. Sitäkään mies ei kunnolla noudattanut, vaikka oli mustaa valkoisella, kun häntä väsytti. Perheohjaaja kehotti hakeutumaan pariterapiaan, ja siellä käydään nyt. Ihan pientä vauvaa en ole viitsinyt antaa edes isovanhemmille yöksi hoitoon, ja se unenpuute tässä on koko ajan ollut pahin ongelma. Muuten vanhempani ovat kyllä käyneet välillä auttelemassa, miehen vanhemmat taas ovat tulleet kahvittelemaan useamman kerran viikossa luoksemme vastustuksestani huolimatta, apua heiltä ei ole irronnut ennen erilleen muuttoa. En todellakaan tiedä, mitä muuta olisin vielä voinut tehdä.

Onko molempien vanhemmat vielä kokoaikaisesti työelämässä? Olisiko sieltä joku voinut tulla teille asumaan vaikka muutamaksi yöksi välillä tai viikoksi tai pidemmäksi aikaa? Entäs sisarukset, olisiko sieltä saanut apua?

Niin kurjaa ettei Suomessa ole edes perheen kesken tätä auttamiskulttuuria, jokainen vauvan saava perhe tarvitsisi niin paljon apua kuin vain irtoaa. Monessa muussa maassa on tapana että usein mummot tulevat auttamaan lapsenlapsen hoidossa, joskus jopa tunkeiluksi asti.

Meillä oikeasti pitäisi rohkeammin pyytää sitä apua kun tilanne alkaa muuttua mahdottomaksi.

Minun isäni jäi sairaseläkkeelle samoihin aikoihin lapsen syntymän kanssa, mutta hän oli silloin niin huonossa kunnossa, ettei voinut ihan hirveästi auttaa. Muut isovanhemmat ovat vielä työelämässä. Miehen vanhemmat tosiaan ovat kyllä ravanneet meillä riesaksi asti, mutta heitä on aina pitänyt viihdyttää, joten se on tosiaan ollut enemmän riesa kuin apu. He eivät uskaltaneet olla hetkeäkään yksin lapsen kanssa moneen kuukauteen, nykyään sentään jo.

Eli heillä oli halua ja aikaa auttaa, he eivät vaan osanneet. Sinun olisi vaan pitänyt rohkeasti avata suu ja sanoa että tarvitsemme apua kun on niin raskasta vauvan kanssa. Olisit varmasti osannut näyttää heille miten viihdyttää vauvaa tunnin tai kaksi, niin olisit käynyt rauhassa vaikka suihkussa ja saunassa ja vetänyt päikkärit.

Sitä avoimmuutta tarvitaan! Rohkeutta sanoa että nyt tarvitaan apua, et pysty nyt viihdyttämään kun tarvitset että joku huolehtisi susta hetken. Mä aidosti uskon että hekin olisivat auttaneet.

No, miehen vanhemmat suuttuivat esimerkiksi siitä, että en jaksanut laskettuna aikana lähteäkään heidän luokseen, ja siitä, että olimme lähdössä muualle heidän tullessa yllätysvisiitille, että en todellakaan usko heidän apuunsa. Kumpikaan ei uskaltanut edes nostaa lasta syliinsä moneen viikkoon, vaan odottivat minun tekevän sen kivuista huolimatta.

Ja te todennäköisesti näyttelitte pärjäävää lapsiperhettä, jotka elävät auvoista vauvavuottaan ilman ongelmia. Olisit kokeillut rehellisyyttä, sanonut että nyt me ei voida tulla koska vauva on valvonut koko yön ja sinä haiset pahalle kun et ole käynyt kahteen päivään suihkussa, mies on kännissä autotallissa ja keittiö on täynnä homeisia tiskejä ja kodinhoitohuoneesta ei pääse ulos yli pyykkivuoren,  sä et uskalla istua kun tiedät että nukahdat samantien ja hermo on niin kireällä että räjähdät kaikesta.

Ihana kuvaus :D Se onkin ehkä ainoa asia, jonka olisin voinut tehdä toisin. Esitin liian pitkään ulospäin, että meillä on kaikki hyvin, koska ajattelin, että kyllä mies vielä havahtuu ja alkaa ottaa vastuuta. Tosin en vieläkään kertoisi miehen vanhemmille, heidän apuunsa en luottaisi edelleenkään. Heidän luonaan ei tosiaan kauheasti tarvinnut käydä, kun he ajelivat avuliaasti meille lähes päivittäin kielloista huolimatta. Jossain vaiheessa he pitivät kolmen viikon mykkäkoulun miehelle, koska tämä kehtasi pyytää, että meille ei tupsahdettaisi oven taakse, vaan soitettaisiin etukäteen.

Omilla vanhemmillani taas oli kädet täynnä isäni sairastelujen vuoksi, muuten olisinkin pyytänyt sieltä apuja jo aiemmin. He ovat kyllä autelleet meitä isäni tultua parempaan kuntoon.

Miksi oot niin katkera miehen vanhemmille?

Sun viesteistä huokuu se että sun omat vanhemmat on ihania ja miehen vanhemmat aivan hirveitä.

Mitä tässä on taustalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Olen pyytänyt apua kaikkialta, mistä olen osannut sitä hakea. Neuvolassa kerroin järjettömästä väsymyksestä, mutta siellä vain todettiin sen kuuluvan asiaan. Hain nukahtamislääkkeet lääkäriltä lapsen ollessa kaksikuinen, kun en ollut nukkunut viikkokausiin lähes ollenkaan. Pyysin apua myös neljäkuukautisneuvolassa, missä tehtiin voimavaralysely. Kerroin olevani aivan loppu ja että parisuhde vetelee viimeisiään. Mies oli mukana. Nuori terkkari ei oikein osannut sanoa siihen mitään muuta, kuin että yrittäkää jakaa hommat tasapuolisemmin. Voitte arvata, miten paljon se auttoi. Käytiin myös lääkärillä refluksin takia, siitä oli jonkin verran apua.

Lapsen ollessa puolivuotias sain kuulla perheneuvolan olemassaolosta ja soitin sinne. Reilua kuukautta myöhemmin sieltä tuli työntekijä, joka teki meidän kanssamme työnjaon. Sitäkään mies ei kunnolla noudattanut, vaikka oli mustaa valkoisella, kun häntä väsytti. Perheohjaaja kehotti hakeutumaan pariterapiaan, ja siellä käydään nyt. Ihan pientä vauvaa en ole viitsinyt antaa edes isovanhemmille yöksi hoitoon, ja se unenpuute tässä on koko ajan ollut pahin ongelma. Muuten vanhempani ovat kyllä käyneet välillä auttelemassa, miehen vanhemmat taas ovat tulleet kahvittelemaan useamman kerran viikossa luoksemme vastustuksestani huolimatta, apua heiltä ei ole irronnut ennen erilleen muuttoa. En todellakaan tiedä, mitä muuta olisin vielä voinut tehdä.

Onko molempien vanhemmat vielä kokoaikaisesti työelämässä? Olisiko sieltä joku voinut tulla teille asumaan vaikka muutamaksi yöksi välillä tai viikoksi tai pidemmäksi aikaa? Entäs sisarukset, olisiko sieltä saanut apua?

Niin kurjaa ettei Suomessa ole edes perheen kesken tätä auttamiskulttuuria, jokainen vauvan saava perhe tarvitsisi niin paljon apua kuin vain irtoaa. Monessa muussa maassa on tapana että usein mummot tulevat auttamaan lapsenlapsen hoidossa, joskus jopa tunkeiluksi asti.

Meillä oikeasti pitäisi rohkeammin pyytää sitä apua kun tilanne alkaa muuttua mahdottomaksi.

Minun isäni jäi sairaseläkkeelle samoihin aikoihin lapsen syntymän kanssa, mutta hän oli silloin niin huonossa kunnossa, ettei voinut ihan hirveästi auttaa. Muut isovanhemmat ovat vielä työelämässä. Miehen vanhemmat tosiaan ovat kyllä ravanneet meillä riesaksi asti, mutta heitä on aina pitänyt viihdyttää, joten se on tosiaan ollut enemmän riesa kuin apu. He eivät uskaltaneet olla hetkeäkään yksin lapsen kanssa moneen kuukauteen, nykyään sentään jo.

Eli heillä oli halua ja aikaa auttaa, he eivät vaan osanneet. Sinun olisi vaan pitänyt rohkeasti avata suu ja sanoa että tarvitsemme apua kun on niin raskasta vauvan kanssa. Olisit varmasti osannut näyttää heille miten viihdyttää vauvaa tunnin tai kaksi, niin olisit käynyt rauhassa vaikka suihkussa ja saunassa ja vetänyt päikkärit.

Sitä avoimmuutta tarvitaan! Rohkeutta sanoa että nyt tarvitaan apua, et pysty nyt viihdyttämään kun tarvitset että joku huolehtisi susta hetken. Mä aidosti uskon että hekin olisivat auttaneet.

No, miehen vanhemmat suuttuivat esimerkiksi siitä, että en jaksanut laskettuna aikana lähteäkään heidän luokseen, ja siitä, että olimme lähdössä muualle heidän tullessa yllätysvisiitille, että en todellakaan usko heidän apuunsa. Kumpikaan ei uskaltanut edes nostaa lasta syliinsä moneen viikkoon, vaan odottivat minun tekevän sen kivuista huolimatta.

Ja te todennäköisesti näyttelitte pärjäävää lapsiperhettä, jotka elävät auvoista vauvavuottaan ilman ongelmia. Olisit kokeillut rehellisyyttä, sanonut että nyt me ei voida tulla koska vauva on valvonut koko yön ja sinä haiset pahalle kun et ole käynyt kahteen päivään suihkussa, mies on kännissä autotallissa ja keittiö on täynnä homeisia tiskejä ja kodinhoitohuoneesta ei pääse ulos yli pyykkivuoren,  sä et uskalla istua kun tiedät että nukahdat samantien ja hermo on niin kireällä että räjähdät kaikesta.

Ihana kuvaus :D Se onkin ehkä ainoa asia, jonka olisin voinut tehdä toisin. Esitin liian pitkään ulospäin, että meillä on kaikki hyvin, koska ajattelin, että kyllä mies vielä havahtuu ja alkaa ottaa vastuuta. Tosin en vieläkään kertoisi miehen vanhemmille, heidän apuunsa en luottaisi edelleenkään. Heidän luonaan ei tosiaan kauheasti tarvinnut käydä, kun he ajelivat avuliaasti meille lähes päivittäin kielloista huolimatta. Jossain vaiheessa he pitivät kolmen viikon mykkäkoulun miehelle, koska tämä kehtasi pyytää, että meille ei tupsahdettaisi oven taakse, vaan soitettaisiin etukäteen.

Omilla vanhemmillani taas oli kädet täynnä isäni sairastelujen vuoksi, muuten olisinkin pyytänyt sieltä apuja jo aiemmin. He ovat kyllä autelleet meitä isäni tultua parempaan kuntoon.

Miksi oot niin katkera miehen vanhemmille?

Sun viesteistä huokuu se että sun omat vanhemmat on ihania ja miehen vanhemmat aivan hirveitä.

Mitä tässä on taustalla?

Se, että miehen vanhemmat päättivät, että on hyvä idea käydä kahvittelemassa vauvaperheessä monta kertaa viikossa varoittamatta silloin, kun itsestä siltä tuntuu. Heille sanottiin asiasta monta kertaa, mutta heistä oli kohtuuton pyyntö edes soittaa ennen ovesta sisään paukkaamista. Ja he eivät tosiaan tarjonneet apuaan vauvan kanssa, vaan odottivat, että heitä viihdytetään. Miehen isä kyllä autteli taloon liittyvien juttujen kanssa.

Omat vanhempani kävivät meillä vain ja ainoastaan kutsuttuina ja silloinkin lähes aina nimenomaan auttamassa vauvan kanssa.

Outo kuvio. Mies hoitovapaalla ja asutte erillään. Kumpi asuu vanhassa kodissa. Kuka nämä maksaa? Miten miehen rahat riittää hoitovapaalla

Miksi sinä teet kaikki päätökset? Mies haluaisi jatkaa hoitovapaalla mutta sinä päätät että nyt 1v tarvitsee päivähoitoa...

Miten sitten jatkatte? Joka toinen ilta systeemiä.

Eikö oikea ero olisi kuitenkin helpompaa kuin tämä sinun sanelema elämä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Olen pyytänyt apua kaikkialta, mistä olen osannut sitä hakea. Neuvolassa kerroin järjettömästä väsymyksestä, mutta siellä vain todettiin sen kuuluvan asiaan. Hain nukahtamislääkkeet lääkäriltä lapsen ollessa kaksikuinen, kun en ollut nukkunut viikkokausiin lähes ollenkaan. Pyysin apua myös neljäkuukautisneuvolassa, missä tehtiin voimavaralysely. Kerroin olevani aivan loppu ja että parisuhde vetelee viimeisiään. Mies oli mukana. Nuori terkkari ei oikein osannut sanoa siihen mitään muuta, kuin että yrittäkää jakaa hommat tasapuolisemmin. Voitte arvata, miten paljon se auttoi. Käytiin myös lääkärillä refluksin takia, siitä oli jonkin verran apua.

Lapsen ollessa puolivuotias sain kuulla perheneuvolan olemassaolosta ja soitin sinne. Reilua kuukautta myöhemmin sieltä tuli työntekijä, joka teki meidän kanssamme työnjaon. Sitäkään mies ei kunnolla noudattanut, vaikka oli mustaa valkoisella, kun häntä väsytti. Perheohjaaja kehotti hakeutumaan pariterapiaan, ja siellä käydään nyt. Ihan pientä vauvaa en ole viitsinyt antaa edes isovanhemmille yöksi hoitoon, ja se unenpuute tässä on koko ajan ollut pahin ongelma. Muuten vanhempani ovat kyllä käyneet välillä auttelemassa, miehen vanhemmat taas ovat tulleet kahvittelemaan useamman kerran viikossa luoksemme vastustuksestani huolimatta, apua heiltä ei ole irronnut ennen erilleen muuttoa. En todellakaan tiedä, mitä muuta olisin vielä voinut tehdä.

Onko molempien vanhemmat vielä kokoaikaisesti työelämässä? Olisiko sieltä joku voinut tulla teille asumaan vaikka muutamaksi yöksi välillä tai viikoksi tai pidemmäksi aikaa? Entäs sisarukset, olisiko sieltä saanut apua?

Niin kurjaa ettei Suomessa ole edes perheen kesken tätä auttamiskulttuuria, jokainen vauvan saava perhe tarvitsisi niin paljon apua kuin vain irtoaa. Monessa muussa maassa on tapana että usein mummot tulevat auttamaan lapsenlapsen hoidossa, joskus jopa tunkeiluksi asti.

Meillä oikeasti pitäisi rohkeammin pyytää sitä apua kun tilanne alkaa muuttua mahdottomaksi.

Minun isäni jäi sairaseläkkeelle samoihin aikoihin lapsen syntymän kanssa, mutta hän oli silloin niin huonossa kunnossa, ettei voinut ihan hirveästi auttaa. Muut isovanhemmat ovat vielä työelämässä. Miehen vanhemmat tosiaan ovat kyllä ravanneet meillä riesaksi asti, mutta heitä on aina pitänyt viihdyttää, joten se on tosiaan ollut enemmän riesa kuin apu. He eivät uskaltaneet olla hetkeäkään yksin lapsen kanssa moneen kuukauteen, nykyään sentään jo.

Eli heillä oli halua ja aikaa auttaa, he eivät vaan osanneet. Sinun olisi vaan pitänyt rohkeasti avata suu ja sanoa että tarvitsemme apua kun on niin raskasta vauvan kanssa. Olisit varmasti osannut näyttää heille miten viihdyttää vauvaa tunnin tai kaksi, niin olisit käynyt rauhassa vaikka suihkussa ja saunassa ja vetänyt päikkärit.

Sitä avoimmuutta tarvitaan! Rohkeutta sanoa että nyt tarvitaan apua, et pysty nyt viihdyttämään kun tarvitset että joku huolehtisi susta hetken. Mä aidosti uskon että hekin olisivat auttaneet.

No, miehen vanhemmat suuttuivat esimerkiksi siitä, että en jaksanut laskettuna aikana lähteäkään heidän luokseen, ja siitä, että olimme lähdössä muualle heidän tullessa yllätysvisiitille, että en todellakaan usko heidän apuunsa. Kumpikaan ei uskaltanut edes nostaa lasta syliinsä moneen viikkoon, vaan odottivat minun tekevän sen kivuista huolimatta.

Ja te todennäköisesti näyttelitte pärjäävää lapsiperhettä, jotka elävät auvoista vauvavuottaan ilman ongelmia. Olisit kokeillut rehellisyyttä, sanonut että nyt me ei voida tulla koska vauva on valvonut koko yön ja sinä haiset pahalle kun et ole käynyt kahteen päivään suihkussa, mies on kännissä autotallissa ja keittiö on täynnä homeisia tiskejä ja kodinhoitohuoneesta ei pääse ulos yli pyykkivuoren,  sä et uskalla istua kun tiedät että nukahdat samantien ja hermo on niin kireällä että räjähdät kaikesta.

Ihana kuvaus :D Se onkin ehkä ainoa asia, jonka olisin voinut tehdä toisin. Esitin liian pitkään ulospäin, että meillä on kaikki hyvin, koska ajattelin, että kyllä mies vielä havahtuu ja alkaa ottaa vastuuta. Tosin en vieläkään kertoisi miehen vanhemmille, heidän apuunsa en luottaisi edelleenkään. Heidän luonaan ei tosiaan kauheasti tarvinnut käydä, kun he ajelivat avuliaasti meille lähes päivittäin kielloista huolimatta. Jossain vaiheessa he pitivät kolmen viikon mykkäkoulun miehelle, koska tämä kehtasi pyytää, että meille ei tupsahdettaisi oven taakse, vaan soitettaisiin etukäteen.

Omilla vanhemmillani taas oli kädet täynnä isäni sairastelujen vuoksi, muuten olisinkin pyytänyt sieltä apuja jo aiemmin. He ovat kyllä autelleet meitä isäni tultua parempaan kuntoon.

Miksi oot niin katkera miehen vanhemmille?

Sun viesteistä huokuu se että sun omat vanhemmat on ihania ja miehen vanhemmat aivan hirveitä.

Mitä tässä on taustalla?

Se, että miehen vanhemmat päättivät, että on hyvä idea käydä kahvittelemassa vauvaperheessä monta kertaa viikossa varoittamatta silloin, kun itsestä siltä tuntuu. Heille sanottiin asiasta monta kertaa, mutta heistä oli kohtuuton pyyntö edes soittaa ennen ovesta sisään paukkaamista. Ja he eivät tosiaan tarjonneet apuaan vauvan kanssa, vaan odottivat, että heitä viihdytetään. Miehen isä kyllä autteli taloon liittyvien juttujen kanssa.

Omat vanhempani kävivät meillä vain ja ainoastaan kutsuttuina ja silloinkin lähes aina nimenomaan auttamassa vauvan kanssa.

Nykyään jaksan taas miehenkin vanhempia, kun en joudu ihan koko ajan heitä näkemään, mutta kyllä se silloin ihan pikkuvauva-aikana tuntui kohtuuttomalta ylimääräiseltä kuormitukselta. Miehen äiti käy tosin lähes päivittäin auttelemassa miestä nyt, kun minä asun muualla, mutta se ei haittaa niin kauan, kun minä saan kodissani omaa rauhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Olen pyytänyt apua kaikkialta, mistä olen osannut sitä hakea. Neuvolassa kerroin järjettömästä väsymyksestä, mutta siellä vain todettiin sen kuuluvan asiaan. Hain nukahtamislääkkeet lääkäriltä lapsen ollessa kaksikuinen, kun en ollut nukkunut viikkokausiin lähes ollenkaan. Pyysin apua myös neljäkuukautisneuvolassa, missä tehtiin voimavaralysely. Kerroin olevani aivan loppu ja että parisuhde vetelee viimeisiään. Mies oli mukana. Nuori terkkari ei oikein osannut sanoa siihen mitään muuta, kuin että yrittäkää jakaa hommat tasapuolisemmin. Voitte arvata, miten paljon se auttoi. Käytiin myös lääkärillä refluksin takia, siitä oli jonkin verran apua.

Lapsen ollessa puolivuotias sain kuulla perheneuvolan olemassaolosta ja soitin sinne. Reilua kuukautta myöhemmin sieltä tuli työntekijä, joka teki meidän kanssamme työnjaon. Sitäkään mies ei kunnolla noudattanut, vaikka oli mustaa valkoisella, kun häntä väsytti. Perheohjaaja kehotti hakeutumaan pariterapiaan, ja siellä käydään nyt. Ihan pientä vauvaa en ole viitsinyt antaa edes isovanhemmille yöksi hoitoon, ja se unenpuute tässä on koko ajan ollut pahin ongelma. Muuten vanhempani ovat kyllä käyneet välillä auttelemassa, miehen vanhemmat taas ovat tulleet kahvittelemaan useamman kerran viikossa luoksemme vastustuksestani huolimatta, apua heiltä ei ole irronnut ennen erilleen muuttoa. En todellakaan tiedä, mitä muuta olisin vielä voinut tehdä.

Onko molempien vanhemmat vielä kokoaikaisesti työelämässä? Olisiko sieltä joku voinut tulla teille asumaan vaikka muutamaksi yöksi välillä tai viikoksi tai pidemmäksi aikaa? Entäs sisarukset, olisiko sieltä saanut apua?

Niin kurjaa ettei Suomessa ole edes perheen kesken tätä auttamiskulttuuria, jokainen vauvan saava perhe tarvitsisi niin paljon apua kuin vain irtoaa. Monessa muussa maassa on tapana että usein mummot tulevat auttamaan lapsenlapsen hoidossa, joskus jopa tunkeiluksi asti.

Meillä oikeasti pitäisi rohkeammin pyytää sitä apua kun tilanne alkaa muuttua mahdottomaksi.

Minun isäni jäi sairaseläkkeelle samoihin aikoihin lapsen syntymän kanssa, mutta hän oli silloin niin huonossa kunnossa, ettei voinut ihan hirveästi auttaa. Muut isovanhemmat ovat vielä työelämässä. Miehen vanhemmat tosiaan ovat kyllä ravanneet meillä riesaksi asti, mutta heitä on aina pitänyt viihdyttää, joten se on tosiaan ollut enemmän riesa kuin apu. He eivät uskaltaneet olla hetkeäkään yksin lapsen kanssa moneen kuukauteen, nykyään sentään jo.

Eli heillä oli halua ja aikaa auttaa, he eivät vaan osanneet. Sinun olisi vaan pitänyt rohkeasti avata suu ja sanoa että tarvitsemme apua kun on niin raskasta vauvan kanssa. Olisit varmasti osannut näyttää heille miten viihdyttää vauvaa tunnin tai kaksi, niin olisit käynyt rauhassa vaikka suihkussa ja saunassa ja vetänyt päikkärit.

Sitä avoimmuutta tarvitaan! Rohkeutta sanoa että nyt tarvitaan apua, et pysty nyt viihdyttämään kun tarvitset että joku huolehtisi susta hetken. Mä aidosti uskon että hekin olisivat auttaneet.

No, miehen vanhemmat suuttuivat esimerkiksi siitä, että en jaksanut laskettuna aikana lähteäkään heidän luokseen, ja siitä, että olimme lähdössä muualle heidän tullessa yllätysvisiitille, että en todellakaan usko heidän apuunsa. Kumpikaan ei uskaltanut edes nostaa lasta syliinsä moneen viikkoon, vaan odottivat minun tekevän sen kivuista huolimatta.

Ja te todennäköisesti näyttelitte pärjäävää lapsiperhettä, jotka elävät auvoista vauvavuottaan ilman ongelmia. Olisit kokeillut rehellisyyttä, sanonut että nyt me ei voida tulla koska vauva on valvonut koko yön ja sinä haiset pahalle kun et ole käynyt kahteen päivään suihkussa, mies on kännissä autotallissa ja keittiö on täynnä homeisia tiskejä ja kodinhoitohuoneesta ei pääse ulos yli pyykkivuoren,  sä et uskalla istua kun tiedät että nukahdat samantien ja hermo on niin kireällä että räjähdät kaikesta.

Ihana kuvaus :D Se onkin ehkä ainoa asia, jonka olisin voinut tehdä toisin. Esitin liian pitkään ulospäin, että meillä on kaikki hyvin, koska ajattelin, että kyllä mies vielä havahtuu ja alkaa ottaa vastuuta. Tosin en vieläkään kertoisi miehen vanhemmille, heidän apuunsa en luottaisi edelleenkään. Heidän luonaan ei tosiaan kauheasti tarvinnut käydä, kun he ajelivat avuliaasti meille lähes päivittäin kielloista huolimatta. Jossain vaiheessa he pitivät kolmen viikon mykkäkoulun miehelle, koska tämä kehtasi pyytää, että meille ei tupsahdettaisi oven taakse, vaan soitettaisiin etukäteen.

Omilla vanhemmillani taas oli kädet täynnä isäni sairastelujen vuoksi, muuten olisinkin pyytänyt sieltä apuja jo aiemmin. He ovat kyllä autelleet meitä isäni tultua parempaan kuntoon.

Miksi oot niin katkera miehen vanhemmille?

Sun viesteistä huokuu se että sun omat vanhemmat on ihania ja miehen vanhemmat aivan hirveitä.

Mitä tässä on taustalla?

Se, että miehen vanhemmat päättivät, että on hyvä idea käydä kahvittelemassa vauvaperheessä monta kertaa viikossa varoittamatta silloin, kun itsestä siltä tuntuu. Heille sanottiin asiasta monta kertaa, mutta heistä oli kohtuuton pyyntö edes soittaa ennen ovesta sisään paukkaamista. Ja he eivät tosiaan tarjonneet apuaan vauvan kanssa, vaan odottivat, että heitä viihdytetään. Miehen isä kyllä autteli taloon liittyvien juttujen kanssa.

Omat vanhempani kävivät meillä vain ja ainoastaan kutsuttuina ja silloinkin lähes aina nimenomaan auttamassa vauvan kanssa.

Kaiken pitää mennä sinun päätösten mukaan

Vierailija kirjoitti:

Outo kuvio. Mies hoitovapaalla ja asutte erillään. Kumpi asuu vanhassa kodissa. Kuka nämä maksaa? Miten miehen rahat riittää hoitovapaalla

Miksi sinä teet kaikki päätökset? Mies haluaisi jatkaa hoitovapaalla mutta sinä päätät että nyt 1v tarvitsee päivähoitoa...

Miten sitten jatkatte? Joka toinen ilta systeemiä.

Eikö oikea ero olisi kuitenkin helpompaa kuin tämä sinun sanelema elämä

Mies asuu vanhassa kodissa, minä ankeassa kerrostalokaksiossa. Eletään tällä hetkellä osittain säästöillä, sillä minun palkkani ei riitä kaikkeen. Raha-asioista ei olla ikinä jouduttu tappelemaan, vaan se maksaa, jolla sattuu olemaan rahaa.

En tiedä vielä, miten työnjako jatkossa menee. Se on yksi syy siihen, että haluan lapsen jo hoitoon. Haluan nähdä, jatkuuko tämä yhtä kohtuttomana kuin tähän asti. Toinen syy on se, että rahat eivät riitä loputtomiin, mistä mieskin on huolissaan. Hän oli itsekin sitä mieltä, että voidaan laittaa lapsi vuoden alusta hoitoon, mutta muutti mieltään sitten, kun hoitopaikka oli jo myönnetty.