Onko jonkun parisuhde elpynyt todella rankan ja epäreilun vauvavuoden jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

On. Isovanhempieni. Mummi jäi kotiin alle vuoden ikäisen ja kolmivuotiaan lapsen kanssa vaarin lähdettyä rintamalle. Synnytti kolmannen lapsen nuorimman ollessa vuoden ikäinen. Ruokaa piti saada pöytään, sato kasvattaa ja korjata, lapset, talo ja asiat hoitaa, mies rintamalla ja samassa taloudessa lasten lisäksi 2 muuta ruokittavaa, joista toinen oli niin sairas, ettei voinut mitään auttaa ja kuolikin (syöpään) pian kolmannen lapsen synnyttyä. Sanoisin, että mummilleni se kolmannen lapsen vauvavuosi oli todella rankka ja epäreilu, eikä se vaarillenikaan helppoa ollut. Mutta, he rakastivat toisiaan syvästi ja selvisivät sekä hengissä että yhdessä.

Tämä ei tuo sulle mitään lohtua, kunhan vaan kerroin tuon tarinan. Se on niin, että joko se rakkaus kantaa tai ei kanna ja kantaessaan sen kanssa mennään mistä tahansa yli jos molemmat ovat samalla missiolla. Jos taas vaan toinen on, niin se toinen katkeroituu. Ei sellaisesta tule mitään. Molempien pitäisi löytää takaisin sille yhteiselle polulle ja mennä keskiviivaa pitkin, mutta sen tahdon löytäminen ei ole aina helppoa. Tsemppiä sulle, kävi miten kävi :)

Oi että mua aina ärsyttää nämä sotavertaukset tämänkaltaisissa asiayhteyksissä. Luuletko tosiaan että se on ollut tuollaista auvoa kun saadaan se mies sodan jälkeen kotiin? Tajuatko miten mieleltään rikki ne miehet ovat olleet? Tiedän tapauksen jossa puoliso palasi sodasta ja muuttui väkivaltaiseksi ja hakkasi vaimoaan ja koko perhettään vuosikausia. Moni joi aivan liikaa. Moni kärsi vuosikausia painajaisista ja heräsi öisiin "pommituksiin" täysin sekaisin ja alkoi riehumaan väkivaltaisesti. Moni joutui lopulta mielisairaalaan. Mutta hei, rakkaus kantaa!

Tiesitkö muuten että sodan aikana monella tuollaisella kuvaamallasi tilalla oli kotiryssä auttamassa. Siis venäläinen vanki tai vastaava, joka hoiti tilan töitä ja muita tarpeellisia tehtäviä.

Se sota-aika ei todellakaan ollut tuollaista auvoa että naimisiin mentiin rakkaan kanssa ennen rintamalle lähtöä ja sitten kun se mies palasi niin vietettiin sitä rakkaudentäyteistä perhe-elämää loppuelämä, kasvattaen niitä lapsia ja puiden heinää. Ne on niin kipeitä asioita, että niistä on vaiettu. Sitten lopputuloksena on nämä idioottimaiset sotalässytykset keskustelupalstoilla. Argh.

Miksi et pyytänyt miehen äidin apua, jos se kerran lähes päivittäin teille tuli muutoinkin kylään?

En ymmärrä oikein kuviota. Ehkä se kävi juurikin siksi että tajusi että teillä on asiat aika heikosti? Vaikuttaa siltä että poika on aika läheinen äitinsä kanssa ja varmaan sitäkin kautta on tullut ilmi että teillä on vaikeaa?

Tästä herää vaan se kysymys että puhutaanko ja kommunikoidaanko teillä siellä ollenkaan? Mies pakenee autotalliin, anopilta ei uskalleta pyytää apua vaikka on koko ajan maisemissa ja muutoinkin tulee sellainen mielikuva että mitään ongelmia ei ole kyllä keskustelemalla yritetty ratkoa?

Meillä oli esikoisen vauvavuosi todella vaikea henkisesti (takana pitkä parisuhde), väsyneinä huusimme toisillemme todella rumasti (mitä emme todellakaan normaalisti tee) jne.. Olimme monesti eron partaalla, väsyneenä ja uupuneena oli vaikea nähdä tulevaisuudessa mitään positiivista. Näin jälkikäteen olisi pitänyt ottaa enemmän yhteistä, kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa, mennä vaikka hotelliin ja käyttää aika lepäämiseen. Meillä ei tukiverkkoa ollut kovin lähellä mutta kyllä sellaisetkin olisi saanut järjestymään jos olisi nähnyt hieman vaivaa. Väsyneenä sitä ei vaan jaksanut nähdä vaivaa tai edes uskoa että sellainen saattaisi antaa voimaa ja auttaa.  Oma olo ja parisuhdekriisi alkoi helpottaa kun lapsi kasvoi ja alkoi nukkua paremmin. Emmekä onneksi luovuttaneet vaan yhdessä selvittiin vaikeista ajoista, etenkin meillä mies ei halunnut luovuttaa. Kun saimme myöhemmin toisen lapsen niin mies "hoiti" melkein kokonaan esikoisen ja itse keskityin vauvanhoitoon, yritin nukkua aina kun vauvakin nukkui. Kun vauva oli "tarpeeksi vanha" jätettäväksi isovanhempien hoitoon, aloimme säännöllisesti pitää miehen kanssa minilomia joissa saimme keskittyä vain toisiimme. Nyt elämä on oikein mukavaa eikä tulisi mieleenkään erota.  Jälkeenpäin mietittynä tuo esikoisen aikainen uupumus on kuitenkin opettanut paljon ja kuopuksen vauva-aika tuntui lastenleikiltä verrattuna esikoisen vauva-aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Olen pyytänyt apua kaikkialta, mistä olen osannut sitä hakea. Neuvolassa kerroin järjettömästä väsymyksestä, mutta siellä vain todettiin sen kuuluvan asiaan. Hain nukahtamislääkkeet lääkäriltä lapsen ollessa kaksikuinen, kun en ollut nukkunut viikkokausiin lähes ollenkaan. Pyysin apua myös neljäkuukautisneuvolassa, missä tehtiin voimavaralysely. Kerroin olevani aivan loppu ja että parisuhde vetelee viimeisiään. Mies oli mukana. Nuori terkkari ei oikein osannut sanoa siihen mitään muuta, kuin että yrittäkää jakaa hommat tasapuolisemmin. Voitte arvata, miten paljon se auttoi. Käytiin myös lääkärillä refluksin takia, siitä oli jonkin verran apua.

Lapsen ollessa puolivuotias sain kuulla perheneuvolan olemassaolosta ja soitin sinne. Reilua kuukautta myöhemmin sieltä tuli työntekijä, joka teki meidän kanssamme työnjaon. Sitäkään mies ei kunnolla noudattanut, vaikka oli mustaa valkoisella, kun häntä väsytti. Perheohjaaja kehotti hakeutumaan pariterapiaan, ja siellä käydään nyt. Ihan pientä vauvaa en ole viitsinyt antaa edes isovanhemmille yöksi hoitoon, ja se unenpuute tässä on koko ajan ollut pahin ongelma. Muuten vanhempani ovat kyllä käyneet välillä auttelemassa, miehen vanhemmat taas ovat tulleet kahvittelemaan useamman kerran viikossa luoksemme vastustuksestani huolimatta, apua heiltä ei ole irronnut ennen erilleen muuttoa. En todellakaan tiedä, mitä muuta olisin vielä voinut tehdä.

Onko molempien vanhemmat vielä kokoaikaisesti työelämässä? Olisiko sieltä joku voinut tulla teille asumaan vaikka muutamaksi yöksi välillä tai viikoksi tai pidemmäksi aikaa? Entäs sisarukset, olisiko sieltä saanut apua?

Niin kurjaa ettei Suomessa ole edes perheen kesken tätä auttamiskulttuuria, jokainen vauvan saava perhe tarvitsisi niin paljon apua kuin vain irtoaa. Monessa muussa maassa on tapana että usein mummot tulevat auttamaan lapsenlapsen hoidossa, joskus jopa tunkeiluksi asti.

Meillä oikeasti pitäisi rohkeammin pyytää sitä apua kun tilanne alkaa muuttua mahdottomaksi.

Minun isäni jäi sairaseläkkeelle samoihin aikoihin lapsen syntymän kanssa, mutta hän oli silloin niin huonossa kunnossa, ettei voinut ihan hirveästi auttaa. Muut isovanhemmat ovat vielä työelämässä. Miehen vanhemmat tosiaan ovat kyllä ravanneet meillä riesaksi asti, mutta heitä on aina pitänyt viihdyttää, joten se on tosiaan ollut enemmän riesa kuin apu. He eivät uskaltaneet olla hetkeäkään yksin lapsen kanssa moneen kuukauteen, nykyään sentään jo.

Eli heillä oli halua ja aikaa auttaa, he eivät vaan osanneet. Sinun olisi vaan pitänyt rohkeasti avata suu ja sanoa että tarvitsemme apua kun on niin raskasta vauvan kanssa. Olisit varmasti osannut näyttää heille miten viihdyttää vauvaa tunnin tai kaksi, niin olisit käynyt rauhassa vaikka suihkussa ja saunassa ja vetänyt päikkärit.

Sitä avoimmuutta tarvitaan! Rohkeutta sanoa että nyt tarvitaan apua, et pysty nyt viihdyttämään kun tarvitset että joku huolehtisi susta hetken. Mä aidosti uskon että hekin olisivat auttaneet.

Ap.:n olisi pitänyt ja pitänyt. ..paljonpa taas sälytetään yhden ihmisen -ja juuri naisen - vastuulle. ..

Vierailija kirjoitti:

On. Isovanhempieni. Mummi jäi kotiin alle vuoden ikäisen ja kolmivuotiaan lapsen kanssa vaarin lähdettyä rintamalle. Synnytti kolmannen lapsen nuorimman ollessa vuoden ikäinen. Ruokaa piti saada pöytään, sato kasvattaa ja korjata, lapset, talo ja asiat hoitaa, mies rintamalla ja samassa taloudessa lasten lisäksi 2 muuta ruokittavaa, joista toinen oli niin sairas, ettei voinut mitään auttaa ja kuolikin (syöpään) pian kolmannen lapsen synnyttyä. Sanoisin, että mummilleni se kolmannen lapsen vauvavuosi oli todella rankka ja epäreilu, eikä se vaarillenikaan helppoa ollut. Mutta, he rakastivat toisiaan syvästi ja selvisivät sekä hengissä että yhdessä.

Tämä ei tuo sulle mitään lohtua, kunhan vaan kerroin tuon tarinan. Se on niin, että joko se rakkaus kantaa tai ei kanna ja kantaessaan sen kanssa mennään mistä tahansa yli jos molemmat ovat samalla missiolla. Jos taas vaan toinen on, niin se toinen katkeroituu. Ei sellaisesta tule mitään. Molempien pitäisi löytää takaisin sille yhteiselle polulle ja mennä keskiviivaa pitkin, mutta sen tahdon löytäminen ei ole aina helppoa. Tsemppiä sulle, kävi miten kävi :)

Mitä ihmettä nyt taas? Miten tämä liittyy mihinkään? Aloituksen aiheena oli parisuhde rankan JA EPÄREILUN vauvavuoden jälkeen. Ihan itsekkyyttään ja ilkeyttäänkö se mies sinne sotaan lähti? Huvikseen, että pääsisi hetkeksi eroon lapsiperhearjesta? Ihan sama juttu kuin paeta autotalliin kaljottelemaan, vai? Epäilemättä on mummisi saattanut sodan jälkeen olla katkera jostain, mutta tuskinpa ainakaan miehelleen siitä, että tämä lähti. Siltä mieheltä ei kysytty. Ei ollut mummilla mitään syytä pohtia, voiko mieheen enää luottaa ja voiko sitä tuollaisen jälkeen enää kunnioittaa. Helppohan se on sitten lässyttää, että rakkaus kantaa kun vaan tahtoa on ja mitä ikinä. Ap:lla on aivan erilainen tilanne.

Ap:lle ja kohtalotovereilleen: te sanotte, että mies ei ymmärrä, eikä näe toiminnassaan mitään vikaa. Mutta mitä ne miehet SANOVAT? Mitä ne aivan tarkalleen vastaavat, jos niille sanoo että nyt ei mene hommat edes suurinpiirtein tasapuolisesti? Vastauksesta voi usein päätellä paljon.

Vierailija kirjoitti:

Miksi et pyytänyt miehen äidin apua, jos se kerran lähes päivittäin teille tuli muutoinkin kylään?

En ymmärrä oikein kuviota. Ehkä se kävi juurikin siksi että tajusi että teillä on asiat aika heikosti? Vaikuttaa siltä että poika on aika läheinen äitinsä kanssa ja varmaan sitäkin kautta on tullut ilmi että teillä on vaikeaa?

Tästä herää vaan se kysymys että puhutaanko ja kommunikoidaanko teillä siellä ollenkaan? Mies pakenee autotalliin, anopilta ei uskalleta pyytää apua vaikka on koko ajan maisemissa ja muutoinkin tulee sellainen mielikuva että mitään ongelmia ei ole kyllä keskustelemalla yritetty ratkoa?

Miehellä on lapsuudesta opittu tapa lakaista kaikki ikävät asiat maton alle. Nehän lakkaavat olemasta, kun vaan tarpeeksi teeskentelee niin. Mies ei puhu vanhempiensa kanssa todellakaan mistään vaikeista asioista, joten en kutsuisi heidän suhdettaan läheiseksi, vaikka miehen äiti koko ajan soitteleekin (niiden käyntien lisäksi). Minä olen yrittänyt ottaa näitä asioita esiin miljoonalla eri tavalla, rakentavasti ja vähemmän rakentavasti, mutta mikään ei tunnu menevän perille. Edelleen mies tuntuu kuvittelevan, että muutan takaisin hetkenä minä hyvänsä, vaikka yhtään asiaa ei ole saatu parannettua.

Miehen äiti kävi meille yksinkertaisesti siksi, että hänellä on tylsää ja hän halusi ihastella (ensimmäistä) lastenlastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi et pyytänyt miehen äidin apua, jos se kerran lähes päivittäin teille tuli muutoinkin kylään?

En ymmärrä oikein kuviota. Ehkä se kävi juurikin siksi että tajusi että teillä on asiat aika heikosti? Vaikuttaa siltä että poika on aika läheinen äitinsä kanssa ja varmaan sitäkin kautta on tullut ilmi että teillä on vaikeaa?

Tästä herää vaan se kysymys että puhutaanko ja kommunikoidaanko teillä siellä ollenkaan? Mies pakenee autotalliin, anopilta ei uskalleta pyytää apua vaikka on koko ajan maisemissa ja muutoinkin tulee sellainen mielikuva että mitään ongelmia ei ole kyllä keskustelemalla yritetty ratkoa?

Miehellä on lapsuudesta opittu tapa lakaista kaikki ikävät asiat maton alle. Nehän lakkaavat olemasta, kun vaan tarpeeksi teeskentelee niin. Mies ei puhu vanhempiensa kanssa todellakaan mistään vaikeista asioista, joten en kutsuisi heidän suhdettaan läheiseksi, vaikka miehen äiti koko ajan soitteleekin (niiden käyntien lisäksi). Minä olen yrittänyt ottaa näitä asioita esiin miljoonalla eri tavalla, rakentavasti ja vähemmän rakentavasti, mutta mikään ei tunnu menevän perille. Edelleen mies tuntuu kuvittelevan, että muutan takaisin hetkenä minä hyvänsä, vaikka yhtään asiaa ei ole saatu parannettua.

Miehen äiti kävi meille yksinkertaisesti siksi, että hänellä on tylsää ja hän halusi ihastella (ensimmäistä) lastenlastaan.

Ihmeellistä kaartelua kyllä sulta. Päättelen nyt vastauksista että tosiaan isovanhemmilta ei pyydetty apua, vaikka sitä olisi tarvittu. Jos aiotte vielä korjata suhdettanne, niin tässä olisi ainakin yksi kohta jota korjailla, yrittäkää rakentaa sitä tukiverkkoa niin että saatte apua raskaampina aikoina. Juurikin esim. aidompi ja rehellisempi suhde isovanhempiin voisi tässäkin hyödyttää jatkossa lastenhoitoapuna.

Toiseksi, puhuitteko te miehenne kanssa avoimesti ongelmista? Keskustelitteko ensimmäisen puolen vuoden aikana siitä miten sinä et jaksa ja mikä tuntuu epäreilulta ja mikä on vialla? Keksittekö korjata jotain? Osaatteko puhua vai käykö niin että joko huudetaan, paetaan tai mökötetään?

Mä luen rivien välistä että sulla on tosi paljon juurikin vihaa ja katkeruutta ja jostain syystä miehen lisäksi myös niitä vanhempia kohtaan. Tulee mieleen että onko vuosi mennyt niin että sä koet että sua ei kuunneltu, asioita ei selvitetty ja se kiukku vaan tukahdutettiin sisälle ja nyt se purkautuu väkisinkin vihana ja katkeruutena?

Kuinka paljon te nyt miehenne kanssa puhutte ongelmista, muutoin kuin pariterapiassa? Osaatteko te ratkoa puhumalla ongelmia vai lakastiinko ne vuoden ajan teilläkin maton alle?

Huom. huutaminen tai riiteleminen ei ole asioiden ratkomista.

En ymmärrä miksi edes harkitset tuollaisen idiootin kanssa mitään tulevaisuutta enää. Meillä mies hoitanut aina puolet, myös öisin, vaikka siis käy töissä. Teenhän minäkin täällä joka ikinen päivä töitä eli hoidan lapsia, mikä on paljon rankempaa kaikin puolin kuin mun palkkatyö toimistolla. Uskomatonta mihin toiset "suostuu".

Haluatko ihan oikeasti olla tuon armoilla elämässä tulevienkin rankkojen kausien aikaan? Jokainen meistä opettaa muille miten meitä saa kohdella. Jos tuon annat anteeksi, niin olet antanut sille luvan kohdella sua samoin vastaisuudessakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi et pyytänyt miehen äidin apua, jos se kerran lähes päivittäin teille tuli muutoinkin kylään?

En ymmärrä oikein kuviota. Ehkä se kävi juurikin siksi että tajusi että teillä on asiat aika heikosti? Vaikuttaa siltä että poika on aika läheinen äitinsä kanssa ja varmaan sitäkin kautta on tullut ilmi että teillä on vaikeaa?

Tästä herää vaan se kysymys että puhutaanko ja kommunikoidaanko teillä siellä ollenkaan? Mies pakenee autotalliin, anopilta ei uskalleta pyytää apua vaikka on koko ajan maisemissa ja muutoinkin tulee sellainen mielikuva että mitään ongelmia ei ole kyllä keskustelemalla yritetty ratkoa?

Miehellä on lapsuudesta opittu tapa lakaista kaikki ikävät asiat maton alle. Nehän lakkaavat olemasta, kun vaan tarpeeksi teeskentelee niin. Mies ei puhu vanhempiensa kanssa todellakaan mistään vaikeista asioista, joten en kutsuisi heidän suhdettaan läheiseksi, vaikka miehen äiti koko ajan soitteleekin (niiden käyntien lisäksi). Minä olen yrittänyt ottaa näitä asioita esiin miljoonalla eri tavalla, rakentavasti ja vähemmän rakentavasti, mutta mikään ei tunnu menevän perille. Edelleen mies tuntuu kuvittelevan, että muutan takaisin hetkenä minä hyvänsä, vaikka yhtään asiaa ei ole saatu parannettua.

Miehen äiti kävi meille yksinkertaisesti siksi, että hänellä on tylsää ja hän halusi ihastella (ensimmäistä) lastenlastaan.

Ihmeellistä kaartelua kyllä sulta. Päättelen nyt vastauksista että tosiaan isovanhemmilta ei pyydetty apua, vaikka sitä olisi tarvittu. Jos aiotte vielä korjata suhdettanne, niin tässä olisi ainakin yksi kohta jota korjailla, yrittäkää rakentaa sitä tukiverkkoa niin että saatte apua raskaampina aikoina. Juurikin esim. aidompi ja rehellisempi suhde isovanhempiin voisi tässäkin hyödyttää jatkossa lastenhoitoapuna.

Toiseksi, puhuitteko te miehenne kanssa avoimesti ongelmista? Keskustelitteko ensimmäisen puolen vuoden aikana siitä miten sinä et jaksa ja mikä tuntuu epäreilulta ja mikä on vialla? Keksittekö korjata jotain? Osaatteko puhua vai käykö niin että joko huudetaan, paetaan tai mökötetään?

Mä luen rivien välistä että sulla on tosi paljon juurikin vihaa ja katkeruutta ja jostain syystä miehen lisäksi myös niitä vanhempia kohtaan. Tulee mieleen että onko vuosi mennyt niin että sä koet että sua ei kuunneltu, asioita ei selvitetty ja se kiukku vaan tukahdutettiin sisälle ja nyt se purkautuu väkisinkin vihana ja katkeruutena?

Kuinka paljon te nyt miehenne kanssa puhutte ongelmista, muutoin kuin pariterapiassa? Osaatteko te ratkoa puhumalla ongelmia vai lakastiinko ne vuoden ajan teilläkin maton alle?

Huom. huutaminen tai riiteleminen ei ole asioiden ratkomista.

Meillä katkesi keskusteluyhteys täysin, kun lapsi syntyi. Mies pakeni tosiaan sairaalasta kotiutumista seuraavana päivänä autotalliin rakentelemaan jotain laatikkoa, joka oli ehdottoman pakko tehdä juuri silloin, kun lapsi oli alle viikon ikäinen ja äiti kyvytön nostamaan lasta.

Kun sanoin miehelle, että tarvitsen apua, hän totesi vaan, että on puhelinsoiton päässä, jos tarvitsen jotain. Hänellä oli myös joka kerta jokin perustelu sille, että miksi tänäänkin on pakko olla autotallissa tuntikausia, vaikka minä olisin kipeästi tarvinnut edes päiväunet. Totesipa hän välillä myös, että hänKIN tarvitsee omaa aikaa. Ilmeisesti imettäminen tai vessareissut olivat minun omaa aikaani, sillä juuri muuta en ehtinyt ekoina kuukausina tehdä, synnärin määräämiä jumppiakaan en päässyt tekemään, kun en ollut edes sitä aikaa irti lapsesta. Kun sanoin olevani väsynyt, mies suuttui ja totesi, että kyllä häntäkin väsyttää, vaikka hän siis nukkui suuren osan isyyslomastakin ihan rauhassa, töiden alettua kaikki yönsä.

Appivanhemmat eivät tosiaan uskaltaneet edes nostaa lasta syliinsä, niin miten heiltä olisi voinut pyytää apua? Kun heitä pyydettiin edes soittamaan etukäteen, tuli mykkäkoulu. Kuulostaako siltä, että siinä olisi ihan hirveästi voinut jutella? Olen todellakin katkera siitä, että minut jyrättiin täysin omassa kodissani minun ollessani heikoimmillani. Nyt he ovat sentään uskaltautuneet jo hoitamaan lasta lyhyitä aikoja, joten tukiverkot ovat kyllä sen puoleen kunnossa.

Ei puhuta yhtään terapian ulkopuolella, mies on ottanut sen linjan, että ikävät asiat käsitellään terapiassa, muuten leikitään, että niitä ei ole. Yritän joskus saada puheyhteyttä, että saataisiin edes jotain sovittua, mutta saan vain puhua yksin. Mies on hiljaa, kun puhun, muttei todennäköisesti kuuntele yhtään. Hän häipyy paikalta tai keskittyy johonkin muuhun heti puheen loputtua eikä ota mitään kantaa mihinkään sanomaani. Oliko nyt riittävän yksityiskohtaisesti ja selvästi kerrottu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä kuin edelliset: laitatte paperille ihan kaiken minuutti minuutilta. Sitten vertaatte ja katsotte, että kumpikin saa yhtä paljon omaa aikaa ja lepoa. Samalla tavalla voitte verrata lapsen vauva-aikaa. Jos mies ei ymmärrä ja tunnusta tilannetta jossa olet ollut, eikä siis pyydä sitä anteeksi, en usko, että voit enää kunnioittaa miestäsi. En jatkaisi suhdetta miehen kanssa, jota en arvosta.

Ole itse varovainen, ettet ryhdy kostamaan. Jos kostat, mies saa siitä syyn olla antamatta anteeksi; onhan hän rikoksensa jo sovittanut. Koston kierre ei ole hyvä ja rakentava kierre.

Tällä hetkellä on vaikea laittaa vapaa-aikaa tasan, sillä haluan tietysti viettää aikaa lapsen kanssa työpäivien jälkeen. Nukkumiset pitäisi kyllä saada jaettua reilummin. Tai oikeastaan ainoa reilu jako tässä vaiheessa olisi se, että mies hoitaisi kaikki yöt, sillä minä olen hoitanut ne tähän asti.

Kostaminen on kieltämättä käynyt mielessä, mutta en ole keksinyt mitään, mikä ei vaikuttaisi haitallisesti lapseen. Ja toisaalta haluan pitää välit kunnossa, vaikka erottaisiinkin. Tekisi kyllä mieli laittaa mies elämään edes kuukausi minun elämääni, että hän ymmärtäisi vähän, mitä on minulta vaatinut. En usko, että mies selviäisi siitä, enkä voi sitä oikeasti tehdä, etten joudu olemaan kokonaan erossa vauvasta.

Jos toivot, että miehesi joutuisi nyt hoitamaan kaikki yöt, haluat kostaa. Eihän se ole reilua! Se on ikävää, että sinä suostuit siihen, kun vauva oli pieni. Nyt sinun kuuluu saada siitä anteeksipyyntö. Voit itse valita, annatko sen anteeksi vai et. Älä kuitenkaan toivo miehellesi samaa pahaa, mitä olet saanut häneltä osaksesi: kuukausi toisensa perään yövalvomista. SE on kostamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Olen pyytänyt apua kaikkialta, mistä olen osannut sitä hakea. Neuvolassa kerroin järjettömästä väsymyksestä, mutta siellä vain todettiin sen kuuluvan asiaan. Hain nukahtamislääkkeet lääkäriltä lapsen ollessa kaksikuinen, kun en ollut nukkunut viikkokausiin lähes ollenkaan. Pyysin apua myös neljäkuukautisneuvolassa, missä tehtiin voimavaralysely. Kerroin olevani aivan loppu ja että parisuhde vetelee viimeisiään. Mies oli mukana. Nuori terkkari ei oikein osannut sanoa siihen mitään muuta, kuin että yrittäkää jakaa hommat tasapuolisemmin. Voitte arvata, miten paljon se auttoi. Käytiin myös lääkärillä refluksin takia, siitä oli jonkin verran apua.

Lapsen ollessa puolivuotias sain kuulla perheneuvolan olemassaolosta ja soitin sinne. Reilua kuukautta myöhemmin sieltä tuli työntekijä, joka teki meidän kanssamme työnjaon. Sitäkään mies ei kunnolla noudattanut, vaikka oli mustaa valkoisella, kun häntä väsytti. Perheohjaaja kehotti hakeutumaan pariterapiaan, ja siellä käydään nyt. Ihan pientä vauvaa en ole viitsinyt antaa edes isovanhemmille yöksi hoitoon, ja se unenpuute tässä on koko ajan ollut pahin ongelma. Muuten vanhempani ovat kyllä käyneet välillä auttelemassa, miehen vanhemmat taas ovat tulleet kahvittelemaan useamman kerran viikossa luoksemme vastustuksestani huolimatta, apua heiltä ei ole irronnut ennen erilleen muuttoa. En todellakaan tiedä, mitä muuta olisin vielä voinut tehdä.

Onko molempien vanhemmat vielä kokoaikaisesti työelämässä? Olisiko sieltä joku voinut tulla teille asumaan vaikka muutamaksi yöksi välillä tai viikoksi tai pidemmäksi aikaa? Entäs sisarukset, olisiko sieltä saanut apua?

Niin kurjaa ettei Suomessa ole edes perheen kesken tätä auttamiskulttuuria, jokainen vauvan saava perhe tarvitsisi niin paljon apua kuin vain irtoaa. Monessa muussa maassa on tapana että usein mummot tulevat auttamaan lapsenlapsen hoidossa, joskus jopa tunkeiluksi asti.

Meillä oikeasti pitäisi rohkeammin pyytää sitä apua kun tilanne alkaa muuttua mahdottomaksi.

Minun isäni jäi sairaseläkkeelle samoihin aikoihin lapsen syntymän kanssa, mutta hän oli silloin niin huonossa kunnossa, ettei voinut ihan hirveästi auttaa. Muut isovanhemmat ovat vielä työelämässä. Miehen vanhemmat tosiaan ovat kyllä ravanneet meillä riesaksi asti, mutta heitä on aina pitänyt viihdyttää, joten se on tosiaan ollut enemmän riesa kuin apu. He eivät uskaltaneet olla hetkeäkään yksin lapsen kanssa moneen kuukauteen, nykyään sentään jo.

Eli heillä oli halua ja aikaa auttaa, he eivät vaan osanneet. Sinun olisi vaan pitänyt rohkeasti avata suu ja sanoa että tarvitsemme apua kun on niin raskasta vauvan kanssa. Olisit varmasti osannut näyttää heille miten viihdyttää vauvaa tunnin tai kaksi, niin olisit käynyt rauhassa vaikka suihkussa ja saunassa ja vetänyt päikkärit.

Sitä avoimmuutta tarvitaan! Rohkeutta sanoa että nyt tarvitaan apua, et pysty nyt viihdyttämään kun tarvitset että joku huolehtisi susta hetken. Mä aidosti uskon että hekin olisivat auttaneet.

No, miehen vanhemmat suuttuivat esimerkiksi siitä, että en jaksanut laskettuna aikana lähteäkään heidän luokseen, ja siitä, että olimme lähdössä muualle heidän tullessa yllätysvisiitille, että en todellakaan usko heidän apuunsa. Kumpikaan ei uskaltanut edes nostaa lasta syliinsä moneen viikkoon, vaan odottivat minun tekevän sen kivuista huolimatta.

Ja te todennäköisesti näyttelitte pärjäävää lapsiperhettä, jotka elävät auvoista vauvavuottaan ilman ongelmia. Olisit kokeillut rehellisyyttä, sanonut että nyt me ei voida tulla koska vauva on valvonut koko yön ja sinä haiset pahalle kun et ole käynyt kahteen päivään suihkussa, mies on kännissä autotallissa ja keittiö on täynnä homeisia tiskejä ja kodinhoitohuoneesta ei pääse ulos yli pyykkivuoren,  sä et uskalla istua kun tiedät että nukahdat samantien ja hermo on niin kireällä että räjähdät kaikesta.

Ihana kuvaus :D Se onkin ehkä ainoa asia, jonka olisin voinut tehdä toisin. Esitin liian pitkään ulospäin, että meillä on kaikki hyvin, koska ajattelin, että kyllä mies vielä havahtuu ja alkaa ottaa vastuuta. Tosin en vieläkään kertoisi miehen vanhemmille, heidän apuunsa en luottaisi edelleenkään. Heidän luonaan ei tosiaan kauheasti tarvinnut käydä, kun he ajelivat avuliaasti meille lähes päivittäin kielloista huolimatta. Jossain vaiheessa he pitivät kolmen viikon mykkäkoulun miehelle, koska tämä kehtasi pyytää, että meille ei tupsahdettaisi oven taakse, vaan soitettaisiin etukäteen.

Omilla vanhemmillani taas oli kädet täynnä isäni sairastelujen vuoksi, muuten olisinkin pyytänyt sieltä apuja jo aiemmin. He ovat kyllä autelleet meitä isäni tultua parempaan kuntoon.

Miksi oot niin katkera miehen vanhemmille?

Sun viesteistä huokuu se että sun omat vanhemmat on ihania ja miehen vanhemmat aivan hirveitä.

Mitä tässä on taustalla?

Se, että miehen vanhemmat päättivät, että on hyvä idea käydä kahvittelemassa vauvaperheessä monta kertaa viikossa varoittamatta silloin, kun itsestä siltä tuntuu. Heille sanottiin asiasta monta kertaa, mutta heistä oli kohtuuton pyyntö edes soittaa ennen ovesta sisään paukkaamista. Ja he eivät tosiaan tarjonneet apuaan vauvan kanssa, vaan odottivat, että heitä viihdytetään. Miehen isä kyllä autteli taloon liittyvien juttujen kanssa.

Omat vanhempani kävivät meillä vain ja ainoastaan kutsuttuina ja silloinkin lähes aina nimenomaan auttamassa vauvan kanssa.

No, viihdytitkö sitten, kun appivanhemmat sitä odottivat?

Luulen, että vihasi miestä kohtaan johtuu osittain siitä, että et osaa vetää rajoja oikein kenellekään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Olen pyytänyt apua kaikkialta, mistä olen osannut sitä hakea. Neuvolassa kerroin järjettömästä väsymyksestä, mutta siellä vain todettiin sen kuuluvan asiaan. Hain nukahtamislääkkeet lääkäriltä lapsen ollessa kaksikuinen, kun en ollut nukkunut viikkokausiin lähes ollenkaan. Pyysin apua myös neljäkuukautisneuvolassa, missä tehtiin voimavaralysely. Kerroin olevani aivan loppu ja että parisuhde vetelee viimeisiään. Mies oli mukana. Nuori terkkari ei oikein osannut sanoa siihen mitään muuta, kuin että yrittäkää jakaa hommat tasapuolisemmin. Voitte arvata, miten paljon se auttoi. Käytiin myös lääkärillä refluksin takia, siitä oli jonkin verran apua.

Lapsen ollessa puolivuotias sain kuulla perheneuvolan olemassaolosta ja soitin sinne. Reilua kuukautta myöhemmin sieltä tuli työntekijä, joka teki meidän kanssamme työnjaon. Sitäkään mies ei kunnolla noudattanut, vaikka oli mustaa valkoisella, kun häntä väsytti. Perheohjaaja kehotti hakeutumaan pariterapiaan, ja siellä käydään nyt. Ihan pientä vauvaa en ole viitsinyt antaa edes isovanhemmille yöksi hoitoon, ja se unenpuute tässä on koko ajan ollut pahin ongelma. Muuten vanhempani ovat kyllä käyneet välillä auttelemassa, miehen vanhemmat taas ovat tulleet kahvittelemaan useamman kerran viikossa luoksemme vastustuksestani huolimatta, apua heiltä ei ole irronnut ennen erilleen muuttoa. En todellakaan tiedä, mitä muuta olisin vielä voinut tehdä.

Onko molempien vanhemmat vielä kokoaikaisesti työelämässä? Olisiko sieltä joku voinut tulla teille asumaan vaikka muutamaksi yöksi välillä tai viikoksi tai pidemmäksi aikaa? Entäs sisarukset, olisiko sieltä saanut apua?

Niin kurjaa ettei Suomessa ole edes perheen kesken tätä auttamiskulttuuria, jokainen vauvan saava perhe tarvitsisi niin paljon apua kuin vain irtoaa. Monessa muussa maassa on tapana että usein mummot tulevat auttamaan lapsenlapsen hoidossa, joskus jopa tunkeiluksi asti.

Meillä oikeasti pitäisi rohkeammin pyytää sitä apua kun tilanne alkaa muuttua mahdottomaksi.

Minun isäni jäi sairaseläkkeelle samoihin aikoihin lapsen syntymän kanssa, mutta hän oli silloin niin huonossa kunnossa, ettei voinut ihan hirveästi auttaa. Muut isovanhemmat ovat vielä työelämässä. Miehen vanhemmat tosiaan ovat kyllä ravanneet meillä riesaksi asti, mutta heitä on aina pitänyt viihdyttää, joten se on tosiaan ollut enemmän riesa kuin apu. He eivät uskaltaneet olla hetkeäkään yksin lapsen kanssa moneen kuukauteen, nykyään sentään jo.

Eli heillä oli halua ja aikaa auttaa, he eivät vaan osanneet. Sinun olisi vaan pitänyt rohkeasti avata suu ja sanoa että tarvitsemme apua kun on niin raskasta vauvan kanssa. Olisit varmasti osannut näyttää heille miten viihdyttää vauvaa tunnin tai kaksi, niin olisit käynyt rauhassa vaikka suihkussa ja saunassa ja vetänyt päikkärit.

Sitä avoimmuutta tarvitaan! Rohkeutta sanoa että nyt tarvitaan apua, et pysty nyt viihdyttämään kun tarvitset että joku huolehtisi susta hetken. Mä aidosti uskon että hekin olisivat auttaneet.

No, miehen vanhemmat suuttuivat esimerkiksi siitä, että en jaksanut laskettuna aikana lähteäkään heidän luokseen, ja siitä, että olimme lähdössä muualle heidän tullessa yllätysvisiitille, että en todellakaan usko heidän apuunsa. Kumpikaan ei uskaltanut edes nostaa lasta syliinsä moneen viikkoon, vaan odottivat minun tekevän sen kivuista huolimatta.

Ja te todennäköisesti näyttelitte pärjäävää lapsiperhettä, jotka elävät auvoista vauvavuottaan ilman ongelmia. Olisit kokeillut rehellisyyttä, sanonut että nyt me ei voida tulla koska vauva on valvonut koko yön ja sinä haiset pahalle kun et ole käynyt kahteen päivään suihkussa, mies on kännissä autotallissa ja keittiö on täynnä homeisia tiskejä ja kodinhoitohuoneesta ei pääse ulos yli pyykkivuoren,  sä et uskalla istua kun tiedät että nukahdat samantien ja hermo on niin kireällä että räjähdät kaikesta.

Ihana kuvaus :D Se onkin ehkä ainoa asia, jonka olisin voinut tehdä toisin. Esitin liian pitkään ulospäin, että meillä on kaikki hyvin, koska ajattelin, että kyllä mies vielä havahtuu ja alkaa ottaa vastuuta. Tosin en vieläkään kertoisi miehen vanhemmille, heidän apuunsa en luottaisi edelleenkään. Heidän luonaan ei tosiaan kauheasti tarvinnut käydä, kun he ajelivat avuliaasti meille lähes päivittäin kielloista huolimatta. Jossain vaiheessa he pitivät kolmen viikon mykkäkoulun miehelle, koska tämä kehtasi pyytää, että meille ei tupsahdettaisi oven taakse, vaan soitettaisiin etukäteen.

Omilla vanhemmillani taas oli kädet täynnä isäni sairastelujen vuoksi, muuten olisinkin pyytänyt sieltä apuja jo aiemmin. He ovat kyllä autelleet meitä isäni tultua parempaan kuntoon.

Miksi oot niin katkera miehen vanhemmille?

Sun viesteistä huokuu se että sun omat vanhemmat on ihania ja miehen vanhemmat aivan hirveitä.

Mitä tässä on taustalla?

Se, että miehen vanhemmat päättivät, että on hyvä idea käydä kahvittelemassa vauvaperheessä monta kertaa viikossa varoittamatta silloin, kun itsestä siltä tuntuu. Heille sanottiin asiasta monta kertaa, mutta heistä oli kohtuuton pyyntö edes soittaa ennen ovesta sisään paukkaamista. Ja he eivät tosiaan tarjonneet apuaan vauvan kanssa, vaan odottivat, että heitä viihdytetään. Miehen isä kyllä autteli taloon liittyvien juttujen kanssa.

Omat vanhempani kävivät meillä vain ja ainoastaan kutsuttuina ja silloinkin lähes aina nimenomaan auttamassa vauvan kanssa.

No, viihdytitkö sitten, kun appivanhemmat sitä odottivat?

Luulen, että vihasi miestä kohtaan johtuu osittain siitä, että et osaa vetää rajoja oikein kenellekään?

Kyllä me kahvittelimme appivanhempien kanssa vähän väliä. Välillä mies yritti saada heitä lähtemään, mutta appivanhemmat vaan istuivat paikoillaan ja esittivät, etteivät kuulleet.

Saatan tosiaan olla liian kiltti, mutta mikään ei valmistanut minua siihen, miten mies ja hänen vanhempansa muuttuivat lapsen tulon myötä, ja siinä järjettömässä väsymyksessä en olisi kyllä jaksanut yhtään enempää mitään. Miehelle olen kyllä puhunut väsymyksestäni ja työnjaon epäreiluudesta ihan loputtomasti, mutta kun toinen ei kanna vastuuta ja huutaa ja tiuskii vaan, niin mitä minä voin tehdä? Jonkun oli pakko hoitaa lapsi, enkä halunnut jättää lasta tiuskivan miehen armoille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Olen pyytänyt apua kaikkialta, mistä olen osannut sitä hakea. Neuvolassa kerroin järjettömästä väsymyksestä, mutta siellä vain todettiin sen kuuluvan asiaan. Hain nukahtamislääkkeet lääkäriltä lapsen ollessa kaksikuinen, kun en ollut nukkunut viikkokausiin lähes ollenkaan. Pyysin apua myös neljäkuukautisneuvolassa, missä tehtiin voimavaralysely. Kerroin olevani aivan loppu ja että parisuhde vetelee viimeisiään. Mies oli mukana. Nuori terkkari ei oikein osannut sanoa siihen mitään muuta, kuin että yrittäkää jakaa hommat tasapuolisemmin. Voitte arvata, miten paljon se auttoi. Käytiin myös lääkärillä refluksin takia, siitä oli jonkin verran apua.

Lapsen ollessa puolivuotias sain kuulla perheneuvolan olemassaolosta ja soitin sinne. Reilua kuukautta myöhemmin sieltä tuli työntekijä, joka teki meidän kanssamme työnjaon. Sitäkään mies ei kunnolla noudattanut, vaikka oli mustaa valkoisella, kun häntä väsytti. Perheohjaaja kehotti hakeutumaan pariterapiaan, ja siellä käydään nyt. Ihan pientä vauvaa en ole viitsinyt antaa edes isovanhemmille yöksi hoitoon, ja se unenpuute tässä on koko ajan ollut pahin ongelma. Muuten vanhempani ovat kyllä käyneet välillä auttelemassa, miehen vanhemmat taas ovat tulleet kahvittelemaan useamman kerran viikossa luoksemme vastustuksestani huolimatta, apua heiltä ei ole irronnut ennen erilleen muuttoa. En todellakaan tiedä, mitä muuta olisin vielä voinut tehdä.

Onko molempien vanhemmat vielä kokoaikaisesti työelämässä? Olisiko sieltä joku voinut tulla teille asumaan vaikka muutamaksi yöksi välillä tai viikoksi tai pidemmäksi aikaa? Entäs sisarukset, olisiko sieltä saanut apua?

Niin kurjaa ettei Suomessa ole edes perheen kesken tätä auttamiskulttuuria, jokainen vauvan saava perhe tarvitsisi niin paljon apua kuin vain irtoaa. Monessa muussa maassa on tapana että usein mummot tulevat auttamaan lapsenlapsen hoidossa, joskus jopa tunkeiluksi asti.

Meillä oikeasti pitäisi rohkeammin pyytää sitä apua kun tilanne alkaa muuttua mahdottomaksi.

Minun isäni jäi sairaseläkkeelle samoihin aikoihin lapsen syntymän kanssa, mutta hän oli silloin niin huonossa kunnossa, ettei voinut ihan hirveästi auttaa. Muut isovanhemmat ovat vielä työelämässä. Miehen vanhemmat tosiaan ovat kyllä ravanneet meillä riesaksi asti, mutta heitä on aina pitänyt viihdyttää, joten se on tosiaan ollut enemmän riesa kuin apu. He eivät uskaltaneet olla hetkeäkään yksin lapsen kanssa moneen kuukauteen, nykyään sentään jo.

Eli heillä oli halua ja aikaa auttaa, he eivät vaan osanneet. Sinun olisi vaan pitänyt rohkeasti avata suu ja sanoa että tarvitsemme apua kun on niin raskasta vauvan kanssa. Olisit varmasti osannut näyttää heille miten viihdyttää vauvaa tunnin tai kaksi, niin olisit käynyt rauhassa vaikka suihkussa ja saunassa ja vetänyt päikkärit.

Sitä avoimmuutta tarvitaan! Rohkeutta sanoa että nyt tarvitaan apua, et pysty nyt viihdyttämään kun tarvitset että joku huolehtisi susta hetken. Mä aidosti uskon että hekin olisivat auttaneet.

No, miehen vanhemmat suuttuivat esimerkiksi siitä, että en jaksanut laskettuna aikana lähteäkään heidän luokseen, ja siitä, että olimme lähdössä muualle heidän tullessa yllätysvisiitille, että en todellakaan usko heidän apuunsa. Kumpikaan ei uskaltanut edes nostaa lasta syliinsä moneen viikkoon, vaan odottivat minun tekevän sen kivuista huolimatta.

Ja te todennäköisesti näyttelitte pärjäävää lapsiperhettä, jotka elävät auvoista vauvavuottaan ilman ongelmia. Olisit kokeillut rehellisyyttä, sanonut että nyt me ei voida tulla koska vauva on valvonut koko yön ja sinä haiset pahalle kun et ole käynyt kahteen päivään suihkussa, mies on kännissä autotallissa ja keittiö on täynnä homeisia tiskejä ja kodinhoitohuoneesta ei pääse ulos yli pyykkivuoren,  sä et uskalla istua kun tiedät että nukahdat samantien ja hermo on niin kireällä että räjähdät kaikesta.

Ihana kuvaus :D Se onkin ehkä ainoa asia, jonka olisin voinut tehdä toisin. Esitin liian pitkään ulospäin, että meillä on kaikki hyvin, koska ajattelin, että kyllä mies vielä havahtuu ja alkaa ottaa vastuuta. Tosin en vieläkään kertoisi miehen vanhemmille, heidän apuunsa en luottaisi edelleenkään. Heidän luonaan ei tosiaan kauheasti tarvinnut käydä, kun he ajelivat avuliaasti meille lähes päivittäin kielloista huolimatta. Jossain vaiheessa he pitivät kolmen viikon mykkäkoulun miehelle, koska tämä kehtasi pyytää, että meille ei tupsahdettaisi oven taakse, vaan soitettaisiin etukäteen.

Omilla vanhemmillani taas oli kädet täynnä isäni sairastelujen vuoksi, muuten olisinkin pyytänyt sieltä apuja jo aiemmin. He ovat kyllä autelleet meitä isäni tultua parempaan kuntoon.

Miksi oot niin katkera miehen vanhemmille?

Sun viesteistä huokuu se että sun omat vanhemmat on ihania ja miehen vanhemmat aivan hirveitä.

Mitä tässä on taustalla?

Se, että miehen vanhemmat päättivät, että on hyvä idea käydä kahvittelemassa vauvaperheessä monta kertaa viikossa varoittamatta silloin, kun itsestä siltä tuntuu. Heille sanottiin asiasta monta kertaa, mutta heistä oli kohtuuton pyyntö edes soittaa ennen ovesta sisään paukkaamista. Ja he eivät tosiaan tarjonneet apuaan vauvan kanssa, vaan odottivat, että heitä viihdytetään. Miehen isä kyllä autteli taloon liittyvien juttujen kanssa.

Omat vanhempani kävivät meillä vain ja ainoastaan kutsuttuina ja silloinkin lähes aina nimenomaan auttamassa vauvan kanssa.

No, viihdytitkö sitten, kun appivanhemmat sitä odottivat?

Luulen, että vihasi miestä kohtaan johtuu osittain siitä, että et osaa vetää rajoja oikein kenellekään?

Kyllä me kahvittelimme appivanhempien kanssa vähän väliä. Välillä mies yritti saada heitä lähtemään, mutta appivanhemmat vaan istuivat paikoillaan ja esittivät, etteivät kuulleet.

Saatan tosiaan olla liian kiltti, mutta mikään ei valmistanut minua siihen, miten mies ja hänen vanhempansa muuttuivat lapsen tulon myötä, ja siinä järjettömässä väsymyksessä en olisi kyllä jaksanut yhtään enempää mitään. Miehelle olen kyllä puhunut väsymyksestäni ja työnjaon epäreiluudesta ihan loputtomasti, mutta kun toinen ei kanna vastuuta ja huutaa ja tiuskii vaan, niin mitä minä voin tehdä? Jonkun oli pakko hoitaa lapsi, enkä halunnut jättää lasta tiuskivan miehen armoille.

"Kyllä me kahvittelimme..." Miksi sinä kahvittelit, jos et halunnut?

"Välillä mies yritti sada heitä lähtemään..." Mies oli siis paikalla. Olisit laittanut vauvan hänelle syliin, pullon pöydälle ja lähtenyt itse nukkumaan makuuhuoneeseen.

"...siinä järjettömässä väsymyksessä en olisi kyllä jaksanut yhtään enemää mitään." Olen tosi pahoillani, että sinulla oli raskasta. Joskus täytyy osoittaa aika äärimmäisillä keinoilla kuinka loppu on, jos ympäristö ei muuten sitä ymmärrä. En tarkoita äärimmäisillä keinoilla mitään vahingollista, vaan itseä suojelevaa.

"...enkä halunnut jättää lasta tiuskivan miehen armoille." Lapselleko se mies tiuski?

Alkuperäiseen kysymykseen: ei ole.

On miehiä, joille on laitettava kova kovaa vasten. Sinä käyt töissä 8 tuntia, hän hoitaa lasta 8 tuntia. Illan menot jaetaan MINUUTILLEEN tasan. Lapsi miehelle joka toiseksi yöksi.

Tuo puhumattomuus on paha.

Meillä miehestä kuoriutui laiska ja itsekäs ihminen lapsen synnyttyä ja vaikka olimme etukäteen puhuneet että puoliksi jaetaan vastuu kun lapsi tulee niin eipä siitä mitään tullut.

Meillä oli vauvalla refluksia ja koliikkia.

Mikä johti siihen että vauva nukkui päivisin ainoastaan pystyasennossa sylissä ja öisin 15 Min. Pätkiä ja heräsi huutamaan.

Minä jouduin yksin vauvan hoitamaan.

Mies juuri ja juuri jaksoi kantaa vauvaa sen aikaa että minä pääsin käymään suihkussa. Lopun aikaa vauva oli minulla sylissä huutamassa ja kuljin ympäri taloa häntä hyssytellen.

Kaikki p##ka mitä tuo ensimmäinen vauva-vuosi piti sisällään aiheutti sen että rakkauteni miestä kohtaan vaan loppui.

Nyt kun lapsi on jo isompi, mies on pahoitellut että ei osallistunut niinkuin olisi pitänyt ja rukoilee meitä jatkamaan yhdessä. Toistaiseksi en ole vielä avioeroa hakenut, mutta erillään asumme nykyään.

Ajattelin että ehkä meillä vielä voisi olla mahdollisuus, että rakkaus palaisi aikanaan kun elämä helpottuisi, mutta ei ole palannut.

Koen että tuon vuoden aikana mies petti luottamukseni niin täysin että en pysty enää kunnolla luottamaan häneen.

Ja jos en pysty luottamaan häneen 100% en myöskään kykene häntä rakastamaan. Joten ero meilläkin edessä ennen pitkää.

Tällaiset miehet järjestävät lisää katkeruuden aiheita jatkossakin. Kolmen lapsen kohdalla sama meillä edelleenkin toistui (mies tosin uraihminen ja työnarkomaani). Ainoa oikea ratkaisu erota, käy itse terapiassa ja opettele ymmärtämään että vain itse voit muuttua, toista ihmistä ei voi muuttaa. Siihen loppuu myös katkeruus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi et pyytänyt miehen äidin apua, jos se kerran lähes päivittäin teille tuli muutoinkin kylään?

En ymmärrä oikein kuviota. Ehkä se kävi juurikin siksi että tajusi että teillä on asiat aika heikosti? Vaikuttaa siltä että poika on aika läheinen äitinsä kanssa ja varmaan sitäkin kautta on tullut ilmi että teillä on vaikeaa?

Tästä herää vaan se kysymys että puhutaanko ja kommunikoidaanko teillä siellä ollenkaan? Mies pakenee autotalliin, anopilta ei uskalleta pyytää apua vaikka on koko ajan maisemissa ja muutoinkin tulee sellainen mielikuva että mitään ongelmia ei ole kyllä keskustelemalla yritetty ratkoa?

Miehellä on lapsuudesta opittu tapa lakaista kaikki ikävät asiat maton alle. Nehän lakkaavat olemasta, kun vaan tarpeeksi teeskentelee niin. Mies ei puhu vanhempiensa kanssa todellakaan mistään vaikeista asioista, joten en kutsuisi heidän suhdettaan läheiseksi, vaikka miehen äiti koko ajan soitteleekin (niiden käyntien lisäksi). Minä olen yrittänyt ottaa näitä asioita esiin miljoonalla eri tavalla, rakentavasti ja vähemmän rakentavasti, mutta mikään ei tunnu menevän perille. Edelleen mies tuntuu kuvittelevan, että muutan takaisin hetkenä minä hyvänsä, vaikka yhtään asiaa ei ole saatu parannettua.

Miehen äiti kävi meille yksinkertaisesti siksi, että hänellä on tylsää ja hän halusi ihastella (ensimmäistä) lastenlastaan.

Ihmeellistä kaartelua kyllä sulta. Päättelen nyt vastauksista että tosiaan isovanhemmilta ei pyydetty apua, vaikka sitä olisi tarvittu. Jos aiotte vielä korjata suhdettanne, niin tässä olisi ainakin yksi kohta jota korjailla, yrittäkää rakentaa sitä tukiverkkoa niin että saatte apua raskaampina aikoina. Juurikin esim. aidompi ja rehellisempi suhde isovanhempiin voisi tässäkin hyödyttää jatkossa lastenhoitoapuna.

Toiseksi, puhuitteko te miehenne kanssa avoimesti ongelmista? Keskustelitteko ensimmäisen puolen vuoden aikana siitä miten sinä et jaksa ja mikä tuntuu epäreilulta ja mikä on vialla? Keksittekö korjata jotain? Osaatteko puhua vai käykö niin että joko huudetaan, paetaan tai mökötetään?

Mä luen rivien välistä että sulla on tosi paljon juurikin vihaa ja katkeruutta ja jostain syystä miehen lisäksi myös niitä vanhempia kohtaan. Tulee mieleen että onko vuosi mennyt niin että sä koet että sua ei kuunneltu, asioita ei selvitetty ja se kiukku vaan tukahdutettiin sisälle ja nyt se purkautuu väkisinkin vihana ja katkeruutena?

Kuinka paljon te nyt miehenne kanssa puhutte ongelmista, muutoin kuin pariterapiassa? Osaatteko te ratkoa puhumalla ongelmia vai lakastiinko ne vuoden ajan teilläkin maton alle?

Huom. huutaminen tai riiteleminen ei ole asioiden ratkomista.

Oletko lukenut ollenkaan ap:n tekstejä? Hänhän kertoi useaan otteeseen pyytäneensä mieheltä enemmän osallistumista ja kertoneensa, miten epäreilulta tilanne hänestä tuntuu. Kritiikkisi kärki osuu nyt vähän turhaan kohteeseen. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi et pyytänyt miehen äidin apua, jos se kerran lähes päivittäin teille tuli muutoinkin kylään?

En ymmärrä oikein kuviota. Ehkä se kävi juurikin siksi että tajusi että teillä on asiat aika heikosti? Vaikuttaa siltä että poika on aika läheinen äitinsä kanssa ja varmaan sitäkin kautta on tullut ilmi että teillä on vaikeaa?

Tästä herää vaan se kysymys että puhutaanko ja kommunikoidaanko teillä siellä ollenkaan? Mies pakenee autotalliin, anopilta ei uskalleta pyytää apua vaikka on koko ajan maisemissa ja muutoinkin tulee sellainen mielikuva että mitään ongelmia ei ole kyllä keskustelemalla yritetty ratkoa?

Hei, kaikilta ei vaan voi pyytää apua. Tai voi, mutta sitten siitä kuulee myöhemmin kyliltä, miten nykyäidit ei jaksa eikä osaa mitään. Siitä voi myös joutua ikuiseen kiitollisuudenvelkaan. On ihmisiä, joiden antama apu ei todellakaan ole pyyteetöntä.

shii kirjoitti:

Tällaiset miehet järjestävät lisää katkeruuden aiheita jatkossakin. Kolmen lapsen kohdalla sama meillä edelleenkin toistui (mies tosin uraihminen ja työnarkomaani). Ainoa oikea ratkaisu erota, käy itse terapiassa ja opettele ymmärtämään että vain itse voit muuttua, toista ihmistä ei voi muuttaa. Siihen loppuu myös katkeruus.

Nimenomaan, vain itseään voi muuttaa. Ap joutuu opettelemaan rajojen vetämistä. Jos mies ei ymmärrä auttaa, niin sitten täytyy erota. Ei miestä väkisin voi muuttaa, ei kellekään voi väkisin kasvattaa selkärankaa, eikä ketään väkisin voi saada auttamaan, valitettavasti, vaikka se on todella epäreilua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi et pyytänyt miehen äidin apua, jos se kerran lähes päivittäin teille tuli muutoinkin kylään?

En ymmärrä oikein kuviota. Ehkä se kävi juurikin siksi että tajusi että teillä on asiat aika heikosti? Vaikuttaa siltä että poika on aika läheinen äitinsä kanssa ja varmaan sitäkin kautta on tullut ilmi että teillä on vaikeaa?

Tästä herää vaan se kysymys että puhutaanko ja kommunikoidaanko teillä siellä ollenkaan? Mies pakenee autotalliin, anopilta ei uskalleta pyytää apua vaikka on koko ajan maisemissa ja muutoinkin tulee sellainen mielikuva että mitään ongelmia ei ole kyllä keskustelemalla yritetty ratkoa?

Hei, kaikilta ei vaan voi pyytää apua. Tai voi, mutta sitten siitä kuulee myöhemmin kyliltä, miten nykyäidit ei jaksa eikä osaa mitään. Siitä voi myös joutua ikuiseen kiitollisuudenvelkaan. On ihmisiä, joiden antama apu ei todellakaan ole pyyteetöntä.

Silti täytyy pyytää apua, jos sitä tarvitsee. Se on äidin velvollisuus lasta kohtaa, VAIKKA joku saisikin siitä aiheen kahvipöytäkeskusteluun.